Part 10

Mutta ei siinä kyllä. Nikolai Konstantinovitsh osoitti samaa välinpitämättömyyttä myöskin kirkkoa kohtaan. Ne asiat ikäänkuin eivät kuuluneet ollenkaan hänen elämänsä piiriin. Mutta jos häneltä alkoi tiedustella perusteita, minkä nojalla hän ei tahtonut tehdä asiasta keskustelun arvoista, niin ei hänellä ollut juuri mitään sanomista. Miksi hän oli sitä mieltä? — "Muuten vain." — Ainoa argumentti, minkä Aleksander oli saanut takomalla hänestä irti, oli, että "yhteen jumalaan ei voi uskoa, koska jokaisella kansalla on oma jumalansa, joka tahtoo toisten kansojen turmiota, mutta monijumaluuteen taas on järjetöntä uskoa".

Mihin Nikolai Konstantinovitsh lopullisesti uskoi tai oli uskomatta, oli mahdoton saada tietää, eikö mihinkään vai johonkin, jota hänen oli liian vaikea sanoin selittää? Aleksander koetti häntä auttaa, mutta silloin toinen taas "häpesi" ja punastuen käänsi kasvonsa poispäin.

Ei voi sanoa, että hänellä olisi missään asiassa ollut periaatteita, joita hän olisi seurannut, niin kuin oli Aleksanderilla, joka suorastaan _eli_ periaatteista ja jonka kaikki edesottamukset niitä pulppusivat. Niinpä, jos Nikolai Konstantinovitshilta kysyttiin miksi hän ei milloinkaan juo väkeviä, hän ei osannut mainita mitään periaatteita juomattomuutensa syyksi. — "Ei maistu" — siinä hänen ainoa selityksensä, ja semmoista, mikä hänelle ei maistunut, ei häntä mikään olisi voinut saada suuhunsa ottamaan, kiusasivatpa toverit miten tahansa.

Isänmaattomuudestaan, uskonnottomuudestaan ja periaatteettomuudestaan huolimatta hän oli töissään tavattoman tarkka, kiitoksista riippumaton, ja muuten perin juurin siveellinen elämäntavoissaan, hyvä — aivan rajattomasti.

Nikolai Konstantinovitsh oli Aleksanderin toverien joukossa ollut ainoa venäläinen, johon hän oli tutustunut ikäänkuin tulevaisuuden suunnitelmainsa ulkopuolella, vain jostakin käsittämättömästä vetovoimasta.

"Vastakohdat hakevat toisiansa" — sanotaan, mutta ainakaan tässä tapauksessa Aleksander ei ollut "vastakohtaansa" hakenut, vaan olisi varmaan kylmäkiskoisesti mennyt hänen ohitsensa, ellei olisi tullut niin uteliaaksi ensin ja sitten vähitellen kiintynyt hänen hiljaiseen olemukseensa.

Heidän tuttavuutensa oli alussa ollut jonkinlaista vallatonta uhkapeliä, joka etupäässä vain huvitti heitä kumpaakin. Ajatuksensa he sanoivat toisilleen ehdottoman jopa tahallisen suoraan, jolloin "vastakohta" aina välähti esille kirkkaana ja kärjistyneenä kuin kaksi taisteluun risteytynyttä miekkaa. Mutta väittelyyn he eivät milloinkaan ryhtyneet. He vain katselivat toisiansa silmästä silmään, kärjistivät kärjistämistään kumpikin omalta puoleltaan, purskahtivat vihdoin nauruun ja — kiintyivät toisiinsa yhä enemmän.

Tämä kasvava kiintymys ei kuitenkaan vähimmässäkään määrässä vaikuttanut sitä, että he olisivat ruvenneet tahallisesti hakemaan yhtymäkohtia mielipiteissään tai koettaneet kumpikin omaa kantaansa lieventää, ollakseen keskenään vähemmän vastakkaista mieltä. Heidän ystävyytensä ei sietänyt mitään kieräilyä, päinvastoin se juuri siihen perustuikin, että kumpikin oli rehellisesti oma itsensä.

Kun sota-akatemian oppimäärä oli suoritettu ja eroavien oli määrä viettää yhteistä toverijuhlaa tavanmukaisilla juomingeilla ja illallisilla, sanoi Aleksander Nikolai Konstantinovitshille, joka aikoi viettää iltansa muualla:

— Enpä minäkään halua saada huomiseksi päänkivistystä. Mennäänkö yhdessä muuanne?

— Mennään vain, — vastasi ystävä, — mutta suostunetko tulemaan sinne minne minä aion?

— No sinä veikkonen tuskin mihinkään yöluolaan aiot. Suostun edeltäpäin, vaikka menisit suinpäin hornaan.

Nikolai Konstantinovitshin suupieliin ilmaantui pieni, hyväntahtoinen ivanhymy. Leikillä heristäen sormeaan Aleksanderille hän sanoi:

— Mieti sentään tarkkaan.

— Enkö ole sinne tervetullut?

— Olet varmasti tervetullut, mutta minä sittenkin varoitan. Sinne tulee naisia, ja siellä tanssitaan.

— Luuletko todella minun olevan sellainen raukka, etten kestäisi naisseuraa, — sanoi Aleksander iloisesti, — ainakin yhtähyvin kuin sinä, veliseni. Suostun edeltäpäin. Tuohon käteen!

Ystävä puristi hänen kättään, tietäen, että Aleksander ei milloinkaan syönyt sanaansa.

— Asia on siis päätetty, — sanoi Nikolai Konstantinovitsh painavasti.

— Mutta ilmaisepa vihdoinkin minne meitä siis viedään? — kysyi Aleksander, yhä leikkisästi. — Olenko ollut siellä koskaan ennen?

— Et milloinkaan, — sanoi toinen — Vietän illan kotona, meillä on sisareni syntymäpäivä, tulee paljon vieraita ja sinä olet varmasti hyvin tervetullut. Aion tutustuttaa sinut vanhempiini. No?

Kolmatta vuotta oli Aleksanderin onnistunut pysyä uskollisena periaatteelleen "olla sekaantumatta venäläisiin". Hän ei sallinut itselleen mitään poikkeusta, sillä jokainen poikkeus hämmensi periaatetta ja heikensi sen toteuttamismahdollisuuksia.

Mutta nyt oli hänellä ylimpänä periaatteena myös olla syömättä sanaansa. Ja sana oli ystävälle annettu.

Ensi hämmennyksessä Aleksander punastui tätä odottamatonta satimeen joutumistaan, mutta heti hänelle oli selvänä, kumpaa periaatteista oli ennen muita noudatettava.

— Tietysti tulen, — sanoi hän vähimmättäkään epäilyksettä, mutta hyvin totisena.

Nikolai Konstantinovitshin alkaessa selitellä vanhempiensa osoitetta, jopa piirustaessa paperilapulle kadunkulmauksen ja porttikäytävän aseman, Aleksander kuitenkin tuskin saattoi kuunnella häntä, niin perinpohjaisesti hänen ajatuksiansa jo askarrutti kysymys miten tämä ensimmäinen sukellus venäläiseen hameväen maailmaan on saatettava tehottomaksi ja vaikutukseltaan nollan arvoiseksi.

"Pukeudun juhla-asuun" — ajatteli hän, — "olen mahdollisimman kohtelias, tanssin kerran syntymäpäivättären kanssa, sydämellisiin keskusteluihin en antaudu kenenkään kanssa, pysyn syrjässä, ja mitään lupauksia käydä uudelleen en anna. Huomenna on koko baali unohdettu, ja sitten tahdon olla periaatteissani vieläkin ankarampi."

Hänellä olivat oman käyttäytymisensä ohjeet täysin selvillä, kun hän 10:n ajoissa illalla ajoi kenraali paroni Clodt von Jürgensburgin kaksikerroksisen rakennuksen portaiden eteen. Vielä eteisessäkin, jonne hän jätti turkkinsa ja miekkansa, oli hänellä selvänä miten hän kumartaa kenraalille, miten paronittarelle, miten toivottaa onnea syntymäpäivän johdosta. Mutta kun hän astui saliin, oli kaikki ihan toisin kuin hän oli mielessään kuvitellut, ja hänen esiintymissuunnitelmansa häiriytyivät. Hän oli odottanut näkevänsä loistotanssiaiset, vieraat kankeina juhlapuvuissaan, menuettia tanssivina, syvään kumartelevina, niinkuin hän oli tottunut näkemään ranskalaisen ja englantilaisen hienoston pidoissa. Tosin oli sali kukilla koristettu, ja suuret kattokruunut levittivät häikäisevää valoa saliin, mutta koko olo tuntui siltä kuin jokin ei vielä olisi ollut järjestyksessä. Nuoret jo tanssivat salin toisessa päässä, mutta toiseen päähän oli tuotu jonkinlaiset ateljee-rappuset, joiden ympärillä vieraat häärivät, ikäänkuin ottaen kaikki osaa salin koristamisen viimeistelyyn. Kaikki käyttäytyivät niinkuin olisivat olleet kotonaan, ja Aleksander oli varmaan ainoa, joka oli ottanut kutsut juhlalliselta kannalta.

Esittely tapahtui näin:

Kolja (Nikolai Konstantinovitsh) huusi isällensä, kenraalille: Pappa hoi, täällä on ystäväni Aleksandr Gustavovitsh.

— Aa, — sanoi kenraali, joka seisoi puolivälissä rappusia, kiinnittäen iloisen vieraslauman keskellä jotakin ihmeellistä lyhtyä muiden värilyhtyjen lisäksi kattoköynnökseen. — Kovin hauska tutustua, tulen kohta alas. Olkaa hyvä, vapautukaa miekasta ja riisukaa hansikkaanne, olkaa kuin kotonanne.

Ja hän katsoi jälleen ylös kattoon, osoittaen sormellaan sitä kohtaa, mihin ylimmällä astuimella seisojan oli kiinnitettävä lyhty.

Paronitarta esiteltäessä oli seurattava Koljaa ainakin viiden huoneen läpi, ennenkuin emäntä löytyi. Mutta ei hänkään voinut kätellä tulokasta, sillä hän oli valmistamassa nuorisolle piirakaisia pöytävatiin ja hänen kätensä olivat tahmeina sokerista ja marjakeitoista. Koettihan hän hieroa kätensä selviksi pyyhinliinaan, mutta se ei ensi hätään onnistunut, ja nauraen hän pyysi Aleksanderia taaskin "olemaan niinkuin kotonansa". Koljaa hän kehoitti hoitamaan hyvin ystäväänsä ja esittämään kaikille tytöille. Kolja esitti muutamille rouville ensin.

Oli odotettava tanssin päättymistä. Kolja meni lyhtyhommaan.

Ainoa keino, jonka avulla Aleksander olisi päässyt osalliseksi yhteiseen riemulliseen mielialaan, olisi ollut ryhtyä esimerkiksi pitelemään rappusia, etteivät ne horjuisi, tai muuten ruveta kursailematta tuttavalliseksi kaikkien kanssa, vaikkei tiennytkään kuka kukin oli. Sekaantua vain joukkoon eikä olla millänsäkään. Laittaa itselleen hauskaa niinkuin kaikki muutkin, vaikka olikin käynyt sota-akatemian läpi ja nimitetty Henkivartijakaartin tykistöön. Hän teki muutamia yrityksiä, mutta ne eivät onnistuneet. Tämmöinen elämä oli liian outoa. Hän meni jälleen puhuttelemaan niitä vanhempia rouvia, joille oli esitetty, mutta vähän ajan perästä huomasi seisovansa vaiteliaana ja kömpelönä, kädet edessä yhtyneinä, suupielissä kangistunut hymy, sohvalla istuvien rouvien vilkkaasti puhellessa keskenään, jota he ilmeisesti tekivät hänen hankalan vaikenemisensa peittämiseksi.

Aleksander koetti siirtyä ryhmästä toiseen, mutta hän ei missään onnistunut. Ihmeellisintä kaikesta oli, että tässä seurassa, jota hän jostakin syystä oli kuvitellut toisarvoiseksi verrattuna ranskalaisiin seuroihin, hänet nyt tapasi odottamaton ujous. Aivan kuin koulupoika hän tunsi punastuvansa, kangistuvansa, ja tämän kaiken peittämiseksi teeskentelevänsä ylpeää, ylimielistä, luoksensa päästämätöntä, niinkuin todella olisi halveksinut tätä seuraa.

Harhailtuaan sinne tänne, ettei luultaisi hänen olevan aivan asiattomana ja yksikseen jätettynä, hän vihdoin joutui huoneeseen, jossa oli lapsia. Nämä järjestivät jotakin jonoa tuoleista ja ottivat mielellään vastaan Aleksanderin avun, kun oli saatava jonoon myöskin raskas nojatuoli. Ja näin Aleksander aikoi kenenkään huomaamatta saada ajan kulumaan, kunnes olisi sopivaa lähteä. Olihan Koljalle annettu sana pidetty.

Hän istui lapsilauman ympäröimänä, huvittaen heitä kaikenlaisilla kujeilla, kun alkoi kuulua lähestyvää puheen ja naurun sorinaa.

Nuoret olivat, vaikka vielä tanssiessaan, kyllä panneet merkille sekä Aleksanderin tulon että hänen jäykän, ylen arvokkaan esiintymisensä. Paha sipinä oli noussut heidän joukossaan. Herrat olisivat tyytyneet jättämään tulokkaan vain oman onnensa nojaan, mutta tytöt olivat täynnä uteliaisuutta "ruotsalaisensa" johdosta, joka oli ilmestynyt niin moitteettomassa, juhlan arvoa tunnustavassa puvussa ja oli niin suora ja niin ryhdikäs. Kohta hänen katoamisensa jälkeen heidät valtasi levottomuus. Missä ruotsalainen saattoi olla?

Ei sopinut mennä suorastaan hakemaan huoneesta huoneeseen, mutta he keksivät kotiljongin viimeiseksi tanssiksi yleisen galopaadin, jolloin kaikkien tanssijain, pidellen toinen toistaan kädestä, oli juostava ensimmäisen jäljestä menipä tämä minne tahansa.

Ensimmäisenä johti Vierotshka, Koljan vallaton serkku. Hän hyvin tiesi missä ruotsalainen oli, mutta tahtoi lennättää jonoa ensin kaikissa muissa huoneissa. Ja tämä lennätys sai hänen johdossaan niin vallattoman luonteen, että tuolit kaatuilivat ja rouvat kiljahdellen pakenivat tieltä.

Lastenkamariin saavuttua olivat kaikki osanottajat kovin hengästyksissään ja hurjastelun täytyi hetkeksi keskeytyä siihen huoneeseen. Naiset vaipuivat kikattaen puolipyörryksissä tuoleille ja herratkin löyhyttelivät itseään nenäliinoilla, hakien istumapaikkoja.

Kolja, joka oli jo tätä ennen löytänyt Aleksanderin ja tullut hänelle seuraa pitämään, käytti nyt tilaisuutta vihdoinkin esitelläkseen hänelle sisarensa, jonka syntymäpäivää vietettiin:

— Jelizaveta Konstantinovna, sisareni, — sanoi hän kääntyen Aleksanderin puoleen. Ja Elisabetille sanoi:

— Aleksandr Gustavovitsh, ruotsalainen ystäväni.

Kohteliain, tavaksitullein sanoin Aleksander toivotti illan sankarittarelle onnea ja suuteli hänen kättään.

Elisabeth otti tervehdyksen vastaan loistavasti esitellyllä maailmannaisen veikeydellä, aniharvain läsnäolijain aavistaessa, että tuota 15-vuotiasta tyttönärettä suudeltiin ensi kerran kädelle, niinkuin aikaihmistä. Nyt Aleksander syvään kumartaen pyysi talon tytärtä johonkin seuraavista yhteistansseista.

Mutta Elisabeth, yhä samassa veikeydessään, sanoi:

— Ah, Aleksandr Gustavovitsh, pahoittelen, mutta olen jo pyydetty kahteenkymmeneen seuraavista tansseista. Jos tulemme tanssimaan vielä useamman, on kahdeskymmenesensimmäinen teidän.

Näin sanoen hän tarttui vierimmäistä tyttöä käteen.

Ja hänen johdollaan tanssijat alkoivat lentonsa edelleen ulos huoneesta, sipinän vallitessa tyttöjen joukossa, jotka olivat hyvillään ylpeän ruotsalaisen saamasta näsäyksestä.

Nyt olisi Aleksanderin erinomaisen hyvin sopinut lähteä, sillä hän oli täyttänyt kaikki mahdolliset velvollisuutensa sekä Koljaa että perhettä kohtaan. Mutta semmoisen äkkilähdön olisi Jelizaveta Konstantinovna tietenkin selittänyt loukkaantumiseksi ja tuntenut itsensä täydelliseksi voittajaksi.

Aleksander päätti jäädä, vieläpä tanssia Viera Petrovnan kanssa, mutta olla kokonaan huomaamatta Jelizaveta Konstantinovnaa, aivan kuin tämä olisi ilmaa, ja naisten valssin ajaksi mennä herrain tupakkahuoneeseen, josta naisten ei sopinut tulla hakemaan, — ettei Elizaveta Konstantinovna vain saisi päähänsä hieroa sovintoa ja pyytää häntä tanssiin.

Tupakkahuoneessa oli paljon herroja, ja siellä Aleksander joutui heti vilkkaaseen keskusteluun erään Dubrovinin ja puolalaisen Prshevalskyn kanssa.

Vasta monen katrillin, poloneesin ja kotiljongin perästä Elisabet jälleen muisti näkyvistä kadonneen ruotsalaisensa ja lähetti nuoremman sisarensa Katjan tiedusteluretkelle, sillä pitihän toki tanssia vähän sen ruotsalaisenkin kanssa. Viera kuuli tämän ja täynnä kujemieltä he menivät Katjan kanssa hakemaan kadonnutta.

Vähän ajan perästä pikku Katja juoksi Vieran lähettämänä Elisabetin luo, nyki tätä hameesta ja sanoi:

— Tule pian katsomaan. Siellä tapahtuu ihmeellisiä.

— Missä?

— No tupakkahuoneessa. He ovat piirittäneet ruotsalaisen ja huutavat ja riitelevät niin, että saa nähdä mitä siitä tulee.

Elisabet huomasi nyt, että salissa olijain rivit olivat todella harvenneet ja että monet vaelsivat herrain huoneesen päin, niinkuin jotakin näkemään. Hän meni heti nopein askelin sinne.

Tupakkahuone oli täynnä herroja, jotka olivat unohtaneet tanssin, ollen ilmeisesti enemmän huvittuneita siitä väittelystä, joka siellä tapahtui. Naisista oli vain harvoja päässyt tunkeutumaan huoneeseen, enimmät seisoivat ulkopuolella, kurkottaen kaulojansa ja koettaen toinen toisensa takaa päästä perille siitä mitä sisällä puhuttiin.

Vikisten ja nipistäen Elisabetia ranteesta Katja, joka oli keksinyt näköaukon lihavan Varvara Gavrilovnan puristettujen vyötäisten kohdalta, sanoi:

— Katso itse, siellä ruotsalainen istuu keskellä huonetta. Hän on vihastunut ja punoittaa kuin kukko. Minä huudan: hurraa! Hurraa!

— Ole hiljaa, Katja, ei saa, he ovat tosissaan, — sanoi Elisabet hilliten sisartaan. Ja hän tunkeutui ihmisten väliin kuullakseen ja nähdäkseen.

Hirveä sanakiista niillä tuntuikin olevan. Elisabet ahtautui väkisin yhä edemmäs. Ei siltä, että tämmöinen miespuolisten väittely, jolloin he unohtavat tanssin eivätkä näe ympärillään mitään eikä ketään, olisi muuta kuin ikävä, ja tytöillä onkin tapana mennä pois. Mutta nyt oli eri asia.

Elisabet oli vihdoin saavuttanut paikan, josta saattoi selvästi kuulla ruotsalaisen kiihtyneen äänen.

Kaikki tuntuivat väittelevän häntä vastaan. Nyt kuului Koljankin ääni, eikä Koljakaan ollut aivan ystävänsä puolella. Ilman vähintäkään hermostumista hän vain koetti saada tämän myöntymään edes yhteenkin kysymyksen kohtaan. Koljan ääni kuului hokevan:

— Kuule, Aleksander, kuule mitä minä sanon!

Mutta ruotsalainen ei kuunnellut ketään, sillä hänen oli annettava asiallinen ja pätevä vastaus kauniille, mustaviiksiselle, ivallisesti naurahtelevalle puolalaiselle Prshevalskylle, (joka aikoi suorittaa tuomarintutkinnon ja oli tunnettu teräväkielisenä väittelijänä).

Nyt Elisabet pääsi niin pitkälle, että jo näki ruotsalaisen kasvot edestäpäin ja voi ottaa hänet lähemmän tarkastuksen alaiseksi, näki hänen suoran nenänsä, puhtaaksi ajellun leukansa ja alkavan poskiparran, jonka oli kaiketi muodostuminen vasta valtaistuimelle nousseen keisarin kuosiin. Otsa oli korkea, ja vain pään takaraivo oli ehkä hiukan liiaksi ulkoneva, niinkuin joskus on viisailla ja vähän itsepäisillä. Rehellisesti räpyttelevät silmät välähtelivät mielenkiihkosta, mutta sisällinen vimmastus ei päässyt esille. Hän ei tuntunut yrittävänkään murskata vastustajiaan loisteliailla sanasutkauksilla, vaan pelkällä sitkeällä asiallisuudella, jota vastustajat tosin eivät malttaneet kuunnella loppuun, ja joka Elisabetistakin oli ikävää.

"Kuinka hauska olisi" — ajatteli Elisabet, kiihkeästi pureskellen hampaissaan nenäliinan kulmaa, — "kuinka hauskaa olisi, jos tuon miehen koko vimma yht'äkkiä purkautuisi _minua_ kohtaan, ja saisin häntä lepytellä!"

Ja siinä toivossa, että hänkin joutuisi väittelyn pyörteeseen, Elisabet rupesi tarkasti kuuntelemaan millä nuo muut ärsyttivät ruotsalaista, ottaakseen peliin osaa.

Mutta kuunnellessaan hän unohti tämän tarkoituksensa ja rupesi vain arvostelemaan kumpi oli oikeassa, ruotsalainenko vai puolalainen Prshevalsky.

Kysymys koski juuri sitä mistä Kolja oli niin kovasti varoittanut puhumasta Aleksandr Gustavovitshin kanssa, nimittäin Suomen asiaa.

Nyt sanoi kaunis Prshevalsky jotakin, joka saattoi ruotsalaisen kiihtymään äärimmilleen. Hän kertoi jonkun sedistään olleen aikoinaan Suomen sodassa ja sanoneen, että koko tuo retki ei ollut sodan näköistäkään, vaan olivat venäläiset joukot vain tulleet ottamaan haltuunsa maan, jonka Napoleon oli Erfurtin kongressissa luvannut Aleksanteri I:lle. He tulivat vain asettamaan omia venäläisiä kuvernöörejään tämän maan kaupunkeihin, maata hallitsemaan.

— Entä väestön vastarinta? — sanoi Aleksander. — Entä veriset taistelut? Olette unohtanut koululäksynne.

— Sotilaamme saivat tietenkin potkia tieltään joitakuita sissijoukkoja, — sanoi puolalainen, paljastaen kauniit hampaansa.

— Tietysti, tietysti, — sanoivat useat läsnäolijoista. Ja joku huudahti äänekkäästi:

— Lakkiemme paljoudella me sellaiset sotajoukot tukahutamme!

Aleksander, joka oli istunut yksin kaikkien muiden seistessä hänen ympärillään, nousi nyt ylös. Venäläisenä upseerina hänen ei sopinut sanoa sitä mihin kiehuva veri yllytti. Ja tämä sydäntä kohden tulvahtanut veri jätti hänen kasvonsa kalpeiksi.

Elisabet innostui. Hänestä näytti, että nyt — nyt ruotsalainen paljastaa miekkansa. Nenäliina repeytyi hampaissa kahtia.

Mutta hänen pettymyksensä oli suuri. Ruotsalainen rupesi taas puhumaan aivan toivottoman hillityllä äänellä. Rupesi aivan loppumattomasti selittelemään asioita, luetteli lukemattomia Suomessa käytyjä ankaroita taisteluja, esitti taistelevien joukkojen asemia, mainitsi taistelujen nimet ja päivämäärät, väsyttäen kuulijakuntansa melkein aivan äänettömäksi.

Elisabetin alkoi olla ruotsalaista kauhean sääli, sillä tuossa kuulijain äänettömyydessä ei ollut ainoastaan kyllästystä, vaan myöskin salattua ivanaurua, jota puhuja ei näyttänyt huomaavan.

"Kun se nyt vain ymmärtäisi ajoissa lopettaa!" — ajatteli Elisabet, huomaamattaan siirtyen ruotsalaisen puolelle.

Mutta vaikenemisen sijaan rupesi Aleksander yhä perusteellisempiin historiallisiin todisteluihin.

Nyt kuului salista kiihottavan rytmikäs puolalaisen masurkan sävel. Se oli naisten masurkka, ja Elisabet valmistautui pyytämään häntä tanssiin, toivoen siten lopettavansa väittelyn suosikilleen eduksi.

Mutta Aleksanderilla oli vielä loppuponsi sanomatta. Ja korottaen ääntänsä hän todella sai huoneesta poistujat vielä pysähtymään.

— Jos kaikki nämä veriset taistelut, — sanoi hän korostaen jokaista sanaansa, — jos ne ovat herrojen mielestä pelkkiä satuja, niin mitä on silloin sanottava Porvoon valtiopäivistä, joilla Aleksanteri I vakuutti Suomelle sisäisen itsenäisyyden ja korotti maan Euroopan kansakuntien joukkoon. Olisiko hän sen tehnyt, ellei tämä kansa olisi osoittanut uskottavia voimannäytteitä, jos se olisi antautunut vapauttaan puolustamatta?

— Ahaa, — huudahti Prshevalsky ivallisesti, — tämä venäläinen upseeri siis väittää, että me olimme _pakotetut_ antamaan pikku Suomelle perustuslain, ollaksemme turvatut vastaisuuden varalta!

Kaikki purskahtivat korvia tärisyttävään naurunrähäkkään ja huoneeseen palasivat uteliaina nekin, jotka olivat sieltä lähteneet.

— Lakeilla tukehutamme! Lakeilla tukehutamme! — huudettiin usealta taholta.

Kauhukseen Aleksander huomasi, että tätä tahallista väärinkäsitystä oli mahdoton oikaista ilman pitkiä selityksiä, joihin ei kuitenkaan enää ollut aikaa. Mutta oikaisematta jättäminen taas olisi saattanut Venäjän palveluksessa olevan upseerin todella omituiseen valoon.

Tietämättä mitä tehdä hän seisoi siinä yksin kuin metsästäjäin piirittämä hirvi, joka jo tuntee puolustautumisen mahdottomaksi.

— Mitä tämä nyt on? — huudahti Elisabet voimatta enää hillitä itseään. — Ettekö todellakaan näe, että olette sata yhtä vastaan! Vai lakeilla tukehutatte! Minä ainakin olisin tehnyt keisarin sijassa samoin kuin hän, ja juuri siksi, että heitä on niin vähän. Olemmeko heitä paremmat siksi, että meitä on sata miljoonaa? Eivätkö he ole kasvultaan yhtä pitkät kuin mekin, ja heidän silmänsä samanlaiset, ja nenä ja korvat? En näe erotusta. Aleksandr Gustavovitsh taitaa olla meitä vähän pitempikin. Oikein hävettää kun pöyhistellään sillä että "paljon ja paljon"!

Nuoren syntymäpäivättären odottamaton vetoaminen hävyn tunteeseen juuri silloin kun mahtailtiin, teki vaikutuksensa. Prshevalsky pujahti ulos huoneesta. Litvinov rupesi puolustamaan ruotsalaista ja monet yhtyivät häneen. Monet pilkkaajista luikkivat häpeissään pois. Syntyi yleinen, Aleksanderille myötämielinen puhelun sorina.

Mutta Elisabet kumarsi hänelle, pyytäen masurkkaan.

Kun he käsi kädessä menivät saliin, sanoi Elisabet:

— Aleksandr Gustavovitsh, älkää olko millännekään, ja ennen kaikkea, älkää ajatelko venäläisistä pahaa äskeisen johdosta. Tuo Prshevalsky ei ole oikeastaan venäläinen, vaan puolalainen, ja kuka heitä tietää, he ovat niin kateellisia.

— Puolalla onkin syytä kadehtia Suomea, — sanoi Aleksander.

— Minä tarkoitin toista kadehtimista. Hän kadehti sitä huomiota, minkä te herätitte tullessanne.

— Herätinkö minä _huomiota_? Millä?

Elisabet katsahti häneen nauraen ja sanoi:

— No sen ilmaisen tuonnempana, kun paremmin tutustumme.

"Veikeilee", ajatteli Aleksander. Mutta tuiman ottelun jälkeen hänestä tuntui kovin suloiselta nuoren naiskäsivarren lempeä kosketus.

"Miksi hän tuli äkkiä niin totiseksi?" — ajatteli Elisabet.

Aleksander tanssi katsojain mielestä virheettömästi, solakka vartalo miehekkään suorana, ja omituisen hillitysti, joka herätti huomiota venäläisessä seurassa. Semmoisiakin masurkkaliikkeitä, jotka venäläisen ja puolalaisen käsityksen mukaan oli tehtävä tulisen kiihkoisasti, täydellä antaumuksella, niin että ihmisen koko persoonallisuus sillä hetkellä unohtui ja hän oli pelkkää tanssia, niitä ruotsalainen teki päinvastoin välinpitämättömän pidättyvästi, ollenkaan unohtamatta henkilöllisyyttään ja ikäänkuin tahallaan ilmaisten tanssinnan toisarvoisuutta. Tanssin aikana hän ei puhunut sanaakaan eikä ruvennut naureskelemaan naisensa kanssa.

Tämä ehdoton vaikeneminen ja kasvojen totisuus, tämä kylläkin tahtitarkka mutta pidättyväinen jalanheitto, tuo omituinen toisarvoisuuden tuntu, joka ikäänkuin sanoi musiikille: rämise sinä minkä rämiset, minä tanssin niinkuin haluan, — se kaikki oli perin uutta ja leimattiin ruotsalaiseksi erikoisuudeksi.

Mutta se miellytti Elisabetia suuresti.