Part 3

Kun ajotietä, joka kirkolta vie Kerttusalon huvila-alueen ohitse Kellosalmelle, ei vielä ollut olemassa, johti pitkin harjua vaan kapea polku, jonka vieläkin monessa paikassa voi eroittaa, Seitniemen maille, jotka ennen aikaan olivat synkkiä salomaita ja näin ollen tarjosivat sopivia piilopaikkoja pakeneville.

Muistona sota-ajoilta kertovat vanhat, että kirkon pohjoispuolella Suntion lähellä oli hyvin suuri huone, joka oli täynnä "Ruohtin aikuisia" sotakaluja kuten kiväärejä, rattaita, vaunuja y.m., "jotta olis' kalut, jos sisällisiä rettelöit' tul'" ja jotka kaikki hävitettiin "kun ryssä maan voitti".

Sotavarustuksia, joiden sanottiin olevan siltä ajalta "kun Ruohtin kuningas sai maan allens'", hoiti ruunun nimismies, komisarius eli muut "ruunun miehet".

Täytenä totena kerrotaan, että Kangas-Paavon muori, Inkilän isännän äidin muori, oli vetänyt muuatta venäläistä upseeria kelkalla jäätä pitkin Jyväskylään saakka, siis noin 8 peninkulmaa — muuten olisi tappanut. Muuta evästä ei muorilla, joka oli tunnettu miehekkäisyydestään, ollut eikä ehtinyt ottaa mukaansa kuin vähän "talkkunapöpöröä" esiliinassaan.

Olen myöskin kuullut, että muuan "sodan aikainen" korpraali oli asunut Kasniemen metsäkulmilla Pastilan talon Hautala nimisessä torpassa, mutta en vielä ole saanut selkoa, kuka lienee ollut.

Alexanteri II:n matkasta Suomessa vuonna 1856.

Vuonna 1856 maaliskuussa teki Alexanteri II kuten tunnettu ensimmäisen matkansa Suomeen — matkan, jolla hän ensimmäisen kerran toi ilmi rakkautensa ja huolenpitonsa maatamme kohtaan ehdottaen Senaatille joukon toimenpiteitä Suomen yleisen tilan parantamiseksi.

Paluumatka vei hänet muun muassa Kärkölästä Lahden kautta Nastolaan, Villähtiin.

Kun keisarin seurue oli hyvin suuri, kuulutettiin kirkoissa m.m. Lahteen kaikkiaan 112 hevosta — suuremmista taloista 2, pienemmistä yksi. Hevosia tuli Padasjoelta saakka — 6 penikulman matkan päästä. Kun seurueen mukana kuletettiin suuret "pajat ja keittiö" tarvittiin niiden eteen monta, viimeksimainitun eteen 9:kin hevosta, joista aina kolme hevosta oli rinnan. Kyökin alle oli tehty jalakset leveistä parruista. Keisarin oman kuomireen edessä oli vaan kaksi hevosta.

Talvi oli erinomaisen kylmä ja lunta suunnattomasti.

Monta päivää saivat miehet odottaa. Yöllä poltettiin suuret tervatynnyrit, joihin aina lisättiin halkoja, rakkaan keisarin kunniaksi ja kun ei tiedetty milloin saapuisivat, poltettiin niitä pitkin yötä.

Olihan niistä sekin etu, että tuo suuri miesjoukko näki hääriessään askareissaan.

Tallien puutteessa olivat hevoset nimittäin ulkona ja esimerkkinä siitä kuinka paljon lunta sinä talvena oli, mainittakoon, että hevosille oli tehty pilttoot lumeen.

Hevoset muutettiin pitäjittäin ja kuormia kulki pitkin päivää.

Vallesmannit ja kruununmiehet saivat itse valjastaa ja harjoittaa parihevosia.

Muuan Kuohar-Kalle niminen mies, joka oli erinomaisen pulska vartaloltaan, piti harjoitettaman ajamaan keisarin rekeä, mutta "Kallepaha" pelkäsi jo harjoituksessa niin pahoin, että silmistä ja "nenän päästä rupes' tippuun", niin että Kalle otettiin pois kuskipenkiltä.

Vaikka näin kovin oli keisarin tuloa "vahlattu", tuli hän sittenkin niin "salaa", ettei kukaan tiennyt.

Lahden kylässä ei keisari ollenkaan astunut kuomireestään, vaan istui siinä hevosia vaihdettaessa.

Siinä ollessaan eivät miehet "kehlanneet" katsoa keisaria läheltä, mutta Pyhäniemen neitsyet, jotka kuomin akkunoista kurkistelivat sisään, näkivät keisarin makaavan kuomin kulmassa "selkä nojalla".

Yöllä sitä sitten lähdettiin Nastolaan päin ja Kukonkoivussa keisari oli ulkona.

Puolet hevosista, kunkin selässä ratsastaja, juoksi vieressä siltä varalta, että joku hevosista väsyisi.

Esaias Inkilä, joka silloin oli "neljäntoista päällä" ratsasti yön Alexanteri II kuomin vieressä.

Kova pakkanen vallitsi ja sinä yönä satoi 4 tuumaa lunta.

Muutamissa reissä oli omat kuskit "ransporttimiehen" rinnalla.

Keisari antoi "juomarahaa" miehille yhteisesti 3 ruplaa. Kyytipalkan maksoi ruununvouti vasta jälestäpäin Padasjoella 33 kop. hevosta kohti.

Padasjoki kauppapaikkana.

Eric Tuneld'in vuonna 1794 Tukholmassa painetussa Ruotsinmaan maantieteessä "Geographie öfver Konungariket Sverige Samt Därunder hörande Länder" sanotaan III:nessa osassa m.m. Padasjoesta: "vid denna Sockens Kyrkoby har plats til en ny Köpings inrättande blifvit föreslagen och utsedd" (tämän pitäjän kirkonkylän lähellä on ehdotettu ja hyväksytty paikka uutta kauppalaa varten.)

Että tuota paikkaa ajateltiin muuttaa kauppalaksi riippunee siitä, että Padasjoki todellakin oli tunnettu kauppapaikka, siellä oli iso kansankielellä n.k. kauppalaani. "Kauppalaani" sijaitsi Saksalan maalla Rusilan puustellin ja Hietarannan välisellä alueella — Toukolan kankaalla, joka nykyään on peltona.

Molemmin puolin Hietarannan tietä oli pitkät rivit laudoista tehtyjä kauppahalleja n.k. kokkopuoteja.

"Toukolan markkinoille" oli tullut väkeä kaikkialta Suomesta. Kauppatavarana mainitaan varsinkin hevosia, joita myytiin ja vaihdettiin, hevoskaluja, kankaita, rihkamatavaraa, "renikoita" y.m.

"Jyväskylän takaa" tuotiin runsaasti kaloja, siikaa ja lohta, mutta silakka oli tuntematon.

Toukolan markkinat lakkautettiin 1810 tienoolla. Syy siihen lienee ollut se huono elämä, jota niillä vietettiin — ryypeltiin ja tapeltiin.

Vieläkin on muuan sananparsi, jossa lausutaan, jos toista uhataan selkäsaunalla: "vartos' kun Toukolan markkinoille tulet"!

Paljon kertomuksia on vielä siitä, kuinka "perkuliest'" siellä tapeltiin tahi tehtiin muuta ilkityötä, seipäillä rikottiin Rusilan kaikki akkunat y.m.s. Siinä Muona-Juonakset ja muut saivat selkäänsä.

Nykyään on Padasjoella eläinmarkkinat Arrakoskella muutamia päiviä ennen Hämeenlinnan syysmarkkinoita.

Laanin lähellä oleva Saksalan kartano lienee saanut nimensä "saksasta" s.o. kauppias.

Entisiä kalkkiruukkia Keski-Hämeessä.

Kun kesällä 1910 erään komitean jäsenenä, jonka tehtävänä oli Keski-Hämeen rautatien silmämääräinen tutkimus, saavuin Luopioisten Kantolaan, kuulin puhuttavan eräästä vanhasta kalkkilouhimosta, joka sijaitsee Kukkiajärven eteläpäässä Haikanniemellä.

Koska arvelimme tuon vanhan kalkinpolttopaikan tarjoovan yhtä ja toista mieltäkiinnittävää, teimme sinne pitkin kaunista Kukkiajärveä veneretken.

Kalkinottopaikalla kasvaa nyt suurta lehmus- y.m. metsää, joka, niinkuin muukin kasvullisuus siellä, on erinomaisen rehevää.

Suuret murapatterit osoittavat, että siellä on paljon kalkkia poltettu.

Talolliset ovat käyttäneet muraa soihin, maantiepohjaksi y.m.

Otimme kalkkikivinäytteitä lähellä olevan vielä hakkaamattoman kallion pinnalta. Ne eivät kuitenkaan liene olleet parasta laatua, koska syvistä kaivon tapaisista kuopista päättäen, paras kalkkikivi on maan alla. Että niin on laita, todistaa m.m. se seikka, että Rudenschöld edellä mainitussa kirjassaan mainitsee, että Hämeessä on vaan kaksi kalkkiruukkia Ridasjärven kylän lähellä Janakkalassa ja Luopioisten kappelissa Hauhon pitäjää "Kohijockin" kylän lähettyvillä.

Jälkimmäisestä sanoo R. että "kalkki siellä on harmahtavaa, mutta kuitenkin parempaa kuin Janakkalan pitäjässä ja on tuo kalkkikivi, joka suurimmaksi osaksi on maan alla, vihertävää marmoria".

Ridasjärvestä sanoo R. että siellä on "hyvin iso kalkkivuori harmaakivi lajia, johon vähän viheriätä on sekoitettu", sekä että kalkki on "lujaa", muttei aivan valkosta, kuin myöskin "että vuoresta jo ympärimitaten on murrettu 100 syltä, mutta että se näkyy olevan loppumaton ja paranevan kuta syvemmälle tullaan".

Ridasjärven kalkkivuori — isonlainen kallio — sijaitsee muuten nykyänsä Majamäen kanssa yhdistetyn Katilan talon maalla.

Sykärin isännän tiedonantojen mukaan poltettiin siellä kalkkia suuremmissa määrissä vielä noin 40 à 50 vuotta sitten, vieläpä nytkin polttavat Ridasjärven asukkaat tulilla pieniä kalkkimääriä.

Täällä liikkui muuten kansan kesken se huhu, että Ridasjärven kalkkiruukista olisi otettu kalkki Hämeenlinnan linnaa ja Hollolan kirkkoa rakennettaessa. Muun muassa on louhimossa kaksi syvää kalkinottokuoppaa, joista toisella on vanhastaan nimi "Hämeenlinnan" ja toisella "Hollolanhauta".

Paikalla, josta merkeistä päättäen aikanaan on paljon kalkkia poltettu, kasvaa pientä metsää, sekin todistus siitä että siellä on valmistettu kalkkia paljon myöhemmin kuin Luopioisissa.

Kuinka kauan kalkkia on poltettu Haikanniemellä ei tunneta, mutta kansan keskuudessa on säilynyt huhuna, että sieltäkin olisi tuotu Kruunuporin linnaa varten tarvittava kalkki.

Milloinka kalkinpoltto Luopioisissa lakkasi ei myöskään tunneta, mutta varma on, että se vielä Rudenschöldin aikana 1731—1741 oli käytännössä. Tätä todistaa se seikka, että hän mainitsee kalkin hinnaksi 30 äyriä tynnyri Kuohijoella ja Ridasjärvellä 3 äyriä kappa paikalla ostettuna, mutta 4 äyriä kun omistaja itse kuletti kalkin pois.

Kukkiajärven rannalla voi Haikanniemellä vielä eroittaa entisen venevalkaman, josta tie on viennyt kalkinpolttopaikalle.

Kenanlyönti.

Aikoina, jolloin kaikellaiset urheiluleikit ovat niin sanoakseni otetut päiväjärjestykseen, on syytä kiinnittää huomionsa myöskin kotimaisiin urheiluleikkeihin.

Kun pikkuhuligaanit kaupungeissa keväällä alkavat typerää nappipeliä, jossa pelataan napeista eli rahasta, silloin alkavat pikkumiehet kaikkialla Hämeen salomailla harjoittaa hauskaa piippua eli kenanlyöntiä, joka on todellinen kansanomainen urheiluleikki ja jossa — niinkuin olla pitääkin — kunnia on voittajan ainoa palkinto.

Kenanlyöntiin ottaa osaa kuinka monta Anttia, Jussia tai Mattia hyvänsä, mutta niistä kuitenkin vaan yksi on "piirissä" ja yksi varsinaisena "vastaajana".

Lyömäaseena tässä hämäläisessä lawn-tennispelissä on 50 à 60 cm pituinen puinen "kenakeppi" eli "kenatavi" ja lyötävä likim. 15 cm pituinen peukalonpaksuinen pyöreä puinen "kena" eli "pinna".

Piiri merkitään maahan pistetyllä "piiripuulla" kuten krokettipelissä.

Urheilupelin eri asteilla saavuttavat pelaaja, vastaaja tahi vastapelaajat jonkun määrän "keppimittoja", "mokkia", "kinkkuja", "pystypäitä" tahi "linkkuja".

Kun urheilukentäksi on valittu sopiva tasanen paikka, riihipiha tahi muu pihamaa, aho, maantie y.m.s., missä akkunoita ei ole lähellä, alkaa peli.

Järjestys määrätään "teikkauksella" siten, että määrämatkan päästä osanottajat heittävät kenakeppinsä "piiriä" kohti, jolloin lähin mies tulee "piirimieheksi" ja n:o 2 vastaajaksi. Etäisyys lasketaan piiripuusta "tavin" piiriä lähinnä olevaan päähän.

Piirimies asettuu nyt piiripuun viereen, tarttuu kenakeppinsä päähän kämmenellään niin, että vaan vähän kepin päätä pistää esille nyrkin päältä, sijoittaa kenan poikittain nyrkille kenakepin pään sisäpuolelle, heittää sen nyrkillään ilmaan ja lyö sitä voimakkaasti kenakepillään alhaaltapäin menemään niin kauaksi kuin suinkin. Muut osanottajat, jotka seisovat hajallaan, koettavat kukin vastata joko siten että lyövät kenaa, sen ilmassa ollessa takaisin piiriä kohti, tahi niin että, jos kena on liian korkealla, heittämällä keppinsä koettavat ilmassa sitä tavoittaa. Joka osuu, saa lukea hyväkseen 10 "keppimittaa".

Kenan maahan pudottua on "vastaajan" (n:o 2) tehtävänä siitä paikasta, johon kena putoaa, kädellään heittää se, jos mahdollista, likemmäksi kuin keppimitan päähän piiripuuta. Jos tehtävä onnistuu, siirtyy vastaaja piirimieheksi, seuraava mies (n:o 3) vastaajaksi ja piirimies asettuu muiden "vastustajien" joukkoon. Vastaajan kenaa heittäessä tulee piirimiehen koettaa polttaa s.o. lyödä kenaa takaisin, ellei kena makaa niin likellä, että vastaaja ulottuu kädellään piiriin. Jollei kena joudu piiriin, s.o. likemmäksi kuin keppimitta piiripuusta, mittaa ja laskee piirimies hyväkseen keppimitat piiripuusta kenan lähimpään päähän, jolloin kuitenkin ainoastaan kokonaiset keppimitat — ei osat — otetaan lukuun. Keppimittojen korkeimmasta määrästä suostutaan etukäteen — tavallisesti vaaditaan vähintäin 100 keppimittaa.

Sitä myöden kuin osanottajat saavuttavat suostutun korkeimman määrän keppimittoja — siis vähintäin 100 — rupeavat he kilpailemaan "mokeista". Eroitus eri asteiden välillä riippuu siitä mitenkä kena lyödään.

Mokista kilpailija lyö piirimiehenä kenan siten, että sauva pidetään vaakasuorassa asennossa eteenpäin ojennettuna ja kena sijoitetaan poikittain sen pään ylitse, josta se sitten keikahutetaan ilmaan ja lennätetään sivulta lyömällä. Kenan tulee yhdeltä puolelta olla keskeltä hiukan tasaiseksi kaverrettu, samoinkuin tavin pään ja tyvipuolenkin yhdeltä puolelta tasoitettu. Mokan lyöjä ei ole oikeutettu polttamaan ja saa laskea hyväkseen — niinkuin kaikissa seuraavissakin kilpailuissa — vaan yhden mokan, pudotkoon kena kuinka kauaksi hyvänsä.

Saavutettujen mokkien luku on oleva puolet keppimittojen luvusta — tav. 50.

Vastustajista saavat ne, jotka ovat mokkapelaajia, vaan puolet eli 5 mokkaa, mutta ne, jotka vielä kilpailevat keppimittasarjassa, 10 keppimittaa, jos kenaan osaavat.

Seuraa sitten kinkkukilpailu, jolloin kena lyödään samalla tavalla kuin edellisessä, mutta sijoitetaan poikittain kenakepille sen kädenpuoleiselle osalle käden eteen.

"Kinkkujen" luvusta sovitaan etukäteen ja vaaditaan niitä tavallisesti vähemmän kuin mokkia — tav. taas puolet 25.

Lyödään sitten pystypäitä, joita, ollen vaikeimpia, vaaditaan sopimuksen mukaan vielä vähemmin tav. 5-10 ja joita lyödessä kena sijoitetaan poikittain pystysuorassa asennossa pidetyn kenakepin pään ylitse, jonka sitä varten tulee olla tasanen.

Kun on pystypäät saavuttanut, seuraa viimeinen koetus: "linkun" lyönti. Ollen kaikkein vaikein vaaditaan vaan yksi linkku. Kena sijoitetaan siinä poikittain itse kädelle ranteen yli ja keppi pidetään ulospäin ojennettuna ennen lyöntiä.

Voittajaksi tulee se joka ensin pääsee pelistä pois s.o., on saavuttanut kaikki pisteet.

Ellei piirimies kenaa lyödessä kolmannella kerralla osaa, täytyy hänen siirtyä pois piiristä. Ensimmäisen kerran hukkaan lyödessä huudetaan hänelle "heru toisen kerran!" ja toista lyödessä: "heru Maija Liisan lehmä vielä kerran!" Kun on tullut niin pitkälle, että vaan linkku on jälellä, huudetaan: "yks' puuttuu sano p—u kun kärpäsiä laski".

Yhtä vähän kuin mokan lyöjä, saa kinkun, pystypäiden tahi linkun lyöjä polttaa ja jos hän sen erehdyksessä tekee, kadottaa hän kaikki ennen saavuttamansa tulokset ja saa alkaa alusta.

Kenan lyönti on muuten todellista reipasta urheilua, jossa vaaditaan aika lailla voimaa, notkeutta ja nopeutta ei ainoastaan lyönnissä vaan ennen kaikkia "vastaamisessa". Olen nähnyt taitavien kenanlyöjien kepillään pyörähyttävän kenaa uskomattoman kauaksi ja todellista taitavuutta vaatii kenan osaaminen tavilla korkealla ilmassa.

Että se on hauskaa, voin itse todistaa, kun ennen torppariemme ja naapurin kylän poikien kanssa Alhon riihipihalla riippakoivujen suojassa kevätiltoina tuntikausia lyötiin kenaa ulkona vapaassa luonnossa suloisessa Hämeen maassa.

"Kerpeikkari".

Suurta kauhua herätti 1850-luvun alkupuolella ei ainoastaan Hämeessä, vaan vieläpä koko Suomessakin kuuluisa rosvo ja murhaaja Johan Adamsson, yleisesti tunnettu "kerpeikkarin" nimellä. ("Kerpeikkari" — ruots. skarprättare — teloittaja).

"Kerpeikkari" lienee ollut julmin peto mikä ihmishaamussa maassamme koskaan on elänyt.

Että hän kokonaisen vuoden sai riehua joutumatta kiinni, riippui siitä, että hän, ollen nuorekkaan ja pulskan näköinen, nahkojen ostajaksi tekeytyen aina esiintyi herrastellen ja mahtavasti kyytihevosella ajaen, kuin myöskin siitä että hänellä oli suuri joukko "hyysääjiä", sekä aina suoritti kauheat murhansa kaukana siitä paikasta, missä kulloinkin asuskeli.

Kerpeikkarin apulaisista mainittakoon ensi sijassa hänen alituinen "aseenkantajansa" ja rikostoverinsa Tanttilan Mikkolan maalla Lammin pitäjässä asuva Kölhö-Heikki niminen "ittellinen", jonka mökissä hän piti pääkortteria sekä muuan Lempäälän-Hetaksi kutsuttu nainen.

Niistä murhista, joita Johan Adamsson teki Keski-Hämeessä mainitsen tässä muutamia.

Niihin aikoikin asui mökissään maantien varrella, Eteläisten Sarkkalan maalla, Heinäkankaan pohjoispuolella ja Eteläisten tienhaaran tuolla puolen, muuan Helppolin niminen muonaukko vaimoineen.

Pariskunnalla lienee ollut pieniä rahasäästöjä, koska Kerpeikkari ja Kölhö-Heikki eräänä yönä Tanttilan kievarista kyytihevosella tullen murhasivat pariskunnan.

Lempäälän-Heta lähetettiin jo edellisenä iltana Helppolinin mökkiin yösijaa pyytämään ja päästämään sitten yöllä rosvot vanhojen nukkuessa sisään.

Murhan tehtyä heittivät murhaajat vainajain ruumiit sänkyyn ja sytyttivät mökin palamaan. Se paloikin maata myöden.

Samana yönä vietettiin Kivistön torpassa Porkkalan kartanon maalla häitä, joissa muiden muassa oli "häitä kuokkimassa" rakennusmestari A. Nylund, joka nykyään asuu Hämeenlinnassa ja jolta olen saanut parhaimmat tiedot kuuluisasta rosvosta. Sinne saapui myöskin Heikin vaimo, joka tiesi murhayrityksestä.

Nylund kertoo, että kun sitten sydänyönä liekit tulipalosta, joka poroksi poltti onnettoman eläkemiehen vaimoineen ja mökkineen, kajastivat kaukaa etelästä syysyön synkkää, tummaa taivasta kohti, oli jonkinlainen raivo vallannut Heikin vaimon niin, että hän rajusti tanssien huuteli: "Kah' yks' taas kirppuja korpee, kyllä kirput kyydis' on"!

Kaikki silloin aavistivat, että taas jotain kauheata oli tapahtunut.

Toinen murha tapahtui Tyryn myllyllä Vanajassa. Sinnekin tuli rosvo yöllä hevosella ajaen. Tupaan tultua löi hän ensin myllärin muorin ja emännän kuten luuli kuoliaaksi ja karkasi sitten myllärin kimppuun viereisessä huoneessa vaatien rahoja.

Emäntä oli kuitenkin kaikeksi onneksi niin paljon vironnut, että pääsi juoksemaan apua hakemaan naapuritalosta, joten mylläri pelastui ennenaikaisesta varmasta kuolemasta. Myllärin poika, joka oli läsnä, tuli heikkomieliseksi kauhistuksesta.

"Herpentin mäellä" Lammin ja Kosken rajalla sijaitsevassa köyhässä torpassa murhasi Kerpeikkari yhtenä yönä koko torpan väen, 6 henkeä.

Esimerkkinä siitä, mikä julma verenhimo miehen oli vallannut, mainittakoon, että hän Mikkelin tienoolla kerran tappoi vastaan tulevan ryysyisen kerjäläisen — oli vaan kysynyt: "onko sulia millä elät" ja kun kerjäläinen siihen vastasi ettei ole, "elän sillä minkä armeliaat antavat", oli pistänyt miehen kuoliaaksi sanoen: "kyllä minä sulle leipää annan"!

Johan Adamssonin vangitsemisesta kerrotaan seuraavaa:

Matkoillaan oli hän useasti poikennut erääseen torppaan — Tervaniemeen — lähellä Padasjoen ja Lammin rajaa, muka ostaaksensa nahkoja — joita hän luonnollisesti ei koskaan ostanut.

Sinne oli isäni, koska Adamssonia taas sinne odotettiin, lähettänyt 7-miehisen joukon, jota siltavouti oli johtamassa. Onni oli miehille suotuisa, sillä Jussi saapuikin torppaan erään "Kyläkkään-Eero" nimisen miehen seuraamana. Seurueesta toiset piiloutuivat porstuakamariin, kun toiset taas, etteivät herättäisi epäluuloa, tekeytyivät humalaisiksi ja rupesivat rosvojen kanssa korttia pelaamaan.

Ikäänkuin erehdyksestä pudotti silloin isäntä, joka, niinkuin muutkin miehet, oli mitä suurimmassa jännityksessä, kortin maahan ja kun Kerpeikkari silloin kumartui ottaakseen sen maasta, karkasi isäntä takaa häneen kiinni ja molemmat kieriskelivät lattialla. Se kauhea rymäkkä, joka syntyy lattialla, on merkkinä väijyville miehille ja kaikki ryntäävät he esille saaden siten miehissä rosvon, ankaran vastustuksen jälkeen, sidotuksi.

Ja kun hän sitten tuotiin isäni luo kuulusteltavaksi, oli lähellä että hän vieläkin, vaikka koviin jalka- ja käsirautoihin pantuna, olisi tehnyt viimeisen murhansa. Kun nimittäin isäni alaskumartuneena hanhenkynällään kirjoittaa pöytäkirjaansa, on vieressä seisova Jussi huomaamatta siirtynyt lähemmäksi ja lyönyt äkkiä kaikella voimallaan, raskailla rautakahleilla yhteen kytketyillä käsillään isäni päätä tavotellen. Ellei isäni samassa olisi huomannut yritystä ja äkkiä väistynyt, olisi hän luultavasti saanut kuolettavan iskun takaraivoonsa.

Välikäräjissä Tanttilassa kesti Johan Adamssonin jutun käsittely viisi päivää.

Suunnattomasti oli väkeä kokoontunut käräjäpaikalle ja niiden joukossa 45 henkeä, jotka tavalla tahi toisella olivat sekoittuneet Kerpeikkarin juttuun, ja jotka vangittuina oli tuotu sinne.

Oikeuden edessä oli hän ilmoittanut aikoneensa tappaa vielä viisi henkeä, nimittäin isänsä, äitinsä, Tanttilan Mikkolan isännän sekä Syrjänta'an Seppälän ja hänen veljensä.

Kerrotaan, että kun hän käräjäpaikalla näki Kurkijärven silloisen isännän Pusan, oli hän Pusalle sanonut olleensa Piiskun mäellä Kataloisten tiellä kuusen takana, kun Pusa yöllä ajoi ohitse ja olisi silloin lyönyt hänet kuoliaaksi, ellei juuri olisi ollut matkalla Tyryn myllyn väkeä murhaamaan ja ryöstämään.

Kun Pusa kiitollisena henkensä säästämisestä tarjosi K:lle 1 ruplan, ei hän ottanut sitä vastaan; — sanoi olevan nyt, niinkun olikin, liian myöhään!

Johan Adamssonin viimeisistä vaiheista mainittakoon, että hänet piti mestattaman kotipitäjänsä Heinolan kirkon lähellä.

Mestauslava oli jo pystytetty ja papin läsnäollessa murhaaja kontillansa silmät sidottuina lavalla kuu aivan viimeisessä hetkessä julistettiin tuomio, joka siihen saakka oli ollut salainen.

Sen mukaan teljettiin hän sitten vartavasten muurattuun koppiin Viaporin linnoituksessa.

Kopin, jonka pituus oli 4 kyyn., lävitse oli muurattu rautanen tanko, jonka läpi liikkuvaan rautarenkaaseen vanki oli vitjoilla suolivyöstään kiinnitetty. Onneton voi siten, kuten ajokoira, siirtyä edestakaisin "haudassaan", johon johti vaan pieni luukku, josta ruoka annettiin ja pappi pääsi hänen puheilleen.

Niukka valo tuli luukun päällä olevasta pienestä lasista. Ainoastaan puoli vuotta eli hän kammiossaan.

Kerpeikkarin pääkallo joutui sittemmin yliopiston kokoelmiin, jossa se vieläkin on nähtävänä.

Kuoltuaan luettiin hänen elämäkertansa ja tuomionsa kaikissa maamme kirkoissa, muille varoitukseksi. Varsinkin oli Tuulosten silloinen kirkkoherra Kockström pitänyt pontevan varoitussaarnan.

Isäni sai Johan Adamssonin kiinniottamisesta suuren kultamitalin.