Part 2

Ennenkuin raippoja ruvettiin antamaan, sidottiin rangaistavan kädet käsivitjoista pylvääseen kiinni siinä olevaan koukkuun niin korkealle, että varpaat tuskin ulottuivat maahan. Piiskatukki oli nelikulmaiseksi veistelty. Raippapari oli kaksi lyöntiä. Pasarilla oli 3 vitsaa kerrallaan kädessä ja yhdellä vitsalla löi aina kaksi kertaa. Vitsojen tuli olla 6 kort. pituisia. Lyönnit tapahtuivat selkäpuolelle ja paljaalle iholle kellon mukaan, niin että kun vallesmanni oli lukenut yks', toinen, kolmas, niin lyötiin. Lyöntien väliaika oli siten 1 minuutti. Toimituksessa olivat läsnä vallesmanni, siltavouti ja "vank'vyörär". Tavallisesti oli asianomainen rangaistuksen saaja alussa kylläkin kopea, muttei hänen tarvinnut montakaan iskua saada kun jo rupesi surkeasti rukoilemaan armahdusta. Usein sattui, että pyörtyikin keskellä toimitusta. Hän otettiin silloin alas ja sai vettä.

Piiskatukki oli Padasjoella sijoitettu kirkkomäelle Hietalan pellon päähän, Suntion ja kirkon välille, 10 metriä kirkon aidasta pohjoiseen päin. Raipparangaistus teki sivulta katsojaan sangen raa'an ja julman vaikutuksen. Tämän kirjoittaja on itse nuorena poikana ollut tilaisuudessa salaa sivulta näkemään, kun Padasjoella kerran raippoja annettiin. Isäni oli silloin P:joen vallesmannina. Mutta kalpeana ja sydän kovasti tykkivänä pakeni tähystäjä sangen nopeasti, kun raippojen saaja rupesi karkealla vapisevalla äänellä rukoilemaan "armahtakaa, armahtakaa, kamreeri kulta"!

Padasjoella elännee vielä muuan ukko, joka varkaudesta on saanut raippoja. Kauan vielä sen jälkeen, kun tuo julma ja raaka rangaistustapa oli poistettu, sattui että Rottipää miestä kiusotteli sanoen: "muistatko vielä, kun minä persies' takana häärin tuolla Kaukilan harjulla"!

Toinen rangaistustapa oli miltei vielä häpeällisempi kuin raipparangaistus ja se oli häpeäpallilla istuminen kirkossa.

"Kirkon palli" eli "musta palli", s.o. tuoli jossa oli kolme pykälää, oli sijoitettu keskelle kirkon "konkia" ja siinä sai varas, joka kolme kertaa oli varastanut, istua koko kirkonajan kuulemassa papin nuhteita. Tavallista oli, että raipparangaistuksen kärsinyt sen jälkeen vielä sai istua kirkon pallilla. Väliajan oli vangittu vankitalossa. Omituista kyllä valitsivat usein raipparangaistuksen ennen vankilassa oloa, koska siten pikemmin pääsivät rangaistuksesta.

Porvoon matkat.

Tavallista oli, että torpparit "ostivat" isänniltä "matkareisun" s.o. ottivat viedäkseen parrupuun Porvooseen. "Parrun" täytyi olla hakattuna nelikulmaiseksi siten että se oli "kantilleen" vähintäin 12 tuumaa ja vähintäin 5 syltä pitkä. Vietiinpä Padasjoelta — esimerkiksi Jaanilan maalta — sellaisiakin poikia, jotka olivat kantilleen 14 tuumaa ja olivat 8 sylen pituisia.

Kun Padasjoelta on 14 penikulmaa Porvooseen kesti matkaa noin viikon ajan ja siitä sai torppari 25:— markkaa kuletuspalkkaa.

Parrut osti Porvoossa Tenniset, Ruutit, Nekkeströmmit ja Simoliinit.

Matkan varaksi oli mukana parrun päällä "mahloton" 2 m pitkä verkko, heinäsäkki eli märsiö, sekä perunasäkeissä kauroja ja ruumenia sekasin, puhumattakaan miesten eväistä viikon ajaksi. Rahoillaan ostivat torpparit enimmiten suolaa, rautaa tahi terästä. Suolan hinta oli siihen aikaan 8 mk vanha tynnyri.

Tavallista oli, että kauppiaat tarjosivat torppareille ryyppyjä ja kun siten makuun pääsivät, sattui väliin, että joivat koko parrun hinnan. Juopuneet kuletettiin kotio köytettynä rekeen kiinni.

Usein kyllä löysivät miehet paluumatkalla märsseistään neljäkin "halstooppia" rommia eli konjakkia, joita kauppiaat olivat niihin pistäneet.

Muistelmia nälkävuosilta.

Paljon liikkui nälkävuosina kerjäläisiä näilläkin seuduin. Kuljeskelevat perheet, jotka useimmat olivat Pohjanmaalta ja joissa usein oli paljon lapsia, kuletettiin hevosella talosta taloon. Usein oli kolmekin kyytiä päivässä. Kosken Inkilään esimerkiksi tuli kerjäläiskyytiä kolmelta taholta Alijärveltä, Virmailasta ja Ratiasta. Talvi oli erinomaisen kylmä, joka seikka kuten silloin yleinen lavantauti eli polttotauti, joksi sitä siellä kutsuttiin, tuotti köyhille paljon kärsimyksiä. Pyhäpäivinä "kiitettiin" Padasjoella noin 10-15 vainajata. Lavantautia seurasi hiusten lähtö.

Omituiselta oli näyttänyt, kun kulkutaudin jälkeisenä aikana kansaa kokoontui ensimmäiseen rippikirkkoon ja suurin osa yleisöä oli hiuksettomia — "lanttupäitä". Tukka kasvoi kyllä uudelleen jälestäpäin. Myöskin ajoksia muodostui kurkkuun leuan alle ja niihin kerrottiin sairasten kuolleen tukehtumisesta.

Tämän kirjoittajan perheessä makasi mummo, isä, äiti ja meistä 7 lapsesta neljä kotona olevaa lavantaudissa. Ainoastaan nuorin muutaman vuoden vanha tyttö ei sairastunut. Isän tauti oli lievempää laatua, niin että hän suurimman osan päivästä oli liikkeellä. Muistan kun hän kuljeskeli ympäri hirveän korkea hienoksi hakatuilla katajilla täytetty liinatötterö päässä. Käytettiin yleisesti lavantaudin parantamiskeinona.

Äitini oli hyvin sairas ja oli leuanalus niin paisunut, että täytyi lähettää lääkäriä hakemaan. Lähin lääkäri oli piirilääkäri Topelius Jämsässä 8 peninkulman matkan päässä.

Kerron muutamista tapauksista, jotka ainaiseksi ovat painuneet minun — silloin 7 vuotiaan — muistiini.

Olin eräänä iltana yksinäni kotini Alhon kartanon kyökissä. Äkkiä astuu huoneeseen kuolonkalpea kovin ryysyinen mies parhaimmassa ijässään. Mitään sanomatta menee hän suoraan minun ohitseni, sieppaa seinältä puukauhan ja rupee sillä ahmimalla ajamaan suuhunsa nurkasta olevasta "laski"-saavista perunan kuoria ja kaikellaisia muita ruuan jätteitä, joita sioille koottiin. Juoksin tietysti kovin hämmästyneenä kertomaan asiasta ja mies sai ruokaa. Kertoi olleensa päiväkausia syömättä, kun eivät tahtoneet antaa muka niin "riskille" miehelle.

Sen suuren avun-pyytäjäjoukon tähden, joka päivittäin taloissa kävi, ei kartanoissakaan riittänyt antaa puhdasta leipää. Tavallisesti sekotettiin leipään tahi puuroon herneenvarsista jauhettuja jauhoja. Meillä valmistettiin hätä-apuleipä ruis- ja herneenvarsijauhoista, mutta aivan yleinen oli Padasjoella viimemainitusta ja ohrajauhosta valmistettu leipä. Muistan tämän leivän omituisen, kuivan maun niin hyvin, kuin jos eilen olisin sitä syönyt.

Toinen tapaus: Kun me pikkupojat läksimme eräänä aamuna hiihtämään, huomasimme hangella Oittosten torppaan vievän tien vieressä oudon tumman esineen. Hiihdimme likemmäksi ja huomasimme, että esine oli kaikellaisilla ryysyillä, nahan jätteillä y.m. täytetty soikea pärekoppa. Samassa kuuluu kopasta hienoa vikinää ja uteliaina tutkiessamme koppaa näämme pienen lapsen kasvot keskellä tuota kurjuutta. Äiti oli ollut meillä yötä ja aamupuhteessa lähtenyt taivaltamaan eteläänpäin ja silloin epätoivoissaan jättänyt lapsensa hangelle. Lapsi vietiin sitten äidille seuraavaan kylään.

Menin eräänä sunnuntaina aamuhämärässä renkien kanssa mateenrysiä kokemaan. Samassa kun tulemme maantielle, kuulemme aisainratinaa ja kolme rekeä ajaa hurauttaa ohitsemme Kuhmosiin päin. Ensimmäisessä on musta kirstu ja sen päällä kaksin-reisin istuu mies lyhtypahanen kädessä. Toisessa on myös ruumisarkku, mutta kolmannessa, jota mies ajaa kannaksilla seisoen, näemme hevosloimella peitetyn ihmisruumiin piirteet. Tämä on köyhään torppaan lavantautiin kuollut kerjäläinen, joka ilman arkkua viedään hautaan, koska ei ole varoja arkkua laittaa. —

Kerrotaan olleen niin sydämettömiä ihmisiä Padasjoellakin, että leivästä ottivat onnettomien nälänhätää kärsivien työaseita y.m. tavaroita ja siten rikastuivat heidän kustannuksellaan.

Syynä katovuoteen oli myöhäinen kevät ja kauheat sateet.

Kun meillä Alholla Juhannuspäivänä vietettiin eräitä häitä, muistan ettei ollut ollenkaan vielä lehtiä koivuissa. Kun sulhanen tuli häihinsä seuralaisineen Jyväskylästä, olivat muutamissa paikoin ajaneet rattailla jäiden yli oikoteitä — ja tuo tapahtui siis Juhannuksen aikana. Kesäkuun 8 päivänä ajoi kaup. Karén-vainaja Padasjoella reellä Hietarannasta Kalainsaareen Päijänteessä ja kun Mäntylän Kalle Juhannusaamuna meni katiskoitaan kokemaan, oli Lehtisten selällä vielä paljon jäätä.

Sitten satoi kauheasti, niin että kun metsäreellä ajoi pelloilla, täytyi seistä reessä, ettei kastuisi. Hevonen painui pehmeillä pelloilla "kupeitaan myöden". Ne harvat jotka kylvivät heti lumen lähdettyä saivat kuitenkin vähän paremman sadon, mutta suurin osa odotti parempaa säätä ja saivat täydellisen katovuoden.

Kansan merkkiä kalojen kutuajoista.

Muikku kutee elel' miesten päivää. "Luukkaast' verkot vetien", sanotaan.

Siika: "Simosta siika siipiins' lähtie." Kutee muuten "lailas' veles'". Juhannuksena menee syvimpiin vesiin ja sieltä Simosta lähtee liikkeelle.

Kuorre: kutee "kun sammakko korraa". Kuorreesta sanotaan muuten, että "kuorre ja pukki haisee yhlelle samalle". Kuorreen kutua oli ennen muinoin ollut m.m. Saksalan sillan tykönä. Nousee jokiin kutemaan.

Särki kutee kun leppä on hiiren korvalla.

Ahven kutee "siin' haukien kans' yhles'".

Salakka kutee kolmasti, Kesäkuun alkupuolella — kun suopursu kukkii, 8 viikkoa sen jälkeen kun ruis hedelmöi, siis Juhannuksena, sekä Heinäkuun keskipaikkeilla.

Lahna kutee myös kolmasti ja jotenkin samaan aikaan kuin salakka. Padasjoella ovat niiden nimitykset tähkälahna (ruis tähkään), hedelmälahna (ruis heelmöi) ja valkenemis-Iahna (ruis valkenee Heinäkuulla).

Säynävä nousee Eerikin päivän tienoolla jokiin. Saatiin ennen muinoin Lililän joesta Karolan likellä "kauhiast".

Made kutee Helmikuulla, mutta "Heikin päivästä rysät veteen".

Kiiski: "Joka kalan kans' kiiski kutee". (Aina mätiä, väittävät!)

Ankerias nousee hernemaihin, sillä se syö hernekasvien kukkia. Tosi kaskuna kerrotaan, että ankerias Virmailassa kerran meni saavin alle ja teki poikaset!

Hauki kutee "kahlen puolen vapunpäivää". "Kirshauit" ovat pieniä eivätkä kude vaan nousevat muuten rannoille "lämmittelemään".

Onkiminen.

Onkiminen onnistuu parhaiten läns'päivä- (lounainen), murkina- (kaakkoinen) ja etelätuulella. Hyvän tupakan sylki on eduksi, samoin jos pahlaimella lyö veteen. Kala silloin "meinaa että siell' toisia syömäs', menen sinne kans'"! "On kun kuhtu kaloille". "Uimamiehen kantapään takana on myös jäävelist' kaloja". Madoista ovat "savimadot" parhaimmat, s.o. sellaiset onkimadot, jotka ovat löydetyt savimaasta.

Kun kysyin ukko Esaiakselta oliko taikoja kalastukseen nähden, vastasi hän heti: "ei taikoja, kun on vesieläin niin puhlas".

Kansan huomioita "terrin" ja "mehtäksen" soinnista.

Teeri soi jäällä enimmiten silloin, kun ei sille pääse suksilla, reellä eikä millään. Kerttusalon huvilan edustalla olevan Tuomassaaren ja Mustan kärjen välillä oli ollut hyvä teerin sointipaikka. Taistelu oli mitä ankarin. "Ai jäävel' kuin jäi höyheniä, siin' ol' höyheniä et' olis' saanu' karvatyynyn. Erotaan pois ja niin taas juopuu toisen nuppuun kiinni". Yhdeksän viikkoa on talveen ja yhdeksän viikkoa kesään teerin kuherruksesta (kuhertavat keväällä ja talvella).

"Niinkauan mehtäs (metso) soi, kun haavan lehti rapiseen rupie". Sointipaikaksi valitsee se satoja vuosia saman seudun. Kallioinen, "itäpuoleen kaatava, kuivashonkaa" kasvava maa on sille mieluisinta. Hyviä sointipaikkoja Padasjoella oli Lahtarsaaren vuorella sekä molempien Inkiläin rajalla Levolahden puolella.

Soinnin kuvaa kansanmetsästäjä seuraavasti.

Ensin se yhden aikaan aamulla naputtaa ja sitten kuuluu "kehnäämistä ikäänkuin pyssynpiippua veittel' hierois" eli "suhistamista". Kun lakkaa, nousee se männynlatvaan ja "röhkii kun sika" tahi "kolittaa kieltään" että kuuluu "1/2 km matkan päähän".

Soidessa on mehtäksellä pää pystyssä ja pyrstö "levittäin pystyssä". Se lyö siipiään mahan alle niin kovaa yhteen, että kopsahdus kuuluu. Lenteleepä niin "vihasesti" ristiin, rastiin, että siivet "romahtelevat" niin kovasti, että luulis' puita taitettavan tahi honganoksia poikki väännettävän. Naarakset ovat maassa, jossa "polkeminen" tapahtuu.

Sointi alkaa "kun hank' kantaan rupie" ja jatkuu läpi Huhtikuun.

Samalla sointipaikalla oli tavallisesti 6 à 7 nuorta koirasta.

Ahkeraan kävivät vanhat hämäläismetsästäjät metson soinnissa ennen metsästyslain ilmestymistä.

Usein metsämies "tek' tulet" jo illalla sointipaikan lähettyvillä ollakseen valmis ensimmäisten naputusten kuultuaan punanahkasen lailla sointien väliajoilla hiipimään yhä lähemmäksi ampumamatkan päähän.

Metsäriista ja pyydystystapoja.

Tavallisin pyydystysvehe oli loukku, joka sijoitettiin "polkujen päälle poikelleen". Sitäpaitsi käytettiin myöskin vipuansaa eli vipua, joksi sitä lyhyesti kutsuttiin. Yleiset olivat edelleen permit, jotka olivat joko jouhiset — hevosen jouhista — tahi langasta — nöylettä, joka "mustattiin niin että se ol' pimiä".

Nykyään niin yleiseksi tullut teerien ampuminen kuvilla oli Keski-Hämeessä — ainakin Padasjoella ja Kuhmoisissa — vielä aivan tuntematon 1870-luvulla, kun me veljekset tuota metsästystapaa niihin aikoihin ensimmäisen kerran rupesimme Alhon tienoilla käyttämään.

Siinä teeriparvessa, joka niihin aikoihin talviseen aikaan eleli Alhon kartanon hakamaissa, oli tavallisesti 75-100 lintua. Selvä on, että sato näin ollen oli sangen runsas.

Niinkuin kuvilla ampuminen oli ajokoiralla ja pystykorvalla metsästäminenkin vielä tuntematonta ja jäi siksi niin, että vasta viimeisinä vuosikymmeninä noita metsästystapoja kansanmetsästäjät ovat ruvenneet yleisemmin käyttämään.

Olivathan tosin J.J. Maexmontaanin tunnetut julkaisut "Om Stöfvaren" ja "Andjagt med bulvan" ("Ajokoirasta" ja "Teerin metsästys kuvilla") ilmestyneet jo vuosina 1850 ja 1852, mutta ruotsinkieliset kuin olivat, jäivät ne suomenkieliselle väestölle tuntemattomiksi.

Susia pyydettiin kuopista, joiden päälle oli sijoitettu elävä ankka syötiksi. Parhaimpia pyydystäjiä oli Padasjoella Nyystelän seppä Hammarlund, joka susikuopillaan Niemistön maalla kokosi itselleen pienen varallisuuden.

Viimeinen susi pyydettiin Padasjoella v. 1881. Vuosia 1881-1885 on syystä sanottu susivuosiksi, sillä niitä liikkui tavallista enemmän ja tappoivat monta lasta Turun puolella. V. 1881 liikkui Padasjoellakin niin paljon susia, että nimismies pyysi 300 mk valtiolta petoeläinten hävittämistä varten. Edellämainitun suden sai Laitian Kustaa Padasjoen ja Asikkalan rajalla.

Kustaa ampui suden haaskalta Äinöön Inkilän niityllä. Koska syötti oli Asikkalan puolella ja Kustaa itse Padasjoen puolella rajaa, syntyi riita mikä kunta oli velvollinen tapporahaa suorittamaan. Riita päättyi niin, että Asikkalan kunta, jonka puolella susi kaatui, sai maksaa tapporahat, 100 markkaa. Sudet eivät muuten viime vuosisadalla juuri enää poikineet Padasjoella, mutta usein kyllä kuljeskelivat pitäjän läpi.

Meillä Alholla vei susi hyvän ajokoiran iltahämärässä kyökin porstuasta. Vaikka lyhdyillä heti seurattiin sutta, joka kantoi huutavaa Kainoa suussaan, ei sitä voitu enää saavuttaa.

Viimeinen karhu ammuttiin Padasjoella vuonna 1863. Sen ampui Syyskuussa Mäyrän torpan poika ja muuan metsävahti Kailanmaan Hautalan kauramaassa vahdattuaan sitä monta yötä.

Kun pojat yskäsivät, nousi karhu pystyyn, jolloin vahti sitä "ampus". Karhu haavoittui ja läksi pakoon. Pari kolme päivää ajoivat pojat sitä takaa, kunnes tapasivat sen niityn laidassa ja saivat sen hengiltä. Karhu oli ollut erittäin lihava niin että siinä oli rasvaa monta leiviskää.

Karhua olivat sitä ennen Evon Metsäopiston ensimmäiset oppilaat metsänhoitaja Hugo Hamilkar Hackstedtin johdolla saartaneet, mutta eivät saaneet, kun muuan juopunut räätäli tuli mukaan ajoon ja peloitti karhun.

Tämän yhteydessä mainittakoon että Pälkäneellä ampui viimeisen kontion Kärsä-Eero niminen mies vuonna 1842 puuhun tehdystä lavasta, jonka vieressä oli haaska. Eero oli sittemmin riihimiehenä Ruokolassa.

Tammelassa tapettiin viimeinen karhu v. 1884. Sen ampui Tammelassa, Tammelan ja Lopen rajamailla, kevätpuolella v. 1884 talollinen Ulvi. Karhu oli kaatanut lehmän ja sen viereen oli Ulvi rakentanut puuhun lavan, josta sai karhun ammutuksi.

Karstulassa saavuttivat ja tappoivat suksilla takaa-ajaen Frigårdin talonrengit viimeisen mesikämmenen pitäjän pohjoisosissa, vuonna 1892.

Piipolan ja Iisalmen pitäjien rajamailla Paltamon puoleisessa osassa oli karhuja vielä ainakin 1888.

Etelä-Hämeessä sai viimeinen kontio surmansa Syyskuussa vuonna 1886 Salon ja Salmen kartanoiden takamailla Lopen pitäjässä. Vähää ennen olivat muutamat Hämeenläänin Metsästysseuran jäsenet edellämainituilla takamailla saartaneet nuo viimeiset karhut — kolme kappaletta — mutta karhut onnistuivat pääsemään kierroksesta pois. Karhun sai haaskalta muuan itsellismies, joka oli sille virittänyt kaksi pyssyä.

Mies vei sittemmin karhun Hämeenlinnan torille yleisön nähtäväksi.

Epäilemättä oli edellämainittu Tammelassa v. 1884 tapettu karhu yksi noista kolmesta.

Mihin kolmas joutui ei tunneta, mutta kauan ja vieläkin liikkuu kansan keskuudessa luulo, että se muka vielä elää jossain Lopen, Rengon tahi Tammelan takamailla.

Viimeisen ilveksen sai Padasjoella talon vanha isäntä Esaias Inkilä. Se oli "kiskonut ihtens'" permiin ja sitten paennut riihen alle. Sieltä löysivät sen kuitenkin vasta kesällä kun riihten portailla koneiden puutteessa hakkasivat silpuksia. Silloin se kuitenkin oli jo pilaantunut ja "toinen lape karvaton".

Mitä hirven leviämiseen tulee, voin mainita että 1870-luvun loppupuolella nähtiin Alhon harjulla hirvi, joka lie ollut ensimmäinen paikkakunnalla.

Hirven ilmestyminen herätti suurta huomiota ja ihmettelyä ja siitä puhuttiin ympäri pitäjää.

Ensimmäinen höyryalus Päijänteellä.

Ensimmäinen laiva Päijänteellä oli Suomi-niminen siipilaiva.

Runko rakennettiin Eineen niemellä Asikkalassa ja pannu — mer'laivan pannu — tuotiin Turusta. Työmiehet olivat kaikki porilaisia.

Pannun kulettaminen v. 1855 Turusta maantietä pitkin tuotti paljon hankaluuksia. Sen alla oli 10-tuumaisista parruista tehdyt jalakset. Valtion määräyksestä kutsuttiin kuulutuksilla kirkoissa mies talosta vuoroonsa sitä vetämään. Yksi mies istui pannun päällä komentamassa ja 100 miestä vetämässä ja niin sitä "transporttia" jatkettiin Putulan kautta aina Asikkalaan saakka.

Suomi kulki Anianpellon ja Jyväskylän väliä — Vääksyn kanavaa ei tietysti silloin vielä ollut olemassa. Ensimäiset sillat rakennettiin Saksalaan, Suopeltoon, Kärkisiin ja Jyväskylään.

Ennenkuin Suomi alkoi kulkuvuoronsa, oli Päijänteellä suuria "seililaivoja" samaan tapaan kuin Saimaan vesistöillä vielä meidän aikoinamme. Kun Suomi sittemmin joutui hylyksi, myytiin se halvasta ja tehtiin roomuksi.

Laivan ensimmäisenä päällikkönä oli Topelius-niminen merikapteeni.

Ensimmäinen kapteeni oli ollut perin mahtava — "kopia" — mies, joka talviseen aikaan aina ajoi kahdella hevosella. Kerrotaan että, kun hän kerran Saksalan kartanosta lähtiessään oli saanut eteensä vaan yhden hevosen, oli hän kovasti kironnut ja pauhannut matkalla! Laiva lie kulkenut Kellosalmen vanhan salmen kautta s.o. Vähäsalon ja Virmailan saarten välitse.

Tuon salmen nimestä kerrotaan, että muka "ryssä" olisi ottanut Sysmän kirkosta suurimman kirkonkellon valaakseen siitä tykkejä ja toi sen Tehinselän yli Padasjoen puolelle. Kun ei tiennyt että salmi on talviseenkin aikaan sula, ajoi avoveteen ja sinne jäi kirkonkello.

Kaksi kelloa jäi jälelle Sysmän kirkkoon.

Myöskin Padasjoen kirkosta kerrotaan, että siellä ennen olisi ollut kolme kelloa, mutta venäläiset sodan aikana olisivat vieneet kolmannen mukanansa.

Sittemmin piti "Keisarin pojan" (Alexanteri II:n veli Nikolai) rakennuttaa uutta rautaista sotalaivaa proomuineen.

Roomun runko rakennettiinkin Saksalassa, mutta niin pitkälle ei koskaan päästy, että se olisi pantu vesille, vaan hajoitettiin sittemmin ja myytiin.

Kun sen rautalevyt olivat toisiinsa kuparinauloilla liitetyt, sanotaan saaduksi "veikiest'" kuparia sitä hajottaessa.

Rakennuspaikalla oli aina ollut venäläinen sotamies vahtina.

Muun muassa oli roomua varten tuotu kaksi tykkiä, jotka sittemmin myytiin nekin ja jotka nykyään muinaismuistona säilytetään Saksalan kartanon puistossa.

Keski-Hämeen asukkailla kalavesiä Viitasaarella.

Suomen Historiallisen seuran julkaisemassa "Ulrik Rudenschöldin Kertomus Taloudellisista y.m. oloista Suomessa 1738—1741" mainitaan Hattulan pitäjästä m.m. suomennettuna seuraavaa: "Järvet ovat laajat, mutta kalastus ei ole ison-vihan ajoilta saakka erittäin onnistunut, syystä että venäläiset ovat sitä ylen liiaksi harjoittaneet. Entisinä aikoina on tällä, niinkuin monella muulla pitäjällä Hämeenlinnan lähettyvillä, ollut kalastuspaikkoja ja takamaita Rautalammen pitäjässä Päijänteen yläpuolella ennenkuin tuo paikkakunta tuli asutetuksi ja verolle pannuksi." Sekä toisessa paikassa: "Jämsän pohjoispuolella on Päijänteen päässä Laukaan pitäjä ja sen yläpuolella Saarijärvi (Sarjärfwi), Viitasaari (Vitasari) ja Rautalampi (Rautalambi), jotka neljä pitäjää maakirjassa yleisesti kutsutaan Rautalammeksi, koska tämä pitäjä, jolla nyt on tuo nimi, ensiksi näistä on tullut asutetuksi ja siihen on kuulunut koko yllämainittu seutu. On edellä mainittu, että tuo paikkakunta ennen on ollut Hämeenlinnan ympäri sijaitsevien pitäjien kalastuspaikka, jonka vuoksi vasta-mainittujen pitäjien asukkaat kutsuvat rautalammilaisia, muttei itseänsä, hämäläisiksi".

Ohimennen mainittakoon, että Rudenschöld kuului erääseen lähetystöön, jonka Ruotsin hallitus 1700-luvun alkupuolella oli asettanut Suomen taloudellisten olojen parantamiseksi ison vihan jälkeen. Lähetystön jäsenenä teki R. puolentoista vuoden kuluessa matkustuksia Suomessa.

Koska oli hyvin luultavaa että asianomaisilla paikkakunnilla edes jonkunlaisia muistoja noilta ajoilta vielä olisi jälellä, olen tutkinut asiaa Padasjoella ja saanut tietää, että seuraava asiata koskeva taru vielä on säilynyt kansan keskuudessa.

Padasjokelaisilla on ennen ollut kalavesiä Viitasaarella. Pitäjä on saanut juuri Viitasaarelta ensimmäiset asujaimensa, jotka jättivät kalavetensä ikäänkuin perintönä heille. Ensimmäisinä tuli kaksi miestä, jotka veneellä tullen soutivat Saksalan jokea ylös ja asettuivat asumaan Lammen järven rannalla sijaitsevaan Osoitan kylään, joka siis tarun mukaan on pitäjän vanhin asutus-paikka, johon ensimmäinen mökki järven rannalle sydänmaahan kohosi.

Miehistä palasi toinen takaisin Viitasaarelle luvaten jälelle jääneen vaimoa sieltä neuvoa miehensä luo Padasjoelle. Mies neuvookin vaimoa seuraavasti: kyllä sinä sinne "osaat" — josta kylä sai nimen "Osoila" — jos menet sellaista jokea ylös, jossa vesi "kiehuu kuin pata" — siitä nimi Patasjoki, joksi paikkakuntalaiset yleisesti kutsuvat pitäjäänsä vielä tänä päivänä.

Edellämainittu "pata" on muuan kirkkosillan alapuolella joessa oleva padan tapainen syvennys, jossa kansan luulon mukaan käy raju pyörre ja jossa moni vuosien kuluessa on uponnut.

Inkilän isäntä, joka nyt on seitsemännelläkymmenellä kertoi minulle, että hänen isävainajansa usein puhui, että siellä — Viitasaarella — oli "perintövesiä" sekä että Lammen järvessä noin 100 vuotta sitten oli ollut "ihlan mahloton" kalavesi.

Kalat olivat niin isoja, että hyvin olisivat pysyneet merssin tahi heinäsäkin tapaisessa nuotan perässä ja mateita meni päreistä tehtyihin mertoihin "niin paljon kuin nosti ylös"!

Muistoja 1808-1809 vuoden sodan ajoilta.

Kun 1808—1809 vuoden sota puhkesi, valtasi suuri pelko kansan, jonka keskuudessa ison vihan kauhut vielä olivat muistissa säilyneet.

Suurissa kylissä ja valtateiden varsilla asuvat pakenivat takamaille. Siten pakenivat Maakesken kyläläiset Evon opistoon päin Hakovuorelle.

Hakovuori on tänä päivänä erittäin mieltäkiinnittävä "maapaikka" erämaassa kolmen pitäjän Padasjoen, Asikkalan ja Lammin (Evon kruununpuiston) yhtymäkohdassa Kovero- ja Haarajärvien välissä. Korkea rajapyykki on tuolle merkkipaikalle pystytetty.

Sinne mentiin piiloon miehissä ja naisissa kapalolapsista alkaen niin että esim. Kangas-Paavon taloon jäi vaan "vanha ämmä", joka lehmiä ruokki. Vuorelle vietiin mukana runsaasti muonavaroja kuten leipää, voita ja "isoa kalaa".

Yöksi laitettiin suuret tulet, joiden ympärillä autioksi jääneen kylän asukkaat yönsä viettivät.

Kirkonkylän asukkaat pakenivat taas sotien aikoina Seitniemelle päin.