Part 7

Tahdomme heti paikalla mainita, ettei suuri kirjailija Maxim Gorki tätä sanomaansa ole näin punkteihin jaettuna esittänyt, vaan olemme me, sitten kuin olemme hänen esityksensä moneen kertaan läpilukeneet, saaneet siitä sen käsityksen, jonka yllä olemme lausuneet. Niinkin suuri sanankäyttäjä kuin Maxim Gorki ei suinkaan ajatuksiaan näinkään selvästi lausuillut ja venäläinen kirjailija osaa kyllä kirjoittaa paljon muustakin kuin asiasta. Olimme kerran suuressa lukemisen puutteessa, emmekä onnistuneet saamaan käsiimme muuta kuin erään venäläisen kaunokirjallisen teoksen, jossa tekijä 15:llä ensimäisellä sivulla kertoili kaikkia niitä tunteita, jotka liikkuivat kirjan sankarittaren mielessä, kun hän vuoteelta noustuaan aukaisi akkunan ja katseli raittiiseen ulkoilmaan. Mitä hän akkunasta näki, ei oltu koko teoksessa mainittu, eikä myöskään myöhemmin selvinnyt, mitä noilla tunteilla oli tekemistä kertomuksen myöhemmän juonen kehittymisen kanssa, mutta joka tapauksessa ne oli teokseen otettu ja vaikutuksensa ne tekivätkin, sillä näiden 15 sivun jälkeen vaivuimme sikeään uneen. Mutta se ryssähän on sellainen tunneihminen, joka yleensä antaa kaikelle muulle palttua paitsi tunteillensa. Vasta sitten kuin hapankaali on ollut vuosikausia lopussa, eikä hliebasta ole näkynyt haikuakaan, niin voi ryssä ottaa itseensä, ja on se joku aika sitten tehnyt vallankumouksenkin, mutta nykyään se tyytyy kääntymään paikallisen sovjetin puoleen ja sanoo, että "hlieba nietu". Ihmekös sitten on, jos Maxim Gorki sanoo, että varsinkin näin vallankumouksen jälkeen, niin venäläinen tahtoo päästä irti jokapäiväisyydestä, ja että hän voi kertoa europalaisille kanssasisarilleen, mitä jokapäiväiset leipä- ja asuntohuolet merkitsevät. Ja kun hän sitäpaitsi nyt on yhdenarvoinen miehen kanssa, sillä ennen aikaan oli hän miehensä orjatar, joka teki talossa työt, kun taas musikka soitteli balalaikkaa tai latki votkaansa, jos sitä sattui olemaan, tai syljeskeli kattoon, niin on hänestä nyt tullut poliittinen tekijä ja on hän vähin oppinut kirjoittamaan ja lukemaan, joten Iivanan arvo on hänen silmissään yhä edelleen laskenut. Hän tuntee lait ja parakrahvit ja osaa astua sovjetin eteen ja sanoa, että minä annan palttua Iivanalle ja otan miehekseni tämän Aaljein, niin että pismatkaapa vain erokirjat. Ja pyöräyttää sovjetti ne 100:ssa minuutissa ja sen jälkeen lähdetään Aaljein kanssa kotiin ja heitetään Iivana ulos ovesta. Sillä nähkääs Aaljeilla on taskut täynnä ruplia ja on punainen silkkihuivi taskussa ja muuta hyvää, sillä hän kuuluu naapuripitäjän sovjettiin. Mutta Iivana puolestaan pannaan tekemään töitä ja kun hän siihen on oppinut, voi hän ehkä jonakin päivänä saada kokoon uudet naimarahat ja lähteä hakemaan itselleen uuden akan, sillä tämä toimitus, niinkuin sanottu, ei kestä Venäjällä enempää kuin 10 minuuttia.

Niin, että kyllä sitä Venäjän naisella on paljon opettamista europalaiselle kanssasisarelleen. Mutta mitä siihen rauhanpropagandaan tulee, niin olisi tämä oppi ensin annettava paikkakunnan sovjetille ja niille juutalaisille, jotka Venäjää nykyään hallitsevat. Ja tapahtuu tämä parhaiten siten, että kaikki Venäjän akat, niin pitkälti kuin heitä riittää, lähtevät räyhäämään sovjettiin ja vääntävät sovjettiloilta aseet pois käsistä ja sanovat, että ei enään kopeekkaakaan sotaväen ylläpitämiseen ja ilmalaivojen rakentamiseen ja juutalaisten ruokkimiseen, vaan kaikki kansan hyväksi. Ja sitten kuin Venäjän nainen on tämän kotimaassaan tehnyt, niin saa hän kääntyä Europan ja Amerikan naisen puoleen ja sanoa, että me tulemme toimeen ilman aseita ja olemme riisuneet aseet miehiemme käsistä ja vieläpä sovjettiloiden käsistä ja kommunistien käsistä, niin että tehkääpä te siellä Europassa ja Amerikassa sama temppu.

Vasta silloin me täällä Europassa tulemme ymmärtämään, kuinka paljon Venäjän nainen voi opettaa maailmalle.