Part 5

Kouluopetuksessa tuottaa puhuva elokuva aivan ennen kuulumattoman käänteen. Tosin oppikirjoista julkaistaan joka vuosi uusia painoksia, joissa esim. säännöt muutetaan poikkeuksiksi tai poikkeukset säännöiksi tai annetaan lauseen jäsenille eri nimet, tai tehdään esim. mittausopissa selviöt väitteiksi ja väitteet selviöiksi, mutta joka tapauksessa on samana vuonna valtion koulujen vastaavilla luokilla opetettava jokseenkin samaan malliin. Ja silloin voidaan ainakin muutamissa tapauksissa korvata opettaja elokuvalla. Esim. n.k. läksyn valmistus käy sen avulla aivan hyvin päinsä. Kaikki tarpeelliset nuhteet, lukukauden avajaispuheet, rangaistusten esipuheet, puhe abiturienteille, j.n.e. voidaan melkoisella menestyksellä täten korvata. Tätä mieltä oli muuten Edisonkin, joka sanoi, että hänen mielestään se saattaa kouluissa tulla kaikkein merkitsevimmäksi.

Perheessä korvaa puhuva elokuva erinomaisesti esim. anoppimuorin. Ajatellaan, että anoppimuori jo on siirtynyt manan majoille ja että perheen isä sattuu olemaan perinpohjaisemman nuhteen tarpeessa. Silloin otetaan esille anoppimuorin puhuva elokuva ja pian alkaa valkoisella kankaalla räiskyä nuhdesaarna, jonka vertaista ei anoppimuori itsekään ole kyennyt pitämään, sillä filmirullaa voidaan pyörittää kuinka nopeasti tahansa ja samoin voidaan myös kovaäänisen ääntä lisätä. Ja tällä välillä voi perheen äiti harkita tilannetta ja antaa filmirullan päätyttyä tarpeelliset täydennykset. Ainoa puolustusmahdollisuus, joka on perheen isällä, on raapaista tulitikulla tuli ja sytyttää koko anoppimuori puheineen palamaan.

Oikeuden pöytäkirjoissa tulee puhuva elokuva ylivoimaisesti käytäntöön. Se toistaa tuomarin ahdisteleman roiston pienimmätkin kasvonilmeet ja äänenvärähdykset ja perästäpäin voidaan ne uudelleen mitä tarkimmin tutkia. Eikä siinä myöskään paljon hyödytä lähteä pöytäkirjaa oikaisemaan.

Jännityksellä siis odotamme milloin meillä ensi kerran saamme nähdä ja kuulla tätä uutta keksintöä.

SALATIETEIDEN TUTKIJAT HUOM.!

Eräästä paikasta Ruotsinmaalta, paikan nimi ei tässä paljon merkitse, kuului hiljakkoin kummia. Muudan leipuri-parka oli menettämässä järkensä sen vuoksi, että kummitukset ryllistelivät hänen talossaan. Ensiksi ei kummittelu ollut niin kovin vaarallista, sillä talossa esiintyi naputteleva henki, s.o. ryskytyksiä ja naputuksia alkoi kuulua milloin mistäkin. Mutta hyvin pian alkoi ilmiö saada vakavamman luonteen, sillä henki alkoi käydä rahanhimoiseksi. Tärkeiden laatikoiden avaimia alkoi aina silloin tällöin hävitä, ja kun avaimet ilmestyivät paikalleen ja laatikot tutkittiin, niin huomattiin, että niistä oli hävinnyt rahaa. Milloin pienempiä ja milloin suurempia summia. Ja kun arvoisa leipurimme lopulta totesi, että kaikkiaan oli kadonnut noin 200 kr. eli 2,000 mk. Suomen rahassa, niin päätti hän hakea naapureita avuksi.

Pari urhoollista naapuria saapuikin noiduttuun taloon, ja heti voitiin todeta, kuinka henget alkoivat ryskiä ja rytyyttää, ja hiljaa istuivat kaikki saadakseen selville, mistä päin kolina tuli. Ja lopulta päätettiin kuiskaillen ja päätä nyökytellen, että talon salista päin tuo henkien kummittelu kuului.

Ja niin nousi leipurimme ynnä ystävät ja kylänmiehet hänen kanssansa hiljaa hiipiäkseen saliin, siellä äkkiä sytyttäen valot ottaakseen selville, mikä oli tämän kummittelun syy.

Mutta nyt tapahtui jotain aivan käsittämätöntä. Huomattiin, että huoneen ovi oli ulkoapäin lukittu. Silloin säikähtyivät urhollisimmatkin ja alkoivat huutaa apua. Mutta ketään ei tullut. Ei auttanut muu kuin hilautua ulos akkunasta ja yrittää ulko-oven kautta takaisin taloon. Mutta tämäkin oli kiinni. Suurilla ponnistuksilla saatiin ovi auki ja aivan yli-inhimillisiä keinoja käyttäen päästiin tupaan, jossa leipuriperheen muut jäsenet olivat suljettujen ovien takana.

Jo nyt kauhistuivat urholliset naapuritkin ja lähtivät tukka suorana tiehensä. Mutta koko ajan pitivät henget kaameata ryskinää ja kolinaa.

Ei siinä enään leipuria naurattanut, mutta joka tapauksessa hän päätti kääntyä kylän Sherlock Holmesin puoleen. Ja saapui paikkakunnan Sherlock Holmes leipurin asuntoon ynnä hänen seurassaan arvokkaannäköinen, sudenkokoinen ja -värinen schäfer-poliisikoira. Mutta koko ajan ryskyttivät henget vimmatusti ja yks' kaks' huomasivat sekä poliisi että poliisikoira ynnä leipuri itsensä teljetyiksi erääseen huoneeseen. Ja kun irti päästiin ja muu talonväki oli saapunut paikalle, niin oikaisi poliisikoira häntänsä viivasuoraksi ja syöksyi ulvoen talosta. Mutta hänen jälkiään seurasi hieman hitaammassa tahdissa paikkakunnan Sherlock Holmes tuikeasti kiroillen ja huomauttaen, että juuri tämä poliisikoira oli pilannut koko asian, sillä se oli jo heti taloon tullessa alkanut vimmatusti haukkua ja jatkanut tätä hälinäänsä sisälläkin, niin että kaikkien huomio oli kiintynyt tähän eläimeen, joten ei kukaan ollut huomannut, mitä talossa tapahtui.

Mutta kummittelu jatkui. Leipurin leipään alkoi ilmestyä rautanauloja, housunnappeja, pieniä kiviä y.m. vähemmän miellyttävää tavaraa. Ja lopuksi huomattiin leivissä usein selviä hampaan jälkiä.

Mutta paikkakunnan Sherlock Holmes eli niinkuin häntä Ruotsissa kutsutaan, komisarius, oli päättänyt ottaa selvän asiasta. Ja kun siis leipurimme taas uudestaan kävi hänelle valittamassa kohtaloaan, kysyi hän ilman muuta asianomaisen taloudellista asemaa. Ja pian huomattiin, että leipurimme ei kovin köyhä ollutkaan. Hänellä oli parikymmentä tuhatta kruunua pankissa ja oli kohtalo sitäpaitsi siunannut hänelle pari lapsukaistakin, nim. pojan, jonka hän kuitenkin oli häätänyt talosta tuhlaavaisuuden vuoksi, ja tyttären, jonka hän oli hylännyt senvuoksi, että tämä oli antautunut muhinoihin erään arvottoman kisälli-roikaleen kanssa, vaikka olisi voinut saada itselleen oikein isäntämiehen.

Talossa ei ollut tätä nykyä muuta väkeä kuin vaimo ja piikalikka, joka samalla kertaa työskenteli puotineitinä, sekä kisälli, joka avusti isäntää leipurin ammatissa.

Tämän jälkeen tiedusteli Sherlock Holmesimme, missä tytär ja poika mahtoivat oleskella, ja sai kuulla, että poika oli Eskilstunassa ja tytär Örebrossa.

Nämä seikat kuultuaan ilmoitti Sherlock Holmes saapuvansa naapuritaloon seuraavaksi päiväksi ja pyysi leipuria tuomaan sinne koko väkensä.

Seuraavana päivänä työajan loputtua saapui komisarius tuikean näköisenä paikalle. Hän ilmoitti, että hän kuulustelee kutakin perheen jäsentä erikseen peräkamarissa, joten muut kuulustelun aikana saavat istua tuvassa.

Tämän jälkeen kutsuttiin perheen emäntä peräkamariin. Ja voimme ilmoittaa, että komisarius näytteli hänelle erinäisiä Örebrohon ja Eskilstunaan lähetettyjen vakuutettujen kirjeiden ja postiosoitusten kuittijäljennöksiä, joiden loppusumma oli Suomen rahassa suunnilleen noin 2,000 mk, sekä kysyi, oliko isäntä mahdollisesti antanut hänelle nämä rahat vai oliko hän pannut nämä omista säästöistään. Ja lysähti tämä leipurinemäntä silloin kokoon, ja sanoi, että hänen poikansa ja tyttärensä ovat suuressa hädässä ja olivat salaa hänelle kirjoitelleet, ja kun hän on tietänyt isännän kovan sydämen, täytyi hänen järjestää asiaa vähän erikoisella tavalla. Samalla selvisi myös, että kisälli ja piikalikka olivat samassa juonessa ja että naputtavana henkenä oli halko, joka oli sopivalla tavalla kiinnitetty köydenpäähän vinttiin ja jota nykäistiin pellinnyöriin yhdistetyn köyden avulla. Ryskyttävänä henkenä oli erittäin suurella innostuksella toiminut eräs naapurin poika 25 äyristä kerralta. Poliisikoiran häntään oli taas kisälli sopivassa tilaisuudessa puristanut pari piirustusnastaa.

Tämän jälkeen seurasivat kuulusteluun vuorollaan kisälli ja piikalikka.

Lopulta astui komisarius tupaan ja kääntyi kaikkien kuullen itse talon isännän puoleen, jolle hän tuikean näköisenä huomautti, että tämä asia ei kuulu hänen tehtäviinsä, vaan n.k. salatieteiden piiriin. Ja katsoi hän koko tämän kummittelun rangaistukseksi siitä, että leipuri hänen mielestään oli sydämettömän saita mies, joka oli väärin ja julmasti kohdellut lapsiaan. Komisariuksen mielestä oli paras keino päästä tästä kummittelusta joko kääntymällä jonkun hengenmiehen puoleen tai tekemällä täydellinen ja vilpitön parannus.

Ja sen jälkeen kuin nämä sanat oli leipurille kaikkein kuullen sanottu, poistui komisarius paikalta jättäen leipurin ja hänen väkensä miettimään, mitä tehtämän piti.

Ja hirmuisesti alkoivat kummitukset tämän jälkeen talossa riehua. Milloin repeilivät jauhosäkit itsestään ja jauhot tuiskusivat ympäri huonetta. Milloin telkeentyivät leivinuunin pellit niin tiukkaan kiinni, ettei niitä saatu auki ennenkuin leivät olivat palaneet karstaksi, ja milloin taas rahat hävisivät ihan leipurin housuntaskusta. Toisin sanoen leipurimme elämä oli muodostunut maanpäälliseksi helvetiksi ja lopulta hän kirjoitti kirjeen pojalleen ja tyttärelleen pyytäen, että nämä tulisivat kotiin sovintoa tekemään.

Ja heidän saavuttuaan taloon hävisi lumous. Naputukset ja ryskytykset loppuivat, taikinat alkoivat kohota, rautanaulat katosivat leivistä j.n.e.

Tällaista sitä on tapahtunut Ruotsinmaalla pääsiäisen tienoissa v. 1928.

MAISTERI KÖYHÄNEN JA HÄNEN TORAKKANSA.

Maisteri Köyhänen kapusi tapansa mukaan pieneen vinttikomeroonsa. Hän veti esille illallisensa, jonka hän oli hallista ostanut, ja valmistui nauttimaan oppineen köyhälistön ateriaa. Hänen huoneessaan oli 2 huonekalua, nim. pöytä ja sohva, joka viimemainittu samalla kertaa teki sängyn ja osaksi kirjakaapin virkaa.

Hän aukaisi siis ruokapakettinsa, josta tuli esille ranskanleipä ja 6 savustettua silakkaa sekä veti esille taskustaan maitopullon. Sen jälkeen hän kattoi pöydän, levittäen pöytäliinaksi kaikki käärepaperit ja asetti tälle aamiais-illallis-päivällisensä mahdollisimman esteettiseen järjestykseen.

Maisteri Köyhänen oli nähkääs esteetikko ja hänen erikoisalansa oli Italian renessanssi-ajan linnat, joista hän oli kirjoittanut gradu-kirjoituksen ja joista hän valmisteli väitöskirjaa.

Tällöin hän huomasi valkealla paperilla erään kiiltävän, ruskean eläimen, joka kodikkaasti tepasteli hänen edessään.

Eläin oli torakka. Se oli nähtävästi kyllästynyt talon köyhiin oloihin ja päättänyt muuttaa majaa. Mutta nähdessään pöydällä ranskanleivän murusia, ei se voinutkaan lähteä, vaan rupesi herkuttelemaan niillä.

Maisteri Köyhästä liikutti se, että hänet ehkä nyt jättää hänen viimeinen ystävänsä. Varovaisesti hän kastoi tulitikun maitopulloon ja siirsi maitopisaran torakan läheisyyteen.

Torakka joi ahneesti ja haukkasi tämän jälkeen leuvoillaan, joita torakalla on ainakin 50, ranskanleipää päälle.

Maisteri Köyhäsen seuraava onnistunut yritys oli syöttää torakalle savustettua silakkaa.

* * * * *

Maisteri Köyhäsen elämä oli tullut rikkaammaksi kuin ennen. Hän oli saanut kodin. Hän tiesi, että häntä aina odotti hänen rakas torakkansa, ja kun hän saapui yksinäiseen vinttikomeroonsa, oli hänellä aina mukana torakalle jotain hyvää: milloin sokeripalanen, jonka hän oli pistänyt taskuunsa kahvilasta, milloin palanen leivosta, jonka hän oli samalla tavalla anastanut, milloin joku makeispalanen j.n.e. Kaikki nämä aarteensa kuljetti maisteri Köyhänen muistikirjansa välissä, ja suuri oli yhteinen ilo, kun toverukset illalla alkoivat ateriansa.

* * * * *

Mutta Köyhäsenkään ei pitänyt aina jäädä köyhäksi. Eräät vaikutusvaltaiset henkilöt löysivät hänet, ja hänet korotettiin vaikutusvaltaiseen virkaan. Ja hän joutui valtiollisille päivällisille, joissa tuhansia herkkuja tarjottiin. Ja näillä päivällisillä juotiin myös erään suurvallan malja. Ja koska tämä tapahtui maassa, jossa oli kieltolaki, juotiin se "karpalomehussa".

Mutta vaikka herra Köyhänen oli kohonnut suureen arvoon ja kunniaan, niin luuletteko te, että hän unohti rakasta torakkaansa. Hänen liivintaskussaan oli kultainen kotelo, johon hän oli koonnut sopivat jätteet juhlapäivällisestä. Ja kun hän saapui kotiinsa, jossa hänen rakas torakkansa odotti häntä kultahäkissä, niin hänellä oli taas tuomiset tuotavana.

Ja hienon hienolle pergamenttipaperille levitti hän murusen toisensa jälkeen.

Ja torakka söi ja oli tyytyväisen näköinen ja lopuksi kulautti se myös "karpalomehun" naamaansa.

Mutta tämän jälkeen näytti se voivan pahoin, ja lyhyt oli sen kuolinkamppaus. Se ehti ainoastaan sätkyttämään viidettä jalkaansa ja kastamaan sen "karpalomehuun" sekä laskemaan jalkansa sydämelleen.

* * * * *

Kului pitkät ajat, ennenkuin rikas herra Köyhänen pääsi ennalleen. Hän mietti, miksi torakka oli kastanut jalkansa tähän "karpalomehuun". Mutta lopuksi hänelle asia selvisi. Torakka tahtoi sanoa, että "karpalomehu" oli sen kuoleman syy.

* * * * *

Herra Köyhänen oli hankkinut kaiken sen varaston, mikä tätä "karpalomehua" oli olemassa, ja myynyt sen torakanmyrkkynä. Hän on ansainnut satoja miljoonia markkoja. Ja lopuksi oli hän lähtenyt viinimaihin nauttiakseen elämästä, sillä "keinotekoisesta karpalomehusta" puhuttaessa valtasi hänet aina kuoleman pelko.

Hän muisti rakkaan torakkansa.

NE AUTOT, NE AUTOT!

Autojen lukumäärä pääkaupungissamme lisääntyy, ja yhä vaarallisemmaksi käy täällä jalankulkijan olo. Ei edes katukäytävällä enään saa olla rauhassa, vaan voivat autolla ajavat hurjimukset syöksyä katukäytävällä rauhallisesti kävelevän seurueen kimppuun, ja kun yliajo on suoritettu niin, että neljä henkeä on saanut vammoja ja yksi on ajettu kuoliaaksi, niin jatkaa auto matkaansa välittämättä onnettomien avunhuudoista. Kun sitten autonkuljettaja onnistutaan pidättämään, niin tavataan hänet vahvasti päihdyksissä. Näin tapahtuu kieltolakimaassa, jotavastoin sellaisessa paikassa kuin esim. Parisissa, jossa väkijuomia saa joka talosta, ja jossa m.m. on erikoisia autonkuljettajaravintoloita, joissa autonkuljettajat ja autoilijat joutoaikoinaan istuvat viinisarkkojensa ääressä, ei humalaista miestä autoa ohjaamassa nähdä. Mutta tunnettu asiahan on, että pirtua ei paljon tarvitse veteen sekottaa ja raakana nauttia, ennenkuin ihminen on käkenä niin, että näkee kaksi tietä edessään, minne vain katseensa kääntää. Jos mainittu autonkuljettaja olisi elänyt jossain märässä maassa, olisi hän paiskannut naamaansa pari olutpuolikasta ja voileivän, ja onnettomuus olisi jäänyt tapahtumatta. Märissä maissa nautitaan nim. sellaisia väkijuomia, jotka ovat nimenomaan juotaviksi valmistettuja eivätkä ole tehdyt lattioiden puunaamista tai maalilakan valmistamista varten. Sitäpaitsi nautitaan ne vähitellen, sillä julkisessa trahtöörissä istuessa ei niiden tyhjentämiseen ole sellaista kiirettä kuin kieltolakimaassa, jossa asianomainen saa juomansa hotkaista jossain porttikäytävässä. Sitäpaitsi voidaan myös saada ruokaa ja ruuan yhteydessä nautittuna ovat nämä juomat paljon vähemmän päihdyttäviä kuin jos ne tulevat tyhjään vatsaan.

Kun olimme tämän kirjoittaneet ja aukaisimme tämänpäiväisen lehden, niin huomasimme toisen auto-onnettomuuden. Kulosaarella ajetaan leveällä tiellä yksinäisen jalankulkijan yli. Autoa ohjaa eräs nainen. Kenties on tämä urheilijatarkin livistänyt tiehensä, koska ei ole mainittu, että hänet olisi saatu kiinni. Hyvin lähellä on vielä, että on kysymyksessä omaa autoa ajava ja siis hienostoon ja varakkaisiin piireihin kuuluva arvotar, sillä kansannaisten keskuudessa on autonohjaamistaito sangen harvinainen. Muistamme erään toisen tapauksen, jossa samantapainen hieno arvotar ajoi raajarikoksi erään köyhän pikkupojan Söörnäisissä ja luonnollisesti livisti tiehensä.

Ei ole tarkoituksemme ruveta tässä luettelemaan esimerkkejä hurjasta autonajosta, mutta ennätyksen tällä alalla voimme kuitenkin kertoa. Helsingin ulkopuolella työskenteli kaukana tienvarresta pari vanhahkoa naisihmistä perunanotossa. Tällöin lennätti auto huimaavaa vauhtia heidän päälleen ja onnistui ajamaan toisen kuoliaaksi. Sanoimme onnistui, sillä perunamaa oli sangen laaja, monta tynnyrinalaa, joten mahdollisuudet ajaa syrjään olivat sangen suuret.

On tosiaankin niin, että jalankulkijan täytyy pitää jokaista autoa ja jokaista moottoriajoneuvoa vihollisenaan, joka aina vaanii hänen henkeänsä. Kun siis leveällä tielläkin näette kaukaa näköpiirissänne auton ilmaantuvan, niin paetkaa. Jos tienvarressa sattuu olemaan jotain rakennuksia, tai joku suuri kivi tai kuoppa, niin vetäytykää näiden taakse. Paras on samalla kertaa heittäytyä vatsalleen maata, sillä esim. moottorin räjähtäessä sinkoilevat auton murskaantuneet osat ilmaan aivan samalla tavalla kuin granaatin sirpaleet, joten niitä ei pyöri pitkin maata. Turvallisinta on kuitenkin pysyä hautausmaan kiviaidan tai suomalaisen kivinavetan graniittiseinän takana. Maaseudulla on siis aina mahdollisuutta paeta näitä nykyajan hirviöitä. Mutta kaupungissa on asianlaita toinen, siellä on vaikea välttää kohtaloaan. Hyvä olisi, jos jalankulkijoille sijoitettaisiin kävelykäytävät talojen katoille ja yli katujen johdettaisiin sillat. Täältä olisi sitten hauska katsella korkeudestaan, kuinka maanpintaa matelevat autoilijat luovat epätoivoisia katseita tuonne yläilmoihin. Mutta sinne he eivät voi päästä, elleivät varusta autojaan siivillä.

KEKSIJÄT HOI!

Paljon keksitään joka hetki, mutta paljon on vielä keksimättä. Emme puhu tällä kertaa housunnapista, joka ei irtaannu, emmekä kauluksennapista, joka ei huku, sillä nämä molemmat ovat saavuttamattomia, vaan esitämme keksijöittemme mietittäväksi erään asian, jonka ratkaiseminen tekee hänestä heti miljoonien omistajan.

Joka syksy uudistuu ikkunoiden irroittamis-, puhdistamis-, ja liimaamisprosessi.

Entisaikoina, jolloin esim. Helsingissä ikkunat olivat lähempänä maanpintaa kuin nykyään ja jolloin ikkunan kehyksiin käytettiin parempaa puuta, ei ulkoikkunoiden peseminen ollut niin hengenvaarallinen toimitus kuin se tätä nykyä on. Puhumattakaan siitä, että keikkuminen taivaan ja maan välillä ei ole erittäin miellyttävää eikä edes esteettistä tai terveellistä. Voi se näet olla suorastaan hengenvaarallistakin, sillä nykyiset ikkunanpuitteet voivat aivan hyvin kaikkineen irtaantua. Ihmetellä täytyy, ettei ikkunan pesussa ole tapahtunut useampia tapaturmia.

Eräs kokolailla yksinkertainen keino olisi järjestää ikkunat sisäänpäin aukeneviksi, mutta tälläkin on hankaluutensa, sillä ikkunaa ei tällöin saataisi aivan täysin auki ja sitäpaitsi kävisi pulman ratkaisu täten aivan liian yksinkertaiseksi. Ei tarvittaisi mitään erikoista ikkunainpesijäammattikuntaa, jollainen Helsinkiin jo on syntynyt ja joka pitkien tikapuiden ja köysitikkaiden avulla, ellei roikkumalla onnistu, huikeasta maksusta ottaa pyyhkiäkseen ulkoikkunat. Sitäpaitsi ei tälläkään tavalla päästäisi ikkunoiden tukkimisesta, liimaamisesta ja entisten ikkunapaperien irroittamisesta.

Ehkä olisi ajateltavissa mahdollisuus, että ikkunassa olisi kaksinkertainen ruutu, niinkuin rautateillä, ja että koko ikkuna kerrallaan voitaisiin ottaa pois. Tällä tavalla päästäisiin ainakin osasta monitöistä liimaus- ja ikkunantukkimis- ja pesemistehtävää.

Parisissa on useissa taloissa joka kerroksella oma parvekkeensa, joka jatkuvasti kiertää koko kerroksen. Ikkunan pesijä kävelee yksinkertaisesti ikkunalta ikkunalle ja pesee sen kerta kaikkiaan puhtaaksi. Ikkuna, joka on talveksi suljettu, pysyy suljettuna, ja toista taas, jota ei esim. tuulettamisen vuoksi tarvitse avata, ei avata milloinkaan, ellei se satu särkymään ja korjaus käy tarpeelliseksi.

Myös tällaisten parvekkeiden rakentamisella on se vika, että ikkunoiden peseminen käy liian yksinkertaiseksi ja toimitus menettää mielenkiintonsa.

Voitaisiin myös ajatella sitä menettelytapaa, että ruutuja ei tavalliseen tapaan kitattaisi kehyksiinsä, vaan jokainen ruutu asetettaisiin irroitettavaksi. Tällä tavalla voitaisiin siis jokainen ruutu nyppiä erikseen irti, pestä, panna paikalleen ja erilaisilla keinoilla, esim. sulatetun lyijyn tai naulojen ja erinäisten kumilistojen avulla uudestaan kiinnittää paikalleen. Tällä tavalla tehtävä mielestämme saavuttaisi toivottavan laajuuden. Jos ruudut tehdään tarpeeksi pieniksi, esim. 600 ruutua kuhunkin ikkunaan, niin alkaa tehtävä jo käydä sangen mielenkiintoiseksi. Se rupeaa muistuttamaan ristisana-arvoitusta, varsinkin, jos ruudut ovat epäsäännöllisesti erikokoisia ja vielä erikokoiset sisä- ja ulkoakkunassa. Tällä tavalla voidaan helposti saada kulumaan pari päivää ja ehkä enemmänkin, ennenkuin kullekin ruudulle on löydetty paikkansa. Huoneustossa, jossa on kolmekin ikkunaa, voidaan ikkunoiden paikalleen asettamista suorittaa jatkuvasti läpi vuoden, sillä niin pian kuin viimeinen ikkuna on saatu paikoilleen, ovat muut ikkunat jo käyneet siksi pölyisiksi, että toimitus voidaan alkaa toisesta päästä.

Niinkuin jo alussa sanoimme, emme väitä ratkaisseemme tätä ongelmaa. Olemme vain tahtoneet keksijöillemme antaa jonkunlaisen alustuksen, sillä olemme sangen paljon viime päivinä ajatelleet tätä asiaa ja toivomme, että heillä olisi jotain hyötyä siitä, mitä edellä olemme sanoneet.

NYKYAIKAISTA RAKENNUSTOIMINTAA.

Valtion virkamies Zefanias Köyhänen oli vuosi sitten onnistunut hankkimaan itselleen 2 huoneen ja keittiön huoneuston kaikkine nykyaikaisine mukavuuksineen Helsingin nykyaikaisimmassa kaupunginosassa Etu-Töölössä. Emme tahdo tässä lähemmin syventyä niihin rahoittamisvaikeuksiin, jotka hänen tämän asunnon hankkimisen yhteydessä täytyi voittaa, vaan toteamme ainoastaan, että herrasväki Zefanias Köyhänen on jo kypsyneemmässä keski-iässä ja säästi Zefanias rauhan aikana kolmanneksen palkastaan aikoen hankkia itselleen maatilan ja ruveta vanhoilla päivillään harrastamaan kanojen, kaniinien y.m. siipikarjan hoitoa. Se maatila, jota hän oli havitellut, maksoi 50,000 mk, mutta kun Zefaniaksen kokoamat suurmarkat muuttuivat lakien ja asetuksien perusteella pikkumarkoiksi, kohosi tämän maatilan hinta 700,000 mk:ksi, joten kertomuksemme sankarin täytyi jättää maatilan osto sikseen ja ostaa, niinkuin jo edellä mainittiin, asunto-osake Etu-Töölöstä.

Ja niin eli valtion virkamies Zefanias Köyhänen onnellisena asunnossaan 90 päivää ja 90 yötä. Sillä tällöin tapahtui, että hänen täytyi vetää päälleen frakkipukunsa, mutta hajosi tämä puku siekaleiksi, sillä talossa oli koita. Niiden parveiluaika ei ollut vielä tullut, mutta vähän tämän jälkeen ne alkoivat tanssia iloista karkeloaan sähkölamppujen ympärillä. Herrasväki Zefaniaksen unelma oli toteutunut. Talossa oli siipikarjaa.

Hyvin pian huomattiin, että huoneustossa oli muitakin jänistä pienempiä eläviä. Kun herrasväki Zefanias kerran istui 6 mk. paikalla oopperassa, niin herra Zefanias huomasi rouvansa kaulalla oudon syntymämerkin. Ja pian osoittautui, että tämä syntymämerkki liikkui, sillä erään pontevan sankariaarian kohdalla se alkoi painua alaspäin, siirtyä tuntemattomiin syvyyksiin.

Siinä kotitarkastuksessa, joka tämän jälkeen herrasväki Köyhäsen asunnossa pidettiin, havaittiin, että huoneustossa asusti melkoisen monipuolinen pikkueläimistö. Herra Köyhänen saapuikin senvuoksi seuraavana päivänä kotiin Flitruiskun ja valtavan Flitkanisterin kera. Jokainen vaatekappale ruiskutettiin, seinät, katot, lattiat, venttiilit, matot, uutimet j.n.e. ruiskutettiin. Tämän jälkeen vietti herrasväki muutamia onnellisia päiviä. Mutta pian alkoi huoneisiin tunkeutua outoa hajua. Rouva Köyhänen väitti, että lattiatäytteessä on kuolleita rottia, ja herra Köyhänen puhui jotakin kaupungin puhtaanapitolaitoksen veltosta hoidosta. Mutta pian tämä haju muuttui sipulin hajuksi. Ja lopuksi huomattiin, että viereiseen huoneustoon oli muuttanut emigrantti Jakubovitsh. Noin kuukausi J:n saapumisen jälkeen ilmestyivät huoneustoon myös ensimäiset torakat. Samoihin aikoihin astuivat myös entiset kotieläimet esille piilopaikoistaan. Ne nauroivat Flitruiskulle vasten silmiä, ne antoivat huumata itsensä tällä hyvätuoksuisella aineella, mutta virkosivat sen jälkeen entistä voimakkaampina elämisen riemuisaan karkeloon.