Part 8

»Kyllä ymmärrän pistoksenne, herra Duncan», sanoi Montrose tyynellä mielellä. »Ainoa, mitä voin lisätä, on se, että jos totisella katumuksella lienee voimaa sovittaa hairahduksia, jotka tulivat tehdyiksi nuoruudessa ja kunnianhimoisten, ulkokullattujen ihmisten vilpillisten valeitten houkutuksesta, niin minä saan anteeksi ne rikokset, joista minua nyt soimaatte. Ainakin on harrastukseni ansaita tämä sovitus; sillä tässä seison, miekka kädessä, valmiina vuodattamaan parhaat vereni lepyttäjäisiksi hairahduksestani; eikä kuolevainen ihminen voi enempää tehdä.»

»Hyvä on, herra kreivi», vastasi herra Duncan, »pahalla mielellä vien tämän vastauksen takaisin Argylen markiisille. Mutta minulla oli vielä markiisin puolesta sanottavana, että hän niiden veristen perintövihain välttämiseksi, jotka aina seuraavat sodasta vuorelaisten kesken, hyvin mielellään tahtoisi saada vuoristoa koskevan rajarauhan sovituksi. Onhan muuallakin Skotlannissa tarpeeksi sijaa tapella, ilman että naapurukset rupeavat havittelemaan toinen toisensa perheitä ja perintömaita.»

»Se on sangen rauhaisa tarjous», virkkoi Montrose hymyillen, »niinkuin sopikin odottaa mieheltä, jonka omat teot ovat aina olleet rauhallisemmat kuin hänen keksimänsä tuumat. Kuitenkin, jos voisimme tämmöisen rajarauhan ehdot tasapuolisesti sovittaa ja jos saisimme jonkin takauksen--sillä se, herra Duncan, on välttämätön asia--siitä, että teidän markiisinne tahtoo täysin rehellisesti pitää rauhan ehdot, suostuisin minä puolestani aivan mielelläni siihen, että takanamme pysyisi rauha, koska meidän välttämättömästi täytyy mennä sotien eteenpäin. Mutta, herra Duncan, te olette liian tottunut ja oppinut soturi, jotta meidän sopisi sallia teidän viipyä leirissämme hankkeitamme katselemassa. Me siis pyytäisimme, että te hieman virvoitusta otettuanne kiireesti palaatte Inveraryyn, ja me määräämme mukaanne yhden herran meidän puolestamme sovittelemaan vuoristossa pidettävästä rajarauhasta, jos nimittäin markiisi on totta tarkoittanut sitä tarjotessaan.»

Herra Duncan Campbell ilmoitti suostumuksensa kumarruksella.

»Kreivi Menteith», pitkitti Montrose, »tahdotteko olla niin hyvä ja seurustella ritari Duncan Campbellin, Ardenvohrin herran, kanssa sillä aikaa, kun keskustelemme, kenen tulee seurata häntä hänen päällikkönsä luokse? Mac Aulay sallinee minun pyytää, että hänelle, niinkuin sopii, suodaan vieraanvaraa.»

»Kyllä minä annan siitä käskyt», virkkoi Allan Mac Aulay, nousten ja esiin astuen. »Minä olen herra Duncan Campbellin ystävä. Menneinä aikoina olemme samaa surua surreet, enkä tahdo sitä nytkään unhottaa.»

»Herra kreivi Menteith», sanoi herra Duncan Campbell, »mielipahalla näen, että tekin, noin nuorella ijällä, jo ryhdytte tämmöisiin hurjiin, kapinallisiin hankkeisiin.»

»Nuori olen», vastasi Menteith, »vaan tarpeeksi vanha kuitenkin, osatakseni erottaa oikean väärästä, uskollisuuden kapinallisuudesta; ja mitä aikaisemmin oikealle tielle poikkeen, sitä kauemmin ja sitä paremmalla menestyksellä minulla on toivo sitä kulkea.»

»Ja tekin, ystäväni Allan Mac Aulay», jatkoi herra Duncan, tarttuen puhutellun käteen, »pitääkö meidän nyt katsoa toinen toistamme vihollisiksi, meidän, jotka niin usein olemme olleet yhdessä liitossa yhteistä vihollista vastaan?» Sitten hän kääntyi muiden läsnäolijain puoleen ja virkkoi: »Hyvästi, hyvät herrat! Teidän joukossanne on niin monta joille suon hyvää, että sydämellisesti surren näen teidän hylkäävän kaikki sovinnon ehdotukset. Tuomitkoon taivaan Herra», hän loi silmänsä taivaaseen päin, »meidän ja näiden sisällisen sodan sytyttäjien välillä!»

»Amen!» lausui Montrose, »sen tuomarin päätettäväksi me kaikki lykkäämme asiamme.»

Herra Duncan läksi nyt ulos, seurassaan Allan Mac Aulay ja kreivi Menteith. »Tuossa menee yksi Campbell oikeata sukua», virkkoi Montrose lähettilään poistuttua, »silla heillä on kaikilla mesi kielellä, myrkky mielessä.»

»Suokaa anteeksi, herra kreivi», sanoi Evan Dhu, »vaikka olen hänen sukunsa perivihollinen, olen aina huomannut Ardenvohrin herran urhoolliseksi sodassa, rehelliseksi rauhantoimissa ja suoraksi sanoissaan.»

»Oman luonteensa puolesta», virkkoi Montrose, »hän epäilemättä onkin semmoinen. Mutta nyt hän on päällikkönsä, Argylen markiisin, välikappaleena ja puhetorvena, ja se mies on kavalin kaikista, jotka ikinä ovat tätä ilmaa hengittäneet. Kuulkaapas, Mac Aulay», hän kuiskasi lopun puhettansa kartanonherran korvaan, »jottei hän jollakin keinolla vaikuttaisi Menteithin koskemattomaan mieleen taikka veljenne eriskummalliseen luonteeseen, olisi parasta lähettää heidän kamariinsa musiikkia, joka estäisi hänet viekoittamasta heitä salaiseen keskusteluun.»

»Mitä pirun musiikkia mulla olisi», vastasi Mac Aulay, »paitsi rakkopillinpuhaltajaa, joka on puhaltanut itsensä melkein loppuun kunnianhimoisessa kiistassa kolmen virkaveljensä kanssa. Mutta voinhan sentään lähettää Annikka Lylen harppuineen.» Ja hän läksi käskemään tyttöä sinne.

Sillä aikaa nousi kiivas keskustelu siitä, kenen piti antautua vaaralliseen lähettilästoimeen ja lähteä seuraamaan herra Duncania Inveraryyn. Korkeampiarvoisille päälliköille, jotka olivat tottuneet pitämään itseänsä Argylen markiisin vertaisina, ei sopinut ehdottaakaan tätä tehtävää. Eikä se näyttänyt oikein kelpaavan muillekaan, jotka eivät voineet vetää sitä syytä esteeksi. Olisi luullut Inverarya Kuoleman varjon laaksoksi, niin vastahakoisia olivat alhaisemmat päälliköt sitä lähenemään. Monen mutkittelemisen perästä tuli täysi tosi viimein ilmi, että jos kuka vuorelainen hyvänsä ryhtyisi tähän toimeen, pitäisi Argylen markiisi, jolle asia oli vastenmielinen, semmoisen loukkauksen varmasti hyvässä muistissa ja toimittaisi siitä aikanaan katkeran koston.

Tästä pulasta päästäkseen Montrose--joka katsoikin koko rajarauhan tarjouksen paljaaksi petokseksi Argylen puolelta, vaikka hän niiden läsnäollessa, joita se niin likeisesti koski, ei ollut tahtonut sitä jyrkästi hylätä--päätti määrätä lähettilään sekä vaaran että arvon kapteeni Dalgettylle; sillä tällä ei ollut vuoristossa heimoa eikä taloa, joihin Argyle olisi saattanut vihaansa purkaa.

»Mutta on mulla sentään oma kaulani», vastasi Dalgetty tuimasti, »ja mitä sitten, jos hän katsoo hyväksi ottaa sen kostonsa esineeksi? Olen minä ennenkin kerran nähnyt, kuinka kunniallinen lähettiläs muka vakoilijana hirtettiin. Eivät roomalaisetkaan Capuan piirityksen aikana kohdelleet lähettiläitä paljoa armoillisemmin, vaikka tosin muistan lukeneeni, että he silpoivat niiltä vain kädet sekä nenät, puhkaisivat silmät ja sitten päästivät hyvässä rauhassa menemään kotiin.»

»Minä vannon kunniani kautta, kapteeni Dalgetty», vakuutti Montrose, »että jos markiisi, vastoin kaikkia sodankäynnin sääntöjä, uskaltaisi teitä kohtaan semmoista julmuutta harjoittaa, minä kostaisin sen niin ankarasti, että koko Skotlanti kajahtaisi.»

»Vähänpä apua siitä olisi Dalgettylle», vastasi kapteeni. »Mutta corragio! (ei hätää!)» sanoo espanjalainen. »Yhä pitäen silmällä luvattua maatani, Drumthwacketin suota, mea paupera regna (köyhää valtakuntaani), kuten meidän oli Mareschal-kollegiossa tapana sanoa, en tahdo väistyä siitä toimesta, jonka te, korkea herra, tahdotte minulle määrätä! Sillä kunnon kavaljeerin, sen tiedän, tulee totella päällikkönsä käskyjä, pelkäämättä sekä miekkaa että hirsipuuta.»

»Se on miebekäs päätös», virkkoi Montrose; »ja jos nyt tahdotte tulla kanssani vähän syrjään, niin ilmoitan teille ne Argylen kreiville esiteltävät ehdot, joilla suostumme vakuuttamaan hänen vuoristotiluksillensa rajarauhan.»

Näiden ehtojen luettelemisella emme huoli vaivata lukijaa. Ne olivat kaikki sulia verukkeita, keksittyjä vastaukseksi ehdotukseen, jota Montrosen mielestä ei ollut tehty muussa tarkoituksessa kuin heidän hankkeittensa viivyttämiseksi. Kun kapteeni Dalgetty oli saanut kaikki käskyt ja jo seisoi lähellä ovea, soturin tavalla tervehtien, viittasi Montrose häntä vielä takaisin luoksensa.

»Tietysti», virkkoi hän, »minun ei tarvitse muistuttaa upseerille, joka on palvellut suuren Kustaavuksen johdossa, että välirauhan hierojan tulee tehdä vähä muutakin kuin asiansa toimittaa. Tietysti hänen päällikkönsä toivoo saavansa häneltä, kun hän tulee takaisin, kuulla jonkun kertomuksen vihollisen oloista, sen verran kuin lähettiläs niitä saa silmäillä. Sanalla sanoen, kapteeni Dalgetty, teidän pitää olla 'un peu clairvoyant' (vähän aukeasilmäinen.)»

»Ohhoo! herra kenraali!» vastasi kapteeni, vääntäen karkeat kasvonsa semmoiseen muotoon, että ne näyttivät sanomattoman viekkailta ja ymmärtäväisiltä, »jos eivät pistä päätäni säkkiin, niinkuin olen nähnyt tehtävän, kun on kunniallisia sotureita epäilty samallaisista vehkeistä, niin te, herra kenraali, voitte luottaa siihen, että saatte tarkan kertomuksen kaikesta, mitä ikinä Dugald Dalgetty korvin kuulee tai silmin näkee, vaikkapa senkin, kuinka monta säveltoisintoa on Mac Callum Moren[26] pibroch'issa (sotamarssissa) taikka kuinka monta ruutua on hänen plaidissaan ja pöksyissään.»

»Hyvä on», vastasi Montrose. »Hyvästi nyt, kapteeni Dalgetty! Ja samaten kuin sanotaan naisten aina ilmoittavan oikean tahtonsa vasta kirjeensä jälkikirjoituksessa, niin minäkin pyytäisin teitä huomaamaan, että tärkein teidän toimitettavistanne asioista juuri onkin se, jonka viimeksi mainitsin.»

Dalgetty irvisti vielä kerran merkiksi, että hän ymmärsi, ja läksi sitten täyttämään itseään ja hevostaan ruoalla lähettiläsmatkansa vaivojen varalle.

Tallin ovella--Kustaavuksen tarpeista hän aina ensiksi piti huolta--hän tapasi Angus Mac Aulayn ynnä herra Miles Musgraven, jotka olivat käyneet katselemassa hänen hevostaan. Ja ylisteltyänsä Kustaavuksen näköä ja liikkeitä, he rupesivat yksimielisesti kieltelemään kapteenia viemästä näin kallisarvoista ratsua aiotulle kovin vaivaloiselle matkalle.

Angus kertoi mitä kauheimpia juttuja teistä taikka pikemmin raivaamattomista vuoripoluista, joita myöten tulisi Argyleshiressä kulkea, ynnä myös viheliäisistä hökkeleistä, missä tulisi pakko viettää yöt ja missä ei saataisi mitään muonaa hevoselle, paitsi jos sille kelpaisivat kuivat kanervanvarret. Sanalla sanoen, hän väitti aivan mahdottomaksi, että tästä hevosesta, tämmöisen retken perästä, olisi enää sotaratsuksi. Englantilainenkin vakuutti todeksi kaikki Anguksen kertomukset ja kirosi itsensä sieluineen, ruumiineen paholaisen haltuun, jos ei pennynkin arvoisen hevosen vieminen tuohon autioon, asumattomaan erämaahan ollut melkein julkisen murhan vertainen teko. Kapteeni Dalgetty katseli hetken aikaa tuikeasti toista ja toistakin herraa ja kysyi heiltä sitten, ollen epäröivinään, minkä neuvon he Kustaavuksen suhteen asian näin ollen hänelle antaisivat.

»Jättäkää hevosenne minun haltuuni, hyvä ystävä», vastasi Angus, »ja te voitte, sen vannon isäni käden kautta, luottaa siihen, että se täällä saa ruokaa ja hoitoa arvonsa ja kelvollisuutensa mukaan ja että te, kun onnellisesti tulette takaisin saatte sen nähdä niin sileänä kuin sulassa voissa keitetty sipuli.»

»Taikka», ehdotti herra Miles Musgrave, »jos tämä kunnioitettava soturi mieluummin tahtoo luovuttaa ratsunsa kohtuullisesta maksusta, niin helkkyy yksi osa hopeisia kynttilänjalkojani yhä vielä kukkarossani, josta kernaasti annan niiden muuttaa hänen taskuunsa.»

»Sanalla sanoen, kunnioitettavat ystävät», sanoi kapteeni Dalgetty, taas katsellen heitä molempia lystillisen viekkaasti, »minä näen, ettette kumpikaan olisi aivan vastahakoiset pitämään jotakin kalua vanhan soturin muistoksi, jos Argylen markiisi armollisesti päättäisi hirttää hänet linnansa portille. Ja suuri kunnia se tietysti olisikin minulle, jos jalo, kuninkaallensa uskollinen ritari, niinkuin herra Miles Musgrave, taikka arvoisa, vieraanvarainen päällikkö, niinkuin meidän kelpo isäntämme, silloin toimisivat testamenttini suorittajina.»

Molemmat väittivät kiivaasti, ettei heillä ollut semmoisia tarkoituksia, ja vakuuttivat yhä edelleen olevan mahdotonta kulkea vuoriston polkuja ratsain. Angus Mac Aulay päästi kurkustansa koko joukon vaikeita gaelinkielisiä sanoja, jotka muka olivat Inveraryn tiellä vastaan tulevien vuoriahteiden, jyrkkien paikkojen ja solien nimityksiä. Ja Donald ukko, joka nyt oli myös tullut sinne, vahvisti isäntänsä kertomuksen näistä vastuksista, välistä käsiään tai silmiään kohottamalla, välistä päätänsä pudistamalla, joka kerta kun Mac Aulay sai suustansa jonkin kurkkuäänen. Mutta kaikesta tästä ei järkähtämättömän kapteenin mieli vähääkään muuttunut.

»Kunnon ystäväni», virkkoi hän, »Kustaavus on tottunut vaarallisiin teihin samoillessaan Böömin-maan vuoristossa; ja ne vuoret--en sillä sentään tahdo halventaa herra Anguksen mainitsemia ahteita ja solia, joiden kauheutta ritari Mileskin, vaikkei ole niitä nähnyt, niin lujasti vakuuttaa--vetänevät polkujen kelvottomuuden puolesta vertoja mille seuduille ikinä Euroopassa. Minun ratsullani on sangen kelvollinen ja seurallinen luonto; se tosin ei voi vastata minulle, kun juon ja sanon: saas tästä! Mutta leipämme jaamme tasan, ja tuskinpa se nälkään kuolee, kun vaan vehnäisiä tai edes kauraleipää on saatavana. Ja kerrassaan lopettaaksemme tämän asian minä pyytäisin, että te, hyvät ystävät, tarkastelisitte ritari Duncan Campbellin hevosta, joka tässä tallissa seisoo silmiemme edessä lihavana ja loistavana. Ja koska olette niin suuressa huolessa minun puolestani, niin voin antaa teille kunniasanani pantiksi, että niin kauan kuin me matkustamme yhdessä, tämä ratsu ynnä sen ratsastaja saavat pikemmin nälkää nähdä kuin minä ja Kustaavus.»

Näin puhuttuaan hän täytti suuren kapan ohrilla ja kantoi ne ratsullensa, joka hiljaisella hirnumisellaan, korviensa höristyksellä ja kavioittensa raapimisella näytti, kuinka harras ystävyys oli hänen ja isännän välillä. Eipä se maistanutkaan ohriansa, ennenkuin ensin oli, vastaukseksi isäntänsä taputtelemisiin, nuollut hänen käsiään ja kasvojaan. Kun tervehdykset olivat tällä tavoin suoritetut, kävi hevonen muonansa kimppuun ahneesti ja kiireesti, mikä todisti, että se jo aikoja oli tottunut sotaelämään. Ja isäntä virkkoi hetken aikaa katseltuansa ratsuaan suurella mielihyvällä: »Paljo hyvää se tehköön rehelliselle sydämellesi, Kustaavus! Nyt minun pitää mennä varustamaan itsenikin muonalla tätä retkeä varten.»

Hän läksi, sanottuansa englantilaiselle sekä Angukselle jäähyväiset. He seisoivat vähän aikaa ääneti katsellen toinen toistansa silmiin ja purskahtivat sitten suureen honotukseen.

»Sepä on mies», sanoi herra Miles Musgrave, »joka aina tietää tiensä maailman kautta!»

»Niin minäkin sanon», virkkoi Angus Mac Aulay, »jos hän luikahtaa Mac Callum Moren'kin[27] sormien lomitse yhtä sukkelasti kuin pääsi meistä eroon».

»Luuletteko te», kysyi englantilainen, »ettei markiisi pidä kapteeni Dalgettyn suhteen sivistyneen sodankäynnin sääntöjä pyhinä?»

»Ei enempää kuin minä pitäisin pyhänä jotakin alangoilta tullutta julistusta», vakuutti Angus Mac Aulay.--»Mutta lähdetään, nyt jo on aika minun palata muiden vierasteni seuraan.»

YHDEKSÄS LUKU.

Sodan ajalla Kun tehdään se, mi täytyy, ei mi sopii, He valittiin. Kun aika paranee, Se täytyy olla, jok' on soveljas, Ja maahan silloin heidät sysätään.

Coriolanus.

Pienessä kamarissa, kaukana muista linnassa olevista vieraista, tarjottiin herra Duncan Campbell'ille kaikenlaatuista virvoitusta, ja kreivi ynnä Allan Mac Aulay pitivät kunnioittavasti hänelle seuraa. Herra Duncanin ja Allanin puheen aineena oli vainoretki Sumun Lapsia vastaan, jolla molemmat olivat yhdessä käyneet; sillä herra Duncan'kin, samoin kuin Mac Aulay, oli mainitun rosvoparven leppymätön verivihollinen. Vieras yritti kuitenkin pian kääntää puhetta nykyiseen toimeensa tässä Darnlinwarachin linnassa.

»Oikein sydämen pohjasta olen», sanoi hän, »surullinen siitä, kun näen ystävysten ja naapurusten, joiden, pitäisi seisoa yhdessä rivissä, olkapää olkapäätä vasten, olevan valmiina keskinäiseen käsikahakkaan semmoisesta syystä, joka heitä koskee varsin vähän.--Mitä se liikuttaa», jatkoi hän, »vuoriston päälliköitä, kuningasko vai parlamentti on päällimmäisenä? Eikö olisi parempi, että me asiaan sekaantumatta antaisimme heidän keskenään ratkaista riitojansa ja että sill'aikaa ottaisimme tilaisuudesta vaarin ja vahvistaisimme oman päällikkövaltamme niin lujaksi, ettei siihen vasta sopisi kuninkaan eikä parlamentin kajota?» Hän muistutti Allanille, että edellisen kuninkaan aikana aloitetut hankkeet, joilla muka, niin sanottiin, tarkoitettiin vuoriston rauhoittamista, todenteolla koskivat päällikköjen patriarkallisen vallan vähentämistä. Hän mainitsi myös sen uutisasutuksen Levis-saaressa, jota yleensä nimitettiin Fifen urakkamiesten yritykseksi, ja väitti sen olevan alkua pitkälle tähtäävään suunnitelmaan, joka muka tarkoitti muukalaisten asuttamista gaelilaisheimokuntain keskelle, heidän vanhain tapainsa sekä hallitusmuotonsa hävittämistä vähitellen ja heidän isiltä perityn maansa ryöstämistä. »Ja kuitenkin», lopetti hän, »tahtovat nyt niin useat vuoristopäälliköt nostaa riitaa ja sotaa naapureitansa ja vanhoja liittolaisia vastaan, enentääksensä saman kuninkaan valtaa, joka on keksinyt tuommoisia hankkeita.»

»Veljeni kuultaviksi», vastasi Allan, »pitää teidän, herra Duncan, tuoda nämä varoituksenne, sillä hän on isäni suvun vanhin. Minä tosin olen Anguksen veli; mutta sen nojalla olen vain ensimmäinen hänen klanilaisistaan ja velvollinen olemaan muille esikuvana siten, että iloisesti ja nopeasti täytän hänen käskyjänsä.»

»Asia onkin», sekaantui kreivi Menteith puheeseen, »paljo yleisempää laatua, kuin mitä herra Duncan Campbell näkyy luulevan. Se ei koske ainoastaan saksilaista tai gaelilaista, vuorelaista tai alankolaista. Asia on nyt se, pitääkö meidän kauemmin sallia sitä rajatonta ylivaltaa, jonka joukko miehiä, mitkä eivät millään lailla ole meitä etevämpiä, on käsiinsä anastanut, vai pitääkö meidän sen sijaan palata kuninkaamme luonnollisen hallituksen alaisiksi, jota vastaan olemme olleet kapinalliset. Ja mitä vuoriston erinäiseen etuun tulee», lisäsi hän,--»suokaa anteeksi, herra Duncan Campbell, että olen niin suorapuheinen--niin minusta näyttää olevan aivan selvää, että nykyisen väärän hallituksen ainoa hedelmä on yhden, muutenkin jo liiaksi paisuneen klanin vahvistuminen vallassaan haitaksi jokaiselle muulle itsenäiselle päällikölle vuoristossa.»

»En tahdo vastata teille, herra kreivi», virkkoi herra Duncan Campbell, »sillä minä tunnen väärät mielipiteenne ja tiedän, keneltä ne ovat lainatut. Mutta älkää panko pahaksi, jos muistutan, että minä, joka olen Graham-suvun nuoremman haaran päämies, olen nähnyt kirjoissa mainituksi ja tuntenut muutaman Menteithin kreivin, joka olisi katsonut itselleen alennukseksi olla Montrosen kreivin kuuliaisena oppipoikana valtiollisten mielipiteitten puolesta taikka hänen komentonsa alaisena sodassa.»

»Te saatte nähdä, herra Duncan», lausui kreivi Menteith ylpeästi, »että on turha vaiva houkuttaa kunnianhimoani kapinaan periaatteitani vastaan. Kuningas on minun esi-isälleni suonut nimen ja arvon, eikä tämä nimi ja arvo milloinkaan, kun kuninkaan etu on asiana, saa estää minua palvelemasta toisen miehen alaisena, joka minua paremmin sopii ylipäälliköksi. Ja vähimmin kaikesta saa halpamielinen kateus estää minua antamasta kättäni ja miekkaani hänen johdettavakseen, joka on urhoollisin, jalomielisin, sankarillisin kaikista meidän skotlantilaisherroistamme.»

»Paha vaan», sanoi herra Duncan Campbell, »ettei teidän käy jatkaminen ylistyspuhettanne vielä näillä sanoilla: lujamielisin ja päätöksissään pysyväisin. Mutta en minä huoli enempää taistella teidän kanssanne näistä asioista, herra kreivi»,--hän viittasi kädellään, ikäänkuin kieltääkseen keskustelun jatkamista--»teidän arpanne on jo heitetty. Sallikaa minun vain ilmoittaa suruni siitä turmiosta, johon Angus Mac Aulayn luonnollinen maltin puute ja teidän yllytyksenne, herra kreivi, saattavat tämän urhoollisen ystäväni Allanin ynnä koko hänen isänsä klanin ja monta muutakin kelpo miestä lisäksi.»

»Meidän kaikkien arpa on heitetty, herra Duncan», vastasi Allan surullisen näköisenä, tuoden esiin omat synkät tunteensa. »Luonnon rautakäsi on painanut tulisen merkkinsä otsaamme aikoja ennen, kuin meissä oli kykyä itse puolestamme jotakin haluamaan tai sormeamme liikuttamaan. Jos ei niin olisi, millä lailla näkijä taitaisi keksiä vastaisia tapauksia noista hämäristä enteistä, jotka hänen silmänsä edessä kuvittelevat niin valveilla kuin unissakin? Ei voi mitään ennalta nähdä, ellei se myös varmaan tapahdu.»

Herra Duncan Campbell oli vastaamaisillaan, ja sielutieteen hämärin ja riidanalaisin puoli olisi tullut keskustelun aineeksi näiden molempain vuorelaisväittelijäin välillä. Mutta samassa ovi aukeni, ja sisään astui Annikka Lyle, harppu kädessään. Hänen käyntinsä ja ilmeensä oli vapaa; sillä hänet oli kasvatettu ystävällisimmässä seuranpidossa Mac Aulayn herran ja hänen veljensä, niin myös kreivi Menteithin ynnä muiden Darnlinwarachin linnassa käyvien nuorten herrain kanssa. Tästä syystä hän oli aivan vailla sitä arkuutta, jota pääasiallisesti naisten seurassa kasvatettu neito tämmöisessä tilaisuudessa olisi tuntenut taikka kumminkin katsonut tarpeelliseksi olla tuntevinansa.

Hänen pukunsa oli vanhanaikuista kuosia, sillä uudet muodit levisivät vuoristoon harvoin; ja vielä vaikeampi oli niiden osata tähän linnaan, jonka useimmat asukkaat olivat miespuolisia, sodan ja metsästyksen harjoittajia. Mutta Annikan vaatteus oli sentään sievä, vieläpä kalliinlainen. Hänen aukea, karkeakauluksinen röijynsä oli sinistä verkaa, kalliisti tikattu ja varustettu hopeisilla hakasilla, joilla se voitiin panna kiinni, jos niin tahdottiin. Sen väljät hihat eivät ulottuneet kyynäspäätä alemmaksi ja olivat suustaan koristetut kultaripsuilla. Tämän päällysvaatteen alla, jos sitä sopii semmoiseksi nimittää, hänellä oli alusröijy sinisestä silkistä, sekin kalliisti tikattu, mutta väriltään hiukan vaaleampi päällysvaatetta. Hame oli ruutuisesta silkkikankaasta, jonka kuosissa sininen väri oli vallitsevana; se teki, ettei tämä hame näyttänyt niin kurjankirjavalta kuin ruutuiset kankaat enimmiten näyttävät, koska niissä on liian monta, ristiriitaista väriä sekaisin. Muinaisaikuiset hopeavitjat, jotka riippuivat hänen kaulastaan, kannattivat soittokalun sävelrautaa. Röijynkauluksen yli kohosi vielä pieni pitsireunus, jonka kiinnittimenä oli jokseenkin kallis rintasolki, muistolahja kreivi Menteithiltä. Tuuhea, keltainen tukka peitti melkein piiloon hänen iloiset silmänsä, kun neito, hymyillen ja punehtuen, ilmoitti tulleensa Mac Aulayn käskystä kysymään, suvaitsisivatko he vähän musiikkia. Herra Duncan Campbell katseli kovin ihmeissään ja ihastuneena tätä suloista tulijaa, joka teki lopun hänen keskustelustaan Mac Aulayn kanssa.

»Voiko», kuiskasi hän Allanille, »tämä ihana ja sievä neito olla veljenne palveluksessa kotisoittajana?»

»Ei suinkaan», vastasi Allan kiireesti, vaikka vähän kahden vaiheella; »hän on--läheinen--sukulaisemme--ja häntä kohdellaan», lisäsi hän lujemmin, »isän ottotyttärenä.»

Näin puhuttuaan hän nousi istuimeltaan ja antoi sijansa Annikalle niin kohteliaana kuin jokainen vuorelainen osaa käyttäytyä, jos vaan tahtoo. Samassa hän myös pyysi neitoa ottamaan osansa pöydällä tarjona olevista virvoituksista. Tämän pyyntönsä hän esitti hyvin hartaasti, arvatenkin siinä mielessä, että herra Duncan saisi senmukaisen käsityksen neidon säädystä ja arvosta. Jos semmoinen oli Allanin tarkoitus, oli se kuitenkin aivan tarpeeton; sillä herra Duncan katseli Annikkaa muutenkin lakkaamatta, paljoa suosiollisemmin, kuin mitä paljas tieto siitä, että neito oli korkeasta säädystä, olisi voinut vaikuttaa. Annikan saattoivat ritarin luopumattomat katseet viimein hämille, ja jokseenkin ujostellen, viritettyään harppunsa ja saatuaan kehoittavan silmäyksen kreivi Menteithiltä sekä Allanilta, hän lauloi seuraavan laulun gaelinkielellä:

_Orpotyttö_.