Part 7

»Nyt» virkkoi hän, »on jokaisella totisella, uskollisella skotlantilaisella paras tilaisuus todistaa, että syynä siihen häpeään, jonka alaiseksi meidän maamme viime aikoina on tullut, on ainoastaan muutamain harvain vallatonten ja levotonten miesten itsekäs kunnianhimo ynnä hullu uskonnollinen kiihko, joka viidestäsadasta saarnastuolista purkautuen on tulvana levinnyt Skotlannin alankojen yli. Minulla on pohjoisesta Skotlannista Huntlyn markiisilta kirjeitä, jotka aion näyttää jokaiselle teistä erikseen. Tämä herra, joka on yhtä uskollinen kuin mahtava, lupaa ponnistaa viimeisetkin voimansa yhteisen asiamme edistämiseksi; ja suurivaltainen Seaforthin kreivi valmistautuu samaa lippua seuraamaan. Yhtä lujat lupaukset minulla on myös Airlyn kreiviltä sekä Ogilvien suvulta Angusshirestä. Ja tottahan nämä herrat, kun yksin tuumin Hay'den, Leith'ien, Burnet'ien ja muiden kuninkaanpuoleisten aatelismiesten kanssa vähän ajan päästä nousevat hevostensa selkään, saavat kokoon enemmänkin kuin tarpeeksi suuren voiman, masentaaksensa kaiken toivon pohjoisten seutujen Covenantilaisilta, jotka jo ovat saaneet kokea heidän urhoollisuuttansa kuuluisassa, tavallisesti Turiff'in raviksi kutsutussa teloituksessa. Forth- ja Tay-lahtien eteläpuolella», jatkoi hän, »on niinikään kuninkaalla paljo ystäviä, jotka suutuksissaan pakkovaloista, väkinäisistä sotamiehenotoista, vääryydellä määrätyistä ja epätasaisesti kootuista raskaista veroista, sääty-liittokunnan väkivallasta ja presbyteriläispappien hävyttömistä nuuskimisista, tarttuvat aseisiin, niin pian kuin näkevät kuninkaallisen lipun liehuvan. Douglas, Traquair, Hume, kaikki kuninkaan ystäviä, vetävät kyllä vertoja Covenantilaispuolueen voimalle eteläisissä seuduissa; ja kaksi korkeammista, suuriarvoista herraa Pohjois-Englannista on tässä läsnä takaamassa Cumberlannin, Westmorelannin sekä Northumberlannin harrasta uskollisuutta. Näitä lukuisia, uljaita aatelisherroja vastaan ei eteläisillä Covenantilaisilla ole panna muuta kuin oppimattomia rekryyttejä: läntisten kreivikuntain Whigamoreja ynnä alankojen talonpoikia ja käsityöläisiä. Länsivuoristossa en tiedä Covenantilaisilla olevan puolenpitäjiä, paitsi tuota yhtä miestä, joka on yhtä vihattu kuin tunnettu. Mutta tokko löytynee ainoatakaan miestä, joka ympäri tätä salia silmät luotuansa ja tässä koossa olevain päälliköiden mahtavuutta, urhoutta sekä arvoa ajatellen hetken aikaakaan epäilisi, että he saavat voitetuksi suurimmankin sotavoiman, minkä Gillespie Grumach[22] saattanee koota heitä vastaan. Vielä minun tulee lisätä, että jokseenkin suuret raha- ja muonavarat on varustettu armeijan tarpeiksi»--(tällä kohtaa Dalgetty herkisti korviansa)--»että taitavia, ulkomaan sodissa oppineita upseereja, joista yksi on tässä läsnä»--(kapteeni ojensi itsensä suoraksi ja katsahti ympärilleen)--»on pestattu opettajiksi niille rekryyteille, jotka kenties tarvitsevat harjoitusta, ja että lukuisa apujoukko Irlannista, Antrim'in kreivin lähettämä, on onnellisesti tullut yli salmen ja nyt, Clanranaldin väen avulla valloitettuansa ja vahvistettuansa Mingarryn linnan, par'aikaa marssii tänne meidän kokouspaikkaamme kohti, tehden tyhjäksi kaikki Argylen kreivin laittamat esteet. Muuta ei nyt puutu», pitkitti hän, »kuin että te, jalot, läsnäolevat herrat, sysäätte syrjään kaikki mitättömät pyrinnöt ja yhdistätte sydämenne ja kätenne tämän yhteisen asiamme edistämiseksi. Lähettäkää tulinen risti (arpakapula) ympäri klanejanne kulkemaan, käskien heidän nousta joka kynsi ja kokoontua niin joutuisasti, ettei viholliselle jää aikaa varustautua, eipä edes tointuakaan siitä säikähdyksestä, jonka pibrochin (sotamarssin) ensimmäiset sävelet synnyttävät. Minäkin», lopetti hän, »vaikken ole Skotlannin rikkaimpia, mahtavimpia aatelisherroja, tunnen, että minun nyt tulee suojella vanhan, kunniallisen sukuni arvoa ja vanhan, kunniallisen kansani vapautta, ja näiden puolesta olen valmis antamaan sekä tavarani että henkeni alttiiksi. Jos muut mahtavammat ovat yhtä kernaat, niin tiedän varmaan heidän saavan kuninkaansa kiitokset ja tulevain polvikuntain ylistykset siitä palkinnoksi.»

Kovilla hurraa-huudoilla otettiin tämä kreivi Menteithin puhe vastaan; ne ilmaisivat, että kaikki läsnäolevat yhtyivät hänen esiintuomiinsa mielipiteisiin. Mutta huutojen vaijettua päälliköt yhä vielä katsoivat toinen toiseensa, ikäänkuin joku seikka vielä olisi jäänyt ratkaisematta. He kuiskuttelivat vähän keskenänsä, ja sitten muuan vanha mies, jota hänen harmaitten hiustensa tähden pidettiin suuressa arvossa, vaikka hän ei ollut mahtavimpia päälliköitä, vastasi puheeseen.

»Menteithin thane (kreivi)», lausui hän, »hyvin te olette puhunut; eikä ole meidän seurassamme yhtään, jonka sydämessä eivät samat tunteet hehkuisi täydellä tulella. Mutta miesluku yksin ei voitolle saata; johtajan pää on menestyksen saavuttamiseksi yhtä tärkeä kuin sotamiesten käsivoima. Sentähden kysyn teiltä: kuka ottaa kohottaakseen ja kantaakseen sitä lippua, jonka ympärille meitä käsketään nousemaan ja kokoontumaan? Luuletteko, että annamme poikamme ynnä paraat miehistämme vaaralle alttiiksi, ennenkuin tiedämme, kenenkä johtoon heidät pitää uskoa? Lähettäisimmehän, niin tehden, heidät teloitettaviksi, joita meidän velvollisuutemme, niin Jumalan kuin ihmissääntöjen mukaan, on suojella. Missä on se kuninkaan käskynhaltija, jonka komentoon uskollisten alamaisten tulee kokoontua aseet kädessä? Oppimattomiksi ja sivistymättömiksi meitä sanotaan; mutta me ymmärrämme sentään jotakin sodankäynnin säännöistä samoin kuin oman maamme laeista. Emmekä tahdo aseihin tarttumalla rikkoa Skotlannin valtakunnan rauhaa muuten kuin kuninkaan nimenomaisesta käskystä ja sellaisen päällikön johdossa, joka kelpaa komentajaksi sellaisille miehille, mitä tässä on koolla.»

»Mistä te semmoisen johtajan löytäisitte», lausui toinen päällikkö, pystyyn kavahtaen, »jos ette siksi ota Saarien Herran edusmiestä, jolla sekä syntynsä että sukuperänsä nojalla on oikeus johtaa kaikkien vuoriston klanien sotavoimia. Ja missä tämä arvo löytyisi, jos ei Vich Alister Moren suvussa?»

»Todeksi myönnän», virkkoi toinen kiivaasti, »puheen alkulauseen, vaan en sen loppupäätöstä. Jos Vich Alister More tahtoo, että hänet tunnustettaisiin Saarien Herran edusmieheksi, niin näyttäköön ensin verensä olevan punaisempaa kuin minun vereni.»

»Sen saamme pian nähdä», tiuskasi Vich Alister More, miekkansa kahvasuojukseen tarttuen. Mutta kreivi Menteith riensi väliin, kehoittaen ja rukoillen kumpaakin muistamaan, että koko Skotlannin onni, heidän kotimaansa vapaus ja kuninkaan etu nyt olisi kalliimpana pidettävä kuin yksityiset kiistat sukuperästä, arvosta tai etusijasta. Useammat muut vuorelaispäälliköt, joiden ei tehnyt mieli kummankaan kiistelijän vaatimuksiin suostua, rupesivat myös välittämään, kaikista hartaimmin kuuluisa Evan Dhu.

»Minä olen», sanoi hän, »tullut järvilaaksoistani, niinkuin koski vuorelta, perille asti kuohuakseni enkä kesken palatakseni. Ei Skotlantia eikä Kaarle kuningasta sillä auteta, että me käännämme silmät taaksepäin, omia oikeuksiamme tarkastellen. Minä annan ääneni sille kenraalille, jonka kuningas määrää; sillä hänellä on epäilemättä kaikki avut, joita meikäläisiä miehiä komentamaan pantu tarvitsee. Korkeasta suvusta hänen pitää olla, ettemme häntä totellen alentaisi arvoamme--viisas ja taitava, ettei meidän väkemme henki joudu hukkaan--urhoollisin urhoollisista, ettei oma kunniamme joudu häpeään--tasamielinen, luja ja miehuullinen, niin että kykenee meitä koossa pitämään. Semmoinen sen miehen pitää olla, joka sopii meille johtajaksi. Oletteko te valmis, Menteithin thane, ilmoittamaan, mistä tämmöinen ylipäällikkö olisi saatava?»

»Ei semmoisia ole useampi kuin yksi!» lausui Allan Mac Aulay, »ja tässä», hän laski kätensä kreivi Menteithin takana seisovan Andersonin olkapäälle, »tässä hän seisoo!»

Läsnäolevain herrain yleinen kummastus ilmeni vihaisella nurinalla. Mutta Anderson viskasi maahan viitan, jolla oli peittänyt kasvonsa, ja puhui esiin astuen tällä lailla: »En aikonutkaan paljo kauemmin olla äänetönnä kuuntelijana tässä tärkeässä keskustelussa, vaikka maltiton ystäväni tosin on pakottanut minut ilmoittamaan nimeni vähä aikaisemmin kuin aioin. Ansaitsenko minulle tällä valtuuskirjalla uskotun kunniapaikan, se näkyy paraiten siitä, mitä ehkä kykenen saamaan toimeen kuninkaan hyväksi. Tämä on valtiosinetillä vahvistettu valtuuskirja Jaakko Grahamille, Montrosen kreiville, komentamaan niitä sotajoukkoja, jotka tässä maassa ovat koottavat kuninkaallisen majesteetin palvelusta varten.»

Yleinen suostumushuuto kajahti nyt läsnäolevain rinnasta. Ei ollutkaan todella ketään toista miestä, jonka sukuperä olisi ollut niin korkea, että ylpeät vuorelaiset olisivat suostuneet häntä tottelemaan. Hänen vanha perintövihansa Argylen markiisia vastaan takasi samassa, että hän ryhtyisi sotaan kyllin tulisella innolla, ja hänen kuuluisa sotataitonsa sekä koeteltu urhoutensa vahvistivat toiveita sodan onnellisesta menestyksestä.

KAHDEKSAS LUKU.

Hankkeemme on yhtä hyvä kuin mikään solmittu hanke: ystävämme ovat uskolliset ja luotettavat; hyvä hanke se on, armaat veikkoset, ja hyvää toivoa tarjoova; oikein kelpo hanke, armahimmat veikkoseni.

Henrik IV, osa I.

Niin pian kuin yleinen riemu- ja ihmettelemishuuto alkoi asettua, vaadittiin hartaasti äänettömyyttä, että saataisiin kuulla kuninkaallinen valtuuskirja. Ja lakit, jotka tähän asti olivat pysyneet jokaisen päällikön päässä luultavasti siitä syystä, ettei kukaan tahtonut ensiksi paljastaa päätään, nostettiin nyt kaikki kerrassaan kuninkaallisen kirjeen kunniaksi. Tämä soi kreivi Montroselle täysimmän ja avarimman vallan kutsua alamaiset aseisiin sen kapinan kukistamiseksi, jonka muutamat maanpetturit ja metelöitsijät olivat nostaneet kuningasta vastaan, tällä tavoin julkisesti rikkoen, näin sanat kuului, uskollisuusvalansa ynnä molempain kuningaskuntain välillä tehdyn rauhansovinnon. Se käski kaikkia alhaisempia virkamiehiä tottelemaan ja auttamaan Montrosea hänen hankkeessaan. Se antoi hänelle vallan kirjoittaa asetuksia ja julistuksia, rangaista rikoksia, suoda syyllisille anteeksi ja asettaa virkoihin tahi erottaa viroista linnanisännät sekä sotapäälliköt. Sanalla sanoen, se oli niin täydellinen ja rajaton valtuuskirja kuin hallitsija ikinä voi uskoa alamaiselle. Heti kun se oli loppuun luettu, kajahti hurraahuuto, ilmoittaen, että kokoontuneet päälliköt mielellään myöntyivät kuninkaansa tahtoon. Montrose, joka ei katsonut yleisesti lausuttua kiitostansa tästä suosiollisesta vastaanotosta vielä riittäväksi, rupesi nyt kohta puhuttelemaan erityisiä päälliköitä. Mahtavin heistä oli jo kauan aikaa ollut hänelle tuttu; mutta Montrose tutustui nyt vähempienkin kanssa. Hän osoitti itsellään olevan niin tarkat tiedot kunkin päällikön erityisistä pyrinnöistä ja kunkin klanin tilasta sekä historiasta, että selvästi näkyi, kuinka kauan hän varmaan jo oli tutkistellut vuorelaisten mielenlaatua ja valmistanut itseänsä nykyiseen virkaansa.

Kun hän suoritti näitä kohteliaisuuden toimia, olivat hänen kepeät liikkeensä, merkilliset kasvonsa ja arvokas ryhtinsä eriskummallisessa ristiriidassa hänen pukunsa karkeuden ja halpuuden kanssa. Montrosen muoto ja katsanto olivat sitä laatua, josta katsoja kohta ensi silmäyksellä havaitsee jotakin erinomaista, ne kun yhä enemmän miellyttävät, mitä kauemmin niitä katsellaan. Vartalo oli vaan hiukan pitempi tavallista mittaa, mutta erinomaisen hyvin rakennettu, kykenevä suuriin ponnistuksiin ja myös suurten vaivain kestämiseen. Hänellä oli, toden todella, ruumis kuin raudasta valettu; muuten ei hän olisikaan kestänyt kaikkia niitä rasituksia, joita hänen kummallisilla retkillänsä sattui; sillä jokaisessa sodassaan hän aina koki kaikkea kovaa, mitä halvinkin sotamies. Hän oli mestari kaikissa ruumiin harjoituksissa, sekä rauhanaikuisissa että sotaisissa, ja hänellä, niinkuin arvattava on, oli se sulava liikkeiden kepeys, mikä on omituinen niille, joille tottumus on tehnyt kaikki ruumiin asennot mukaviksi.

Hänen pitkä, ruskea tukkansa oli, kuninkaanpuoleisten aatelisherrain muodin mukaan, jaettu keskipäästä ja totutettu valumaan kummallekin puolelle kähäräisinä suortuvina; yksi näistä ulottui pari, kolme tuumaa alemmaksi kuin muut, todistaen, että Montrose noudatti sitä muotia, jota vastaan herra Prynne puritanilainen on katsonut hyväksi kirjoittaa väitöksen, nimeltä: »Sulokähäräin sulottomuudesta.» Näiden kiharakehysten piiriin suljetut kasvot olivat sellaiset, joiden merkillisyys riippuu enemmän miehen sisällisistä avuista kuin piirteitten säännöllisyydestä. Mutta kaareva nenä, isot, kauniisti aukeavat, lujakatseiset, vilkkaat harmaat silmät ynnä verevä pinta saattoivat muutenkin unohduksiin, että kasvojen vähemmän tärkeissä osissa oli hiukan karkeutta ja epäsäännöllisyyttä. Kaikki yhteen lukien sopi siis sanoa Montrosea pikemmin hyvän- kuin rumannäköiseksi. Mutta ne, jotka näkivät hänet semmoisina hetkinä, jolloin hänen sielunsa säihkyi neron koko voimalla ja tulella noiden silmäin kautta--ne, jotka kuulivat hänen puhuvan taiturin majesteetillisuudella ja luontaisella sulavuudella--ne olivat hänen ulkomuotonsakin kauneuteen enemmän ihastuneet kuin mitä me, vielä tallella olevista kuvista päättäen, tahtoisimme myöntää. Sillä tavoin se kumminkin ihastutti nyt koolla olevia vuorelaispäälliköitä, joihin niinkuin kaikkiin ihmisiin sillä sivistyksen kannalla ulkonäkö vaikutti sangen paljon.

Niissä keskusteluissa, jotka nyt seurasivat sen perästä, kun hänen nimensä oli ilmaistu, kertoi Montrose, minkälaisissa vaaroissa hän oli ollut tätä kapinaa hankkiessaan. Hänen ensimmäinen yrityksensä oli ollut se, että hän Pohjois-Englannissa kokosi joukon kuninkaanpuoleisia siinä toivossa, että he tottelisivat Newcastlen markiisin käskyä ja marssisivat Skotlantiin. Mutta tämä hanke raukesi tyhjäksi, osaksi siitä syystä, että englantilaiset olivat vastahakoiset menemään rajansa yli, osaksi sentähden, että Antrimin kreivi, jonka piti irlantilaisarmeijansa kanssa tulla Solvay-lahteen, jäikin tulematta. Muutamat toisetkin hankkeet jäivät niinikään keskeneräisiksi, ja viimein hänen oli ollut pakko panna valepuku päällensä, päästäkseen täydessä turvassa matkustamaan alankojen kautta, jossa asiassa hän oli saanut ystävällistä apua sukulaiseltaan Menteithiltä. Millä keinoin Allan Mac Aulay oli sattunut hänet tuntemaan, sitä ei hän osannut selittää. Ne, jotka tunsivat Allanin luulotellun profeettalahjan, hymyilivät umpimielisesti; mutta Allan itse vastasi, »että Montrosen kreivillä ei ole syytä kummastua siitä, että hän on tuttu monelle tuhannelle ihmiselle, joita hän itse ei muista ennen nähneensä.»

»Niin totta kuin olen kunniallinen aatelismies», virkkoi kapteeni Dalgetty, joka viimeinkin sai tilaisuuden pistää sanansa väliin, »minä olen ylpeä ja iloinen siitä, että saan kerran paljastaa miekkani teidän johtonne alaisena, jalo herra. Ja minä suljen sydämestäni kaiken vihan, ä'än ja nurjuuden herra Allan Mac Aulayta kohtaan siitä, että hän eilen sysäsi minut pöydän alimmaiseen päähän. Totta puhuen, hän on tänä päivänä esiintynyt aivan kuin täysjärkinen mies, niin että minä jo mielessäni salaa olin päättänyt, ettei hän suinkaan saisi turvautua mielipuolien oikeuksiin. Mutta koska minut alennettiin tämän jalon kreivin, tästälähin ylimmäisen sotapäällikköni tähden, niin minä, teidän kaikkein läsnäollessa, tunnustan tämän alennuksen kohtuulliseksi ja sydämestäni tervehdin Allania buon camarado'na (hyvänä kumppanina).»

Lopetettuansa tämän puheen, josta harva mitään ymmärsi taikka huoli, kaappasi Dalgetty, rautakinnastansa riisumatta, Allanin käden ja rupesi sitä kovasti puristamaan. Mutta Allankin puolestaan pinnisti takaisin sepän ruuvipenkin voimalla, niin että kintaan rautaiset reunat painuivat syvälle sen omistajan käteen.

Kapteeni Dalgetty olisi kenties käsittänyt sen uudeksi loukkaukseksi; mutta kun hän paraikaa heilutteli pahasti pideltyä jäsentänsä ja puhalteli sitä, veti Montrose hänen huomionsa puoleensa.

»Kuulkaa nämä sanonnat», sanoi Montrose, »kapteeni Dalgetty--majuri Dalgetty, arvelinkin sanoa--irlantilaiset, joiden opiksi teidän tulee käyttää sotakokemustanne, ovat jo muutaman virstan päässä meistä.»

»Meidän metsäkauriin-pyytäjämme», selitti Angus Mac Aulay, »ollessansa ulkona paistia hankkimassa näitä kunnioitettavia vieraita varten ovat kuulleet huhuja muukalaisjoukosta, joka ei osaa saksin kieltä eikä myös selvää gaelin puhettakaan ja jonka siis on sangen vaikea tulla toimeen tämän maan väestön kanssa. Mainittu joukko marssii tännepäin sota-aseilla varustettuna, ja sen johtajana kuuluu olevan Alaster Mac Donald, tavallisesti Nuoren Colkitton nimellä tunnettu.»

»Ne ovat epäilemättä meidän väkeämme», virkkoi Montrose; »meidän pitää välttämättömästi lähettää muutamia miehiä vastaan, opastamaan heitä ja hankkimaan heille, mitä tarvinnevat.»

»Se hankkiminen», sanoi Angus Mac Aulay, »ei jääne aivan helpoksi työksi. Sillä minulle on tullut se viesti, että heillä, paitsi pyssyjänsä ja sangen pieniä ampumavaroja, ei ole mitään sotamiehen tarvekaluja. Varsinkin he ovat vailla rahaa, kenkiä ja vaatteita.»

»Ei se siitä parane», virkkoi Montrose, »että sitä näin kovalla äänellä julistetaan. Kyllä Glasgowin puritanilaiset kankurit varustavat heidät runsaasti veralla, niin pian kuin täältä pääsemme alas alangoille. Onnistuihan pappien aikanaan saarnoillansa houkutella Skotlannin pikkukaupunkien akat antamaan aivinaiset kankaansa teltoiksi Dunse Law'lla majaileville lurjuksille; tahdonpa siis koettaa, eikö liene minussakin sen vertaa kykyä, että saan ne samat jumaliset matamit uuteen samallaiseen uhraukseen kotimaan hyväksi ynnä vielä lisäksi heidän aviomiestensä, paljaskorvaisten veijarien, kukkarot aukenemaan.»

»Ja mitä aseisiin tulee», selitti kapteeni Dalgetty, »jos te, korkea herra, sallitte vanhan soturin puhua mielensä, on siinä kylliksi, kunhan kolmannella osallakin miehistä on pyssyt. Muille minä mieluimmin antaisin peitsiä aseiksi, olkoon hevosväen rynnäkkö takaisin torjuttava tahi jalkaväki hajalle sysättävä. Tavallinen kyläseppä saa sata peitsenpäätä valmiiksi päivässä; täällä on tarpeeksi viidakkoa, josta saadaan varret. Ja minä vakuutan, nojautuen parhaisiin sotasääntöihin, että tarpeeksi lukuisa peitsimiesjoukko, asetettuna siihen järjestykseen, minkä Pohjoismaiden Leijona, ijäti muistettava Kustaavus Adolfus on keksinyt, voittaisi makedonialaistenkin falangin, josta luin opiskellessani Mareschal-kollegiossa, vanhassa Bon-Accord'in kaupungissa. Ja vielä uskallan väittää...»

Kapteenin luento sotataidosta keskeytyi tähän äkkiä, sillä Allan Mac Aulay huusi: »Sijaa uudelle vieraalle, joka on odottamaton eikä tervetullut!»

Samassa salin ovi aukeni, ja sisään astui harmaatukkainen, sangen jalonmuotoinen mies. Hänen käytöksensä oli semmoinen, joka vaatii kunnioitusta ja kuuliaisuuttakin. Vartalo oli tavallista määrää korkeampi, ja silmänluonti näytti, että hän oli tottunut käskemään. Hän katsahti ankarasti, miltei vihaisesti, pitkin läsnäolevien päälliköiden joukkoa. Mahtavammat näistä vastasivat siihen ylenkatseellisella, huolimattomalla ilmeellä; mutta muutamat pienemmät herrat läntisiltä seuduilta näyttivät siltä, kuin olisivat suoneet olevansa jossakin muualla.

»Ketä», lausui vieras, »saan puhutella tämän kokouksen esimiehenä? Vai ettekö vielä ole valinneet sitä miestä, jolle tämä yhtä vaarallinen kuin kunniakas virka annetaan?»

»Puhutelkaa minua, herra Duncan Campbell», sanoi Montrose esiin astuen.

»Sinuako?» vastasi herra Duncan Campbell ylenkatseellisesti.

»Niin--juuri minua», toisti Montrose,--»kreivi Montrosea, jos ette minua enää tunne.»

»Vähä vaikea kumminkin», virkkoi herra Duncan Campbell, »minun oli teitä tuntea tuossa tallirengin puvussa.--Vaan olisipa minun sentään pitänyt arvata, ettei pahoista voimista mikään vähempi kuin te, joka olette kuuluisa Israelin rauhan turmelija, olisi voinut tuoda kaikkia näitä eksyneitä miehiä tämmöiseen ajattelemattomasti hommattuun kokoukseen.»

»Tahdonpa vastata teille», virkkoi Montrose, »teidän omain puritanienne puhetavalla. Minä en ole Israelin rauhaa turmellut, vaan sinä itse ja sinun sukusi.--Mutta jättäkäämme tämä riita, joka ei koske ketään muuta paitsi meitä itseämme ja antakaa meidän kuulla, mitä sanomia tuotte päälliköltänne, Argylen markiisilta. Sillä hänen nimessään, arvaan ma, olette kai tullut tähän kokoukseen.»

»Argylen markiisin nimessä», lausui herra Duncan Campbell, »ja Skotlannin sääty-liittokunnan nimessä minä vaadin selitystä tämän eriskummallisen kokouksen tarkoituksesta. Jos se tarkoittaa maan rauhan rikkomista, olisi teidän velvollisuutenne, koska te olette meidän naapureitamme ja kunnian miehiä, antaa meille siitä jokin tieto, niin että voimme olla varuillamme.»

»Ovatpa nyt asiat täällä Skotlannissa oudolla ja uudella kannalla», virkkoi Montrose, kääntyen herra Duncan Campbellista muiden läsnäolijain puoleen, »kun ei korkeasukuisia Skotlannin miehiä enää saa tulla kokoon jonkin yhteisen ystävänsä taloon, ilman että meidän hallitsijamme kohta lähettävät urkkijoita kysymään, mitä meidän kokouksemme tarkoittaa! Tottahan, luullakseni, meidän esi-isillämme on ollut tapana kokoontua vuoristometsästyksiä tai muita toimia varten, lupaa kysymättä itse suurelta Mac Callum Morelta[23] taikka joltakulta hänen sanansaattajaltaan ja käskyläiseltään.»

»Semmoiset ovat ajat olleet Skotlannissa», vastasi eräs läntisistä päälliköistä, »ja semmoiset ajat tulevat jälleen, kunhan vanhan perintömme anastajat, jotka nyt ovat yli koko maan levinneet niinkuin heinäsirkka-parvi, taas ovat alennetut olemaan ainoasti Lochow'n laird'eina (herroina).»

»Pitääkö minun siis niin ymmärtää asia», sanoi herra Duncan, »että nämä sotahankkeet tarkoittavat ainoastaan _minun_ sukuani? Vai tulevatko Diarmidin lapset[24] yhteisesti Skotlannin kaikkien muidenkin rauhallisten ja siivotapaisten asukasten kanssa tämän turmion alaisiksi?»

»Yhtä», tiuskaisi muuan hurjannäköinen päällikkö, äkisti kavahtaen seisaalle, »minä kysyisin Ardenvohrin ritarilta,[25] ennenkuin hän tätä uskaliasta katkismustansa jatkaa.--Onko hänellä, tähän linnaan tullessaan, useampia kuin yksi henki ruumiissaan, koska hän uskaltaa astua meidän keskellemme meitä haukkuakseen?»

»Hyvät herrat», lausui Montrose, »hillitkää, minä rukoilen, mielenne. Lähettiläänä tulleelle sanansaattajalle pitää suoda puheen vapaus ja turvallinen matka. Ja koska herra Duncan Campbell on niin utelias, saakoon hän sitten, minun puolestani, sen tiedon--jonka mukaan voi suunnitella käytöstään--että hän näkee tässä joukon kuninkaan uskollisia alamaisia, jotka minä olen kutsunut kokoon kuninkaallisen majesteetin nimessä ja vallan kautta, kuninkaalliselta majesteetilta saadun valtuuskirjani nojalla.»

»Meille tulee siis, arvaan ma», sanoi herra Duncan Campbell, »keskenämme aivan ilmisota? Minä olen liian kauan ollut soturina pelätäkseni sen tuloa; mutta suuremmaksi kunniaksi olisi ollut kreivi Montroselle, jos hän olisi tässä asiassa vähemmän pitänyt silmällä kunnianhimoansa ja enemmän kotimaansa rauhaa.»

»Ne ovat ainoastaan omaa kunnianhimoansa ja hyötyä katsoneet, herra Duncan», vastasi Montrose, »jotka saattoivat maamme tähän nykyiseen pulaan ja ovat tehneet ne väkevät lääkkeet välttämättömiksi, joita nyt vastenmielisesti aiomme käyttää.»

»Ja minkä paikan noiden oman hyötynsä tavoittelijain joukossa», virkkoi herra Duncan Campbell, »määräisimme muutamalle jalolle kreiville, joka oli niin kiivas Covenantin puoltaja, että v. 1639, rykmenttinsä etupäässä, ensimmäisenä kahlasi Tyne-joen poikki, vyötäisiä myöten vedessä, päästäksensä kuninkaan väen kimppuun? Se oli muistaakseni sama, joka miekalla sekä peitsellä pakotti Aberdeenin porvarit ja kollegiot Covenant-liittoon suostumaan.»