Part 5

Nuori aatelisherra, joka nähtävästi oli tarinoimistuulellaan, jatkoi kuitenkin kertomustaan, pääasiallisesti palvelijainsa puoleen kääntyen ja torkkuvasta soturista lukua pitämättä.

»Kaikki aatelisherrat näillä seuduin», kertoi hän, »vannoivat kostoa tästä kauheasta ilkityöstä. He tarttuivat aseisiin yhdessä murhatun miehen sukulaisten ja langon kanssa, ja Sumun Lapset saivat, pelkään mä, vainoojiltansa yhtä vähän armoa kuin itse olivat osoittaneet. Seitsemäntoista päätä, onnistuneen koston veriset todistukset, jaettiin liittolaisten kesken ja naulattiin linnanporttien otsikkoon, varisten noukittavaksi. Harvat pelastuneet peräytyivät kaukaisemmille erämaille.»

»Oikealle, ympäri, ja peräytykää entiselle asemalle», sanoi kapteeni Dalgetty, jolle tuo sana »peräytyivät» oli johdattanut vastaavan komentosanan mieleen. Ja sitten kavahtaen hereille hän vakuutti tarkkaan kuunnelleensa joka sanaa.

»Kesäksi», jatkoi kreivi Menteith, tästä puolustuspuheesta lukua pitämättä, »on täällä tapana lähettää karja vuorille laitumelle, ja kylän sekä kartanon piiat käyvät aamuin, illoin siellä lehmiä lypsämässä. Tässä työssä ollessaan näkivät kartanon tytöt pahasti säikähtäen, että laiha, kalvakka haamu, joka oli aivan heidän emäntävainajansa näköinen, kaukaa katseli heidän tointansa; tietysti he luulivat emännän siinä kummittelevan. Muutamat rohkeimmat uskalsivat lähestyä kalmankarvaista haamua, mutta se pakeni metsään, hurjasti kiljahtaen. Tästä tiedon saatuansa meni herra muutamien palvelijain kanssa vuorilaitumelle ja sijoitti väkensä niin taitavasti, että sai onnettoman karkulaisen pakenemasta estetyksi. Tällä lailla rouva parka jälleen saatiin kotiin; mutta hänen järkensä oli aivan häiriöllä. Millä hän oli elättänyt henkeänsä metsää kuljeskellessaan, siitä ei saatu mitään selvää. Muutamat arvelivat hänen syöneen kasvinjuuria ja marjoja, joita sillä vuodenajalla oli runsaasti. Mutta enin osa alhaista kansaa oli siinä lujassa uskossa, että rouva oli juonut metsäkauristen maitoa taikka saanut ruokaa metsänhaltijoilta tai jollakin muulla yhtä ihmeellisellä tavalla. Helpompi oli selittää hänen ilmautumisensa. Hän oli tainnut metsästä nähdä lehmäin lypsämistä, jonka työn valvominen oli hänelle aina ollut hauskin kotiaskare, ja mielipuolenakin hän oli noudattanut totuttua tapaansa.»

»Ajan tultua onneton rouva synnytti pojan, jossa ei voitu havaita mitään äitinsä surkean tilan vaikutusta; päinvastoin lapsi oli tavattoman terve ja vahva. Rouva parka tointui sen perästä järkiinsä, kumminkin johonkin määrään; mutta terveeksi ja iloiseksi ei hän enää koskaan tullut. Allan oli hänen ainoa ilonsa. Tätä poikaa hän luopumatta hoiteli, ja luultavasti hän istutti lapsen herkkään mieleen kaikellaista taikauskoa, johon Allanin mietiskelevä, haaveksiva luonne olikin erittäin taipuisa. Rouva kuoli, kun Allan oli ehtinyt kymmenvuotiseksi. Viimeiset sanansa rouva puhui hänelle kahdenkesken. Epäilemättä hän antoi pojalle käskyn kostaa Sumun Lapsille, ja sitä käskyä Allan onkin siitä asti hartaasti noudatellut.»

»Siitä hetkestä näet muuttui Allan Mac Aulayn käytös kokonaan. Tähän asti hän oli aina istuskellut äidin luona kuunnellen, mitä tämä kertoi unennäöistään, ja itsekin kertoellen omiansa, näin täyttäen mielikuvitustaan--joka luultavasti, hänen syntymänsä edellisiin seikkoihin nähden, oli alustakin kiihtynyt--kaikilla noilla vuorelaiskansan eriskummallisilla ja kauhistuttavilla ihmetarinoilla, joihin rouvakin, veljensä murhan perästä, oli kovin kiintynyt. Tästä elämänlaadusta seurasi, että pojan katsanto tuli araksi, säikähtyneen näköiseksi, että hän mielellään kuljeskeli yksinäisissä paikoissa metsässä ja että hän suuresti kammosi muiden yhdenikäisten lasten seuraa. Muistanpa, että minäkin, joka olen muutamia vuosia nuorempi, kerran kävin täällä isäni kanssa, enkä voi ikinä unhottaa, kuinka hämmästyneenä katselin tämän lapsierakon väistymistä luotani joka kerta, kun yritin saada hänet kanssani meidän ijällemme sopiviin leikkeihin. Muistanpa myös, että hänen isänsä valitti siitä minun isälleni, samassa kuitenkin selitykseksi lisäten, että hän ei hennonut ottaa tätä lasta pois rouvansa seurasta; sillä se näkyi olevan äidin ainoana lohdutuksena tässä maailmassa, ja ainoastaan huvitus Allanin seurasta näkyi voivan estää hirveää mielenhäiriötä palaamasta pahemmassa muodossa. Mutta äidin kuoltua pojan käytös ja tavat muuttuivat yht'äkkiä. Tosin hän edelleen pysyi mietiskelevänä, totisena; hän oli usein pitkät ajat harvapuheinen ja hajamielinen, josta näkyi, että hänen mielenlaatunsa ei siinä suhteessa ollut yhtään muuttunut. Mutta toisin ajoin sitävastoin hän kävi klaninsa nuorison leikkitantereilla, joita siihen asti oli kammoten välttänyt. Hän rupesi ottamaan osaa nuorukaisten ruumiinharjoituksiin ja pianpa hän, jonka ruumis oli erittäin väkevä, voitti veljensä ynnä muutkin paljon vahvemmat pojat. Tähän asti he olivat häntä halveksineet, mutta rupesivat nyt pelkäämään, vaikkei juuri rakastamaan. Ja ne, jotka leikeissä tai sotaharjoituksissa kävivät Allanin kimppuun, valittivat, että hän, joka vielä äsken oli ollut unennäkijä, akkamainen ja veltto, nyt innoissaan kovin helposti käänsi leikin todeksi, unohtaen, että se oli vaan ystävällistä voimain kilvoittelua.--Mutta kuulemattomille korvillehan minä kerronkin», sanoi kreivi Menteih keskeyttäen juttunsa, sillä kapteenin nenä todisti selvästi, että tämä soturi oli vaipunut syvälle unen syliin.

»Jos korkea herra tarkoittaa tuon kuorsaavan sian korvia», virkkoi Anderson, »ovat ne tosiaan kuurot kaikille kertomuksillenne. Mutta koska tässä paikassa ei käy laatuun ottaa salaisempia asioita puheeksi, niin pyydän, että olisitte niin hyvä ja jatkaisitte, Sibbaldille ja minulle huvitukseksi. Tämän nuorukaisparan kohtalo liikuttaa sydäntä syvästi ja eriskummallisesti.»

»Minä saan siis kertoa», jatkoi kreivi Menteith, »että Allan näin yhä edistyi edistymistään, niin voimainsa kuin taitonsa puolesta, viiteentoista vuoteensa saakka ja että hän sillä ijällään tuli aivan omavaltaiseksi käytöksessään ja äksyksi, jos häntä vaadittiin tottelemaan, mikä seikka huoletti hänen isäänsä suuresti. Hän viivyskeli välistä vuorokausia poissa, muka metsästämässä, vaikka usein ei tuonut mitään otusta kotiin. Ja se vielä enensi isän huolta, että muutamat Sumun Lapsista, joiden rohkeus oli valtakunnan pahenevasta levottomuudesta paisunut, olivat nyt palanneet entisille tyyssijoillensa; ja uuden hävitysretken heitä vastaan katsoi vanha Mac Aulay vähän vaaralliseksi. Se pelko, että nämä kostonhimoiset rosvot saattaisivat tehdä kuljeksivalle Allanille jotakin pahaa, ahdisti siis lakkaamatta ukon sydäntä.»

»Minä itsekin olin täällä vieraskäynnillä, kun siitä asiasta viimein tuli ratkaiseva päätös. Allan oli päivännoususta asti ollut poissa metsällä, ja minä olin häntä etsinyt turhaan. Nyt oli pimeä, myrskyinen ilta, eikä häntä kuulunut takaisin. Isä oli kovasti huolissaan ja sanoi aikovansa kohta päivän valjettua lähettää joukon miehiä häntä hakemaan. Yht'äkkiä, kun par'aikaa istuimme illallispöydässä, aukeni ovi ja Allan astui sisään ylpeän, lujan ja rohkean näköisenä. Hänen äksyn luonteensa ja häiriöllisen mielentilansa tähden isä ei ilmoittanut pahaa mieltänsä muutoin kuin että sanoi minun tuoneen mukanani lihavan metsäkauriin, vaikka olin jo ennen päivänlaskua tullut kotiin, jota vastoin Allan, oltuansa sydänyöhön asti vuorilla, palasi kai tyhjin käsin. 'Onko se niin varmaa?' tiuskaisi Allan tulisesti; 'onpa tässä jotakin, mikä kertoo teille toista!'»

»Nyt vasta havaitsimme, että hänen kätensä olivat veressä, samoin kuin kasvotkin paikoittain, ja odotimme kovin uteliaina, mitä nyt seuraisi. Yht'äkkiä, hiukan kohottaen plaid'insä lievettä hän vieritti pöydälle verisen ihmispään, joka oli juuri äsken leikattu irti rungosta. Samalla hän lausui: 'Makaa nyt sinä tuossa, missä ennen sinua on maannut paremman miehen pää!' Laihoista kasvoista ynnä pörröisestä, ruskeasta tukasta ja parrasta, jotka vanhuuttaan olivat jo paikoittain harmaita, tunsimme me, Allanin isä ja muut läsnäolijat, että se pää oli Hektor Sumulaisen, kuuluisan rosvopäällikön, joka oli väkevyytensä ja julmuutensa tähden ollut yleisenä hirmuna, ottanut osaa Allanin enon, onnettoman metsänkaitsijan, murhaan ja tuimalla taistelulla sekä tavattomalla nopeudellaan pelastanut henkensä silloin, kun hänen useimmat kumppaninsa tapettiin. Me olimme kaikki, niinkuin hyvin ymmärrätte, aivan hämmästyksissämme; mutta Allanin suusta ei uteliaisuutemme saanut tyydytystä. Ainoastaan arvaamalla tulimme siihen päätökseen, että hän oli vasta tulisen taistelun perästä saanut rosvon tapetuksi; sillä me huomasimme hänessä useampia haavoja, joita häneen oli siinä leikissä tullut. Nyt ryhdyttiin kaikellaisiin varokeinoihin, ettei rosvojen kosto voisi häntä tavata. Mutta ei haavat, ei isän ankara kielto eikä edes kartanon porttien ja hänen oman kammarinsa oven lukitseminen voinut estää Allania ajamasta juuri niitä miehiä takaa, joiden puolelta häntä uhkasi vaara. Hän pujahti yöllä karkuun ikkunan kautta, nauraen isänsä turhaa varovaisuutta, ja toi yhtenä päivänä yhden, toisena kaksikin päätä, jotka olivat kuuluneet Sumun Lapsille. Lopulla se leppymätön vimma ja rohkeus, millä Allan vainosi heitä vuoriston syvimpiin loukeroihin asti, masensi rosvojen miehuuden, vaikka hekin kyllä olivat pelottomia luonteeltaan. Hän kun aina epäilemättä kävi kimppuun, vaikka heitä oli kuinka monta tahansa, tekivät he siitä sen johtopäätöksen, että hänen henkensä mahtoi olla taialla varjeltu taikka että joku yliluonnollinen haltija suojeli häntä taisteluissa. 'Ei häneen luoti pysty', arvelivat he, 'eikä nuoli eikä puukko.' Syynä siihen olivat muka hänen merkilliset syntymävaiheensa. Viimeiseltä olisi viisi, kuusi kaikkein vahvinta vuorelaisrosvoa pötkinyt pakoon heti, kun olisivat kuulleet Allanin huhuilemista taikka torvensoittoa.»

»Mutta Sumun Lapset jatkoivat kuitenkin vanhaa rosvotointansa ja tekivät, niin paljon kuin vaan saivat aikaan, vahinkoa Mac Aulayn suvulle, heimolaisille ja ystäville. Siitä seurasi viimein uusi hävitysretki rosvoparvea vastaan, ja siinä retkessä olin minäkin osallinen. Meidän onnistui saada heidät apajaan sillä keinoin, että panimme miesjoukon väijyksiin sekä ylös- että alaspäin vieviin vuorisoliin; ja sitten panimme kaikki puhtaaksi, niinkuin semmoisissa tilaisuuksissa on tapana, polttaen ja tappaen, mitä vaan eteen sattui. Näissä kauheissa teloituksissa ei säästetä edes naisia eikä turvattomia. Ainoastaan yksi pieni tyttönen, joka hymyillen katseli Allanin paljastettua väkipuukkoa, sai pitää henkensä minun hartaasta pyynnöstäni. Hänet tuotiin tänne, kasvatettiin Annikka Lyle nimisenä, ja epäilemättä hän on sievin pieni keijukainen kaikista, jotka ikinä ovat kuutamolla tanssia keikutelleet kanervakankailla. Kauan aikaa kesti, ennenkuin Allan voi tätä lasta kärsiä. Mutta viimein hän, kenties kasvojen muodosta päättäen, sai päähänsä sen ajatuksen, että tyttö ei ollutkaan kammottujen vihollisten verta ja sukua, vaan jollakin rosvoretkellä ryöstetty. Se asia ei olekaan itsessään mahdoton, ja hän, uskoo sen totuuteen lujasti kuin Jumalan sanaan. Erittäin ihastuttaa Allania tytön soitantokyky, joka onkin erinomainen, niin että hän harpun soittamisessa voittaa parhaatkin meidän maamme mestarit. On huomattu, että Allanin mielenhäiriö, pahimmillaankin ollessaan, aina tästä harpunsoitosta tyyntyy, aivan niinkuin muinoin Saul kuninkaan, ja niin suloinen on Annikka Lylen luonne, niin viehättävä hänen vilpitön ja iloinen käytöksensä, että häntä täällä pidetään ja kohdellaan pikemmin talonherran sisarena kuin armoilla eläjänä, Totisesti, ei kukaan, joka on hänet nähnyt, voi olla ihastumatta Annikan viattomuuteen, vilkkauteen ja suloisuuteen.»

»Kavahtakaa, korkea herra», varoitti Anderson hymyillen; »näin innokkaat ylistelemiset ovat vähän vaaralliset. Allan Mac Aulay, jos se on semmoinen kuin kuvaatte, ei olisi hyvä kilpakosija.»

»Vielä vai! vielä vai!» sanoi kreivi Menteith nauraen, mutta samassa kuitenkin punastuen. »Allanin sydämeen ei rakkaus pysty. Ja mitä minuun tulee», lisäsi hän vakavammin, »Annikan tuntematon sukuperä on paha este naimistuumille, ja hänen turvattomuutensa kieltää kaikki muut halut.»

»Se puhe on jalon mielenne mukainen, korkea herra», virkkoi Anderson. »Mutta tottahan te, toivon ma, jatkatte hauskaa tarinaanne.»

»Se on jo melkein lopussa», sanoi kreivi Menteith. »Minulla ei ole muuta lisättävää kuin että Allan Mac Aulay on väkevyytensä, urhoutensa sekä lujan, omavaltaisen tahtonsa tähden ynnä myös siitä syystä, että hän, niinkuin yleisesti luullaan, seurustelee yliluonnollisten olentojen kanssa ja taitaa ennustaa tulevia tapauksia, paljoa suuremmassa arvossa klanilaistensa kesken kuin vanhempi veli. Sillä tämä on uljasmielinen, lörppösuinen vuorelainen, mutta ei millään muotoa voi vetää vertoja nuoremman veljen erinomaisille avuille.»

»Tämmöinen mies», sanoi Anderson, »voisi epäilemättä voimallisesti vaikuttaa vuorelaisarmeijan mieliin. Meidän pitää, olkoon kuinka tahansa, saada tämä Allan avuksemme. Mitä hänen urhouteensa ja kaukonäköisyyteensä tulee»----

»Hist!» keskeytti kreivi Menteith, »tarhapöllö tuolla herää.»

»Puhutteko te kaukonäköisyydestä eli _deuteroskopiasta_?» virkkoi kapteeni. »Muistanpa mainion majuri Munroen kertoneen minulle, kuinka Murdoch Mackenzie, Assintista syntyisin, vapaaehtoinen sotamies muutamassa komppaniassamme ja kelpo soturi, ennusti, että Donald Tough, joka oli Lochaberin poikia, ynnä jotkut muut miehet saisivat surmansa ja majuri itse tulisi haavoitetuksi äkillisessä rynnäkössä, kun Stralsundia piiritettiin.»

»Olen minäkin usein kuullut tästä ennustustaidosta», sanoi Anderson, »mutta aina olen arvellut, että ne, jotka väittävät itsessään olevan semmoisen voiman, ovat narreja taikka pettureita.»

»Kumpaakaan sanaa», virkkoi kreivi Menteith, »en juuri mielelläni käyttäisi sukulaisestani, Allan Mac Aulaysta. Hän on monessa tilaisuudessa, kuten esimerkiksi tänäkin iltana näette, osoittanut kovin paljon älyä ja sukkeluutta, ansaitaksensa narrin nimen. Ja hänen herkkä kunniantuntonsa sekä miehuullinen mielenlaatunsa tekee myös syytöksen petoksesta mahdottomaksi.»

»Te, korkea herra», kysyi Anderson, »uskotte siis hänen yliluonnolliseen taitoonsa?»

»En suinkaan», vastasi nuori aatelismies. »Minä luulen, että nuo ennustukset, joiden hän uskoo yliluonnollisella tavalla johtuvan hänen mieleensä, eivät todella ole muuta kuin hänen oman älynsä ja arvelunsa synnyttämiä mietteitä. Sillä samoinhan uskonkiihkoisetkin pitävät oman mielensä kuvitteluita taivaallisina ilmoituksina.--Kumminkaan, jos ei tämä selitys sinulle kelpaa, Anderson, en tiedä parempaa antaa. Ja aika olisikin tämänpäiväisen vaivaloisen matkan perästä nukahtaa.»

KUUDES LUKU.

Edellä kulkee varjo seikkain tulevain.

Campbell.

Aikaisin aamulla vieraat nousivat levoltaan. Kreivi Menteith, vähän aikaa hiljaa keskusteltuaan palvelijainsa kanssa, kääntyi kapteenin puoleen, joka istui muutamassa nurkassa kiilloittamassa haarniskaansa trippel-kivellä sekä vuorivuohennahkasella ja hyräili vanhaa, ikivoittoisen Kustaa Aadolfin kunniaksi sepitettyä veisua:

»Kun paukkuu tykki ja tulia välkkää, Se kunnian saa, jok' ei kuoloa pelkää.»

»Kapteeni Dalgetty», virkkoi kreivi Menteith, »nyt on aika, että eroomme taikka liitymme sotakumppaneiksi.»

»Eipä toki ennen aamiaista, toivon ma?» sanoi kapteeni Dalgetty.

»Minä arvelin», vastasi kreivi, »että teidän linnanne olisi vähintään kolmeksi päiväksi muonalla varustettu.»

»Olisipa vielä sentään vähän sijaa härkäpaistille ja kauraleivälle», arveli kapteeni, »enkä minä koskaan laiminlyö tilaisuutta, joka minulle tarjoutuu, lisätäkseni varojani.»

»Mutta», sanoi kreivi Menteith, »ei kukaan viisas sotapäällikkö salli rauhanhierojan eikä myös semmoisenkaan, joka ei ota sotaan osaa, viipyä leirissänsä kauemmin, kuin varovaisuus myöten antaa. Sentähden meidän pitää saada tarkka tieto päätöksestänne, jonka mukaan saatte matkapassilla varustettuna rauhassa lähteä tiehenne taikka olette tervetullut meidän joukkoomme.»

»Jos niin todellakin on asian laita», päätti kapteeni, »en tahdo yrittääkään viivyttää antaumusta näennäisillä sovitteluilla--jota temppua muuten ritari Jaakko Ramsay aika sukkelasti käytti Hanaun kaupunkia piiritettäessä armon vuonna 1636. Tunnustanpa siis suoraan, että jos miellyn palkkaanne yhtä hyvin kuin muonaanne ja seuraanne, minusta on yhdentekevä, vaikka kohtakin vannoisin uskollisuudenvalan teidän lipullenne.»

»Meidän palkkamme», sanoi kreivi Menteith, »ei tätä nykyä voi olla suuri, se kun on maksettava siitä yhteisestä kassasta, minkä ne harvat meistä, joilla on joitakin rahavaroja, ovat kokoon haalineet.--Enpä tohdi, kapteeni Dalgetty, luvata teille aiotusta majurin ja ajutantin virasta enempää kuin puoli taaleria päivältä.»

»Perhana vieköön kaikki puolet ja neljännekset!» kirosi kapteeni. »Jos minun tulisi päättää, suostuisin yhtä vähän taalerin kahtia panemiseen kuin Salomonin tuomio-istuimen edessä vaimo suostui kohtunsa lasta jakamaan.»

»Se vertaus tuskin pitänee ryhtiänsä, kapteeni Dalgetty; sillä luullakseni te kuitenkin mieluummin suostuisitte taalerin jakamiseen kuin antaisitte sen kokonaisena kilpaveljenne käteen. Kuitenkin voin luvata, että saatte toisenkin puoliskon sodan loputtua, ikäänkuin rästinä.»

»Voi näitä rästejä!» sanoi kapteeni Dalgetty. »Aina niitä lupaillaan, mutta ne menevät aina tyhjiin! Espanja, Itävalta ja Ruotsi, kaikki veisaavat yhtä virttä. Ei! Eläkööt Hoganmogenit.[18] Heistä tosin ei ollut sotapäälliköiksi eikä sotureiksi, mutta kelpo palkanmaksajia he olivat!--Mutta sittenkin, korkea herra, jos varmaan saisin tietää, että Drumthwacket, luonnollinen perintömaani, olisi joutunut jonkun covenantilaislurjuksen käsiin, jota voitolle päästyämme sopisi kohdella kapinoitsijana, niin rakkaudesta siihen viljavaan ja ihanaan paikkaan minä lähtisin mukaanne tälle sotaretkelle.»

»Siitä voin antaa kapteeni Dalgettylle tietoja», sanoi Sibbald, kreivi Menteithin toinen palvelija. »Sillä jos Drumthwacket, hänen perintömaansa, niinkuin luulen, lienee sen niminen avara, autio rahkasuo, joka on kahdeksan virstan päässä etelää kohti Aberdeenista, niin voin kertoa, että se on nykyään ostolla joutunut Elias Strachanin käsiin, joka on niin häijy kapinoitsija kuin suinkin pahin kaikista Covenant-valan vannojista.»

»Sitä paljaskorvaista koiraa!» huudahti kapteeni Dalgetty vimmoissaan. »Kuka perkele yllytti hänet ostamaan maan, joka on nelisatavuotisen suvun perintö? Cynthius aurem vellet! niin meidän oli tapana kirota Mareschal-kollegiossa; se merkitsee: minä kiskon hänet korvista ulos isäni talosta. Nyt, kreivi Menteith, minä olen teidän, käsineni, miekkoineni, ruumiineni, sieluineni, siksi kun kuolema meidät erottaa taikka tämä sota loppuu, kumpi sitten ensin tapahtuneekin!»

»Ja minä», sanoi nuori aatelisherra, »annan teille käsirahaksi yhden kuukauden palkan ennakolta.»

»Sitä ei olisi tarvittu», esteli Dalgetty, kuitenkin pistäen rahat taskuunsa. »Mutta nyt minun pitää mennä katsomaan satulaani ja vaatteitani ja pitämään huolta Kustaavuksen aamiaisappeesta ja kertomaan hänelle, että taas olemme antautuneet uuteen palvelukseen.»

»Tuossa käypi nyt teidän arvokas rekryyttinne», virkkoi kreivi Menteith Andersonille, kun kapteeni oli lähtenyt. »Pelkäänpä sentään, ettei hänestä tule meille liioin kunniaa.»

»Hän on kuitenkin tämän ajan mukainen mies», vastasi Anderson, »ja ilman semmoisten miesten apua tuskin saisimmekaan hankkeitamme toimeen.»

»Menkäämme alas katsomaan», sanoi kreivi Menteith, »kuinka kokouksemme onnistuu, sillä minä kuulen koko joukon melua kartanossa.»

Kun he olivat astuneet saliin, vetäytyivät palvelijat nöyrästi nurkkaan päin, mutta kreivi Menteith vaihtoi aamutervehdyksiä Angus Mac Aulayn ja englantilaisvierasten kanssa. Allan puolestaan, istuen samalla tuolilla kuin edellisenäkin iltana, ei pitänyt lukua kenestäkään.

Donald ukko riensi kiireissään sisään. »Sanomia Vich Alister Morelta (Glengarryn Mac Donellin toinen nimi). Hän tulee tänne tänä iltana.»

»Kuinka monen seuralaisen kanssa?» kysyi Mac Aulay.

»Noin viidenkolmatta tai kolmenkymmenen kanssa», sanoi Donald, »niinkuin hänellä on tapana.»

»Levittäkää tarpeeksi olkia suureen latoon», käski talon isäntä.

Toinen palvelija juoksi samassa sisään, hädissään kompastuen. Hän ilmoitti herra Hektor Mac Leanin tulon, »joka lähenee suuren joukon kanssa.»

»Laittakaa heille sija mallaskamariin ja katsokaa, että lantasäiliö jääpi heidän ja Mac Donaldien välille, sillä he ovat vihollisia keskenään.»

Donald vuorostaan tuli taas kasvot sangen pitkiksi venyneinä. »Piruko heidät kaikki on riivannut», sanoi hän; »koko vuoristo on liikkeellä, luulen ma. Evan Dhu Lochielista joutuu tunnin päästä tänne, Jumala ties kuinka monen miehen kanssa.»

»Suureen latoon Mac Donaldien viereen», käski talonherra.

Yhä useampien päälliköiden tulo ilmoitettiin, joista halvinkin olisi katsonut alennukseksi arvolleen, jos olisi tuonut mukanaan vähemmän kuin kuusi, seitsemän miestä. Jokaiseen ilmoitukseen Angus vastasi sillä, että osoitti heille jonkin paikan--talli, parvi eli ylinen, navetta, vaja eli liiteri, sanalla sanoen kaikki ulkohuoneet määrättiin sinä yönä tällä tai toisella tavalla vierasten käytettäviksi. Lopulta kuitenkin Mac Dougalin, Lornin herran, tulo saattoi hänet vähän pulaan, kun jo kaikki suojapaikat olivat täpötäynnä. »Mitä perhanaa nyt teemme, Donald?» arveli hän. »Suureen latoon kyllä mahtuisi vielä viisikymmentä, jos tahtoisivat siinä maata kahdessa rivissä, jalat vastakkain. Mutta pianpa sitten puukot heiluisivat, kun tulisi riita siitä, ken saisi peräpuolella sijansa, ja ennen aamua olisi siellä veristä löylyä.»

»Mitä tuota kaikkea tarvitaankaan?» sanoi Allan, kavahtaen pystyyn ja rientäen paikalle niin tuikeana kuin hänen tapansa oli. »Onkohan nykyajan gaeleissa pehmeämpi liha ja valkoisempi veri kuin heidän isissään? Puhkaise pohja viinatynnyristä; se olkoon heille lämmittävänä yönuttuna--plaid'it peittona--sinitaivas uutimina ja kanervikko vuoteena!--Tulkoon vaikka tuhat miestä lisäksi, kyllä he kanervikkokankaalla saavat satelematta sijaa.»

»Allan puhuu oikein», sanoi vanhempi veli. »Ihmepä, että hän, joka meidän kesken puhuen», lisäsi hän syrjään Musgravelle, »on vähän sekava päästään, kuitenkin toisinaan näkyy olevan älykkäämpi kuin me kaikki yhteensä. Katselkaapa, mitä hän nyt tekee.»

»Niin», lausui Allan, tuijottaen silmillään niinkuin kuollut ja katsoen salin vastapäistä seinää kohti, »olkoon heidän alkunsa sama kuin heidän loppunsakin tulee olemaan! Moni mies näistä, jotka tämän yön makaavat kanervikolla, saa taas, kun Martinpäivän tuuli käy, maata samanlaisella vuoteella, tarpeeksi jäykistyneenä, niin ettei tunne vilua eikä kysy peitettä!»

»Älä ennustele pahaa, veli», sanoi Angus; »se ei tuo onnea.»

»Ja mitä onnea te toivottekaan?» lausui Allan, ja muljottaen silmiänsä siksi, kun ne melkein pulpahtivat kuopistaan, hän kaatui vääntelehtien Donaldin ja veljensä syliin, jotka molemmat tunsivat hänen tautinsa luonteen ja sentähden olivat lähestyneet hänen kaatumistansa estämään. He veivät hänet rahille istumaan ja kannattivat häntä, kunnes hän jälleen tointui ja kykeni puhumaan.

»Jumalan tähden, Allan», virkkoi vanhempi veli, joka tiesi, kuinka syvän vaikutuksen Allanin umpimieliset sanat voisivat tehdä moneen hänen vieraistaan, »älä puhu mitään, mikä voisi masentaa miehuuttamme!»

»Olenko minä se, joka teidän miehuuttanne masennan?» lausui Allan. »Katsokoon joka mies kohtaloansa silmiin, niinkuin minä katson omaani. Mikä tuleva on, se tulee, ja me saamme uljaasti astua monen voittotanteren yli, ennenkuin saavumme turmiolliselle teloituspaikalle taikka kapuamme mustalle mestauslavalle.»

»Mille teloituspaikalle? Mille mestauslavalle?» huusivat useat äänet; sillä Allan oli ympäri koko vuoriston kuuluisa ennustustaidostaan.