Part 3

»Teidän luvallanne puhuen, kunnioitettava herra», vastasi Anderson, kunnioittavaisesti lakkiansa kohottaen, »meidän tulee suuresti tarvis kelpo upseereja rekryyttiemme harjoittajiksi, kun se irlantilainen jalkaväki joutuu, jota odotamme ja joka luultavasti onkin jo saapunut läntisen vuoriston rannikolle.»

»Ja minä ottaisin mielelläni, sangen mielelläni semmoisen toimen», sanoi Dalgetty; »irlantilaiset ovat kelpo poikia, oikein kelpo poikia. Kerran näin erään irlantilaisen prikaatin, kun rynnäköllä valloitimme Frankfurtin Oder-joella, niin lujasti pitävän puoliaan miekalla ja peitsellä, että torjui takaisin keltaisen ja sinisen ruotsalais-prikaatin, molemmat niin miehuulliset kuin suinkin yksikään ikimuistettavan Kustaavuksen johdossa taistelevista joukoista. Uljas Hepburn, urhokas Lumsdale, peloton Monroe ja minä, muiden kavaljeerien avulla, raivasimme tosin itsellemme toisessa paikassa pääsötien, peitsi kädessä; mutta jos meillä kaikilla olisi ollut yhtä luja vastarinta vastassa, olisi meidänkin silloin täytynyt peräytyä tyhjin toimin ja suurella mieshukalla. Ijäti katoomattoman ylistyksen ja kunnian ovat siis nuo urhoolliset irlantilaiset ansainneet, vaikka heidät kyllä hakattiin maahan jok'ainoa mies, niinkuin semmoisissa tilaisuuksissa on tapana. Niin että heidän tähtensä aina olen rakastanut ja kunnioittanut sitä kansaa kaikkein enimmin, omien skotlantilaisteni jälkeen.»

»Upseeripaikan irlantilaisessa väessä», sanoi Menteith, »arvelen melkein voivani luvata teille, jos kuninkaan puolelle taipuisitte.»

»Mutta yhtä hyvin», virkkoi kapteeni Dalgetty, »on toinen ja tärkein esteeni vielä kumoomatta. Sillä minun mielestäni tosin se '_soldado_' häpäisee ja halventaa itseään, joka suussansa yhä vaan pitelee sanoja 'palkka' ja '_gelt_' (raha), niinkuin ennen mainitsemani saksalaiset palkkasoturit, hävyttömät lurjukset. Ja samaten tahdon miekallani puolustaa sitä ajatusta, että kunnia on suuremmassa arvossa pidettävä kuin palkat, vapaat kortteerit sekä saatavat. Mutta '_ex contrario_' (toiselta puolen) soturin palkka on sotamiehen palvelusvelvollisuuden vastine, jonkatähden viisaan ja älykkään aatelissoturin sopii arvostella, minkälaisen palkkion hän saa palveluksestaan ja mistä varoista se palkkio tulee. Ja, totta puhuen, korkea herra, sen verran kuin kuulen ja näen, on kukkaro sääty-liittokunnan hallussa. Vuorelaiset te kyllä saatatte pitää hyvällä mielellä siten, että sallitte heidän varastaa karjaa. Ja mitä irlantilaisiin tulee, te voitte, semmoisissa asioissa yleisen sotatavan mukaan, maksaa heille niin vähän ja niin harvoin, kuin te ja korkeasukuiset liittolaisenne suvaitsette tai sopivaksi katsotte. Mutta semmoinen kohtelu ei kelpaakaan minunlaiselleni kavaljeerille, jonka on elättäminen ja kunnossa pitäminen hevosiaan, palvelijoitaan, aseitansa ja varuksiansa ja joka ei voi eikä tahdokaan käydä sotaa omalla kustannuksellaan.»

Anderson, sama palvelija, joka ennenkin oli puhunut, kääntyi nyt kunnioittavaisesti isäntänsä puoleen. »Luullakseni, korkea herra», sanoi hän, »voisin teidän luvallanne virkkaa pari sanaa, jotka kumonnevat kapteeni Dalgettyn toisenkin vastasyyn. Hän kysyy, mistä varoista ottaisimme palkkamme? No, minun vähällä ymmärrykselläni päättäen, luulisin rahalähteitten olevan meille tarjona yhtä hyvin kuin sääty-liittokuntalaisille. He haalivat maakunnalta veroja mieltänsä myöten ja ryöstelevät kuninkaan ystävien omaisuutta. No, kunhan joudumme alangoille vuorelais- ja irlantilaisjoukkojemme kanssa ja miekat kädessä, pianpa löydämme monta lihavaa kavaltajaa, joiden varoista, vääryydellä ko'otuista, sopii täyttää sotarahastomme ja tyydyttää sotamiehemme. Sitäpaitsi annetaan oikein satamalla sellaisia tuomioita, joilla omaisuus julistetaan menetetyksi; ja ryöstettyjen maiden lahjoittamisella jokaiselle hänen puolelleen ruvenneelle retkeilijäsoturille saa kuningas yhdellä kertaa palkita ystäviään ja rangaista vihollisiaan. Sanalla sanoen se, joka noiden keropää-koirien puolelle antautuu, voinee tosin saada jonkun pikkuisen summan palkakseen--mutta meidän lippumme juurella on tarjona tilaisuus päästä ritariksi, lordiksi tai kreiviksikin, jos miehellä on onni mukanaan.»

»Oletko koskaan ollut sotapalveluksessa, kunnon ystäväni?» kysyi kapteeni puhujalta.

»Olenpa hiukan, herra, näissä kotimeteleissämme», vastasi mies nöyrästi.

»Vaan et yhtään Saksassa etkä Hollannissa?» kysyi Dalgetty vielä.

»Sitä kunniaa ei minulla ole ollut», vastasi Anderson.

»Teidän palvelijallanne, korkea herra», virkkoi Dalgetty, kreivi Menteith'in puoleen kääntyen, »on sangen järkevä, luonnollinen ja sievä käsitys sota-asioista. Vähän epäsäännöllinen se tosin on ja vähän liiaksi vivahtaa vuodan myömiselle ennenkuin karhu vielä on saatu.--Tahdonpa sentään ottaa tätä asiaa miettiäkseni.»

»Tehkää niin, kapteeni», sanoi kreivi Menteith. »Te saatte koko yön sitä miettiä, sillä nyt olemme aivan likellä taloa, missä luulen voivani vakuuttaa teille runsaasti vieraanvaraa.»

»Ja se on minulle sangen tervetullutta», virkkoi kapteeni, »sillä päivännoususta alkaen en ole maistanut mitään ruokaa, paitsi yhtä kauraleivän palasta, jonka jaoin hevoseni kanssa. Onpa minun oikein täytynyt vatsan tyhjyyden tähden vetää miekkavyöni kolmea reikää tiukemmaksi, ettei nälkä ja raskas rauta livahuttaisi vyötäni paikaltaan.»

NELJÄS LUKU.

Yhtyipä kerran laaksossa Vuoriston kelpo poikia. Ei nähty koskaan uljaampia Tikarin, miekan kantajia, Kaikissa, jotka pöksyin sijaan Kilt-hamein verhoo polvuisiaan, Plaid-vaatteen pukee päälle takin Ja kovaan päähän suikulakin.

Meston.

Matkustajilla oli nyt edessään vuori, jolla kasvavan hongikon korkeimmat puut, ojentaen kuivuneita oksiansa läntistä taivaanäärtä kohti, rusoittivat laskeutuvan päivän säteistä. Tämän hongikon keskeltä törrötti torneillaan tai oikeastaan savupiipuillaan se kartano eli linna, niinkuin sitä nimitettiin, joka oli matkan päämääränä. Asuinpuoli oli senaikuisen tavan mukaan jaettu kahteen korkeaharjaiseen, kaitaiseen rakennukseen, jotka ristikkäin kävivät toinen toisensa läpi. Yksi tai pari oli ulkonevaa kylkirakennusta, ja kulmilla pienet tornit, aivan pippurirasiain näköiset; siitä oli Darlinvarach'in kartano saanut »linnan» arvonimen. Sen ympäri kävi matala pihamuuri, jonka sisäpuolella olivat tavalliset ulkohuoneet.

Likemmäksi saapuessaan, matkustajat huomasivat uudempiakin lisäyksiä linnan varustuksiin, joihin epäilemättä oli ollut syynä ajan rauhattomuus. Useammista kohdin oli rakennuksen seiniin ja samoin ulkovalliin hakattu ampumareikiä pyssyjä varten. Ikkunain suojaksi oli äskettäin pantu rautakankia eteen ristikkäin, jollaisia nähdään vankihuoneen rautaristikoissa. Pihaportti oli lukossa, eikä sitä avattu ennenkuin varovaisten tiedustelemisten perästä. Avaajina oli kaksi vahvaa, aseilla varustettua vuorelaista, jotka samoin kuin Bitias ja Pandarus Aeneidassa näkyivät olevan valmiit pääsöä estämään, jos jokin vihollisen tapainen pyrki sisään.

Pihaan päästyänsä matkustajat näkivät vielä enemmän uusia vastarinnan varustuksia. Lautatelineitä oli muuria pitkin rakennettu pyssymiehiä varten, ja pari pikkuista tykkiä, sitä laatua, joita sanottiin falkoneteiksi, oli nostettu rakennuksien kulmille sekä sivutorneihin.

Useampia palvelijoita, mitkä vuorelais-, mitkä alankolaispuvussa, karkasi kohta ulos kartanon sisästä. Muutamat riensivät hevosia vastaanottamaan, toiset sillä välin odottivat, neuvoakseen vieraat asuinhuoneisiin. Mutta kapteeni Dalgetty kielsi niitä, jotka tahtoivat häneltä säästää hevosen korjaamisen vaivan. »Minulla on tapana, hyvät ystävät, itse hoitaa Kustaavusta (sen nimen olen hevoselleni pannut ikivoitollisen sotaherrani muistoksi). Me olemme vanhoja ystävyksiä ja matkakumppanuksia, ja koska hänen jalkansa ovat minulle niin usein apuna, autan minä taas puolestani häntä kielelläni, itse käskien, mitä hän tarvitsee.» Näin sanoen hän ilman pitempää kursastelemista astui talliin ratsunsa perästä.

Yhtä hellää huolta ei kreivi Menteith eikä hänen palvelijansa pitänyt hevosistaan; he jättivät ne apua tarjoavain palvelijain haltuun ja astuivat sisään, jonkintapaiseen pimeään, kumukattoiseen eteiseen. Siellä seisoi monellaisten muiden kalujen seassa summattoman suuri tynnyri täynnä kaljaa ja sen vieressä kaksi, kolme puista haarikkaa, varalla nähtävästi ketä hyvänsä varten, joka tahtoi niitä käyttää. Kreivi kiskoi tapin tynnyristä, täytti haarikan, joi kursastelematta ja ojensi sitten astian Andersonille, joka seurasi isäntänsä esimerkkiä, eipä kuitenkaan ennen, kuin oli kaatanut maahan astian pohjaan jääneen kaljatilkan ja vähäisen pyyhkinyt haarikkaa.

»Mitä pirua, mies», sanoi vanha vuorelainen, joka kuului talon palvelijoihin, »etkö voi juoda oman isäntäsi perästä muuten kuin että ensin huuhdot haarikan ja hukkaat oluen tähteet, senkin vietävä?»

»Minä olen Ranskassa kasvatettu», vastasi Anderson, »missä ei kukaan juo samasta kupista toisen, paitsi nuoren neidon, perästä.»

»Piru vieköön nuo herkkusuut!» sanoi Donald. »Kunhan vaan olut on hyvää, eihän se siitä pahene, jos toisen miehen parta on kastunut haarikkaan ennenkuin sinun?»

Andersonin kumppani ei juodessaan tehnyt sitä temppua, josta Donald oli niin pahasti suuttunut, ja molemmat seurasivat herraansa matalakupuiseen muurattuun saliin, joka oli vuorelaisperheen yhteisenä kokouspaikkana. Suuri turvevalkea, joka paloi salin yläpäässä summattomassa kiukaassa, valaisi huonetta hämärällä valolla ja oli muutenkin tarpeellinen, sillä kosteus tuntui tässä, nyt kesäaikanakin, sangen kolkolle. Kaksi- tai kolmekymmentä, kilpeä, yhtä monta kalpaa ynnä vielä lisäksi väkipuukkoja ja »_plaideja_» (skotlantilaisten vanha päällysvaate) ja pyssyjä, muutamat luntulla, muutamat piilukolla syttyviä ja käsi- sekä pyssyjoutsia ja Lochaber'in sotakirveitä, rautapaitoja ja teräslakkeja sekä kypäriä ynnä vielä vanhanaikuisempia, rautarenkaista tehtyjä sotapaitoja päähineineen, hihoineen, kaikkia näitä riippui sekaisin ympäri seiniä--olisipa siinä ollut kuukauden päiviksi ihastelemista jonkun nykyaikaisen muinaistieteellisen seuran jäsenelle. Mutta semmoiset kalut olivat siihen aikaan kovin tavalliset, vetääkseen erittäin puoleensa silloisten katselijani huomiota.

Siellä seisoi myös suuri, kömpelösti tehty tamminen pöytä, jolle äskenmainittu palvelija kiireisen vierasvaraisesti kohta asetti maitoa, voita, vuohenjuustoa, pullollisen olutta ynnä pullollisen paloviinaa, kaikki kreivi Menteithille virvoitukseksi; ja alhaisempi palvelija varusteli sill'aikaa samalla tavalla pöydän alapäähän ruokaa hänen seuralaistensa tarpeeksi. Keskelle jätetty tyhjä väli, sen ajan tavan mukaan, erotti kylliksi isännän ja palvelijat, vaikka edellinen, niinkuin tässä, olikin korkeinta säätyä. Pöytää katettaessa vieraat seisoivat valkean ääressä--nuori herra aivan lieden reunalla, palvelijat vähän syrjempänä.

»No, mitäpä sinä, Anderson», virkkoi edellinen, »arvelet matkakumppanistamme?»

»Reipas mies», vastasi Anderson, »jos kakun sisus on kuoren mukainen. Soisinpa, että meillä olisi kaksikymmentä sellaista, niin että saisimme meidän irlantilaiset vähänkin sotatemppuihin harjoitetuiksi.»

»Minun mieleni on toisellainen, Anderson», sanoi taas kreivi Menteith. »Minusta näyttää tämä mies Dalgetty olevan niitä hevos-verimatoja, jotka ulkomailla verta imiessään ovat makuun päässeet ja nyt tulevat kotiin lihoittamaan itseään omain kansalaistensa verellä. Häpeä noille palkkasoturi-roistoille! Heidän kauttansa on skotlantilaisnimi yli koko Euroopan tullut merkitsemään samaa kuin halpa palkkalainen, joka ei huoli mitään kunniasta eikä periaatteista, vaan ainoastaan rahasta; joka vannoo milloin tälle, milloin tuolle lipulle uskollisuutta, aina sitä myöten, kuinka onni kallistuu tai kuka enimmin tarjoo; ja jonka ikityytymätön saaliin sekä lämpimäin majain himo suureksi osaksi on syynä tähän sisälliseen sotaan, jossa nyt miekoillamme raatelemme omia sisuksiamme. Tuskinpa sain vihani hillityksi, kun kuuntelin tuon palkatun gladiaattorin[15] puhetta, vaan samassa olin kuitenkin purskahtaa nauruun hänen äärettömästä hävyttömyydestään.»

»Älkää panko pahaksi, herra kreivi», sanoi Anderson, »jos pyydän, että niin kauan kuin asiat ovat nykyisellä kaunallaan, salaisitte tätä jaloa vihastustanne, kumminkin osaksi. Sillä valitettavasti kyllä emme voi saada tehtäväämme toimeen, ellemme ota apua semmoisiltakin, joiden tekoihin vaikuttavat halvemmat yllyttimet kuin meidän omamme. Me emme tule toimeen ilman semmoisten miesten apua, kuin on meidän ystävämme, tuo '_soldado_'. Käyttääkseni Englannin parlamenttipyhäin ulkokullattua puhetapaa, Zeruijan poikien paljous on meidän lukumme suhteen vielä liian suuri.»

»Täytyneehän minun siis peitellä todellista mieltäni, niin paljon kuin voin», sanoi kreivi Menteith, »ja niinkuin tähänkin asti olen teidän kehoituksenne mukaan tehnyt. Mutta soisinpa hartaasta sydämestäni, että tuo konna olisi hiidessä!»

»Niin, vaan muistakaa kuitenkin, korkea herra», jatkoi Anderson, »että sen, joka tahtoo skorppionin puremaa parantaa, pitää haavan päälle litistää toinen skorppioni.--Mutta hiljaa; meidän puheemme voisi kuulua muiden korviin.»

Sivuovesta astui samassa hiljaa sisään vuorelainen, jonka korkea vartalo ja täydellinen asevarustus samoin kuin kotkansulkanen lakissa sekä rohkeus kaikissa hänen liikkeissään osottivat, että hän oli ylhäissukuinen mies. Hän astui hitaasti pöydän ääreen, vastaamatta sanaakaan kreivi Menteithille, joka puhutellen häntä Allaniksi kysyi, kuinka hän voi.

»Älkää puhuko hänelle nyt!» kuiskasi vanha palvelija.

Sisääntullut pitkä vuorelainen, istahdettuansa joutilaalle tuolille valkean ääreen, kiinnitti katseensa hehkuviin kekäleisiin ja summattomaan turveläjään liedellä ja näkyi vaipuneen syviin miettimisiin. Synkät silmät ja levoton, lumottu ilme osottivat ihmistä, joka kokonaan omain ajatustensa vallassa ollen ei paljoa huomaa ulkonaisia esineitä. Hänen katseensa oli kaamean ankara, luultavasti paljosta miettimisestä ja yksin olemisesta semmoiseksi tullut. Jos hän olisi ollut alankolainen, olisi sen syyksi luullut uskonnollista kiihkoa; mutta tämä hengentauti, vaikka silloin sangen yleinen sekä Englannissa että myös Skotlannin alangoilla, vaivasi harvoin senaikuisia vuorelaisia. Näillä oli puolestaan omat omituiset harhaluulonsa, jotka peittivät heidän sielunsa yhtä sakeaan sumuun kuin suinkin heidän naapuriensa puritanilaisuus.

»Kunnioitettava herra kreivi,» virkkoi palvelija syrjään Menteithille, puhuen aivan kuiskaamalla, »älkää nyt puhutelko Allania, sillä hänen sielunsa on pilvessä.»

Kreivi Menteith nyökäytti päätään eikä sen enempää huolinut mykästä vuorelaisesta.

»Enkö ennustanut», kysyi tämä, äkkiä kohottaen ko'okkaan vartalonsa suoraksi ja katsahtaen palvelijan puoleen, »enkö ennustanut, että neljä miestä oli tulossa, ja nyt seisoo tässä kuitenkin vaan kolme salin lattialla?»

»Aivan niin te sanoitte, Allan», vastasi vanha vuorelainen, »ja tuostapa neljäs mies par'aikaa jo tuleekin tallista kilisten, kalisten, sillä hän on niinkuin krapu varustettu kuorella, rautaa rinnassa ja selkärangassa, kintuissa ja kontissa. Ja pitääkö hänet asettaa istumaan Menteithin viereen vai noiden muiden kunnon miesten seuraan pöydän alipäähän?»

Kreivi Menteith itse vastasi kysymykseen sillä, että osoitti oman istuimensa viereistä sijaa.

»Ja tässä hän jo onkin», jatkoi Donald, kun kapteeni Dalgetty astui sisään, »ja nyt, herrat, olkaa niin hyvät ja haukatkaa leipää ja juustoa, meidän vuorelaisten tavalla puhuen, siksi kun parempaa ruokaa joutuu. '_Tiernach_' (päällikkö) tulee kohta kotiin vuorilta etelämaan herrain kanssa, ja silloin Dugald kokki kantaa pöytään kilipaistia ja metsänriistaa.»

Sillä välin oli kapteeni Dalgetty tullut sisään ja lähestynyt kreivi Menteithin vieressä seisovaa istuinta, jonka selkävaran nojassa hän nyt seisoi, käsivarret ristissä. Anderson ja hänen kumppaninsa seisoivat nöyrästi alisen pöydänpään vieressä, siksi kun heitä käskettäisiin istumaan. Ja kolme, neljä vuorelaista juoksenteli Donald ukon johdon mukaan edestakaisin lisää ruoka-aineita tuomassa taikka seisoi paikallaan vierasten käskyjä odottamassa.

Kesken näitä valmistuspuuhia kavahti Allan yhtäkkiä pystyyn, tempasi lampun erään palvelijan kädestä ja rupesi, pitäen sitä aivan likellä Dalgettyn silmiä, tarkastelemaan hänen muotoansa, niin huolellisesti kuin suinkin.

»Niin totta kuin olen kunnian mies», nurisi närkästyksissään Dalgetty, kun Allan, umpimielisesti ravistaen päätään, lopetti tarkastuksensa; »kyllä se poika ja minä nyt tunnemme toisemme, kun taas kerran satumme yhteen.»

Sillä välin Allan astui pöydän alipäähän, ja tarkastettuaan samaten Andersoniakin ynnä toista palvelijaa lampun valossa, seisoi hän hetken aikaa ikäänkuin syvissä mietteissä. Mutta sitten hän, lyötyään otsaansa, äkkiä tempasi Andersonin käsivarresta ja puoleksi talutti, puoleksi veti tämän, joka ei kerinnyt paljoa vastustaakaan, tyhjälle tuolille pöydän yläpäähän. Sille hän, sanaakaan lausumatta, viittasi häntä istumaan ja kuljetti sitten kapteenin yhtä kursastelemattamon kiireesti aliseen pöydänpäähän. Dalgetty vimmastui tästä rohkeudesta ja yritti torjua Allania luotaan. Mutta niin väkevä kuin olikin, ei hän voinut mitään tälle vuorelaiskarhulle, joka viimein sysäsi häntä niin voimallisesti, että kapteeni parka, horjahdeltuaan muutamia askeleita taaksepäin, kaatui pitkälleen lattialle, niin että koko sali kajahti hänen rautavarustensa kalinasta. Jälleen noustuansa vetäisi Dalgetty kohta miekkansa tupesta ja karkasi Allanin päälle, joka ristissä käsin näkyi odottavan. Vuorelaispalvelijat tempasivat aseita seinältä ja näkyivät valmistautuvan tätä meteliä vielä enentämään; mutta kreivi ja hänen seuralaisensa riensivät väliin rauhaa sovittamaan.

»Hän on hullu», kuiskasi kreivi kapteenille, »hän on hullu; ei maksa vaivaa taistella hänen kanssaan.»

»Jos te, korkea herra, varmaan vakuutatte, että hän ei ole '_compos mentis_' (täysjärkinen)», lausui Dalgetty, »jota hänen käytöksensä ja kohtelunsa näkyykin todistavan, niin asia loppukoon siihen; sillä eihän hullu voi kenenkään kunniaa loukata eikä kunniallisella tavalla sovittaa loukkaustaan. Mutta niin totta kuin minussa henki liikkuu, olisin toisella tavalla kestänyt hänen kourissaan, jos vaan olisi ollut tavallinen päivän muona ja pullollinen renskaa vyöni alla. Säälipä sentään on, että tuon miehen pitää olla näin heikko järjeltään; sillä ruumiinsa puolesta hän olisi kyllin väkevä ja sovelias peistä, naulanuijaa tai mitä muuta sota-asetta hyvänsä käsittelemään.»

Rauha saatiin tällä tavoin jälleen toimeen, ja vieraat istuutuivat pöytään ennen määrätyn järjestyksen mukaan, eikä Allan, joka taas oli käynyt istumaan valkean ääreen, sitä häirinnytkään toistamiseen. Kreivi Menteith otti kääntyen pääpalvelijan puoleen kiiruusti puheeksi aineen, joka saattoi haihduttaa kaikki muistot äskeisestä melskeestä. »Herra kuuluu siis olevan vuorilla, Donald, ja pari englantilaista vierasta hänen kanssaan?»

»Vuorilla hän on, jos saan luvan kertoa, kunnioitettava herra, ja kaksi saksilaista '_calabalero'a_' (herraa) on hänen kanssaan, se on kyllä totta. Ne ovat herra Miles Musgrave ja herra Kristoffer Hall, molemmat kotoisin Kumraikista, tai miksikä heidän maatansa sanottaneen.»

»Hall ja Musgrave?» virkkoi kreivi Menteith, katsahtaen seuralaistensa puoleen, »juuri ne samat miehet, joita me tahdoimme tavata.»

»Minäpä soisin», sanoi Donald, »etten olisi koskaan saanut heitä nähdä näillä silmilläni; sillä he ovat tulleet syömään meidät pois talosta ja tilasta.»

»Mitä, Donald», virkkoi kreivi Menteith, »ethän ennen ollut näin kitsas härkäpaistin ja oluen säästäjä. Etelämaalaisia he tosin ovat, mutta eivät sentään taida syödä suuhunsa kaikkia karjoja, jotka kuljeskelevat tämän kartanon syöttömailla.»

»Lempo siitä huolisi, jos he niin tekisivätkin», vastasi Donald, »ja jos se olisi pahin vahinko. Sillä onhan meillä täällä joukko pulskia poikaheitukoita, jotka eivät antaisi meidän nälkää nähdä, niin kauan kuin yksi sarvipää olisi löydettävänä meidän kartanomme ja Perthin kaupungin välillä. Mutta siinä on pahempi temppu--se ei ole vähempää kuin vedonlyönti.»

»Vedonlyönti!» toisti kreivi Menteith, hieman kummastuneena.

»Niin on», jatkoi Donald, joka oli aivan yhtä halukas sanomiansa kertomaan kuin kreivi Menteith niitä kuulemaan. »Ja koska te, korkea herra, olette meidän herrain ystävä sekä sukulainen, ja koska kuitenkin ennen tunnin kuluttua saatte siitä tarpeeksi kuulla, niin voin minä itse yhtä hyvin jutella teille sen asian. Teidän luvallanne saan siis kertoa, että meidän herra viime kerran käydessään Englannissa--hän käy siellä tiheämmin kuin mitä hänen ystävänsä soisivatkaan--oli vieraana tämän saman herra Miles Musgraven kartanossa. Ja siellä kannettiin pöydälle kuusi kynttilänjalkaa, jotka kuuluvat olleen kahta vertaa paremmat kuin ne, mitkä ovat Dumblanen kirkossa; eivätkä nuo kynttilänjalat olleetkaan raudasta, vaskesta tahi tinasta, vaan pelkästä hopeasta, ei mistään halvemmasta--hiiteen tuo englantilaisten ylpeys, kun heillä on niin paljon varoja ja niin huono ymmärrys niitä käyttäessä! Ja he rupesivat tekemään pilaa meidän herrasta sanoen, ettei suinkaan hän ole nähnyt niin suuria kynttilänjalkoja omassa köyhässä maassaan. Ja meidän herra, joka ei sietänyt kuulla maatansa tehtävän noin halvaksi lausumatta yhtään sanaakaan sen puolustukseksi, vannoi silloin, niinkuin kelpo skotlantilaisen sopi, itselläänkin omassa linnassaan olevan useampia kynttilänjalkoja ja kalliimpia kynttilänjalkoja, kuin mitä ikinä oli nähty valkeaa kantamassa missään salissa Cumberlannissa--sehän se taisi sen maan nimi ollakin.»

»Hän puhui niinkuin totinen maansa rakastaja!» virkkoi kreivi Menteith.

»Niin», sanoi Donald, »mutta olisipa sentään ollut parempi, jos kunniallinen herra olisi pitänyt suunsa kiinni. Sillä jos satut saksilaisten kuullen sanomaan jotakin, joka vähääkään poikkee tavallisuudesta, kiinnittävät he sinut vetoon yhtä joutuisasti kuin joku alankolaisseppä naulaisi kengän kiinni vuorelaisvarsan kavioon. Ja meidän herralle pantiin siis kaksi ehtoa: peräytyä sanastaan taikka mennä kahdensadan markan vetoon. Ja niinpä hän meni vetoon, ettei tarvitsisi hävetä siellä noiden mokomien edessä. Ja nyt se veto taitanee tulla maksettavaksi, ja se minun luullakseni lienee syynä, että hän on niin vastahakoinen tulemaan tänä iltana kotia.»

»Tosiaan», sanoi kreivi Menteith, »sen verran kuin minä teidän hopeakaluistanne tiedän, jää herrasi varmaan tappiolle tässä vedonlyönnissä.»

»Sen voitte valallakin vakuuttaa, kunnioitettava herra. Ja mistä hän ne vetorahat saanee kokoon, sitä en ymmärrä, vaikka hän saisikin lainata kahdenkymmenen miehen kukkaroista. Minä annoin hänelle sen neuvon, että hän sievästi pistäisi nuo molemmat saksilaisherrat palvelijoineen torninalaiseen kellariin, siksi kun he vapaaehtoisesti purkaisivat kaupan, mutta eihän herra ota korviinsa järkeviä sanoja.»

Samassa Allan kavahti istuimeltaan, astui likemmäksi ja keskeytti puheen äänellä, joka jyrisi niinkuin ukkonen. »Ja kuinka sinä uskalsitkaan antaa veljelleni niin kunniattoman neuvon? Ja kuinka uskallat sanoa, että hän jää tappiolle tässä tai missä muussa vedonlyönnissä tahansa, johon hän katsoo hyväksi mennä?»

»Tosiaan, Allan Mac Aulay», vastasi vanhus, »ei minun isäni pojan sovi puhua vastaan, kun teidän isänne poika katsoo hyväksi jotakin vakuuttaa, ja tottahan siis meidän herra voittaa vetonsa. Sen minä vain tiedän, mikä ei siihen sovellu, että meidän talossa ei ole yhtään saakelin kynttilänjalkaa eikä mitään muuta sentapaista, paitsi niitä vanhoja rautaisia haarustimia, jotka ovat täällä olleet hamasta Kenneth herran ajoista, ynnä niitä tinalamppuja, jotka teidän isänne teetti Willi Winkiellä, tinaseppä-ukolla. Ja piru minut vieköön, jos talossa on yhden luodinkaan vertaa hopea-astioita kaikkiaan paitsi vanhan rouvan maitohera-vati, josta puuttuu kansi ja toinen korva.»