Part 2

»Nimitetäänhän minua», vastasi nuori herra, »Menteith'in kreiviksi, ja toivon, että katsotte kunniasanaani kyllin vahvaksi takaukseksi.»

»Se on kelpo aatelismiehen nimi», virkkoi soturi, »jonka sanaa ei sovi epäillä.» Yhdellä kädenliikkeellä hän siirsi pyssyn selkäänsä takaisin, toisella hän tervehti nuorta herraa sotamiehen tavan mukaan ja ratsasti likemmäksi, yhä puhuen: »Ja minä toivon», sanoi hän, »että oma lupaukseni olla teille, jalo herra, _buono camarado_ (uskollisena kumppanina), niin hädässä kuin rauhassa, niin kauan kuin yhdessä seurustelemme, ei ole aivan halveksittava näinä metelisinä aikoina, jolloin, niinkuin sananlasku sanoo, miehen pää on paremmin suojattuna rautakypärässä kuin marmoripalatsissa.»

»Vakuutan teille, että näöstänne päättäen katson sangen edulliseksi matkustaa tämmöisen soturin suojeluksessa. Mutta toivonpa, ettei tulekaan tilaisuutta näyttää urhouttanne, sillä minä aion viedä teidät ystäväin luokse hyvään majapaikkaan.»

»Hyvä majapaikka, jalo herra», vastasi soturi, »kelpaa aina, eikä ole muuta paitsi hyvä palkka tai hyvä saalis, joka sen voittaisi--jääköön mainitsematta kavaljeerin kunnia ja käsketyn velvollisuuden välttämätön täyttäminen. Ja totta puhuen, herra, teidän jalo tarjouksenne on sitä terveellisempi, kuin en juuri tarkoilleen tietänyt, missä minä ja kumppaniparkani» (hän silitti hevostaan) »saisimme yömajan.»

»Saisinko sitten luvan kysyä», sanoi kreivi Menteith, »kelle minulla on kunnia toimittaa majoittajan virkaa?»

»Tietysti, jalo herra», sanoi soturi; »nimeni on Dalgetty--Dugald Dalgetty--_rittmeister_ Dugald Dalgetty, Drumthwacket'in herra, teidän palvelijanne kaikissa, kunniallisissa asioissa. Se on nimeni, jonka kenties olette sattunut näkemään sanomalehdissä _Gallo Belgicus_ ja _Swedish Intelligencer_ taikka jos Ylä-Saksan kieltä lukenette, Leipzig'in lehdessä _Fliegender Mercoeur_. Isäni oli, näette hyvä herra, tuhlaavaisella elämällään kuluttanut kelpo perintönsä aivan tyhjiin. Minulla ei siis ollut kahdeksantoista vuoden ijällä parempaa keinoa tarjona, kuin viedä Mareschal-kollegiossa Aberdeenin kaupungissa saatu oppini, aatelisvereni ja Drumthwacket'in herran nimi ynnä vielä kaksi teräksenkovuista käsivartta sekä samallaista jalkaa Saksan sotaan, retkeilijä-ritarina onneani hakien. Ja olipa, hyvä herra, minulla siellä parempi apu jaloistani sekä käsivarsistani kuin koko aatelisnimestäni ja kirjaopistani, ja pian seisoin, peitsi olalla, rivisoturina ritari Ludovik Leslien komennossa, missä niin perinpohjin opin kaikki sotatemput, etten niitä juuri taida vilauksessa unohtaa. Herra, minä olen saanut seisoa vartijana kahdeksan tuntia peräkkäin, kello kahdestatoista päivällä kello kahdeksaan illalla, palatsin edustalla, varustettuna rinta- ja selkähaarniskalla, kypärällä ja käsivaruksilla, raudassa kiireestä kantapäihin, purevassa pakkasessa, kun jää oli kovaa kuin piikivi. Eikä siihen ollut mitään muuta aihetta kuin että hetken aikaa olin viipynyt majatalon emännän puheilla silloin, kun käskettiin katsastukseen,

»Epäilemättä olette,» virkkoi kreivi Menteith, »myös kokenut monta leikkiä, jotka olivat yhtä kuumat kuin tämä yksi tehtävänne oli vilustava?»

»Oikeastaan, korkea herra, minun ei sopisi itse puhua siitä; mutta tottapa se, joka Leipzig'in ja Lützen'in kentillä on seisonut, saattaa kehua nähneensä tasapäitä tappeluita. Ja se, joka on ollut läsnä Frankfurfin ja Spanheim'in ja Nürnberg'in ja monen muun kaupungin valloituksessa, arvattavasti tietänee jotakin piirityksistä, väkirynnäköistä ja uloskarkauksista.»

»Ja varmaanhan te, herra, myös kohositte arvossa ansionne mukaan.»

»Se kävi hitaasti, korkea herra, saakelin hitaasti», vastasi Dalgetty. »Mutta minun kansalaiseni, ne leirin isät, jotka olivat ensin panneet kokoon meidän uljaat skotlantilaisrykmenttimme, saksalaisten peloituksen, alkoivat kaatua sangen tiheään, mitkä ruton, mitkä miekan surmaamina, ja silloin me, heidän lapsensa, perimme heidän paikkansa. Arvoisa herra, ensin olin kuusi vuotta vapaaehtoisena rivisoturina komppaniassa ja kolme vuotta peitsimiehenä; sillä minä en ottanut pertuskaa käteen, koska se olisi ollut sukuperälleni harvennukseksi. Vihdoin minut korotettiin '_fahndreggeriksi_'--jolla nimellä saksalaiset nimittivät lipunkantajaa--kuninkaan mustaan henkivartija-ratsuväkeen, ja niinpä sitten pääsin luutnantiksi ja '_rittmeisteriksi_' ikivoitollisen kuninkaan, protestantti-uskon suojelusmuurin, Pohjoismaiden Leijonan, Itävallan hirmun, Kustaavus Aadolfin johdon alaisena.»

»Vaan yhtähyvin te, kapteeni Dalgetty--luullakseni se arvo vastannee tuota ulkomaista _rittmeister_-nimeä»--

»Aivan oikein», vastasi Dalgetty, '_rittmeister_' juuri merkitseekin sitä samaa kuin komppanian päällikkö.»

»Arvelin sanoa», jatkoi kreivi Menteith, »että te näytte, jos oikein lienen ymmärtänyt, jättäneen mainitun jalon kuninkaan palveluksen?»

»Se oli vasta hänen kuoltuansa--se oli vasta hänen kuoltuansa, herra», vakuutti Dalgetty, »kun ei minua enää mikään velvollisuus kiinnittänyt siihen palvelukseen. On, näette korkea herra, siinä palveluksessa asioita, jotka kipeästi koskevat kunnian mieheen, hamaan luihin ja ytimeen asti. Varsinkin se, että ikivoitollinen Kustaavus--vaikkei palkka suinkaan ollut liiempia, ollen _rittmeisterillä_ ainoasti noin kuusikymmentä taaleria kuukaudelta--ei koskaan maksanut meille enempää kuin kolmannen osan siitä palkasta, joka kuukausittain suoritettiin meille lainan nimellä. Ja kuitenkin, jos asian laitaa oikein katsastaa, pidätti päinvastoin tuo mainio kuningas itse lainan muodossa ne kaksi palkan kolmannesta, joita ei maksettu sotureille. Ja minä kuulin kokonaisten saksalais- ja holsteinilaisrykmenttien, keskellä tappelukenttää, niinkuin kunniattomain kuormastorenkien, huutavan: '_Gelt! Gelt!_' jolla ilmoittivat vaativansa rahaa, silloin kun heidän olisi pitänyt hakata päälle meidän kelpo skotlantilaisurhojen tavalla, jotka eivät milloinkaan, korkea herra, saastuttaneet kunniataan halvan rahan tähden.»

»Mutta eikö noita palkkarästejä», kysyi kreivi Menteith, »kuitenkaan maksettu sotamiehille perästäpäin, määrättyinä aikoina?»

»Korkea herra», sanoi Dalgetty, »minä vakuutan teille, niin totta kuin olen rehellinen mies, ettemme koskaan tai missään muodossa ole saaneet noista rahoista yhtä _kreutzeriakaan_[8]. Minulla itselläni, koko sillä ajalla kun palvelin ikivoitollista Kustaavusta, ei ole ollut milloinkaan kahtakymmentä taaleria omia rahojani, paitsi kun joku väkirynnäkkö tai voitto taikka jonkun kaupungin tai _dorp'in_ (kylän) valloitus tuotti sen onnen. Sillä senkaltaisissa tilaisuuksissa käy retkeilijäritarille, joka vähänkin sotatapoja tuntee, harvoin niin hullusti, ettei saisi edes hiukan etua.»

»Enemmän minua nyt kummastuttaa, hyvä herra», sanoi kreivi Menteith, »että niinkin kauan pysyitte Ruotsin palveluksessa, kuin että viimein siitä luovuitte.»

»En maar olisikaan pysynyt», vastasi kapteeni, »mutta tuo suuri sotasankari ja kuningas, Pohjoismaiden Leijona ja protestantti-uskonnon suojelusmuuri, oli niin erinomaisen sukkela tappeluita voittamaan, kaupungeita valloittamaan, maakuntia allensa laskemaan ja sotaveroja kiskomaan, että hänen palveluksensa vastustamattomalla voimalla veti puoleensa kaikki totiset aatelismiehet, jotka sotavirkaa harjoittivat. Olenhan minä itsekin, halpa mies, joka tässä ratsastelen, saanut hallita koko Dunklespiel'in hiippakuntaa alisessa Rheinjoen rantamaakunnassa, olen asunut palskreivin[9] palatsissa, kulautellen kurkkuuni hänen valituimpia viinejänsä ystävieni kanssa ja haalien sotaveroja, ruoka-apuja ynnä vapaaehtoisia lahjoja, jota tehdessä minä tietysti, niinkuin kelpo kokki ainakin, en laiminlyönyt sormieni nuolemista. Mutta asia on semmoinen, että kaikki se herraus alkoi sangen kiireesti sulaa sen perästä, kun meidän mainio herramme oli saanut kolme surmaluotia Lützenin kentällä. Minä huomasin, että onni oli kallistunut toiselle puolelle ja että lainaamiset ja vähennykset palkastamme yhä pitkittelivät entistä menoansa, vaan vapaaehtoiset lahjat sekä muut onnensuomat kaikki katosivat. Sentähden minä luovuin kun luovuinkin virastani ja antauduin palvelukseen Wallenstein'ille, Walter Butler'in irlantilaisrykmenttiin:»

»Ja saisinko luvan kysyä», virkkoi kreivi Menteith, jota tämän retkeilijän onnenvaiheet näkyivät suuresti huvittavan, »miltä teidän mielestänne tämä esivallan muutos tuntui?»

»Eipä juuri miltään», vastasi kapteeni, »ei juuri liika hyvältä. En voi kehua keisariakaan paremmaksi maksajaksi kuin mitä suuri Kustaavus oli ollut. Ja mitä kuumiin löylyihin tulee, oli meille niitä tarjona sangen tiheään. Minun tuli monastikin lyödä pääni vanhoja tuttaviani, Ruotsin Sulkasia vastaan. Ne, näette arvoisa herra, olivat kaksikärkisiä, molemmista päistään raudoitettuja seipäitä, jotka pystytettiin peitsimiesrivin eteen ratsuväen rynnäkön esteeksi. Ja nämä Ruotsin Sulkaset--vaikka näyttävät sangen koreilta, ollen pensaitten taikka metsän reunaviidakon kaltaisia, kuu pitkät, niiden takana sotarinnassa törröttävät peitset puolestansa olisivat korkeihin honkapuihin verrattavia--eivät olekaan koetellessa yhtä pehmeitä kuin hanhen untuvat. Mutta vaikka kuumia löylyjä saatiinkin liian tiheään ja palkkaa liian harvaan, saattoi retkeilijäritari kuitenkin tulla jotensakin hyvin toimeen keisarin palveluksessa, sillä hänen yksityisiä onnentuomia etujaan ei pidetäkään siinä niin tarkasti silmällä kuin Ruotsin sotavoimassa. Ja kun vaan upseeri teki tehtävänsä sotaleikissä, ei Wallenstein eikä Pappenheim eikä heitä ennen ukko Tillykään ottanut paljo kuullaksensa porvarien tai talonpoikain valituksia jotakuta päällikköä tai _soldado'a_ (sotamiestä) vastaan, joka oli vahingossa heitä kohtaan ollut liian tarkka keritsijä. Tottunut soturi, joka osasi, niinkuin meidän skotlantilainen sananpartemme sanoo: 'sovittaa emäsian kuonon kiinni porsaan saparoon', sai kyllä maakunnalta sen palkkansa, jota ei keisari maksanut.»

»Kukkuramitalla, herra, eikö niin, ja vielä korkoa lisäksi?» virkkoi kreivi Menteith.

»Se on tietty», vakuutti Dalgetty hämmästymättä. »Sillä korkeampiarvoiselle soturille olisi kaksinkertainen häpeä, jos hänen nimensä tulisi mainituksi pienessä kepposessa.»

»No entä, virkkakaa, hyvä herra», pitkitti kreivi Menteith, »mistä syystä te niin edullisesta palveluksesta luovuitte?»

»Asia, näette korkea herra, oli tämmöinen», vastasi soturi. »Minulle sattui eräänä iltana muutaman irlantilaisen upseerin kanssa--hän oli nimeltään O'Quilligan ja majurina meidän rykmentissämme--pieni sanasota siitä, kummanko kansa on etevämpi ja arvokkaampi. Seuraavana aamuna hän, antaessaan käskyjään, viittasi minua kohti komentosauvansa päällä ja sitten kohotti sauvan, sen sijaan että hänen olisi pitänyt laskea sauvan pää maata kohti, niinkuin kohtelias upseeri aina tekee, komentaessaan toista upseeria, joka on hänen vertaisensa aatelisarvossa, vaikka kenties alhaisempi sotaviraltaan. Tästä riidasta, jalo herra, seurasi kaksintaistelu. Ja kun sitten asia otettiin tutkittavaksi ja meidän '_oberst_' eli everstimme Walter Butler katsoi hyväksi määrätä kansalaisellensa helpomman rangaistuksen, minulle kovemman, niin minä, jonka sappi ei voinut tämmöistä vääryyttä sulattaa, muutin tästä espanjalaiseen palvelukseen.»

»Ja arvattavasti se muutos kääntyi teille hyödyksi, vai kuinka?» sanoi kreivi Menteith.

»Totta puhuakseni», vastasi kapteeni, »ei siinä ollut paljo syytä valittaa. Palkan maksu oli jotenkin säännöllinen, sillä sen hankkivat Alankomaitten rikkaat flanderilaiset ja vallonit. Kortteerit ja ruoka olivat erinomaiset; toista olivat Flanderin hyvät vehnämöykyt kuin ruotsalaisten ruiskorput, ja Rheinin viiniä meillä oli siellä runsaammin kuin ikinä olin nähnyt Rostockin mustaa olutta Kustaavuksen leirissä. Sotapalvelusta ei ollut yhtään, muutakin työtä vähän; ja sen vähän saimme tehdä tai jättää tekemättä oman mielemme mukaan. Se oli todella erinomainen vanhainpäiväin paikka kavaljeerille, joka jo alkoi hieman kyllästyä leireihin ja taisteluihin ja ostettuaan verellä tarpeensa kunniaa nyt halusi vähä huokeaa ja kylläistä elämää.»

»Ja saanko kysyä», virkkoi kreivi Menteith, »mistä syystä te, kapteeni, koska arvattavasti olitte päässyt äsken kerrottuun hyvään tilaan, siitä huolimatta Espanjankin palveluksesta luovuitte?»

»Teidän pitää, korkea herra, huomata, että tuo espanjalainen», vastasi kapteeni Dalgetty, »arvelee itseään aivan verrattomaksi eikä siis sopivalla kunnioituksella kohtele niitä urhokkaita ulkomaisia sotureita, jotka ovat niin hyvät ja hänen palvelukseensa antautuvat. Ja karvasteleehan jokaisen kelpo _soldado'n_ (soturin) sappea, kun hänet yhä syrjään sysätään ja jäljelle jätetään ja kun hänen täytyy antaa etusija jokaiselle pöyhistelevälle _signor'ille_ (herralle), joka, jos puheeksi tulisi, kummanko ensinnä pitäisi rynnätä muurinaukolle peitsi kädessä, kohta ja kernaasti päästäisi skotlantilais-herran edeltänsä menemään. Paitsi sitä, herra, minä tunsin vähän kutkutusta omassatunnossani erään uskonkappaleen tähden.»

»Enpä olisi luullut, kapteeni Dalgetty», sanoi nuori herra, »että vanhalla soturilla, joka niin monta kertaa oli muuttanut palvelusta, saattaisi olla kovin arka omatunto semmoisissa asioissa.»

»Kovin arkatuntoinen en olekaan», virkkoi kapteeni, »sillä minun mielestäni on rykmentin sotapapin virkana noiden asiain hoitaminen minun ja muiden urhokasten soturien puolesta; eihän hänellä, minun tietääkseni, ole mitään muuta tehtävää palkkansa ja saatavainsa edestä. Mutta tämä, näette korkea herra, oli eri asia, »_casus improvisus_» (aavistamaton asia), niin sanoakseni, eikä ollut omauskoista sotapappia käsillä, jolta olisin neuvoa saanut. Sanalla sanoen, minä näin, että protestanttilaisuskoni kyllä annettiin minulle anteeksi siitä syystä, kun olin toimen mies ja sotataidossa parempi kuin kaikki meidän _tertia'n_ (rykmentin) _don'it_ (herrat) yhteensä, mutta että minua linnaleirissä ollessamme vaadittiin messuun muun väen kanssa. Vaan, näettehän, korkea herra, minun velvollisuuteni, totisena Skotlannin miehenä ja Aberdeenin Mareschal-kollegion oppilaana, oli katsoa messua taikauskoiseksi paavilaistempuksi ja sulaksi epäjumalanpalvelukseksi, jota en millään muotoa tahtonut läsnäolollani hyväksyä. Totta on, että tästä asiasta neuvottelin erään arvoisan kansalaiseni, »_pater_» Fatsides'in kanssa, joka kuuluu Würtzburg'in skotlantilaisluostariin»--

»Ja toivottavasti», keskeytti kreivi Menteith, »saittekin tältä hengelliseltä isältä selvän neuvon?»

»Niin selvän, kuin se saattoi olla», vastasi kapteeni Dalgetty, »siihen nähden, että olimme tyhjentäneet kuusi pullollista renskaa ja noin kaksi tuopillista »_Kirchenwasser_.»[10] Isä Fatsides selitti minulle, että hänen ymmärryksensä mukaan minunlaiselleni vääräuskoiselle oli aivan yhdentekevä, kävinkö messua kuulemassa vai en, koska kuitenkin auttamattomasti olin tuomittu ja työnnetty ijankaikkisen kadotuksen omaksi siitä syystä, että katumattomana ja paatuneena pidin kiinni kirotusta väärästä uskostani. Tästä vastauksesta surullisena käännyin erään hollantilaisen, kalvininoppisen papin puoleen, joka arveli, että minun olisi luvallista kuunnella messua, samoin kuin profeetta salli Naaman'in, tuon mahtavan sotasankarin ja kunniallisen ritarin Syyrian maalla, seurata herraansa, jonka palvelukseen hän oli sitoutunut, Rimmon-epäjumalan temppeliin ja kumartaa sitä epäjumalana, sill'aikaa kun kuningas nojautui hänen käsivarteensa. Vaan eipä tämäkään vastaus ollut minulle mieleen, sillä aika erotushan on voidellulla Syyrian kuninkaalla ja meidän espanjalaisella everstillämme, jonka olisin saattanut yhdellä puhalluksella lennättää ilmaan kuin pavunkuoren. Paitsi sitä en löytänyt sotasäänuöissä yhtään pykälää, joka olisi semmoista käskenyt; eikä myös minulle tarjottu mitään etua, ei palkan eikä saatavien lisäystä, korvaukseksi siitä pahennuksesta, joka tulisi omalletunnolleni.»

»Ja niin taas muutitte palvelusta?» kysyi kreivi Menteith.

»Niinpä tein kun teinkin. Ja koeteltuani vähän aikaa paria, kolmea muuta hallitsijaa, palvelin myös kotvasen Korkeavaltaisia Hollannin Säätyjä.»

»Ja miltä se palvelus teistä maistui?» kysyi jälleen matkakumppani.

»Voi, hyvä herra!» sanoi soturi aivan ihastuksissaan, »heidän käytöksensä maksupäivinä sopisi esikuvaksi koko Euroopalle--ei mitään lainaamisia, ei mitään vähennyksiä, ei pidättämistä, ei rästejä--kaikki maksettiin ja kuitattiin niinkuin pankkiirin vekseli. Majapaikat myös olivat oikein hyvät, eikä elatuksessa moitteen sijaa. Mutta, herra, he ovat kovin tarkkoja, ankaria herroja, jotka eivät salli pienintäkään koirankujetta. Niin että jos talonpoika valittaa päänsä rikkilyömisestä tai kapakoitsija olutpullon särkemisestä, taikka jos joku tyttötolvana vähänkin vingahtaa, jotta se kuuluu kauemmaksi kuin hänen hengityksensä, temmataan kohta kunnon sotamies siitä oikeuteen eikä edes oman sotatuomarinsa eteen, joka paraiten ymmärtäisi tutkia ja mutkia häntä ansion mukaan, vaan jonkun halvan käsitöitä tekevän pormestarin eteen, joka soturille uhkaa työhuonetta, hirsipuuta ja mitä kaikkea muuta uhanneekaan, aivan kuin hänen edessään olisi joku hänen omia arvottomia talonpoika-konniaan, jotka asuvat puoleksi manterella, puoleksi vedessä, ja pukevat ylleen parikymmentä pöksyparia päällekkäin. En minä iljennyt kauan elää noiden kiittämättömäin roistojen kanssa, jotka eivät kykene omin voimin puolustamaan itseään, vaan eivät kuitenkaan tahdo heidän puolustajakseen rupeavalle ulkomaalaiselle aatelisherralle myöntää mitään muuta etua hänen kuivan palkkansa lisäksi. Ja mitä semmoinen palkka onkaan jalomieliselle miehelle luvallisen vapauden ja kunnioittavaisen kohtelun rinnalla? Senvuoksi päätin taas luopua _mynheer'ien_[11] palveluksesta. Ja kun samassa suureksi ilokseni kuulin, että tänä kesänä saattaisi tulla jotakin minun virkaani kuuluvaa tarjolle omassa rakkaassa kotimaassani, niin tulinpa tänne, sananlaskulla puhuen 'niinkuin kuokkavieras häihin', käyttämään ulkomailla saatua kokemustani rakastettujen kansalaisteni hyödyksi. Semmoinen on, korkea herra, minun elämäni ollut lyhyesti kerrottuna ja puhumatta käytöksestäni kaikissa taisteluissa tasaisella tanterella ja leireissä, väkirynnäköissä ja verilöylyissä, joista tulisi liian pitkällinen juttu ja joiden kertominen kenties sopineekin paremmin toiselle suulle kuin omalleni.»

KOLMAS LUKU.

Päätänsä valtamiehet vaivatkoot Ja riidan oikeutta punnitkoot; Mä, niinkuin sveitsiläinen, sanon vaan: Se oikeess' on, jolt' oikein palkan saan.

Donne.

Kuljettava tie tuli nyt niin vaivaloiseksi ja ahtaaksi, että matkustajain puheen täytyi keskeytyä, ja kreivi Menteith, hevostansa pidättäen, virkkoi matalalla äänellä muutamia sanoja palvelijoilleen. Kapteeni etupäässä, kulki matkajoukko nyt puolen virstan verran hitaasti ja vaivaloisesti epätasaista ja jyrkkää vastamäkeä ylös ja pääsi sitten ylängölle, josta liiat vedet valuivat vuoripurona pois. Tämän puron nurmikkoranta soi taas matkustajille tarpeeksi sijaa, niin että he saattoivat paremmin seuraa pitäen jatkaa kulkuansa.

Kreivi Menteith alotti jälleen saman keskustelun, jonka tien vaikeus oli vähäksi aikaa lopettanut. »Olisinpa luullut», virkkoi hän kapteeni Dalgettylle, »että teidän kaltainen kunnon aatelismies, joka niin kauan palveli urhokasta Ruotsin kuningasta ja joka, niinkuin sopiikin, ylenkatsoo Hollannin Säätyjen halpamielisiä poroporvareita, ilman pitkiä arveluita antautuisi mieluummin Kaarle kuninkaan puolelle kuin apumieheksi noille alhaissukuisille, keropäisille, nenän kautta honottaville lurjuksille, jotka ovat nostaneet kapinan kuninkaan valtaa vastaan?»

»Te puhutte järkevästi, korkea herra», sanoi Dalgetty, »ja _caeteris paribus_ (jos muut seikat ovat yhtäläiset) saattaisikin tapahtua, että katsoisin asiaa samalta kannalta. Mutta, näette, herra, sanoohan sananparsi: koreista sanoista ei tule voita leipään. Ja sen verran olen jo kotiin tultuani saanut täällä kuulla, että näen kunnon aatelismiehelle olevan soveliasta valita tämä tai tuo puolue tässä keskinäisessä metelissä, kumman havaitsee paraiten oman etunsa mukaiseksi. 'Uskollisuus kuninkaalle', se on teidän tunnussananne, herra--'Vapaus', niin huutaa toinen vastaiselta kadun varrelta-- 'Kuninkaan puolesta' on toinen sotahuuto--'Parlamentin puolesta!' toinen. 'Montrose eläköön!' kiljuu Donald[12], lakkiansa heiluttaen--Argyle ja Lewen eläkööt!' huhuilee etelämaan Saunders,[13] kohottaen sulkatupsuista hattuaan. 'Puolusta piispautta!' lausuu tämä pappi, jolla on messupaita ja alttarikaapu päällään--'Pidä lujasti seurakunnan puolta!' inttää tuo saarnamies, geneveläinen patalakki päässä ja ympyräkaulus kaulassa.--Kelpo tunnussanoja ne ovat jokainen--erinomaisia tunnussanoja. Kumpi puoli on oikeammassa, sitä en osaa päättää. Sen vaan tiedän, että monta kertaa olen seisonut polvia myöten veressä ja taistellut asiain puolesta, jotka eivät maksaneet kymmenettäkään osaa siitä, mitä huonoin näistä.»

»No, olkaapa hyvä ja virkkakaa, kapteeni Dalgetty», sanoi kreivi, »koska pidätte kummankin puolueen asioita niin tasa-arvoisina, mitkä seikat sitten saattaisivat teidän päätökseenne vaikuttaa?»

»Kaksi seikkaa vaan, korkea herra», vastasi soturi. »Ensiksikin, kumpi puolue kunnioittavammalla tavalla pyytäisi minun palvelustani;--ja toiseksi (se on vaan seuraus edellisestä), kummalta puolueelta sopisi kiitollisinta palkitsemista toivoa.--Ja, suoraan puhuen, hyvä herra, minusta näyttävät tätä nykyä molemmat nämä seikat kallistuvan parlamentin puolelle.»

»Virkkakaa syynne, olkaa hyvä», sanoi kreivi Menteith, »niin kenties voinen tuoda toisia, vielä voimallisempia vastasyitä esiin.»

»Herra, minä olen aina taipuvainen kuulemaan järkisyitä», virkkoi kapteeni Dalgetty, »kun ne vaan puhuvat kunnialleni ja edulleni. Kuulkaa siis, korkea herra. Jotakin vuoristoarmeijan tapaista, kuulen ma, on nyt koolla taikka kokoontumaisillaan näissä jylhissä vuorimaissa kuninkaan asian puolustamiseksi. Vaan tunnettehan te itsekin, hyvä herra, vuorelaistemme luonteen. En tahdo suinkaan kieltää heidän olevan vahvaraajaista, urhomielistä kansaa, jolla on kyllin miehuutta, taistellessaan omalla raa'alla tavallaan. Mutta tämä heidän tapansa on yhtä poikkeava säännöllisestä sodankäynnistä ja sotakurista, kuin muinaisten skyyttien tai vielä nytkin Amerikan metsäläisten taistelut. Eihän heillä ole edes sen vertaa kuin saksalainen sotapilli taikka rumpu, millä voi soittaa aamu- ja iltarämpytystä ja käskeä marssiin, rynnäkköön, peräytymiseen taikka johonkuhun muuhun sotatemppuun; ja heidän riivattu rakkopillinsä, jota he itse ovat ymmärtävinänsä, on umpiouto jokaisen sivistyneeseen sotatapaan tottuneen soturin korville. Niin, että jos rupeaisinkin harjoittamaan tuommoista pöksytöntä[14] roistojoukkoa, minun olisi mahdoton saada heitä itseäni ymmärtämään. Ja jos he ymmärtäisivätkin, arvelkaapa itse, korkea herra, olisiko mulla yhtään toivoa saada noita puolivillejä tottelemaan, jotka ovat tottuneet osottamaan ainoastaan omille isännilleen ja heimopäälliköilleen sitä kunnioitusta ja kuuliaisuutta, mikä olisi tuleva valtuuskirjalla virkaan asetetuille upseereille. Jos heitä opettaisin sotarintamansa laittamaan neliöjuuren säännön mukaan,--se on, niin että asettaisin pataljoonan neliskulmaan, jonka jokaisessa rivissä, sekä pitkin että poikin, miesluku olisi koko läsnäolevan joukon neliöjuuren vertainen,--mitä etua minulle tulisi tämän sotataidon kultaisen säännön neuvomisesta? Ei muuta kuin että saisin väkipuukon vatsaani, kun muka olisin asettanut sivu- tai takariviin jonkun Mac Alister More'n, Mac Shemey'n tai Copperfae'n, joka olisi tahtonut seisoa eturivissä?--Totta tosiaan on, mitä Pyhä Raamattu sanoo: 'Älkää viskatko helmiä sikojen eteen, ettei he kääntyisi teitä vastaan ja repisi teitä.'»

»Luullakseni, Anderson», virkkoi kreivi Menteith, katsahtaen taakseen toisen palvelijansa puoleen (he kulkivat molemmat aivan hänen jäljessään), »sinä voit vakuuttaa tälle herralle, että meillä tulee olemaan tilaisuutta kokeneen upseerin taidon näyttämiseen ja halua hänen neuvojansa tottelemaan paljo enemmän, kuin mitä hän näkyy arvelevan.»