Part 17

»Enpä olisi luullut», sanoi majuri Dalgetty, kömpiessään pystyyn vuoteeltaan, jona hänellä oli ollut kasa kovia kanervanvarsia, »että voisi olla näin vastahakoista nousta sijalta, joka on talliluudan kovuinen. Mutta eihän sitä sovi moittia, vaikka korkeastiarmollinen herra markiisi pitäisikin minua kovassa työssä, koska hänellä on vain tämä yksi ainoa sota-asioihin perehtynyt mies koko armeijassaan.»

Näin puhuen hän meni neuvotteluun. Tämmöisissä kokouksissa Montrose kuunteli aina tarkalla huomiolla Dalgettyn puheita, vaikka ne kyllä olivat pitkäpinnaisia. Hän teki näin osaksi sentähden, että majurilla todellakin oli tietoa ja taitoa sota-asioissa ja että hänen neuvoistansa oli usein ollut hyötyä; osaksi kenraali myös tahtoi tällä keinoin vapautua kaikin puolin noudattamasta vuorelaispäällikköjen mieliä; sillä näin hän sai suuremman syyn vastustellakseen, kun heidän mielensä ei ollut hänen omansa mukainen. Tällä kertaa yhtyi Dalgettykin hartaasti siihen ehdotukseen, että nyt marssittaisiin taaksepäin ja käytäisiin Argylen kimppuun. Hän vertasi tätä päätöstä siihen ruotsalaisten uljaaseen marssiin, kun kuuluisa Kustaavus, vaikka Wallenstein pohjoisesta uhaten läheni Bööminmaalla kerättyine sotavoimineen, marssi Baijerin vaaliruhtinasta vastaan ja rikastutti väkeänsä hänen viljavan maansa ryöstämisellä.

Glengarry, Keppoch ja Lochiel, joiden klanit, miehuudessa ja sotamaineessa parastenkin vuorelaisheimokuntain vertaiset, asuivat ympäristöllä, lähettivät tulisen ristin (arpakapulan) kiertämään ympäri alusmaitansa, käskien jokaista aseihin kykenevää tulemaan kuninkaan käskynhaltijan armeijaan. Kunkin miehen piti yhtyä oman päällikkönsä lippukuntaan sitä myöten, kuin nämä kulkivat Inverlochyyn päin. Tämä käsky annettiin ankarin sanoin ja sitä toteltiinkin joutuisasti ja kernaasti. Luonnollinen sotahalu, hartaus kuninkaan asian puolesta--sillä heidän mielestään kuningas oli samassa tilassa kuin vuorelaispäällikkö, josta hänen klanilaisensa olivat luopuneet--ja tavaksi tullut sokea kuuliaisuus oman päällikön käskyille--nämä syyt nostivat Montrosen sotavoiman lisäksi kaikki lähimailla asuvat miehet, joilla oli kykyä aseita kantamaan, nostivatpa myös monta, joiden olisi luullut, ainakin ijästä päättäen, jo vieraantuneen aseiden käyttämisestä. Seuraavana päivänä, kun marssittiin suoraan Lochaberin vuoriston kautta, niin ettei vihollinen voinut sitä aavistaakaan, sai Montrosen armeija pitkin kulkuansa yhä lisää pieniä soturiparvia. Niitä pujahteli esiin jokaisen laakson suusta, kukin joukko asettuen oman päällikkönsä lipun juurelle. Tämä seikka kiihdytti suuresti armeijan rohkeutta; sillä sen miesluku oli, kun vihollisen läheisyyteen saavuttiin, karttunut hyvin runsaasti neljänneksen verran, aivan niinkuin Cameronilaisten urhokas päällikkö oli ennustanut.

Sillä aikaa, kun Montrose tällä tavoin marssi taaksepäin, oli Argyle kelpo sotajoukkonsa kanssa kulkenut Loch-Eil'in eteläistä rantaa myöten ja joutunut Lochy-joelle asti, joka yhdistää ensinmainitun järven Loch-Lochyyn. Siellä oli sovelias pääkortteerin asema vanhassa Inverlochyn linnassa, joka oli muinoin, niin hoetaan, ollut kuninkaallinen linna ja jota vieläkin, vaikka sen vallit oli hävitetty, täytyi pitää aika vahvana ja tärkeänä paikkana. Ja ympärillä, siinä laaksossa, missä Lochy-joki laskee Loch-Eil'iin, oli tarpeeksi avara sija Argylen armeijan majailla. Sinne oli tullut useampia aluksia, täynnä muonaa; siellä oli siis kaikin puolin niin mukavaa, kuin semmoinen armeija suinkin taisi toivoa. Argylen markiisi, pitäessään neuvottelua Auchenbreckin ja Ardenvohrin kanssa, ilmoitti varmasti oiettavansa, että Montrose nyt oli pääsemättömässä pulassa. Hänen väkensä täytyi muka vähitellen hajota, mikäli hän marssi itäänpäin näiden tiettömien tienoiden kautta. Jos hän kulkisi länteenpäin, oli siellä Baillie vastassa; jos taas pohjoiseenpäin, joutuisi hän Seaforth'in käsiin, ja jos pysähtyisi paikalleen, niin oli se vaara tarjona, että kaikki kolme armeijaa yhdistynein voimin syöksisivät hänen kimppuunsa.

»En voi iloita, korkeasti kunnioitettava herra markiisi», virkkoi Auchenbreck, »kun näen, että Jaakko Grahame joutuu häviöön ilman suurtakaan osanottoa meidän puoleltamme. Hän on jättänyt Argyleshiren maakuntaan suuren velan, ja minua haluttaisi päästä siitä vaatimaan tiliä, veripisara veripisaralta. En mielelläni jätä tämmöisten velkain maksamista toisen miehen huoleksi.»

»Te olette hiuksenhalkaisija», vastasi Argyle. »Mitä väliä sillä on, kenenkä kädet vuodattavat Grahamen veren? Aika on, että Diarmidin poikien veret lakkaavat vuotamasta.--Mitä te sanotte, Ardenvohr?»

»Minä sanon, korkeasti kunnioitettava herra markiisi», vastasi ritari Duncan, »että Auchenbreckin halu tulee vielä tyydytetyksi ja että hän saa tilaisuuden omin käsin maksaa velkansa Montrosen hävityksistä. Se sanoma on näet tullut meidän etuvartijoillemme, että Cameronilaiset kokoilevat kaikkia voimiansa Ben-Nevis vuoren rinteelle. Se tarkoittaa varmaan Montrosen joukkojen kartuttamista hyökkäystä varten eikä hänen pakomatkansa suojelemista.»

»Se taitaa vaan olla jokin juoni tehdä kiusaa rosvoten», sanoi Argyle, »jonka M'Ilduy on keksinyt, kullaten vanhaa vihaansa nimellä 'uskollisuus kuningasta kohtaan.' Heillä ei voi olla muuta mielessä kuin hyökkäys etuvartijoittemme kimppuun, taikka marssimme häiritseminen huomispäivänä.»

»Minä olen lähettänyt vakoojia», virkkoi Ardenvohrin herra, »kaikille haaroille tiedustelemaan. Saamme siis pian kuulla, kokoontuuko todella suurempi voima ja minne se kokoontuu ja missä tarkoituksessa.»

Kauan kesti, ennenkuin saapui sanomia. Mutta juuri kun kuu oli noussut, ilmaisi melkoinen hälinä leirissä ja kohta sen perästä linnastakin kuuluva melu, että oli tullut tärkeitä viestejä. Niistä vakoojista, jotka Ardenvohr ensin oli lähettänyt, oli muutamia jo ennen palannut; mutta ne eivät olleet saaneet muuta tietoonsa kuin hämäriä huhuja, että Cameronilaiset olivat liikkeellä. Tuntui aivan siltä, kuin olisi Ben-Nevis vuoren kupeista nytkin tullut sellaisia selittämättömiä, pahaa ennustavia ääniä, joilla se usein ilmoittaa rajuilman lähenemistä. Toiset vakoojat, jotka innoissaan olivat menneet kauemmaksi, joutuivat väijyspaikkoihin, missä tutkittavien vuoriseutujen asukkaat surmasivat taikka vangitsivat heidät. Viimein, Montrosen armeijan nopeasti lähestyessä, huomasivat hänen etujoukkonsa ja Argylen etuvartijat toinen toisensa. Vaihdettuansa muutamia luoteja ja nuolia vetäytyivät kummatkin pääjoukkonsa yhteyteen, tuodaksensa tietoja ja saadaksensa uusia käskyjä.

Ardenwohr ja Auchenbreck hyppäsivät kohta hevostensa selkään ja läksivät kuulustamaan etuvartijoita. Argylekin puolestansa kunniakkaasti täytti pääkomentaja-velvollisuutensa, asettaen voimansa alangolle lujaan sotarintamaan, sillä silminnähtävästi oli nyt odotettavana yöllinen kahakka taikka kumminkin tappelu aamulla. Montrose piti niin varovaisesti voimansa vuorisolien peitossa, etteivät Auchenbreck ja Ardenwohr millään yrityksellä, johon uskalsivat ryhtyä, saaneet tietää, kuinka suuri tämä voima saattoi olla. Sen he kuitenkin huomasivat, että se suurimmankin arvion mukaan oli varmasti heidän omaa joukkoansa vähempi. He palasivat nyt Argylen luokse, tuoden saamansa tiedot, mutta tämä herra ei ottanut uskoakseen, että Montrose itsekin olisi mukana. »Se olisi», sanoi hän, »hullutus, jommoista ei Jaakko Grahame tekisi tuimimmassakaan ylpeytensä hurjuudessa. Epäilemättä ei tuolla ole muita kuin vanhat vihollisemme, Glenco, Keppoch ja Glengarry, estämässä kulkuamme. Taikka kenties on Mac-Vourigh Mac-Pherson'iensa kanssa saanut kokoon sotajoukon, joka kuitenkin on varmaan paljoa pienempi meidän voimaamme. Kyllä me heidät siis epäilemättä hajotamme, väkisin taikka sovittelulla.»

Argylen miesten rohkeus oli ylimmillään; heillä ei ollut muuta mielessä kuin kosto niistä hävityksistä, jotka äsken olivat heidän maatansa kohdanneet; he viettivät yönsä sen pelon ja toivon vaiheilla, tokko koittava aamu soisi heille koston tilaisuutta. Kummankin armeijan etuvartijat valvoivat tarkasti vaanien, ja Argylen soturit makasivat tanterella samassa järjestyksessä, missä heidän seuraavana päivänä piti seisoa sotarintamassa.

Vaalea päivänkoitto oli tuskin vielä alkanut punertaa jättiläisvuorien huipuilla, kun armeijain johtajat molemmin puolin jo rupesivat valmistamaan väkeänsä päivän taisteluun. Tämä päivä oli 2:nen helmikuuta 1646. Argylen miehet seisoivat kahdessa rivissä, ei kovin kaukana joen ja järven yhtymäkulmasta; heidän sotarintamansa näkö oli luja ja peloittava. Auchenbreck olisi mielellään aloittanut tappelun ryntäyksellä vihollisen etujoukkoa vastaan; mutta Argyle, varovaisempaa neuvoa noudattaen, katsoi paremmaksi odottaa vihollista kuin itse ahdistaa. Pian kuuluikin merkkejä, jotka ilmoittivat, ettei tarvinnut kauan aikaa turhaan odottaa. Campbellit saattoivat eroittaa eri klanien sotamarsseja sitä myöten, kuin ne vuorisolan kautta lähenivät taisteluun. Cameronien marssi--jonka turmiota ennustavat sanat, lausutut susille ja korpeille, kuuluvat näin: »Tulkaa, niin annan teille lihaa!»--herätti vastakaikua heidän kotivuoristansa. Vuorelaisrunoniekkain tavalla puhuen ei »Glengarryn sotaääni ollut vaiti.» Ja näin voitiin ihan selvästi eroittaa muidenkin heimokuntain sotasäveliä mikäli ne toinen toisensa perästä saapuivat vuoriahteitten suuhun, rynnätäkseen alangolle.

»Näetkös?» virkkoi Argyle sukulaisilleen; »niin on, kuin sanoin. Meillä on vain naapuriemme kanssa tekemistä. Jaakko Grahame ei ole uskaltanut näyttää meille lippuansa.»

Juuri samassa törähti vuorisolan suusta iloinen torventoitotus sillä sävelellä, jolla Skotlannissa vanhastaan oli tapana tervehtiä kuninkaan lippua.

»Tuosta merkistä, herra markiisi, te kuulette», sanoi Ardenvohrin ritari, »että hän, joka on olevinansa kuninkaan käskynhaltija, on itsekin noiden miesten joukossa.»

»Ja että hänellä luultavasti on hevosväkeä mukanaan», lisäsi Auchenbreck, »jota en olisi luullut. Mutta pitääkö sentään vaaleta, herra markiisi? Onhan meillä tässä vihollisia voitettavana ja kosto meille tehdystä pahasta tarjona!»

Argyle ei vastannut mitään; hän vain katsahti käsivarteensa, joka riippui siteessä; hän oli näet äskeisellä marssilla langennut ja loukkaantunut.

»Se on totta», pisti Ardenvohr kiireesti väliin. »Herra Argylen markiisi, te ette voikaan käyttää miekkaa eikä pistoolia. Teidän pitää täältä poistua jollakin aluksella--teidän henkenne on meille kallis, sillä te olette päämme--teidän kädestänne ei voi olla meille apua taistelussa.»

»Ei», virkkoi Argyle, jossa ylpeys ja neuvottomuus taistelivat; »sitä ei pidä koskaan sanottaman, että minä olen paennut Montrosen tieltä. Jos en voikaan taistella, voin kuitenkin kaatua keskellä poikieni joukkoa.»

Mutta useimmat muutkin päälliköt rukoilivat ja kehoittivat johtajaansa yksimielisesti, että hän tällä kertaa jättäisi heidät Ardenvohrin ja Auchenbreckin komentoon ja itse vain katselisi tappelua kaukaa turvallisesta paikasta.--Me emme uskalla häväistä Argylen markiisia pelkurin nimellä; sillä vaikka hänen elämänsä ei ole yhdestäkään urhotyöstä kuuluisa, osoitti hän kuitenkin sen viimeisessä loppukohtauksessa täyttä vakavuutta ja jaloutta. Hänen käytöksensä tässä ja monessa muussakin samallaisessa tilaisuudessa on siis pikemmin luettava neuvottomuuden kuin puuttuvan miehuuden syyksi. Mutta kun se hiljainen, pieni ääni ihmisen rinnassa, joka hänelle kuiskuttaa, että hänen henkensä on hänelle itselleen tärkeä, vielä saa vahviketta useammista äänistä ulkoa, jotka vakuuttavat tämän hengen olevan muillekin tärkeän, niin tämä kaksinkertaiseksi paisunut kiusaus, josta historiassa nähdään paljon esimerkkejä, on voittanut monen miehuulisemmankin, kuin mitä Argyle oli, ja yllyttänyt heitä huolehtimaan vain omasta pelastuksestaan.

»Saattakaa hänet laivaan, jos mielenne tekee, herra Duncan», virkkoi Auchenbreck sukulaiselleen. »Minun velvollisuuteni on valvoa, ettei sama heikkous leviä myös muihinkin miehiimme.»

Näin sanottuaan hän läksi käymään rivejä pitkin, kehoitellen, käskien ja rukoillen sotamiehiä muistamaan vanhaa mainettansa ja suurempaa mieslukuaan. Hän muistutti heille, kuinka pahoista hävityksistä he saisivat kostaa, jos pääsisivät voitolle, ja mikä surkea kohtalo heille olisi tarjona, jos jäisivät tappiolle; näin hän jakeli joka sydämeen kipinän siitä tulesta, joka hänessä itsessään paloi. Argyle taipui sill'aikaa hitaasti ja silminnähtävän vastahakoisesti sukulaistensa hartaisiin yllytyksiin ja salli saattaa itsensä järven rantaan. Sieltä hänet vietiin laivaan, josta hän sitten turvallisemmin, mutta vähemmäksi kunniakseen, katseli tapausten kulkua.

Ardenwohrin herra, vaikka joka hetki oli niin tärkeä, seisoi vielä vähän aikaa paikallaan, silmät kiinnitettyinä veneeseen, joka kuljetti ylipäällikköä pois tappelutantereelta. Hänen sydämessään riehui tunteita, joita hän ei voinut sanoin selittää; sillä klanin päällikköä pidettiin ikäänkuin isänä, jonka heikkoutta klanilainen ei saanut tuomita yhtä ankarasti kuin muiden ihmisten. Paitsi sitä oli Argyle, vaikka vieraille tyly ja kova, omia sukulaisiaan kohtaan jalomielinen, antelias. Kipeästi siis pisti Ardenvohrin jaloon sydämeen se pelko, että Argylen käytöstä tässä tilaisuudessa voisi pahalla tavalla selittää.

»Parempi on niin», sanoi hän itsekseen, tukehuttaen liikutustaan; »mutta--hänen esi-isiensä satanimisessä luettelossa en tiedä yhtään ainoaakaan, joka olisi hiukankaan vetäytynyt syrjemmäksi silloin, kun Diarmidin lippu liehui tuulessa, pahinten verivihollistemme silmien edessä!»

Kaikuva huuto pakoitti hänet viimein kääntymään ja rientämään paikalleen, joka oli Argylen pienen sotavoiman oikealla kyljellä.

Argylen pako ei ollut jäänyt huomaamatta hänen valppaalta viholliseltaan, joka korkeammalta asemaltaan saattoikin hyvin nähdä kaikki, mitä alangolla tehtiin. Kolmen, neljän ratsumiehen seuraaminen näytti, että ne, jotka poistuivat, olivat korkeaa säätyä.

»He vievät», virkkoi Dalgetty, »hevosensa pois tallelle, niinkuin varovaisten hevosmiesten sopii. Tuolla kulkee herra Duncan Campbell ruskean ruunan selässä, jonka juuri olin toivonut saavani varahevosekseni».

»Te erehdytte, majuri», sanoi Montrose, »he vain korjaavat pois kallista päällikköänsä.--Käskekää rynnäkölle paikalla--lähettäkää tunnussana ympäri rivejä.--Hyvät herrat ja jalot päälliköt, Glengarry, Keppoch, Mac-Vourigh, käykää päälle kohta paikalla!--Ratsastakaa Mac Ilduyn luokse, majuri Dalgetty, ja sanokaa, että hänen pitää rynnätä päälle niin tulisesti kuin hän Lochaber-maakuntaansa rakastaa.--Tulkaa sitten takaisin ja tuokaa pieni ratsumiesparvemme tänne lippuni luokse. Ne ynnä irlantilaiset minä pidän tykönäni varaväkenä.»

YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Kuin kallio, mi torjuu aallot tuhannet, Niin Lochlin'ia vastaan seisoo Inisfail.

Ossian.

Torvet ja rakkopillit, verenvuodatuksen ja surman kaikuvat sanansaattajat, komensivat yhdistetyin sävelin hyökkäykseen, ja niiden ääneen vastasi useamman kuin kahdentuhannen soturin huuto ynnä myös takana olevien rotkojen kaiku. Kolmeen parveen jaettuina syöksyivät Montrosen vuorelaiset ulos niistä rotkoista, jotka olivat heitä siihen asti kätkeneet vihollisen silmiltä, ja ryntäsivät nurjimmalla uljuudella Campbellien kimppuun, jotka puolestaan ottivat rynnäkön vastaan erinomaisen lujasti. Näiden ryntäävien parvien takana nähtiin irlantilaisten, joiden piti olla varaväkenä, marssivan pitkässä sotarinnassa Colkitton komennossa. Heidän keskellään kulki kuninkaallinen lippu ja Montrose itsekin. Syrjempänä nähtiin noin viisikymmentä ratsumiestä Dalgettyn johdossa, jotka oli ihmeteltävällä huolenpidolla saatu pysymään johonkin määrään kelvollisessa tilassa.

Kuninkaan väen oikeanpuolista hyökkääjäparvea johti Glengarry, vasempaa Lochiel ja keskimmäistä Menteithin kreivi, joka mieluummin meni taisteluun jalkaisin vuorelaispuvussa kuin olisi jäänyt varaväkeen hevosmiesten kanssa.

Vuorelaiset ahdistivat omituisella vimmallaan, joka on tullut sananlaskuksi; likelle päästyään he laukaisivat pyssynsä ja lennättivät nuolensa vihollista vastaan, joka kesti hyökkäyksen mitä miehuullisimmin. Argylen väki oli paremmin varustettu pyssyillä ja seisoi liikkumatta; se taisi siis tähdätä tarkemmin, jonka vuoksi sen ampuminen teki enemmän vahinkoa kuin mitä se itse sai kärsiä. Kuninkaanpuoliset klanit ryntäsivät tämän havaittuansa käsikahakkaan, ja heidän onnistuikin kahdesta kohdin saattaa vihollisen rivit hämminkiin. Jos vastustajat olisivat olleet säännöllistä sotaväkeä, olisi voitto jo sillä ollut ratkaistu. Mutta tässä oli vuorelaisia toisiansa vastassa; sekä aseet että kätevyys niiden käyttämisessä olivat siis molemmin puolin aivan samallaiset.

Taistelu kävi tuimaksi; ja vastakkain taikka kilpiin sattuvien miekkain ja tapparain kalkkeeseen sekaantuivat ne hurjat, kiihoittavat kiljahdukset, joita vuorelainen aina päästää suustansa sotiessaan, tanssiessaan taikka millä tavalla hyvänsä kovasti liikkuessaan. Monet vastakkain sattuneista vihollisista tunsivat toisensa ennestään ja pyrkivät toistensa kimppuun, noudattaen vihansa tunnetta tai jalomielisempää halua kilpailla urhoudessa. Kumpikaan puolue ei peräytynyt tuumankaan vertaa, ja kaatuvien sijaan--sangen tiheään heitä kaatuikin molemmin puolin--tunkeutui hartaasti toisia, rientäen etumaiseen riviin, missä vaara oli suurin. Höyry, samallainen kuin kiehuvasta kattilasta, kohosi kuulakkaan, kylmään talvi-ilmaan ja väikkyi taistelijoiden yläpuolella.

Näin taisteltiin sekä oikealla kyljellä että myös sotarintaman keskuksessa, saamatta tulokseksi muuta kuin haavoja ja surmaa kummallekin puolelle.

Campbellien oikea kylki alkoi sitävastoin hiukan päästä voitolle suuremman mieslukunsa ja Ardenvohrin ritarin sotataidon avulla. Herra Duncan Campbell oli, samassa kun kuninkaan väki ryntäsi, asettanut sotarintamansa äärimmäisen pään kulmittain eteenpäin. Sen kautta kohtasi ryntääjiä tuli edestä sekä sivulta, ja he joutuivat sekaisin, vaikka heidän johtajansa koki parastansa. Tänä hetkenä herra Duncan käski väkensä rynnäkölle ja ahdisti siis juuri samassa kuin näkyi aikovan vain ottaa vastaan vihollisen hyökkäyksen. Tämmöinen äkillinen käänne masentaa aina hyökkääjäin rohkeuden ja saattaa heille usein turmion. Mutta kuninkaan väen pula tuli sillä autetuksi, että irlantilainen varaväki läheni ja ankaralla, yhtämittaisella tulellaan pakoitti Ardenvohrin ritarin luopumaan saadusta edustansa ja tyytymään ryntääjäin torjumiseen. Montrosen markiisi käytti sillä välin hyväkseen muutamain siellä täällä seisovain koivupuiden suojaa ynnä myös irlantilaisten pyssyistä lähtevää lakkaamatonta savua, joka verhosi hänen liikkeitään. Hän käski Dalgettyn seurata perästään ratsuväen kanssa, ja kun hän oli kiertämällä päässyt vihollisen oikeanpuolisen kyljen kohdalle, jopa vähän sen taaksekin, niin hänen kuusi torveansa soitti rynnäkölle. Ratsuväen torvien sävelet ynnä täyttä nelistä lähenevien hevosten jyske tekivät Argylen oikeanpuoliseen kylkeen vaikutuksen, jommoista eivät mitkään muut äänet olisi voineet aikaansaada. Senaikuiset Skotlannin vuorelaiset katselivat hevosia samalla taikauskoisella pelolla kuin ennen muinoin Perun asukkaat; ja heillä oli monta outoa ajatusta siitä, kuinka näitä elukoita saatiin opetetuiksi tappelua varten. Kun he siis äkkiarvaamatta näkivät rivinsä murretuksi ja nuo pedot, joita he pahimmin pelkäsivät, keskellä joukkoaan, niin pako tuli pian yleiseksi, vaikka herra Duncan olisi kuinkakin yrittänyt sitä estää. Majuri Dalgetty, jonka rautapukuun ei mikään ase pystynyt ja joka hypitteli, harppautteli ratsuaan, niin että hänen jokainen sivalluksensa sai sitä raskaamman voiman--tämä outo näky olisi yksistäänkin jo voinut kauhistuttaa miehiä, jotka eivät ikinä olleet nähneet mitään muuta semmoiseen ratsumieheen vähäänkään verrattavaa, paitsi _sheltyä_ (pientä hevosta), mikä haasoitteli paljoa pitemmän vuorelaisen painon alla. Torjuttu jalkaväkikin kävi nyt uudelleen päälle; ja irlantilaiset, seisoen liikkumatta sotarintamassa, tuiskuttivat lakkaamatonta, turmiota tuottavaa tulta pyssyistänsä. Pitempi vastarinta oli mahdoton: Argylen miehet alkoivat hajota ja paeta, enin osa järven rantaa kohti, muut eri haaroille. Oikeanpuolisen kyljen bajoominen, joka jo itsessäänkin oli ratkaiseva tappio, tuli aivan auttamattomaksi, kun Auchenbreck kaatui yrittäessään saada sotarintamaa jälleen järjestetyksi.

Ardenwohrin ritari koetti parin, kolmen sadan miehen kanssa, jotka kaikki olivat aatelissukua ja urhoudestaan kuuluisia--sillä Campbelleissä sanottiin siihen aikaan olevan enemmän aatelismiehiä kuin missään muussa vuorelaisklanissa--turhilla urhoteoilla kyllä suojella suuren joukon villiä pakoa. Mutta tästä urhoudesta ei ollut muuta seurausta kuin surma heille itselleen; sillä yhä ryntäsi vereksiä vihollisia, tunkien heitä erille toisistaan, niin että lopulla näkyi heidän ainoaksi tehtäväkseen jääneen ansaita kunniallinen kuolema tekemällä vastarintaa viimeiseen asti.

»Kunniallista vankeutta, herra Duncan», huusi majuri Dalgetty, kun hän näki tämän herran, jonka vieraana hän oli äsken ollut, pitävän puoliansa useampia vuorelaisia vastaan. Ja vahvistaaksensa tarjoustaan hän ratsasti likemmäksi, miekka kohotettuna. Mutta herra Duncan vastasi vain sillä, että laukaisi pistoolin, joka hänellä vielä oli varalla. Luoti ei sattunut sentään ratsumieheen, vaan hänen kelpo hevoseensa, joka sai haavan sydämensä läpi ja kaatui. Ranald Mac Eagh, joka oli ollut niitä miehiä, mitkä niin kovasti ahdistelivat herra Duncania, otti tilaisuudesta vaarin ja sivalsi hänet maahan, samassa kun pistoolia laukaistakseen käänsi päänsä.

Samassa saapui Allan Mac Aulay paikalle. Kaikki muut tällä tanteren kulmalla olijat, paitsi Ranald, olivat Allanin veljen väkeä. »Lurjukset!» tiuskasi Allan, »kuka teistä on uskaltanut näin tehdä, vaikka minä nimenomaan olin käskenyt, että Ardenvohrin herra oli elävältä otettava vangiksi?»

Puoli tusinaa käsiä oli par'aikaa uutterassa kilvassa ryöstämässä kaatunutta ritaria, jonka aseet ja vaatteet olivat hänen säätyarvonsa mukaan komeat; mutta tämän käskyn kuultuaan he heittivät työnsä kesken. Ja käsien omistajat koroittivat ääntänsä, puolustaaksensa itseään, ja lykkäsivät teon Skyeläisen syyksi, jolla nimellä he tarkoittivat Ranald Mac Eaghia.

»Saarelaiskoira!» huusi Allan, vimmassaan unohtaen, että he profeettoina olivat virkaveljeksiä, »lähde ajamaan vihollista takaa äläkä enempää koske tähän mieheen, jos et halua surmaa minun kädestäni!»

He olivat tällä hetkellä melkein yksinään siinä paikassa. Sillä Allanin uhkaukset olivat ajaneet pois hänen omat klanilaisensa, ja kaikki muut olivat jo ennemmin painuneet eteenpäin, likemmäksi järven rantaa levittäen hälinää ja kauhistusta ja sekamelskaa ja jättäen ainoastaan kuolleet sekä kuolemaisillaan olevat jäljelle. Tämä oli liian suuri kiusaus Mac Eaghin kostonhimoiselle mielelle.--»Yhtä luultavaa, kuin että minä saisin surmani sinun kädestäsi, joka jo rusoittaa sukuni verestä», virkkoi hän, vastaten Allanin uhkaukseen yhtä uhkaavalla äänellä, »on sekin, että sinä saat surmasi minun kädestäni!» Näin sanoen hän sivalsi Allania niin arvaamattoman nopeasti, että tämä tuskin kerkesi torjua iskun kilvellään.

»Heittiö!» tiuskasi Allan kummastuneena, »mitä se tarkoittaa?»