Part 9
pimp -- pamp -- pappi tuloo, pappi tuloo! pimp -- pamp -- pumppas kastuu, kas-tuu!
Täten luotuamme pikasilmäyksen kulkuneuvojen esihistoriaan erämaan seurakunnassa, voimme ilolla ryhtyä mainitsemaan, miten uusi aika uusien ihmeellisten kulkuneuvojen haahmossa vihdoin kurkisti korvenkin kolkkaan.
Pappilan Väntti poika se raivasi uuden ajan väylän ennakkoluulojen murroksen läpi. Isä Jumala oli tälle pojalle antanut mekaanikon lahjat vapauttamalla hänet runouden ruusutarhojen madoista, joita muut pappilan lapset palvelivat. Jo "lyyseon" keskiluokilla oli Väntti poika mieluummin laitellut sorveja ja myllyjä pulpettiinsa ja kortteeripöytäänsä kuin halkaissut päätänsä latinalla ja algebralla. Kahdeksannelle luokalle päästyään hän jo omin käsin rakensi pienen höyrylaivan ja uitteli sitä mieluummin kuin ponnisteli saadakseen lyyryä ja valkoista lakkia -- vanhan ajan kamalat repposet, joista ei voinut vedota korkeampaan oikeuteen, koskivat häneen tosin syvästi, mutta väkevä poika kun oli, hän heitti kaupungin selkänsä taakse ja marssi kaksisataa virstaa yli vaarojen ja soiden ja saapui kelirikossa kalliiseen kotipappilaansa, jossa rovasti ja ruustinna hänet avosylin ottivat vastaan. Mutta pitkällä jalkataipaleella oli Väntti pojan päässä kypsynyt suuri ajatus: hänpä tekasee itse samanlaisen polkupyörän, jollaisen vilahdukselta oli nähnyt koulukaupungissa. Se oli ollut hirmuisen korkea ratas, jota seurasi pieni pyörä, ja mies istui ison rattaan niskassa kuin hevosen satulassa. Tuumasta toimeen, poika ryhtyi tekemään erämaan ensimäistä polkupyörää -- puusta. Sorvasi, takoi, höyläsi, ruuvasi. Sai valmiiksi valtavat hyrrät, mutta ei ehtinyt niitä vielä yhdistää, kun järki julisti esineet epäilyttäviksi ja mestari ryhtyi tekemään rattaita puhtaasta raudasta. Pajassa kävi kova kalke ja Vanhan Puolen sali oli muuttunut suureksi verstaaksi, jota älykkäimmät seurakuntalaiset, kuten kappalainen Lauri Bonifacius Nordbom, aina kunnioituksella lähestyivät. Väntti poika, ukko A.B.C:n poika -- se se oli jotakin. Mikähän Edison hänestä olikaan tuleva? Loppukesällä Väntin polkupyörä oli valmis. Siinä oli jättiläiskokoinen rautainen ratas, tamminen rumpu, teräksiset säteet, siinä oli satula, jalustin, jalkaveivit ja perässä pikkarainen pyörä, molempia rattaita ympäröi punertava kumirengas.
Muutamia salaisia harjoituksia Kiiskimäen alla, muutamia kamalia kuperkeikkoja ja ojaanmäiskäyksiä ynnä mustelmia -- ja keksintö oli tehty, taito ennenkuulumaton erämaassa saavutettu.
"Se oli yksi lauvantaki-ilta", kuten laulussa sanotaan ja Väntti poika tahtoi näyttää koko seurakunnalle, miten uusi aika nerokkaine keksintöineen lyö laudalta lautapäähärät ja lantakärryt. Hän läksi itseään näyttämään tuolle 4 virstan pituiselle kirkkomaantielle, joka oli, kuten ennen on ilmoitettu, "maailman lopun takana". Pappansa akkunan alitse hän rautaorhinsa talutti vuokkilaisten pitkähihaisten poikain ja pitkähameisten tyttöjen juostessa perässä kieli pitkällä, punaisesta portista pyörän pujotteli, mutta Kiiskimäkeä, kipperätä, kiukkamutkaista törmää alas ei sentään ajaa ruohtinut. Mutta sitten -- korkeaan satulaansa nousi Väntti, mestari Matti, kuinka ja koska se tapahtui, se oli uskomatonta, rautainen orhi löi vinkkuraa, vänkkyrää ja ihankuin uhmasi hypätä yli aidan kuten muutkin pappilan konkarit, ja asettui keskitielle, rattaat pyörivät, veivi veivasi -- uskomatonta, mutta totta että ihminen _pysyi_ jäletyksin järjestettyjen rattaiden päällä, vaikka ei ollut sivupyörää -- suu auki jäivät vuokkilaiset pojat ja tytön suikulat ihmettä katsomaan. Väntti ajoi -- ja korpi ympärillä vaikeni hämmästyksestä, pakoon lentävältä harakalta tipahti nimikortti keskelle tietä eikä tuo hännystakkinen keikari tänään uskaltanut edes naurunräkätystä päästää. Kunniaa uudelle ajalle! Jänismäenkin ajoi alas Väntti ja veivasi halki Meriläissuon, yli Joutepuron sillan, hiki hatussa, sillä kovin se voimia kysyi, ei ollut kuulalaakereita hänen pikajalassaan. Puolella silmällä vain näki Väntti kuinka neljännesvirstan päässä oli tulemassa vastaan parvi näljänkäläisiä, kolmella ukolla voipytty ja vasikannahka kainalossa, parilla akalla kontti seljässä, kolmannella vaimoihmisellä kapalolapsi sylissä. Ratsastava ritari näki parven pysähtyvän kuni ukkosen lyömänä ja sitten hän, yhä lähestyessään, huomasi kuinka koko joukko kauhistuneena karkasi metsään -- vasikannahat ja voipytyt vilahtivat, kapalolapsi päästi pahan porun... Ja kun papinpoika pääsi sille kohdalle, missä vastaantulijat oli huomannut, ei hän enää nähnyt mitään, ilman löyhkästä vain tunsi että tästä parahiksi oli pötkinyt käpälämäkeen parvi hätääntynyttä Suomen kansaa. Väntti aivasti ja ajoi edelleen. Tolpanmäen olisi hän ylösajanut, mutta ei jaksanut, hyppäsi siis alas että pölähti ja lykkäsi kojetta -- tuli Veltto-Pekka vastaan ja irvisti infernaalisesti, vapisi, mutta ei mitään sanonut ja kun oli sivu päässyt, katsahti pelokkaasti taaksensa ja sylkäistä ruiskahutti pitkän mällisyljen ojaan asti. Mutta kappalaisen virkatalon kolmihaaraisesta koivusta kajahti kaunis laulu -- siellä pikkupappilan ihanteellinen tyttö haaveili ihanteellista suhdettaan ison pappilan nuorimpaan poikaan. Väntin nähtyään neito heikosti huudahti ja kapusi alas pientarelle. Kohta ryntäsi koko kappalaisen pienen väen lauma maantielle ja itse pastorilta, joka juuri luki isämeitää piispajärveläisen ristilapsen yli, putosi vademecum pastorale, koska hän avatusta akkunasta näki haamun korkeassa satulassa leijaavan Kanervaan päin.
-- -- Ja lähestyköön sinun valtakuntasi niin maassa kuin taiv... silloinpa juuri pastori äkkäsi ilmestyksen, käsikirjansa poksahti lattiaan ja toimitus keskeytyi.
-- Ison pappilan Väntti siellä ajaa velosipeedilla! hän änkytti kummastuneille, säikähtyneille lapsenkummeille.
Mutta tapahtui että kun erämaan ensimäinen polkupyöräilijä veivasi Myllypuroa kohden, siinä syväojaisen mutasuon keskellä sattui häntä vastaan perankalainen tietäjämummo Kuusamon rajoilta, mummo, jonka taikapussissa oli ei ainoastaan kupparisarvi, vaan myös sammakon sakarivarvas ja kyykäärmeen hammas... Näki akka siis vihtahousun tulevan, empimättä hänet piruksi itsekseen uskoi ja päätteli rienaajan rukin rattaalla huvikseen hurvelehtivan. Pysähtyi, antoi silmäinsä säihkyä, koprasi takapuoltaan, teki ristinmerkin ja alkoi sähisten sylkeä kuin kissa. --
-- T-tyhyi... sshhh...
Kohtaus oli tragikoomillinen niinkuin kulttuurikielessä sanotaan: vanha aika ja uusi aika syleilivät toisiaan. Väntti, papin poika, ajoi pahaa aavistamatta. Huusi tosin akalle: pois alta! mutta akka vain sähisi, sylki ja huitoi, samassa pieni kivi osui pyörän alle ja takapyörä teki huiman kaaren ja nappasi poikaa pääkoppaan -- seuraavassa silmänräpäyksessä oli sekä noita-akka että papinpoika syvässä mutaojassa -- ensin lensi herra mestari päistikkaa, mutta rukin ratas toi akankin perässä.
Se lankeemus oli suuri, sen voimme vakuuttaa, jumalankiitos ettei kylkiluita katkeillut, vaikka kovin ne rutisivat. Ajaja kadotti tajuntansa hetkeksi -- itse pimeyden ruhtinasko lienee korjannut noita-akan, sitä hän ei tietänyt, mutta kun vihdoin hornan kuilusta ylös rämpi, oli siinä kirkkotiellä vain -- käärmeen hammas. Arvoisat sanankuulijat, voisimme jatkaa tekstiä, mutta luulemme jo todistaneemme, mitä todistaa tahdoimme, nimittäin: miten _vanha-aika ja uusi-aika kohtasivat toisensa vihtahousussa, joka ajeli rukin rattaalla._
15.
Palkovene.
Vihtahousu, kerran vauhtiin päästyään ahdisti Rämsänrannan seurakuntaa sekä maan että meren puolelta. Vanha pappila oli kaiken edistyksen kehto. Ei siinä kyllin että matalarattaiset, kiiltävä polkupyörät alkoivat kiitää pappilan ja kirkon välisellä kapearaiteisella tiellä tai että eräs kaukaisen syrjäkylän tuulimyllymestari, vanha Kiekin ukko, rienasi ristillistä seurakuntaa rakentamalla visapuusta kolmipyöräisen vehkeen, jolla kirkastuslauvantaina jyrräsi alas Suomulan mäkeä, vaan uuden ajan airuen nähtiin näinä vuosina rapistelevan vettenkin pinnalla. Se oli sama noita-akkojen kumoon-ajaja, pappilan Väntti, joka ensimäisen palkoveneenkin, kanotin, teki mielenosoitukseksi siitä ettei insinööritaito suinkaan ollut riippuvainen ylioppilastutkinnosta. Palkoveneen rakensi poika pingoittamalla purjekankaan kaarien päälle, ja että ruikula otti pysyäksensä veden pinnalla, se herätti yhtä suurta kummastusta kuin hölmöläisissä padan pohjaan uppoamattomuus. Sitä ihmetteli sekä Miidas että Lauri Bonifacius, Bux ja ukko Hulukkonen, ja kaljupää Galenius, joka itse oli hämmästyttänyt seurakuntaa kolmikulmaisella purjeella, saattoi sanoa kuin raamatun profeetta: nyt sinä, Herra, lasket palvelijas rauhaan menemään...
Vanha kansa sanoi:
-- Palakovene! No on vehe. Eikö sitä tervatakaan? Missä siinä häjyssä lie tappi ja tapinreikä? Eikö oo teljojakaan? Eikä hankavihtoja? Kato hylyky kun on pieni. Tyhjän päällä siinä ihminen istuu. Liekköhän ihmisjären keksimä. -- Hukuttaa hyö sillä ihtensä piessat...
Mutta Väntti poika patiloi jo kaukana järvenselällä, uhkasipa laskea koskiakin. Ja lauvantai-iltoina hän, proosan mestari, joka ei ryvettänyt itseään runoilla, saattoi tulla suorastaan runolliseksi. Hävisi koko yöksi pappilasta! Kaukaiseen kalasaareen patiloi palkovenemestari ja ankkuroi itsensä ahvenmurtoon. Istui, uneksui, mitä lienee miettinytkään -- kaloista ei välittänyt, ihaili vain oman keksintönsä suloa. Sydänyöllä sitten havahtui ja patiloi pitkin peilipintaa, mutta ei vieläkään viiltänyt kotiin, vaan ohjasi suikulansa Vaarnankalliota kohden. Siihen asettui jyrkänteen siimekseen, kaiveli taskujaan ja näperteli jotakin. Kokonaisen rullan siimaa laski veteen lyijypainon kanssa -- vanha kansa oli siinä paikassa väittänyt olevan kolmenkymmenen sylen syvyyden. Väntti istui uudessa palkoveneessään ja lyijymykyrä veti siimaa hänen taskustaan -- olipa juhlallista kuvitella, missä asti lyijy oli painumassa, voi kamalaa kuilua.
Vasta sitten, kun oli luotinut pohjaan saakka ja syvyyden todennut, rauhan sielulleen sai kanottimestari ja niinkuin jättiläiskaakkuri räpylöillään patiloi kaksipäisellä airollaan kotivalkamaan. Laiturille rakkaan sukkulansa hinasi, kumolleen teloille käänsi. Ja aamurastaan visertäessä honkaisella rinnemaalla, jossa kanerva punaisena kukki ja johon aamuvalo iski kuin kulta, tanu poika tallusteli pappilan vaaralle sivu suitsuavan lehmitarhan, kesäyön hiljaisuutta ihmetellen, mutta ennenkaikkea aavistellen suurten keksintöjen valtakuntaa...
Eikä ollut tyttöä tämän papinpojan mekaanisessa mielikuvituksessa, ei kiusannut mikään hempeyden aistihaave, vaan päässänsä pyörivät kirkkaat hammasrattaat ja väkevässä veressä soutelivat vielä ihmeellisemmät vesivehkeet kuin palkovene. Kummastuneena ja halveksien papinpoika hätkähti todellisuuteen, kun häntä vastaan tähän vuorokauden aikaan astui nuori talonpoika hattu syvällä päässä -- mistä se tuli? -- Kuka oli? -- papinpoika näki piikatyttöjen luhdin ovea vedettävän kiinni -- mitä tämä nyt oli? Hän murahti ja puhui jotakin itsekseen, meni väsyneenä omaan huoneeseensa ja nukahti kuin tukki.
* * * * *
Väntistä, höyrylaivan, polkupyörän ja kanotin tekijästä tuli tietysti insinööri, mutta palkovene jäi palvelemaan vanhaa pappilaa. Sillä patiloivat tosin tytötkin, mutta sitten kun kaikki muut sen olivat hyljänneet, omisti sen kulkuvehkeekseen Iivari. Tämä poika kehitti sen oikeaksi torpeedoksi ja kauhistutti erämaanjärven kuikatkin ajamalla hurjasti niitä takaa ja ampumalla perään kuin tykkiveneestä, peittyen itse savupilveen. Iivari ei peljännyt pahintakaan myrskyä ja kehittyi taidossaan niin pitkälle että lopulta sukelteli aallokossa kuin vedenalainen. Senjälkeen hänen intohimonsa pakotti nuorukaisen peninkulmien pitkille harharetkille, jotka saivat koko kristillisen seurakunnan kauhuihinsa, kuten kronikat sen kertovat. Punalakkista palkoveneen patiloijaa luultiin näet syrjäkylissä vaaralliseksi sielunviholliseksi ja ristirahvas pakeni papinpoikaa missä ikinä tämä liikkui ja maihin yritti -- heinäväki heinähankoineen haravoineen läksi käpälämäkeen ja Kolikankylän akat veisasivat vapisevalla äänellä satavuotisista, russakkain jyrsimistä virsikirjoistaan että:
Armon liiton Engel, Torju pääldäm perkel!
16.
Vanhan pappilan ulkoilmaleikkejä.
Sitten kun saippuapallojen puhaltelu, puujaloilla kävely, hiekassa leikkiminen ja kuperkeikkiminen, kyhnällä, sylkikuurosilla, vankivyörärisillä, karttusilla ja hippasilla olo, voileivän syönti navetan katolla, hartsin poltto, savipullain paistanta, paarmain lennättäminen häntätikun kanssa avaraan maailmaan, sinitakki-tikkulaatikkojen uhraaminen muurahaispesiin, hapsenkattien, niskantaittajain ynnä muiden sarvijaakkojen voimisteluttaminen, pääskysten heijauttaminen untuvain perään, yölepakkojen pyydystäminen valkoisella vaatteella ja ongenvavalla, lääkärin vastaanotot ja lasten kastanta, linnunpesien ja sammakonpoikien etsintä ynnä muuta, ynnä muuta, ynnä muuta -- sanokaamme se kolme kertaa -- olivat siirtyneet lastenkirjoihin, joutuivat päiväjärjestykseen sellaiset huvit kuin kroketti, volangi ja rautatanko. Viimemainitut ajanvietteet olivat oikeastaan polkupyöräkuumeen ja kanotti-lavantaudin edelläkäypiä oireita ja kronolooginen järjestys kronikassamme ei siis ole tarkka. Kroketti oli vanhaan aikaan hauska peli ja pelattiin sitä suurella hartaudella pappilan pihalla. Polttokeppi oli lyöty keskikuistin porrasten eteen ja viiden linjaportin tähtäyssuunta ampui suoraan Vanhan Puolen portaita kohden. Jokainen portti antoi yhden lyönnin oikeuden, jos nimittäin krokettipallo siitä läpi livahti.
Jos pallo vieri kahden portin lävitse, sai luonnollisesti kaksi lyöntiä ja silloin oli hyvä jatkaa matkaa eteenpäin. Oman pallon kosketus pelitoverin palloon antoi myös kahden lyönnin evästyksen, jos niitä lyöntejä tahtoi epäitsekkäästi käyttää ainoastaan eteenpäin päästäkseen. Mutta ken tahtoi tehdä kilpailijansa vaarattomaksi tai heikontaa hänen asemaansa, se oli oikeutettu "krokkaamaan", mikä tapahtui siten että valtias lujasti painoi jalallaan omaa palloaan ja pamahutti sitä sivultapäin pitkävartisella vasarallaan, jolloin toverin pallo kimmahti kuin kuula pyssynsuusta menemään yli pihan. Julma krokkaaja sai oikeuden lisäksi yhteen omaan liikkeeseensä niin että jos onnetar häntä suosi, hän saattoi yhteen jaksoon kierrellä läpi kaikista porteista, paukahuttaa keppiin ja voittaa pelin, jolloin pihan perälle kyyditty toveri tunsi itsensä viralta pannuksi -- ja uusi peli oli aljettava. Se oli yksinkertainen, rehellinen kilpaleikki, joka opetti tarkasti tähtäämään ja käyttämään virkavaltaansa. Mutta jos kanssapelaaja sattui olemaan pelisankarille tavallista mieluisempi olento -- esimerkiksi "Tolpan Nanneli" tai pappilan Aune uuden kanttorin tai apupapin edessä -- niin kuului ritarillisuuteen olla krokkaamatta ja päinvastoin auttaa heikompaa astiaa läpi kunniaporteista, jotta olisi tullut täytetyksi raamatun sana: kolkuttakaa -- niin teille avataan -- se tahtoo sanoa: krokettiurhon oli annettava nuijallansa niin edullisia paukkuja mielitiettynsä pallolle että tämän sydän oli avautuva. Krokettia pelattiin kaikkina vuorokauden aikoina, puupallojen pauke ja puuvasarain kopse kaikui usein auringonlaskun jälkeenkin, ja sunnuntaiaamuina, heti kun ukko rovasti Junnun kanssa oli lähtenyt kirkkoretkelleen, kiiruhtivat pyhäpukuiset papinpojat ja tyttäret etsimään kuistin nurkasta nimikkovasaransa ja pallonsa, ja kroketti alkoi palvelustyttöjen katsellessa pirtin akkunasta. Ulkoleikki keskeytettiin vain siksi ajaksi, jolloin mamma kulta luki saarnaa. Intohimo krokettipeliin oli niin suuri että kaikki vehkeet porttipuikkoineen raahattiin mukaan huviretkille Niettussaareenkin, vaikka ei missään löytynyt niin hyvää krokettimaata kuin kotikartanolla.
Senjälkeen seurasi volangin kulttuurikausi. Katajaisia vanteita, jotka olivat kierretyt erivärisillä vaatesuikaleilla ja jotka lennätettiin korkealle ilmaan puisella tahtipuikolla. Niiden piti hurjasti pyöriä ilmassa, muuten ei heitto ollut normaali. Niitä heitettiin ristinrastin toisilleen tai keräsi yksi kaikki heitot käsivarteensa. Leikki vaati siroja, notkeita liikkeitä, siinä oli jotakin taiteellista. Kesäneitosille se tarjosi edullisen tilaisuuden keimailuun sikäli kuin kristillisessä pappilassa keimailua harjoitettiin. Sai kirkua, huudahdella, hyppiä ja leikin temmellyksessä syöstä vaikka poikien syliin kopiksi, jolloin asianomainen punastuminen ja hillitön nauru suuresti lisäsi urheilun viehätystä. Volangikin toisinaan raahattiin mukaan kesäisille huviretkille Hulkonniemen autioon, Roinilaan, Niettussaareen, Ruukiin. Nuo punaiset, siniset, viheriät ja keltaiset vanteet, jotka lennähtelivät korkealla kuulaassa ilmassa kilpaa pääskysten kanssa -- taisi joskus pääskynen livahtaa lentävän volangin läpi -- loivat omituista värivaihtelua erämaan yksitotiseen luontoon.
Rautatanko kuului pappilan pojille. Siinä Väntti tai Vihtori teki "kiepin" tai heitti jättiläisheiton renkipoikain ihmetellessä, siinä -- tallin kupeella -- rimpuilivat kaikki miten kulloinkin. Nostettiin itseään kiinni tankoon esimerkiksi sata kertaa. Se oli miehekästä ettoneen viettoa varsinkin sunnuntaipäivinä tai muina rokulihetkinä.
* * * * *
Vanhan pappilan ulkoilmaleikkeihin voimme joltisellakin asiantuntemuksella lukea myös pappilan lasten ensilemmen leimahdukset erämaan luonnon vapaassa helmassa. Koska jäsenluku pappilan nuorisossa oli 8, niin voisimme veistää 8 nuoruuden novellia, mutta tyytykäämme ylimalkaisin sanoin naulitsemaan yhteen kimppuun kaikki nämä Amorin siivet aivan niinkuin havukat ja pöllöt oli naulittuna tallin luukun yläpuolelle. _Esko_ oli nuorena ylioppilaana rakastunut orpanaansa Elliin, paksupalmikkoiseen savolaiseen tyttöön, ja souteli hänen kanssaan Niettussaaren ympäri; papin vanhimman pojan romantiikka saavutti sellaisen huipun ettei herra ylioppilas keksinyt ainoatakaan sanaa Ellille, joka meloi veneen perässä. Esko vain souti ja varmasti hän haaveili jumalallisia asioita, koska hän oli niin vaitelias, ja vasta kun kala hyppäsi tyynessä vedessä, civis academicus avasi suunsa ja kysyi:
-- Näitkö, Elli? Elli vastasi:
-- Mitä sinä tarkoitat? Johon Esko antoi selityksen:
-- Että kala hyppäsi!
-- Sehän oli mukavaa, sanoi Elli ja sitten ei puhuttu taas mitään, vaan Esko souti, souti. Kymmenen minuutin päästä huomautti Elli ruotsiksi:
-- Hva' här är vackert! Johon Esko muikeasti hymähti:
-- Taitaa ruveta satamaan! ja nuori säädyllisesti kasvatettu herrasväki palasi saareen, jossa muukin pappilan väki sinä iltana majaili.
Kronika kertoo vielä seuraavaa. Eräänä hempeänä elokuun iltana oli Esko kadottanut Ellin näköpiiristä ja vaikka tapansa ei ollut kiivetä korkeammalle kuin siipensä kantoivat, nähtiin hänet yhtäkkiä pappilan pääpytingin harjalla hajalla säärin ja hiukan vapisten, varjostaen kämmenellään silmiään, joissa myös silmälasit oppineesti kiilsivät, tähystävän alas horisonttiin. Ja mitä näkikään hän silloin? Ellin, paksupalmikkoisen, aristokraattisen Ellinsä, joka kaukana pientarella korjaili hamettansa. Elli oli kenties käynyt riihivatukossa ja pukunsa oli joutunut epäjärjestykseen. Mutta että hänet jostakin taivaallisesta korkeudesta saattoi keksiä itse Esko, se oli Ellille tuntematonta. Sentähden Elli ei ymmärtänyt edes punastua, vaan korjaili kursailematta leninkiänsä. Ja tämäkös oli Eskolle ihanainen, melkein ylönluonnollinen ilmestys. Sellaisesta hän oli lukenut tuskin Anabasiksesta, korkeintaan Odyssein harharetkistä. Jos joku punastui, niin kyllä se oli Esko itse, sillä hänen sydämensä pamppaili rajusti. Hän tahtoi hengessänsä huudahtaa kuin Nummisuutarin Esko: kraatari, elätkö sinä vielä? mutta hän ei maininnut edes Ellin nimeä, kömpi vain tyynesti alas tikapuita ja suuntasi askeleensa suoraan alapihaan nousten ylös jyrkkiä kaideportaita -- ja vasta sitten hän läksi kaartaen ja keppiä heiluttaen, valkoinen ylioppilaslakki päässään, kävelemään sinnepäin, jossa Ellin oli nähnyt. Mutta Elli olikin jo kiertämässä pirtin taitse pappilan pihaan eikä paksupalmikkoisella neidolla ollut haaleansinistä aavistustakaan että Esko häntä oli vakoillut. Eivätkä nuoret ainakaan sinä iltana kohdanneet toisiaan kahdenkesken, sillä liian säädyllinen ja hienotuntoinen oli Esko esittääkseen vartavasten kahdenkeskistä kävelyä kesäisen illan kullassa. Sen olisi heistä kumpikin pitänyt vähän sopimattomana. Sitten Ellin jo täytyi matkustaakkin takaisin Savoon, ja Esko, joka kirjoitti runojakin, jäi hautomaan nuoruutensa kesää ja tulevia tutkinnoita. Ainoastakaan suutelosta tai muusta sellaisesta -- ei puhettakaan. Sangen kuvaavaa tälle liikuttavalle draamalle, joka pelattiin erämaan pappilassa, oli lisäksi se että Esko vasta 30 vuoden kuluttua tavattuaan Ellin kysyi:
-- Miksi sinä niin pian tulit pois sieltä kuoppavatukon laidasta?
-- Mistä kuoppavatukosta sinä puhut, rakas Esko?
-- No tietysti pappilan kuoppavatukosta vuonna 18...
-- Mutta mistä ihmeestä sinä tiedät että _minä_ silloin olin kuoppavatukolla? kysyy Elli, jo keski-ikäinen kruununvoudin rouva pikkukaupungissa.
-- Minähän seisoin pytingin katolla!
-- Seisoitko sinä pytingin katolla?
-- Ja näin, kuinka sinä -- korjailit hamettasi?
-- Näitkö sinä, kuinka minä... Herre Gud i himmelens höjd...
-- Ei, kyllä se olin minä, joka olin himmelissä eikä herreguudi! tokasee Esko, joka on hiukan hiprakassa, koska on palannut pormestarin päivällisiltä --
-- Ja tiedätkö vielä mitä? höpisee klanipää Esko, jolle ryyppy on antanut rohkeutta.
-- No? nauraa Elli rouva, silmät suurina.
-- Minä olin rakastunut sinuun, Elli!
-- Oodo, oodo! pääsee muikeasti Elliltä. Mutta tiedätkö sinäkin jotakin, Esko?
-- Anna tulla nyt!
-- Minä _huomasin_ sinut pappilan katolta. Sitten _näin_ minä sinun katoavan. Vaan kun et _heti_ tullut, niin luulin sinun lähteneen pappilan rantaan ja kiiruhdin pihaan.
-- O tempora, o mores! mölähtää Esko. Minähän menin --
-- Niin, mihin sinä silloin menit?
-- Pik...
-- Pik! sanoo Elli rouvakin ja molemmat nauravat vesissä silmin.
Toisen pappilan pojan, _Vihtorin_, ensi lemmen leimahduksista erämaan ulkoilmateatterissa on vähän vaikeata esiintuoda argumentteja. Tämä nuori herra, joka palatessaan suorittamasta ylioppilastutkintoaan tahtoi hämmästyttää isäänsä säästetyllä sadan markan setelillä saapuen siis jalan 200 virstaa lähimmästä rautatiekaupungista "Mannisen Freken" kanssa valkolakki päässänsä, oli täysi vastakohta veikolleen Eskolle. Hän uskalsi purjehtia flammansa kanssa hurjaa vauhtia pitkin järvenselkää eikä suinkaan köllöttänyt tuppisuuna, vaan lauloi latinat ja ryssät, varsinkin sitten kun hänestä oli tullut kadetti -- vieläpä unissaan Vanhalla Puolella poika rallatteli, messusi ja rupatti ryssää. Hänen ensilempensä kohdistui Tallbergin Fannyyn, siskojen kesätoveriin. Amorin nuolet nousivat korkeimpaan kulminatsioonipisteeseensä kalaretkellä Torakassa, sen lehmitarhassa, jossa kesäisenä yönä Fanny ynnä Viktor yllätettiin juomassa lypsylämmintä maitoa samasta Torakan akan kiulusta, vieläpä yhtaikaa ja samasta laidasta. Silloin Fanny karahti tulipunaiseksi, sillä Vihtori näytti tahtovan nielaista maidon mukana immen mustat kiharatkin -- tilanne oli liikuttavan kaunis. Mutta kadetti-aliupseeri Viktor Voldemarin tie vei väleen Haminan harmaaseen kaupunkiin ja Tallbergin sievä Fanny joutui pakanalähetyssaarnaajan kanssa naimisiin haihtuen iäksi mustien maahan. Jumala ei näy yhdistävän kaikkia, jotka juovat samasta kiulusta kesäisenä yönä nisälämmintä maitoa! Jonakin toisena kesänä lomaileva luutnantti "pussasi" kuten siihen aikaan sanottiin, postineiti Juliaa, joka oli likinäköinen niin ettei voinut erottaa vinkuvaa volangia suudelmasta.