Part 8

Vänrikki ja tyttö kiitivät pitkin kenttää. Iivari karkasi kuin tiikeri Esterinsä perään, sillä vänrikki oli viskannut vormunsa maahan ja liiti kuin tuuliaispää. Vinhasti viuhui Esterinkin lyhyt hame. Juostiin piha, riennettiin talli, kolme juoksijaa vilkkui lähellä metsän rajaa. Vänrikki hyppäsi yli aidan ja tuli jo tyttöä vastaan kuin pommi, mutta merkillisesti väisteli Esteri -- ja Iivari lensi nurin mättääseen. Hän karkasi taas tytön perään ja oli juuri hipaisemaisillaan rakasta Esteriä niskaan, kun Juho Ludvigin ojennettu käsi pujahti kuin lintu Esterin käteen.

-- Piru! hihkasi Iivari, mutta toisensa saanut pari pyrskähti nauruun ja papinpojan täytyi tyytyä kohtaloonsa. Esteri sai hiukan sydämenpistoksia eikä enää lähtenytkään Iivarin ajettavaksi.

Muut jatkoivat. Iivari ei enää nähnyt eikä kuullut mitään. Esteri oli hänet myrkyttänyt.

Sisällä kulkivat palvelustytöt teetä ja vehnäistä tarjoten. Yli viheriäin kenttien hämärsi pehmoinen yö täynnä heinän tuoksua ja pauhaavain vetten uhoa.

Tämä Ruuki oli tosiaan romantillinen paikka. Sen istutetut koivukujat kuiskailivat menneistä loistopäivistä, joita ei kukaan ollut tutkinut. Sen virtojen vilinässä ja koskien kohinassa kuului outoja ääniä. Sen sillat olivat syvien huokausten kannattimia, ja koko tehdasaluetta ympäröivä loppumaton karhukorpi humisi hiljaa sen kansan vuosisataisvaiheita, jonka historiaa ei kukaan ollut kirjoittanut. Suvannoissa loiskahtelivat lohet omin aikoinsa, ja ryysyihin puetut, yksinäiset onkimiehet seisoskelivat mykkinä vesikivillä tuontuostaan vetäen virrasta välkkyvän harrin tai punatäpläisen kiltun, tottuneesti pistäen kalat konttiin.

Salaperäisen romantiikan uho tunkeutui sisälle nimipäivävieraidenkin sekaan. Luisevan kanttorin pitkä käsi löi tahtia ja vähän harjoitettu sekakuoro lauloi juhlallisesti venyttäen:

Sua lää-hde kaa-unis kaa-tse-len Li-kel-lä vet-tä-si, Kuin pii-lven vaa-rjot va-e-l-ta-vat Kuu-vaa-sti-mee-ss-asi!

Ja myös ukko rovasti herrainhuoneen ovelta, pitkävartinen piippu kädessä, hyräili: Jag sitter källa vid din rand...

Oli päästy siihen oikeaan runebergiläiseen isänmaalliseen tunnelmaan, joka kultasi kuin iltarusko äärimäiset salotkin Suomessa ja jonka kruunasi uskonnollinen virsi:

Kaikkivoipa Jumalamme! Me jalkais juureen kumarramme...

Kynttilät ja öljylamput loistivat, totilasit kilahtelivat kodikkaasti, rouvain kasvot paistoivat tyytyväisyydestä ja nuoret jatkoivat leikkiään pylväsportailla. "Mitä sen pitää tekemän, jonka pantti tulessa ja tervassa kiehuu?" -- "Tuokoon tuolta tallin takaa kolme totta ja kolme valetta!"... Kello oli jo 12 sydänyöllä, kun vihdoin kajahti Nelly rouvan kutsuva ääni:

-- Illalliselle, hyvät vieraat. Tulukee nyt kaikki. Snälla tant, får jag bjuda på en enkel smörgås. Ottakeehan nyt ruokoo, Hulukkonen ja Repekka ja fröken Esther. Var så god herr löjtnant... Syökeehän vieraat uutispottuo ja kalloo -- Miitaksen, Miitaksen roavon ne on onkimia ja rähmiväthän tuolla Simssi ja Apsalo raukkai... Tantti ottais pudinkia, ei se niin hyvvee oo kuin tantin oma laittama... kartemummaa minä panin. Syöhhän nyt Iivari, no se on niin hieno poika, mikä hänestä tullenee... tykkääthän sinä Esteristä? Vaan se tuo vallesmanni meillä on kuin posliinitokka: vanahan ruustinnanni sai nuortumaan. Elekee puhhuu mittää pahhoo pastorista -- on meillä kukkia... vaan se tuo luutnantti on ekta kavaljeeri... Älä sinä Miitas ennen Kurimon isäntää ota! Syökeehän nyt mahanna täyteen, jotta jaksatta soutoo kottiin...

Näin aterioitiin Johannan päivän illalliset aina vieraanvaraisessa Ruukissa. Nelly rouva oli oiva ruuanlaittaja, joka ihan pahastui, jos eivät vieraat syöneet.

Ja kyllä nämä söivätkin kalistellen kahveleitaan kaikissa huoneissa ja nytpä vasta sukkeluuksia lasketeltiin, nytpä vasta paistetun kiltun, uutispottujen, viilipiimän, hillojen, pudingin ja jälkiruuan ääressä erämaan henkiset aarteet nousivat pintaan sieltä missä äsken vielä vain sininen virvatuli oli palanut. Nordbom änkytti ja pumppasi pappisvitsejä, Buxhöfden kuvaili vörvalttariaikojaan, Dansman näytteli kloovnia ja pajatsoa, Würtenberg viimeisteli Gisbuansa, ukko Hulukkonen matki erämaan faunaa, papinpojat kertoivat Oulun lyyseon seikkailuja. Juho Ludvig edusti armeijaa ja hovia, lukkari laklatti kansanvalistustaan, ja synkeä susivoutikin, todin ja puuron lämmittämänä, paljasteli järjestysvallan salaisuuksia täällä kaukana korvessa. Nuoret naiset kikahtelivat, rouvat rupattivat toistensa korviin, emännätkin myhähtelivät -- oh, nämä olivat todella Johannan päivät. Mutta ylinnä kimahteli Nelly rouvan intohimoinen huomautus:

-- Syökeehän, ottakeehan, elekee ruusailla -- Miitas hoi, tarjoa farbruurille lissää...

Vielä puolisen tuntia -- ja vieraat lähtivät. Aamu jo vaalasti, kun pappilan veneet kilpaa kiitivät Niskan seljällä. Auringon ensi säteet leikitsivät kuin pienet enkelipoikalapset usvan tyttärien kanssa. Haukiperän, peninkulman pituisen soukelon poikki, puikkelehtivat salaperäiset haamut -- niistä oli kummitusjuttuja. Joutennientä kohti liukui kokonainen eskaaderi nimipäivävieraiden veneitä. Sieltä kuului yli vetten laulu:

Läksin minä kesäyönä käymään Siihen laaksoon, kussa kuuntelin päivää, Kussa lintuset laulaa! Metsäkanatkin ne pauhaa! Ja mun syyytämmeni etsi lepoa ja rauhaa...

Ämmän ja Jalokosken pauhina häipyi häipymistään taaksepäin.

12.

Pappilan metsissä.

Oi lapsuuden kotiseutu ja ainiaaksi todellisuudesta kadonnut, isän ja äidin pappila! Mitä minä kirjoitan, miksi kirjoitan, kannattaako muistella sitä, mitä ei koskaan saa takaisin? Elämä on sarja leikkiviä päivänsäteitä, jotka synkeä syys-yö sammutti. Miksi tuskani kovasta kalliosta koetan lohkaista itselleni kiiltäviä kiven muruja -- jospa kaikki vain onkin katinkultaa? Minä tahtoisin huuhtoa elämäni vierivästä virrasta kultaa -- löydänkö mitään? Miksi sumu himmentää silmäni, epätoivo mieleni valtaa -- millaista sukua lienemmekään, me vanhat papinpojat?

Siellä erämaassa oli niin kovin vähän kukkia. Ei siellä ollut syreenipensaita, ei edes valkovuokkoja, ei siellä kirsikka punoittanut eikä siellä kasvanut ainoatakaan omenapuuta. Mitä puhun? Olihan siellä pieni appelsiini, joka kasvoi Ämmänruukin salissa ja jota herra Würtenberg oli kasvattanut 30 vuotta. Ja vihdoin se kukki ja teki hedelmän ja suurena ihmeenä sitä näyteltiin vieraille. Kolme pienen perunan kokoista kalpeankeltaista mukulaa! Voiko vienompaa kuiskausta kylmässä Pohjolassa kuulla kuumista tropiikkimaista?

Meillä papinlapsilla oli joskus outo ikävä kukkaismaailmaan, jonka tunsimme vain runoista ja romaaneista. Silloin me tyydytimme kaihoamme kuljeskelemalla yksiksemme pappilan ruispientareilla, riihien ja latojen takana. Taikka korpilaaksoissa, joissa purot kohisivat sammalen alla -- oi nuo erämaan ruskeat purot, joiden viileätä vettä me janoissamme kahmalolla tai päähineillämme joimme! Ikuisen unhoituksen Lethe-pisaroita näin nautimme, jotta emme suureen maailmaan ikävöisi -- tämähän _meidän_ kotiseutumme oli, jota me syvästi rakastimme. Mutta miksi me kuljeskellessamme synkissä metsissä haaveilimme satujen kuninkaantytärtä, metsän sinipiikoja, ratsastavia prinssipoikia, joita siellä ei ollut? Miksi? Me huusimme tuon kysymyksemme yli äänettömien salojen ja kaiku vastasi meille. Vastasi eikä vastannut? Miksi? -- Halloo -- _Miksi?_

Meillä oli itsekullakin salaiset lymypaikkamme, joissa me erämaan jumalatarta palvoimme ja hänelle sielumme uhrit kannoimme. Ikuisen hiljaisuuden korvessa me harhailimme ja kussa polun yllätimme, sen mieluimmin heitimme, jotta ei erämaan haltijatar meihin tympääntyisi. Poikki murrokon ja ryteikön, vieritse rommakon ja möykkelikön, ohi hyölien ja rimpien, päällitse hyllyvien rahkasammalmättäiden ja kaatuneiden kelohonkien. Siellä ei ollut mitään -- ja kuitenkin siellä havuhattu Tapio tarjosi valtakuntansa aarteet meidän käytettäväksemme. Kuinka kultaista ratsastaa kaatuneella, kumisevalla kelohongalla ja sivellä sen vanhalle hopealle välkähtäviä kylkiä! Yksinäinen paasi, jättiläisjärkäle -- meidän satulinnamme, valtaistuimemme, saarnastuolimme, uhrialttarimme! Mitkä tunnelmat täyttävätkään nuoret sielumme, kun hiljaa seisoimme metsäpaadella! Missä oli maailma -- keitä me? Mitä varten nämä lymypaikat oli luotu? Mitä salattua historiaa koko maisema tuoksahti? Jos olisi oppinut oravain kielen, lintujen liverryksen, saukon saksan, mykrän murteen: kaippa olisi päässyt totuuden perille! Kenties olivat nämä vain eläimiksi muutettuja ihmisiä! Pss -- maata laahaavan korpikuusen hameen alta livahti samettikoipinen olento -- kuka takasi, oliko se vain pupujussi eikä joku salaperäisempi olio? Haltijain valtakuntaa tämä oli...

Jänismäen kalliot! Haukiperän rantaharjut! Ison linjan rotkelmat. Saunamäki. Kiiskimäen vierustat. Kujansuun rinteet. Viitalan ja Salmelan tievarret. Honkavaara! Jysmän kaarre! Matalalahti! Suorsan autio! Miksi mainita mitään nimiä -- viittaa liiaksi ihmiselämään. Mutta me kuljimme erakkoina -- jokainen meistä, papinlapsista, oli erakko. Erakko-kanteletta me soitimme kenenkään kuuntelematta, harhailijan orpohuilua puhaltelimme. Siellä oli miljoonia metsänpuita, mutta aniharvan juuressa yllätti ihmistä -- korpea ja vielä kerran korpea.

Sepä painoi sieluihimme oman leimansa jo lapsina ollessamme. Sillä leimalla me, erämaan papin lapset, olemme leimatut hamaan kuolemaamme asti, olkoon kohtalo meidät sijoittanut mihin ihmispesään hyvänsä. Vanhassa pappilassa oli ennen poltinrauta A.B.C. -- sama merkki on meidänkin sieluihimme poltettu...

* * * * *

Nuoruuden haaveissa kiersimme pappilan metsiä leppäkeppi, pahkasauva koprassa, marjatuohinen kädessä, sienikassi kainalossa. Mutta kun tulimme ylioppilaiksi, vaati kunnia pyssyn olalle, laukun selkään, patruunavyön vyötäryksille. Suustaladattavien aikana heilui rinnalla ruutisarvi. Oi noita lukemattomia metsästysretkiä, jos kielin voisi kertoa näkönsä -- vanhat puut ja Vanha Puoli, josta aamuvarhain tai iltapuhteilla korpeen työnnyttiin! Mutta metsä säilyttää salaisuutensa, korpi omat muistonsa umpeen peittää.

* * * * *

Rolf on teoloogi ja hänestä tulee kai pian pappi. Hän lukee raamattua alkukielellä -- hebreaa hän pänttää päähänsä pienessä kammiossaan vanhalla puolella. Elohim -- hilaham -- bilapum. Iivari veli, joka myös on ylioppilas, ei ymmärrä hölynpölyä, hän on hyljännyt kreikankin silloin kun sitä tarjottiin ja päättänyt visusti ettei hänestä tarvitse tulla pappia.

Mutta yksi on salaperäinen kieli, jota veljekset ymmärtävät. Rolf sentään paremmin kuin Iivari, joka on liiaksi hempeä haaveilija.

Metsästys!

Tympäisee Petrusta kärpäspilkkuinen hebrea, hän paukahuttaa pyhän biblian kiinni ja tempaisee pyssynsä poronsarvesta. Aivan samoin tekee Iivari, Jussi poika, silloin kuin tiede tai taide tuntuu raskaalta ja joutavalta. Mitä varten on keksittykään kirjoja ja tutkintoja, opistoja ja professoreja vapaan sielun kiusaksi?

Koirat seh -- fifiii... Mikä ihana tunne: hiipiä pyssy kainalossa ulos pappilan aituuksesta. Jos autuus on jotakin inhimillistä, jos on olemassa "autuasten maita", joista Aleksis Kivi runoilee, niin tottatosiaan moinen nuorenmiehen metsällemeno on autuuden esimakua, heijastusta jostakin, joka on ihanaa ja ikuista, kaikesta ikävästä irtauttavaa. Pyssy -- vapaaherran valtakirja korvessa. Lintukoiran haukunta -- enkelin kutsuva ääni korkeuden juhlasaliin. Lie syksy, mutta ikuista kevättä suhisee linnun siipi, ja korva tarkkaa, missä suhina loppui pieneen pahki paukahdukseen, konsa lentävä lehahti puuhun. Otappas selko, _mihin_ puuhun?...

Noppe haukkuu, syyskuulas ilma väräjää, mutta synkkä tureikko seisoo mykkänä kuni karjalainen kalmistokuusikko. Mustat naavaparrat vain hiljaa häilähtelevät...

Papiksi lukeva papinpoika hiipii kuin shakaali koiranhaukkua kohti. Milloin harppaa pitkin askelin, milloin kyyristyy ja kurkistelee puun takaa -- nyt hän konttaa, konttaa. Tämä on toista kuin hebraiska, tämä on sitä alkuperäistä elohimmia. Jollei koira vimmatusti haukkuisi, olisi metsässä niin hiljaista että voisi kuulla hiirenkin vikinän. Papinpoika pidättää hengitystään -- koiran häntä vilajaa, vilajaa. Vielä viisikymmentä askelta ja hana vireeseen... Missä? Missä? Sepä ihme. Oi luoja, oi Elohim ettäs olisit sallinut metsämiehelle seitsemän silmää. Hebrean lukeminenko näön himmentää? Oksako tuo vai linnun kaula? Naavako häilähti vai linnunko pursto? Ah, _se_ istuu juuri rungon takana -- hiukan vain nokkaa ja purstoa puuntaa -- täytyy kaartaa, jos kestää... Pyssyn tukki latvaa kohti -- nyt...

Poks! Ja ryminällä, kolhien havuja, putosi rämeikköön metsopoika, mustankiiltävä jättiläislintu, jonka turkinpunaisten luomien alta tumma silmä vielä kuolemassa katsoi...

Koira tarttui metsoon, mutta siinä oli samassa papinpoikakin. Noppe sinä --!

Metsässä vallitsi syvä hiljaisuus. Ruudinsavupilvi vain häälyi hiljaa matkaillen eteenpäin puiden lomitse. Mutta korpikuusen juurakon alla istui mykrä, korvat luimussa ja huokasi tyrmistyneenä: "Mikä hirveä räjähdys lieneekään maailmassa tapahtunut? Jumalankiitos että _minä_ sentään jäin henkiin"...

Yhtäkkiä kimakka koiran haukku taas kajahti, mutta etäämpänä korvessa. Metsonampuja tunsi sen heti pappilan toiseksi koiraksi ja arveli: ka, lieneeköhän Iivarikin liikkeellä. Hän kuunteli kauvan, mutta kun ei pyssynpamausta alkanut kuulua ja hänenkin Noppensa ääni yhdistyi Panun haukuntaan, niin että olisi siellä luullut olevan vähintäänkin ahman puussa -- niin kauhea oli älinä ja hurttien räiske -- niin läksi hän ottamaan ilmiöstä selkoa. Kaahlasi soita, harppasi rimmikkoa, juoksi kuivaa kanervakangasta ja painautui rotkoon...

Rolf, teologian ylioppilas, oli juuri nostanut pyssyn poskelleen ja alkoi tähdätä koppeloa, joka istui korkean petäjän äärimäisellä latva-oksalla, kun samalla kajahti toinenkin pamahdus ja koppelo kohisten maiskahti maahan.

Hän laski hanan ja murisi: -- Jussi juutas!

Mutta eipä Iivari veli mielestään tänään ollutkaan mikään juutas, koska oli saanut pudotetuksi metsälinnun itsensä mestari Pekan nokan edestä. Ylpeä nuorukainen kohotti maasta koppelon: hehei!

-- Sinäkin -- muka... Et tu mi Brute! onnitteli Rolf. Mutta Iivari vastasi hebrealaisroomalaiselle veljelleen sillä kreikkalaisella heksameeterilla, jonka suomennos klassillisessa lyseossa kuului:

-- Ei kelpaa monikoiraisuus -- yks koira vaan olkoon!

Veljekset vaelsivat vähän matkaa yhdessä, mutta erkanivat pian kahta puolta polkua ja kohta alkoi jälleen kuulua koirain haukuntaa ja tuliluikkujen jymähdyksiä syyskuulaassa korvessa.

Osasivat koirat nuoria herroja juoksuttaa! Hullautuivat haukkumaan oravaa niin etteivät eronneet puusta, vaikka selkäänkin saivat. Juoksuttivat poikia toisinaan yli pahimpien jänkäin ja kun sitten piti tili tehtämän ihmisen ja koiran välillä, niin osoitti loppusumma -- naavatukkoa, joka oli suvainnut liiaksi muistuttaa metsälintua. Saattoi myös sattua että puusta, jonka latvaan pomahutettiin, tuli alas -- lento-orava tai ruskea kärppä.

Hyvin usein veljekset, kiertäessään kotiin rantatien kautta, kohtasivat isä-ukkonsa, joka huolestuneena huomautti:

-- Verkonlaskuun velikullat -- suolakala on loppunut.

Linnutta tultiin toimeen pappilan ruokapöydässä, kalatta ei päivääkään!

13.

Vanha-Mari ja Esko.

Vanha-Mari ja Esko! Olipa sekin vaunupari vanhassa pappilassa. Kuinka vanha tuo Vanha-Mari oikeastaan oli, ei pälkähtänyt kenenkään päähän tiedustaa. Mistä ilmestynyt horisonttiin, sitäkään ei kysytty. Hän ikäänkuin kuului vanhan pappilan kiinteimistöön. Akalla kuului olevan ukkokin, mutta siitä ukosta puheltiin harvoin ja silloinkin matalalla äänellä. Ja vettä tuhersi Marin silmä, kun ukosta puhuttiin. Ukko näet istui jossakin "linnassa". Salaperäinen juttu.

Vanha-Mari oli vanhan pappilan kankaankutoja, talvikaudet hän jyskytti, jyskytti, helskytti, helskytti ja hänen suunsa teki melkein samat liikkeet kuin sukkulainen. Oli eräs Leena Väyrynenkin yksi rakastetuimpia ruustinnan kutojamummoja, mutta Vanha-Mari eli enimmän ikänsä pappilassa, taisi sinne toki kuollakkin lopulta -- ja vaikka kuolikin, jäi sittenkin ikäänkuin elämään, siinä määrin hän oli oleellinen olio pappilassa. Sanoimmeko että kuului kiinteimistöön muija? Kaksi intohimoa oli, jotka tekivät Maristakin irto-mööpelin. Oulussa käynti hakemassa poikia hevosella kotiin jouluksi -- jolloin sai viattoman naukunkin paukkuvassa pakkasessa -- sekä kesäkalastus Eskon, pappilan vanhimman herrapojan kanssa.

Intohimoinen kalansyöjätär kun oli ja Esko intohimoinen pyytäjä, niin kohtalo heidät sovitti yhteen veneeseen. Sille hieman naurettiin, mutta periaatteellisesti asia tunnustettiin. Vanha-Mari ja Esko! Kalalokitkin heidät tunsivat jo kaukaa. Esko soutaa paitahihasillaan, olkihattu tai "pata" päässä ja Vanha-Mari huovata kyökkää. Huovata kyökkää ja puhua parpattaa. Näöltään kuin itse syöjätär, käykkäleuka, silmäluomet punaiset. Mihin taas mentäneekin, mutta mennä vain pitää. Verkon laskuun, koukun pitoon! Vastatuuli helkutin kiva, mutta päästävä on vaikka kerma happanis. Ja happanihan se monta kertaa ennenkuin kahvinkeittoon jouduttiin. Kahvi -- vaikea sanoa, kumpi jumalanvilja akan suussa makeammalta maistui, kalako vai kahvi, molempi parempi. Mutta sattuipa kerran että kun vastatuuleen soutivat syksyisenä päivänä ja Niettussaareen poikkesivat sekä pannun tulelle nostivat ja eväskonttiaan kaivelivat: että...

-- Herran kiekura ja pirhana: kahvituusa oli unohtunut pappilaan! Ruustinna sen oli huomannut vasta parin tunnin päästä kalamiesten lähdettyä, mutta telefoonia ei ollut. Tarina kertoo että silloin syöjätär käykkäleuka, Vanha-Mari parka, pärskähti itkuun. Pappilaan päin katseli yli ärjyvän Niskaseljän ja itkeä tillitti kuin pikku tyttö, jolta on markanraha pudonnut. Ei liene Kullervo pahemmin parkunut ja kiroillut veitsensä katkeamista paimenen kivileipään kuin Vanha-Mari kahvitötterön unohtumista. Se vei mielialan, riisti sielun ja toi hammaskivun. Kaiken kallella kypärin katseli porisevaa vesipannua myös Esko, joka kalaretkillä harrasti samoja sakramentteja kuin Marikin. Mitä tehdä? Ei iljennyt palata pappilaankaan. Jos olisi ollut edes taskumatti povessa... Puske eteenpäin vaan, kisko papin poika vielä kolme neljännestä Oraviselkää, soutele poukamat ja naatikat, anna akankin airoella, visko verkot, nakkele nokkoset ja kiipeä Kylänmäkeen -- ehkäpä Kylänmäen akka lainaa kahvit, ja mieliala, tuo jumalainen suomalaisen korpikalastajan stimmung, on pelastettu. Mutta eihän kahvitötterön unohtumista pois eväskontista liene sattunut kuin yksi kerta elämässä -- muisti Mari toisella kertaa kurkistaa, oliko asiaankuuluva kalusto eväskontissa. Muistelkaamme siis mekin vain normaalielämää erämaassa.

Vanha-Mari on hyvällä tuulella, på briljant humör, kuten ruustinna sanoo, sillä kotirannasta lähtiessä on hän vielä kerran todennut, konstateerannut että "tuusa" on mukana. Ja tottapuhuen on ruustinna antanut muorille piskuisen "täräyksen" vanhasta nassakasta. Parahiksi Jumala tuulenkin kääntää.

-- Nostahhan purje! sanoo akka ja Esko pujottelee renkaat mastoon, pystyttää maston ja nostaa pirkkelillä siipipurjeen, piirittääpä puomillakin. Itse perähän paneiksen kuin pappa ja akan häätää etuteljolle töröttämään.

Keskeltä selkää laskevat, purje pullistelee, vene kallistelee -- ei pelkää Esko, ei pelätä ymmärrä, Vanha-Mari hiukan murisee, mutta uskoo papinpoikain purjehdustaitoon ja "tuusan" tunto sieraimissa vahvistaa hänen uskoansa Jumalan sallimukseen, ettei kalavene mene pohjaan.

-- Lasketaanko sitä verkkoja Kukkosaaren ja Teräväniemen väliin!

-- Ei tällä tuulella, saapi heittää Niettussaaren taakse, toimittaa akka.

Ja ensimäisen pannun tyhjensivät kalamiehet Niettussaaressa ja siinä hörpän ääressä vasta tekivät "marschruutansa".

-- Pihlajaan, Pihlajaan mennä pitää. Tyyntyy tämä illaksi, vetää ne nuottaa Kylymällä lahella, selittää Vanha-Mari. -- Juoko se herrassöötinki kolomatta kuppia?

-- Jospa joisi... sanelee Esko hattu takaraivolla ja nenä punaisena kiiltää.

-- Ka juo, juo -- tuloo tätä vielä.

-- Eikös Mari ryyppää?

-- He-he-he -- Mari hirnui hyvällä tuulella ollessaan aivankuin pappilan vanhin ruuna -- ryyppäsin minä jo puolentusinaa, vaan saatan minä vielä... sydänalalle hyvvää tekköö...

-- Kukahan lienee kahvinjuonnin opettanut tälle seurakunnalle? kyselee Esko.

-- Niljus vainaa, Niljus vainaa, selittää akka. Vanha-Mari huuhtoo kupit Niettulan keittiön hellapadassa ja sitten lupsautetaan ovi taas lukkoon ja lähdetään jatkamaan matkaa. Kalatiiran valkoinen siipi kiiltää ilta-auringon paisteessa ja kuikat huutelevat koskenniskassa.

-- Sateenhan se siitä vielä laittaa, kun vesikosta henki käy ja kaakkurit voivottaa.

Niemeen asti pääsivät, niin tyventyi, limautui taivas ja tosiaankin rupesi vettä ripistelemään. Soutaa ja huovata taas piti.

Ja Vanha-Mari kyökkäsee, kyökkäsee perässä nokka ja leuka pitkällä ja suu mutruilee, mutta Esko soutaa etuteljolla hartaasti. Iänikuisia juttuja jupisee Vanha-Mari ajan kuluksi ja Esko vaiteliaana kuuntelee.

-- Piettiin tuota verkkoa ennenni noatikkaalla -- soatiin siikaa, ahventa, särkeä, haukea. Oli ennen kalaa maassa ja piisasi papille ja palkkaväelle, vaan isosti on vähentynnä viime vuosikymmenellä. Muistan minä Näälmanni vainaan aikaan...

Muorin puhe katkesi, kun sadekuuro ropisten putosi niskaan ja Vanhalle-Marille tuli kiire käärimään hameitaan.

Jättäkäämme kalamiehet sateen sisään ja toivottakaamme heille hyvää kalansaalista Kylmälahden kaukaisilla perukoilla.

14.

Vanha-aika ja uusi-aika kohtaavat toisensa Vihtahousussa, joka ajaa jättiläisrukin rattaalla.

Vanhan Pappilan kulkuneuvot olivat samat alkuperäiset kuin muuallakin Suomessa. Rautatielle oli satoja virstoja, höyryalus, mikä huhuttiin nähdyn Ämmän ruukin loistoaikoina, oli heti tehtaan rappiolle jouduttua kuljetettu Ouluun "paketiksi". Hevonen tunnettiin erinomaisena vetäjänä, mutta se oli vain talvijuhta kuten porokin, sillä kesällä ei sillä voinut ajaa ympäri seurakuntaa siitä yksinkertaisesta syystä ettei löytynyt teitä. Maantien puute oli niin suuri että kun pappilasta kesällä lähdettiin kaupunkiin, keisit ja turunkärryt koluutettiin alas möykkelikköä rantatietä venevalkamaan, jyrrättiin lankkuja myöten järveen ja soudettiin airot pystyssä seljän yli Ruukiin. Hevoset sitävastoin kierrätettiin pitkin Haukiperän rantaa ja uitettiin poikki "Varsanhännästä", jonka jälkeen ne jälleen talutettiin peninkulman matkan läpi korven samaan paikkaan kuin kärrytkin. Vasta siellä ruunat valjastettiin, jonka jälkeen lähdettiin yli kahden jokisillan köröttämään suurta maailmaa kohti ylös ja alas jykeviä vaaroja. Maailman maantie töksähti siis seurakunnan järven rantaan ja kuka tahansa, piispa tai kuvernööri, joka erämaahan saapui, sai tuntea tulevansa "maailman loppuun".

Sille puolelle, jossa seurakunnan kirkonkylä sijaitsi, ei johtanut mitään siltaa eikä vuosikymmeniin ollut olemassa edes lautta-yhteyttä. Varsanhännästä vain puhuttiin ja "Värjä" oli vain jylhä, korpinaavainen "jysmä", jossa pappila piti rysiään. Oli sentään kylän puolellakin maantien kappale, Jumalan armosta saatu, joka yhdisti pappilat toisiinsa ja kirkkoon -- mutta nyt yritimme esittää väärän ilmiannon: kevätkesästä ja muutamina syksyinä ei edes kirkkoon päässyt rattailla, sillä tulva lainehti leveälti yli kannaksen ja hurskaat seurakuntalaiset tuppausivat usein niin täyteliäästi saattoveneisiin että koko paltamo saattoi upota kuten opetuslasten kalavene -- olisi tarvittu suuren Galilealaisen usko tullakseen kuivin jaloin Herran temppeliin. Jos kirkkoherra lienee päässytkin kuivin jaloin, niin ainakaan pappilan ruuna ei päässyt, ja herra pappi ajoi kirkkoon niinkuin Farao Punaista merta myöten veden porskuessa ympärillä ja rattaiden vajotessa yli napojensa -- papilla tallukat taivasta kohden. Ja tapahtui että vasta silloin kun moinen näky ilmestyi horisonttiin, seurakunnan korkein virkamies, kellonsoittaja, alkoi vimmatusti kiskoa köydestä satavuotista kielikelloa, joka jyskyttäen puista tapulitötteröä, pahanpäiväisen juhlallisesti parkui ja julisti: