Part 7

Ja laskeusi vihantaa törmää alas Anna-Helena emäntä, siisti, suoraselkäinen ristiraitaröijy yllään, kiiltomusta tukka palmikolla. Mustat ja kirkkaat olivat silmätkin niinkuin se väkevä kahvi, jonka mainio "Musta emäntä" aina arvon vieraille tarjosi -- Vieraat on tervetulleet. Pruustinna ja provasti käy sisään.

-- Oi kuinka teillä täällä on ihanaa, rakas emäntä! huudahtaa ruustinna.

-- Talonpoikaistahan meillä vain...

Alanteella oli oikea vanhankansan vierassali. Oli herraskainen puusohva ja musta klahvisenkki ynnä kiekura kiikkutuoli. Pöydällä puhdas liina, tuohipöntössä korkeita sinipunervia horsman kukkia, oven pielessä tuoksuvia koivunlehviä.

Ja Linta, komea talontyttö, tuli sisään syvästi niiaten ja kantoi pöytään valtavan tarjottimen. Petti tai Jenni tyttö kintereillä nisukoppaa kantaen.

-- Herrasväki tekee hyvin ja ottaa...

Ah sitä narskuvaa juustoleipää! Ja milloin vehnäistäkin olivat kerenneet leipoa?

Sitten päivällinen uunihaukeineen, viilipyttyineen. Kelpasi pappilan syömäri-nuorisolle!

Mutta hauskinta oli kelliä päivänpaisteisella nurmirinteellä ja katsoa järvelle. Sieltä Sikoniemen takaa souti pitkänpitkä paltamo, tervalasti Ylivuokista. Oulua soutamassa se oli -- latvavesiltä vasta alaspäin solumassa, Malahvianko Matteja, Pussilanko Paavaleita, Kukkarovaaranko kummituksia vai muun Mokulan -- olipahan vain äärimäisen saloseudun tervakopria, housunpolvet ja persauksetkin pikitervatut -- eikö lie ollut sielukin samalla sutilla sivelty. Oulun "porvaleille" tämä ilmestys tervatynnyreitä kiskoi -- neljättä sadan virstan päästä sikaarin sauhuja vetelemään vuovasi, pitkämielisyyden ilmetty inehmo, toistaiseksi itsetiedoton kovan työn orja, onnenpekka kapinantuntemattomassa suuriruhtinaan maassa!

Mutta eivät kaikkea kyläilyaikaansa toimettomina kentällä loikoneet pappilalaiset, vaan ylös jokivartta juoksivat, mikä onkivapa, mikä pyssy käsissään ja linnun tai kalan kanssa takaisin tulivat. Ja pappilan ryökkynät Alanteen tyttöin kera järvellä soutelivat. Ruustinna emännän kanssa syviin puheluihin antautui ja perinpohjaiset olivat keskustelut myös ukko rovastilla Alanteen mukavain isäntäin kanssa. Tämä talo kelpasi esikuvaksi tuhansille, tässä vielä Heikkisten heimo yksissä asusti ja otsansa hiessä työtä teki; vaikka oli useampia emäntiä poikueineen, niin yhdellä padalla vielä keitettiin, mutta jättiläispata se vain olikin ja avara oli pirteistä pätevin, jossa miniäin kätkyet leveillä siltapalkeilla aamusta iltaan kolkkaa löivät.

Rauhaisa oli mieli pappilalaisilla -- papin ja talonpojan elämä somasti yhteensointui täällä erämaassa, jossa sydän ja kunnialliset tavat elämän kovan arkistaistelun siimeksessä löytyivät yhtähyvin kummastakin säädystä, ei voinut koskaan ilmetä mitään väärinymmärrystä, arvonsa kummallakin puolella!

Leipä kasvaa kyntäjälle, Arvo työnsä täyttäjälle, Frallala la lallallaa...

Ilta-aurinko jo paistoi ja tuuli varhain tyyntyi ja hyvinpä se nyt sattuikin, sillä kovin himotti rovastilla ja Eskolla taas täkyjä -- nuotalle, nuotalle pyörähti pirteästi Alanteen väki, papinpojat seurasivat perässä ja hopealle välkkyvä apaja vedettiin pariveneisiin.

Yösydän jo yllätti, koska pappilan perhe palasi lämminhenkiseltä vierailultaan Alanteelta, jonka väki sitä herttaisesti saatteli taipaleen rantaan, kiihkeästi ja tuntuvin kädenpuristuksin toimittaen rovastilaisia vastakin tulemaan.

-- Ja käykää nyt tekin meillä, kun kirkolla kuljette. Ei saa mennä läpi pihan!

-- Kyllähän sitä aina pappilassa... hyvästi, hyvästi.

Kuinka kummallinen oli honkaisen erämaan kankaan kumina leppoisena kesäyönä! Ja kuinka satumaisena aukesi korkean maan näköpiiristä emäjärvi... Tuolla, korkealla vaaralla seisoi Karhulan pappila, päälletunkevan korven piirittämänä. Törmälän akka herätettiin kaksikielisellä serenaadilla:

Uinahda sa vieno, laulaissani vaan... Slumra ljuft du lilla!

-- Venettä, rakas Taava, venettä!

11.

Johannan päiville Ruukiin!

Muistojen pohjakerroksista nousee joku kesä -- montakin kesää. Pappila on menossa. Kesävieraatkin ovat menossa. Musterit tai fasterit. Taikka sievä serkkutyttö Esther, pikku ruotsikko nirppana. Taikka poikain toveri Juho Ludvig, gentlemanni, vänrikki, hän, jonka sukunimeä kerran muuan sydänmaan ukko rovastin kansliassa tiedusti ja saatuaan kuulla että se oli vain _nen_ päätteinen, samanlainen kuin hänellä itselläänkin, tokasi: "ka tuloo se tyhmästäi suvusta herra", jolloin vänrikki Sarkanen purskahti kaikuvaan nauruun. Mutta tämä nyt on sivuasia. Pääasia että pappila tänä heinäkuun sunnuntaina on menossa. Johannoita on paljon, mutta Johannan päiviä ei ole kuin kerran vuonna vuotuissaan. Ja Suomen kansan ruukia -- "Ämmä bruukia" on myös vain yksi kappale maailmassa. Siispä kannattaa mennä. Ruustinna on varannut suuren kermapullon Nelly Würtenbergille -- Ruukin rouvan toinen nimi näet on Johanna. Voisi olla yhtähyvin Josefiina tai Eufrosyyne, mutta sattuu nyt olemaan mikä on -- Johanna on hänen nimensä.

Pappilan kippurahäntäiset, pystykorvaiset koirat näyttävät tietä rantaportin läpi. Ne vetävät niin hurjasti ketjuistaan että joku mustereista pyllähtää mättäälle ja huudahtaa suu täynnä sammalia: herrejee! Sitten pääsee Panu pahus karkuun ja pojat suuttuvat siskoilleen. Pannaan ajometsästys toimeen korvessa ja saadaan karkuri kiinni katajapensaasta kuin Abrahamin pässi sekaantuneena ketjuistaan. Senkin rakas rasavilli! Ensin paiskasi musterin kumoon ja vielä kehtaa häntäänsä heiluttaa ja haukkuu kuin hullu. Laskeudutaan alas venevalkamaan -- kahta tietä. Mikä hälinä ja airojen ja äyskärien etsimys. Kuka on vienyt purjeen aitan orrelta?

Kuka on vienyt tapin? Monellako veneellä pappila lähtee? Piisaako pari vai mennäänkö paatilla? Jos mentäisiin kolmella soutuveneellä -- pantaisiin musteri myllyveneeseen -- ei, kyllä kahteenkin mahdutaan, mutta näljänkäläislasti siitä paisuu. Musteri murmattelee, fasteri vavahtelee -- hukutaan mukamas. Musteri hoi -- tänne. Eikö se näe, vaikka on lasisilmät? Mitä se nyt -- no voi sun lipiäkala. Musteri, joka painaa 89 kiloa, vajoaa liejuun -- mistä se sen löysikin -- herrajumala kuinka hän on äkänen tuo taannoin niin lempeä, humoristinen täti kulta.

-- Förbannade... förbajskade... -- Söta Amanda! Kära Olivia! Gulle Julie (äännä Shylii). Noch einmal. Ylös madame Pompadour!

Ja nousihan se musteri mudasta, kun miehissä hissattiin, mutta voi sen toista takaronkkaa. Ei murheell' muistoasi viettää saa...

* * * * *

Kova vastatuuli järvellä. Pojat paitahihasillaan kiskovat voimainsa takaa. Ukko rovasti ohjaa poikki selän Kärryksen puolelle, siitä sitten pitkin Vaarnan sivustaa. Mustat aallot ärjyvät. Juho Ludvig soutaa ja hihkasee väliin. Iivari, keltanokka ylioppilas, kiskoo hänen rinnallaan. Esteri istuu heitä lähinnä kepeä olkihattu tuppatukkaisessa päässään. Esteri on niin nätti. Juho Ludvig hälle kovin kohtelias. Mutta Iivari kärsii sanoin selittämättömästi. Iivari on kamalan mustasukkainen -- mitä se tuo reservivänrikki, naisten viettelijä -- kunpa olisi niin kaukana kuin pippuri kasvaa! Iivari, runoniekka, on salaa pikiintynyt serkkuunsa Esteriin ja haaveensa ovat suurenmoiset. Mutta tyttö vain tiuskii: låt bli, Ivar! Ja antaa Juho Ludvigin katsella siniharmaisiin lapsensilmiinsä. Tästä taitaa kehittyä kaksintaistelu Jussi pojan ja Juho Ludvigin välillä. Ettei vain toinen syöksisi toista Ämmän valkeaan syliin tänä iltana.

Musteripa vähän transportteerais rumppapuoltaan -- anteeksi sanonta -- vene viippaa kallellaan. Aune, älä siinä muistele muinaista flammaasi, vaan ojenna äyskäri -- janottaa niin riivatusti. Syyti Panu, painutko pitkäksesi, et saa nostaa tassujasi laidalle -- musteri hukkuu!

Aallot kävivät laimeammiksi, kun päästiin "vanhan kirkkosaaren" suojaan ja soudettiin sivu "Tiililanssin". Tämän salmen rannoilla oli vielä joku vuosi takaisinpäin näkynyt maalle vedettyjä jättiläisaluksia, malmiroomuja rautatehtaan käynnin ajoilta. Sitten ne oli myöty huutokaupalla ja talonpojat olivat niitä huudelleet 6:lla markalla kappaleen -- olivat ne polttaneet poroksi ja keränneet leivisköittäin nauloja ja raaspiikkejä.

-- Lasketaanko Tammen niskaan asti? kysyivät pojat, kun virta jo alkoi venettä vetää.

-- Ei saa, musteri hukkuu.

Mutta pojat laskivat kurillaankin ja sydän kurkussa sai tätiparka tyytyä kyytiin.

Niin tultiin tehdasalueen rantaan ja pappilan väki nousi maihin.

Virran vilinä ja kosken kohina, kimmeltäviä kuonaröykkiöitä, kirkonkokoisia tiilirakennuksia ja taivaalle kohoavia korkeita torneja, maahan painuneita jättiläis-rautarenkaita, tuuheita lehtokäytäviä, laajoja vatukoita ja vihantia nurmikenttiä, virran yli riippuvia kallioita ja pitkät rivit punaisia puurakennuksia toisellakin puolen jokea, rautaovisia tunnelihuoneita kapearaiteisine rautateineen, ikipäiviksi pysähtynyt jättiläismoukari -- siinä Ruukin ulkonaiset tunnusmerkit.

Tie joelta ja järveltä kohoaa kaartaen pääkartanoon. Paikkakunnan mahtavin se on -- tämä päärakennus. Kaksikerroksinen -- ei, kolmikerroksinenkin rumilas kuni Noakin arkki Araratilla, tehty kelohongista ja sitkeistä petäjistä. Kodikas, herrahtava fasaadi -- pitkä porraskatos, jota kannattaa pylväät, kaiteen kapulat sorvatut -- räystään alla 30 pääskysenpesää -- siinäpä liverrys kuuluu ja nimikortit läiskähtelevät maahan. -- Välkommen, välkommen! huutaa Nelly Würtenberg -- päivän sankari Johanna -- mustasilmäinen, tulikatseinen, mustatukkainen hintelä naisolento, vikkelä kuin kärppä, hän, joka ei viittä minuutia saata puhua samaa kieltä. -- Tervetuloa farbruuri kulta, hyvvee päivee musteri, käykee sissään, olokee niin hyvä, tack, tack, kiitos, kiitos -- no jo se on tuo Vihtori kohtelias, kun vanahan akan kämmentä pussaa -- hi-hi -- ja tanttiko toi retapotelin -- no jo kai ne nuo pappilan poijat kasvaa, Iivarikin jo ylioppilas -- tohtoriko sinusta tulloo? Käy sissään ja offiseeri Sar... en mie muista nimmee -- förlåt -- och fröken Esther -- korree likka se on -- no jok-kai poijilla lie lysti -- hyvvee päivee Aune ja Sanni ja Virvi -- uuvetko teillä on leningit -- herjes kuinka korree kukkapuketti -- no ne on vasta tolokkuja tyttöjä -- mullekko tämä -- stig nu in allihopa -- Miitas hoi, Miitas hoi, jouvutko sieltä köntykkä auttamaan ylleplakkia, tantilta ja farbruurilta... Niinkuin mikäkin ruhtinas hän tässä asuskeli, alimetsänpäällysmies Miidas Nebukadnezar Salmanassar Jeriko Würtenberg, jolle Jumala oli siunannut nimen komeutta ja pituutta suhteellisesti enemmän kuin viran korkeutta, vaikka eihän tuo polkuhinnasta sekään vanhaan aikaan mennyt. Kuten jo ennen muistelemme maininneemme, ei herra Würtenbergiä, jonka luku- ja kirjoitustaito oli vähän niin ja näin, esivallan puolelta painostanut vallan rasittava virkatoimi, mutta kylliksi vastuunalaisuutta oli jo rautatehtaan raunioiden hoitamisessakin. Koi söi ja ruoste raiskasi, muurit murenivat vuodesta vuoteen, Ämmän silta lahoi lahomistaan ja uhkasi pudottaa koskeen sekä Karppasmummon että Pellikan, viimeisen yövahdin, eikä ainoastaan Nellyn lehmiä. Mutta kaikista ihmeellisintä oli että kokonaiset pitkät, kivestä rakennetut rakennukset, joissa oli rautaportit, ikäänkuin hävisivät ilmaan -- ajan hammasko niitäkin lienee jyrsinyt, mutta salaperäiseksi tarinaksi ilmiö jäi -- salaisuuksien kuningas oli Miidas.

Mitäpä maallisista; herra Würtenbergin naama loisti iloisesti kuin hyvinpaistettu perttulijuusto ja sydämellisesti hän nytkin otti vastaan Johannan päivän kaikki vieraat. Tuli muitakin kuin isonpappilan väki, tuli pikkupappilankin herskapi, Lauri Bonifacius Nuurtpummi koko joukkoineen, tuli uusi lukkari Saastamoinen Iitoineen, tuli Iso Puksi ponsuureineen ja pitkine kellon-kaulavitjoineen, tuli Hulukkos-ukko ja Kurimon punapartainen isäntä lahkehousuissa ja kiiltävät talvikalossit jalassa, vaikka kesäähän tämä vielä oleman piti...

Veneillä nämäkin tulivat, Niskanselän poikki porskuttivat -- "Hanna" antoi ihmeellisiä voimia kaikille tänä sabatin iltana.

Nimipäivän tonttu kiersi rataansa ikuisten tähtien alla. Herrat asettuivat kanslian puolelle, joka sisälsi forstmestarin virkahuoneen kaikkine merkillisyyksineen ynnä tehtaan aikuisen konttoorin, jossa vielä seisoi korkea pulpetti "vörvalttari"-tuoleineen sekä portilla varustettu kaide, jonka yllä seinä kaartui puoliympyräksi -- siinä olivat työmiehet lakki kourassa odottaneet ovisuussa konttoriherrojen kaikuvasti rykiessä aituuksen paremmalla puolella. Naiset sijoittuivat saliin suurten ruukkukukkien sekaan ja kulkivat sitten pitkin huoneita sikäli kuin ensi pönkistyksestään sulivat. Kolminkertaiset kahvit ja vähintäänkin nelinkertaiset vehnäiset panivat tarjoilun siunattuun alkuun -- oh, Ruukin rouva kyllä tiesi mitä antoi, ei oltu säästetty ankastukkia, ässiä, kaneelirinkilää ja piparkakkuja.

-- Tantti on hyvä ja ottaa paakelssia. Pappilan ryökkynät, varssoguu. Ottakee rouvat ja Hulukkosen emäntä nissuo!

Punakkana kulki kahvintarjooja-tyttö herrain huoneessa, josta valtava tupakansauhu tuprusi vastaan -- pitkävartiset piiput siellä heilahtelivat. Hikipisarat helmeilivät tytön poskilla, sillä ei ollut leikintekoa joutua sydänmaan töllistä pitäjän koko virkakunnan passerskaksi. Nisuntarjooja tyttö sipsutti perässä visusti kiertäen kahvitytön rataa, olikin urakkaa yhtaikaa niiata niksauttaa ja samalla laskea tarjotin herrain polvien tasalle, sillä niin oli rouva neuvonut. Toinen tyttö oli mielenliikutuksesta kalpea kuin "pirtti-ässä", joksi niitä keittiön puolella sanottiin.

Sitten kun herrat ja naiset olivat käyneet Ämmää ihailemassa, samat palvelustytöt jälleen alkoivat kiertää rataansa ja nytpä nähtiin tarjottimella Nelly rouvan imelintä valmistetta, vadelmahilloa ja lakkahilloa. Toisella tarjottimella seisoi kokonainen punakaarti läikähteleviä portviinipikareita ja nämä maljat kelpasivat jokaiselle säätyyn, arvoon ja sukupuoleen katsomatta paitsi niille vanhemmille herrasmiehille, jotka jo olivat ehtineet ryhmittyä totikomennon ääreen perähuoneessa. Joka ennakkoluulottomasti ilmiöitä tarkasteli, hänestä oli kaunista nähdä, kuinka ukko rovasti, vanhin civis academicus, pisti "sulamaan" ja jotakin merkillistä oli myös todeta Miidas Würtenbergin silmien lapsellista välähdystä, silloin kun molemmat papit hartaina ja asiantuntevina sekoittelivat toddyansa, jonka jälkeen pisti sulamaan herra Buxhöfden, senjälkeen "Hulkko" ja vasta hänen jälkeensä Kurimon isäntä, kunnallislautakunnan parrakas esimies. Missä välissä synkännäköinen susivouti ynnä monikohdat muut tekivät lasinsa, emme osaa luetella. Tietysti rovastinpojat saivat luvan tehdä lasinsa ihan pappansa vanavesissä ja samoin vänrikki Juho Ludvig, joka merkitsevästi vilkutti silmää Iivarille. Pappilan nuorimmalla pojalla olikin vasta ensimäinen kesänsä todin kristillisessä yhteiskunnassa, täytyihän toki miehistyä ja päästä siirapin mausta, mutta sisälsikö pikiintyminen Esteriin siirappia vai alkohoolia, se oli eri kysymys.

Nuoret herrat olivat uhkuvalla tuulella, sillä heidän korvantauksensa ja tuuheat tukkansa eivät vielä olleet oikein kuivaneet -- olivat näet juuri päässeet Ämmän suihkusta, hirveästä vesiryöpystä, jossa niskan ja navan kestävyyttä koeteltiin, kun koko "Ämmä" syöksyi ihmisen päälle.

Nimipäiväpuheet juhlajuoman ääressä alotti ukko rovasti vaatimattomasti huomauttaen että koska nyt oli Johannan päivä, niin nyt todella oli merkkipäivä, siis tavanmukainen -- _bibemus_, johon kaikki hartaasti yhtyivät. Tuskin oli ensimäinen maiskaus ohi, kun kappalainen Lauri Bonifacius Nordbom lonksahtelevin polvin nousi ylös tuoliltaan, iski silmää, kohotti lasinsa ja lausui:

-- Hy-hyvät her-rat, ja Vanha Aadam, e-eikös sss sitä mennä -- nai-naisssväen -- kanssa -- so-so-ss -- skoolaamaan -- ko-ko-koska meillä nyt on ha-ha-Hannan päivät -- -- he-he-he...

Pastori otti juhlallisen kulauksen ja rymisteli salin ovea kohti ja miehenpuolet seurasivat hyväntuulisina hänen kintereillään, kaikilla totilasit korkealla koprissa. Rouvat, emännät ja neidit salissa kavahtivat istuimiltaan, alkoi yleinen Nelly rouvan piiritys kaikkine komplimangeineen ja hauskoine irvistyksineen, mitkä maaseudun seuratapoihin sisältyvän tiedämme.

Päivän sankaritar, köykäinen, musta, kekälesilmäinen Nelly rouva riehkui ja pyristeli vieraslauman keskellä kuin musta kana, joka on tallin alle muninut, ja hauska oli kuunnella hänen huudahduksiaan, koska hän siinä, viinipikari koprassa, seisoi ja otti vastaan paraatin.

-- No elekeehän nyt ihan päälle tulla -- kiitos, kiitos -- tack, tack -- vaska ni nu brooka -- no jo se on tuo ukko Hulukkonen mukava -- ah herra luutnantti -- ka sen näkköö jotta on kaupunnista -- tack tant -- ottiko tantti sylttiä -- men nog ä' hon en vacker flicka den där Esther -- voi jos oisi vielä nuin nuori! -- vaan on se tuo Iivariki kommee poika -- saikos susivouti sylttiä? Manta hoi, Manta..., jokos Kurimossa on Punikki poikinna? -- terve, terve -- eikös kanttori soittais vengerkkaa -- skool, skool!...

Kelpasi katsella kun vänrikki pyöräytteli Nelly rouvaa pitkän, luisevan kanttorin lyödessä ikivanhan fortepianon rämiseviä, vikiseviä tangentteja. Ei sopinut kieltää että Nelly vielä oli melko korea kukka varsinkin kun nappiherra nostatti veret hänen poskipäihinsä. Ja viehkeästi hulmahtelivat Nellyn rimssuhameet, kun hilpeä Juho Ludvig häntä pyöräytteli. Kihlakunnan romanttisimpia naikkosia, jota ei oltu pilattu Helsingillä, jossa Baabelissa ei rouva koskaan ollut käynyt enempi kuin yksikään muukaan läsnäolevista aviovaimoista.

Vesi-suussa katseli kappalainen Nordbom Ruukin rouvan tanssitusta kukkaisten ja ruusujen keskellä ja jos kielin voisi kertoa, mitä kappalaisen sielussa tällä hetkellä liikkui, kai siitä tulisi kokonainen postilla. Olipa hän nuorena ylioppilaana ollut aikansa edustavimpia kavaljeereja. Jospa vieläkin koittaisi... Mitä tekikään siis herra kappalainen? Ensimäisen totilasin virvoittamana hän lonksahtelevin polvin suuntasi askeleensa vänrikin heittämää daamia kohti, teki neljänkymmenen viiden asteen kumarruksen vielä henkeä puhkuvan Nelly rouvan edessä ja ojensi pitkän, laihan käsivartensa. Saatiin nähdä jotakin hauskaa. Pitkä Saastamoinen takoi polkkaa satavuotisella pianolla, ja joka liitoksessaan lonksahteleva pappi koikkelehti, koikkelehti ympäri lattiaa kimeästi kirkuva Nelly tiukasti puristettuna mustan, papillisen käsivarren kaareen. Ruustinnan silmät säteilivät -- hänpä kyllä käsitti erinomaisesti elämän huumorin ja ilon -- mutta emännät tirkistivät kauhtuneina, suu auki: valehtelivatko silmänsä? Ukko rovasti katseli tulipunaisena hämmästyksestä virkaveljensä maallista vaellusta, jättiläinen Bux ryki ja iski silmää polkien jalkaa, ukko Hulukkonen siristi toista silmäänsä viheltäen hienokseen, susivouti seisoi ovensuussa sen näköisenä kuin kaipaisi ketunrautoja, mutta herra Miidas, laillinen puoliso, hieroi nenäänsä, rypisti kirkasta otsaansa ja pulpahutti suustaan vain kaksimielisen tunnustuksen: pyh -- devafaan! Kaikki olisi epäilemättä mennyt loistavasti, mutta silloin yhtäkkiä pastorin toinen takaraaja otti tanssin pyörteisiin mukaansa myös kaktuksen kukkapöytineen ja siihen nyt pyllähtivät yhteen rysyyn sekä Lauri Bonifacius että Nelly Würtenberg ja korkeasti kunnioitettava kaktus. Varmaan Jumala varjeli omiansa, sillä ei kukaan haavoittunut, musta multa vain pärskähti lattiaan papin jalkoihin muistutuksena kuolevaisuudesta: "maasta olet sinäkin tullut ja..."

Sivistys tähän maailman aikaan oli jo siinämäärin korkea korkealla Pohjolassakin, että nimipäivä-yleisö saattoi hallita pantomiimin kättentaputuksella ja Saastamoisen polkkarimputus katkesi kuin keritsimillä leikaten. Aina kohtelias Juho Ludvig veti vikkelästi langenneen naisen ylös lattialta ja itse Iso Puksi kiiruhti nauraen auttamaan kompastunutta sielunpaimenta:

-- Veli, veli, huonostippa kävi -- jo minä arvelinkin...

-- Pirhanan kihti! mörisee pastori kompuroiden ylös ja puistaen kaftaaninsa helmuksia, mutta seuraavassa hetkessä, käsittäen tilanteen hullunkurisuuden -- ja huomaten pasturskansa vihankiiluvat silmät -- pyrskähtää hermostuneeseen naurunhohotukseen, mikä varmaan onkin ainoa pelastuskeino takaisin säädyllisyyteen hänen asemassaan olevalle henkilölle.

Mutta kun herrat olivat päässeet totikansliaansa, silloin vasta riemu riemulle remahti.

-- Sinä vanha aasi! sanoi ukko rovasti. -- Skål min bror för alla gamla minnen!

-- Veli, veli, jo minä arvelin... hoki Bux: otetaanpas pikku nokkastokkari.

-- Hi-hi-hi, naureskeli Kurimon isäntä, johon aine alkoi vaikuttaa.

-- Vanhan hovikavaljeerin malja, kiproiskis! esitti vänrikki Juho Ludvig.

Kun oli yllin kyllin naurettu sattunutta papillista romahdusta, kehoitti talon isäntä Miidas veljiä ystävällisesti tyhjentämään lasinsa pohjaa myöten ja otti nyt puheenvuoron. Hän alkoi kertoa ihmeellisiä Gisbu-juttujansa siinä määrin mestarillisin elein että kaikki näyttivät unhoittavan paikan ja ajan ja luulivat olevansa teatterissa. Kertoi miten Gisbu, entisen papin tuomaripoika, oli näytellyt kuvernööriä, miten hän oli eksamineerannut lukkari Renduliinia, miten kutsunut kaikki Ruukin akat sokuria syömään tai miten kiskonut vaihdettuja housuja jalkaansa tai miten Emma (Ämmä) oli paisunut eräänä yönä. Naisväki, salissa ihan kadehti herrojen iloisuutta. Mutta saatiinpa iloa lisää kun paikkakunnan uutukainen nimismies, pikku Romeo Daniel Dansman, korjataksensa pastori Nordbomin tekemän kamalan footin, meni pyytämään itse ruustinnaa jenkkaan ja keikutteli hännystakkiaan niin taitavasti että se olisi kelvannut itselleen Herodekselle, jos nimittäin tämä muinaisajan kuningas olisi voinut sinä iltana kurkistaa Ruukin saliin. Palmut aikalailla huojahtelivat ruustinnan kunnioitettavan painon alla, mutta kaktus oli nostettu nurkkaan häpeämään. Tosin ukko rovasti visusti sisuksissaan punniskeli, oliko oikein sopivaa että Karhulan mamma oli antautunut tuolle kekkulivallesmannille, mutta yleisestä stemningistä hän päätti jättää rippipuheensa pappilan törmääkin salaisuudeksi. Rovasti näet "prinsiipistä" ei hyväksynyt tanssia.

-- Bravo, mamma, bravo! huusivat pappilan pojat.

Mutta Iivari tuli yhtäkkiä kovin synkkämieliseksi -- hän oli huomannut että Esteri liian kirkkain silmin vastasi Juho Ludvigin mönsträyksiin ja lopuksi suostui vänrikin tanssitettavaksi -- tämä meni jo yli rajan. Iivari läksi yksikseen ulos harhailemaan ja mietti kai hyppäämistä Ämmään. Mutta sitten hänen päähänsä pälkähti pehmittää serkkutytön kova sydän taivaallisella harpun soitolla, hän palasi kartanoon, maistoi kiireenvilkkaa lasistansa, sieppasi vanhan Elias Lönnrotin kanteleen, joksi sitä sanottiin, ja kiipesi katolle huimaavaan korkeuteen. Ja täältäpä nyt alkoi kuulua rakastuneen nuorukaisen kaihomielinen kanteleensoitanto kesäisen illan kullassa:

Syy-däm-mes-täni raaa-kas-tan Sua eee-lin-ai-ka-niii! Jos kohta onkin tuuurha...

Meni kauvan ennenkuin Esteri hoksasi että sävelet tulivat suoraan taivaasta.

-- Iivari, missä ihmeessä sinä olet?

-- Minä olen taivaassa -- hyvästi rakas Esteri.

-- Tule leskeä juoksemaan! kuului tytön kirkas ääni alhaalta.

-- Oi, juoksetteko te leskeä siellä alhaalla maan päällä, täällä taivaassa ei enää nai...

Ei hän nyt varsin niin liene sanonut, mutta peloittavan melankoolinen oli Iivari poika tänä iltana.

Ja alas hän tuli kuin raketti, koska itse Esteri oli suvainnut hänet huomata. Ja Iivari kirmasi pitkillä kolvillansa pitkin viheriäistä niittyä -- ja sai takaisin Esterinsä ollen neljännestunnin ajan maailman onnellisin nuorukainen pidellessään puuskuttavan tytön kättä omassaan. Mutta hänen maallista onneaan ei kestänyt enempää kuin nuo 15 minuuttia -- Esteri langetti itsensä Juho Ludvigin edessä ja nyt joutui Iivari vuorostaan leskeksi.

-- Taivaan kello kuus, viimeinen pari ulos!