Part 6

Aamulla kello 3 on ukko rovasti jo jalkeilla ja käy tarkastamassa ilmaa. Neljännes neljättä ajaa hän ylös joukkonsa. Nuorimmat tytötkin pyrkivät mukaan. Torakan muori on keittänyt väkevät kahvit. Kello 4 liukuvat jo molemmat veneet ulos rannasta, jossa Torakan ukko seisoo totisena katsoen papin ja papinlasten perään. Itse hän siinä laittelee viikatteen terää varteen ja vuoleksii haravan piitä.

Ja ihana on kesäinen aamu, kun yön hämy haihtuu ja sydenmustaan iljankoon punertavan auringon armas säde sattuu -- päivän ikinuori jumala antaa aamusuudelmansa yön tummalle tyttärelle. Se valkeuden nuori sulho hymyilee ja yön neitsyt paljastaa onnellisena kauniit rintansa -- suutele, suutele, olen kokonaan sinun!

Saaret koivurantaiset päilyvät kuni koholla ilmassa, missä on kallio ja korkea metsä, siellä häälyy salaperäinen pimento. Siellä utuneitoset hiljaa karkelevat ja sumusotilaat säiläänsä vilkuttavat. Mutta auringon airut ajaa sinnekkin ratsulla, jonka kaviot vain hiipovat vettä ja äänetön on taistelu, jota valosta käydään. Voiton tanner on puhdas vihollisista ja kuulaan ilman läpi kiitää päivän ensimäinen lintu kaula ojona, kuulet siipien havinan, sitten ei mitään. Ei tuulen henkäystä vielä mistään päin, tyvenenä uinailee syvyys...

Ukko rovasti otti ensimäisen haukinsa. Taitavasti sen ottikin, ei hukilla iskenyt, vaan kopralla niskasta nipisti, aivankuin sepän pihdissä kiepahti kala veneeseen ja pärskäytti iloisesti pohjavettä pyrstöllään Iivari pojan kasvoihin.

-- Pappa, eikö se pidä tappaa? rukoili Sanni, joka istui keskellä venettä. -- Ettei se kituisi...

Rovasti pisti haukia pyhäjärveläisellä puukollaan.

Ja pola polalta nyt valtavat kaaret täkynokkosia koettiin. Joka toisessa vähintäänkin oli kala, aniharva oli koskematon, muutamista oli kala vapautunut suurella voimalla vääntäen pahasti koukun perustimen. Nousi syvyydestä jättiläisahven, nousipa hirmuinen haukikin, jonka ottamisessa meni puolentuntia. Kauhistuneena huudahti Sanni tyttö, kun isä ukko sen vihdoin vapisevin, vaikka suorin käsivarsin kalakirveellänsä veneeseen kiskoi. Vihtori veli hyökkäsi sitä pitkällä puukolla pistämään -- niskaan ja poikittain purston lähettyville -- ja Sanni sisko rauhoittui. Seuraava pola niemen kärjessä, kun sitä lähestyttiin, puikahti yhtäkkiä umpisukkeloon. Se pysyi pari minuuttia veden pinnan alla ja puikahti äkkiä näkyviin. Rovasti kiirehti huopauksella auttaen soutoa sen luo, mutta juuri kun ojensi kätensä tarttuakseen polaan, luikasi tämä jälleen umpisukkeloon ja rovasti jäi tyhmistyneenä tuijottamaan ympärilleen.

-- Svinaktigt! pääsi rovastilta ruotsiksi kuten tapahtui vain kriitillisissä tilanteissa.

Seuraavassa silmänräpäyksessä hyppäsi siiman päässä suuri lohi korkealle ilmaan ja pola puikahti taas näkyviin.

-- Nappaa kiinni, pater noster!

Ukko rovasti sai kiinni polasta ja lohi alkoi junnata koko venettä perässään -- soutaja Vihtori tosin huopasikin tahallaan, sillä tottuneena koskionkijana hän tiesi että lohensukuista kalaa ei koskaan saanut päätäpahkaa vetää luokseen, vaan sille täytyi antaa myöten. Jännittävä järvilohijahti oli alkanut. Onneksi oli siima pitkä ja vahva, ja kala tuntui olevan varmasti kiinni -- älä löysää pappa, älä löysää! Näin mentiin muutama sata metriä lohen jäljessä, kaikkien hengessä kuvasteli äskeinen kaunis näytös: aamuauringon säteissä kimmeltävä hopeasuomuinen kala loiskahtaen korkealle ilmaan ja pulahtaen päistikkaa veteen. Sileät, laajenemistaan laajenevat aaltorenkaat siellä, missä lohi on loiskahtanut. Se oli suurenmoista!

-- Meidän täytyy se väsyttää ensin. Annas pappa, niin minä tulen hoitamaan siimaa!

Mutta pappa ei ensi kertaa ollut kyydissä papinkalaa.

-- Stopp! komensi hän: ala nyt hiljalleen soutaa...

Ja niin kala väsytettiin, se ei enää riuhtonut eikä ryntäillyt. Pyrki vain pohjaan ikäänkuin nukkumaan. Mutta sen oli pakko kärhämöidä veneen vanavedessä, tahtoipa tai ei.

-- Minäpä tiedän! huusi Vihtori etuteljolta. -- Me otamme sen ampumalla pökerryksiin.

Niin todella tehtiin. Isä kalastaja veti lohen pintaan ja poika metsästäjä pärähytti haulikolla veden kalvoon -- lohi pökertyi täydellisesti ja rovasti nosti saaliin veneeseen. Kaunis kala se olikin, ihan leiviskän painoinen.

Niin soudettiin koukulta koukulle ja niljakka läjä veneen pohjalla kasvoi kasvamistaan. Haukia ja ahvenia enimmäkseen, jokunen säynäjä. Vasta takaisin tullessa nostettiin verkot vedestä -- puolentoista sataa pienempää kalaa: sukeita siikoja, keskikokoisia ahvenia, moniaita tuppihaukia sekä räpylöistään alapaulaan sotkeutunut ja siihen kauhusta käpertynyt telkänpoika.

Jotakin jännittävää tapahtui myös toisen venekunnan aamupyydyksillä: kaukaa oli nähty veli Eskon ponnahtavan seisaalleen veneensä perässä ja sitten olivat "pikku pojat" hurjasti soutaneet aivankuin hoijakassa ympäri -- mitähän ilvettä lienee kala sielläkin pitänyt? Koukkujen koenta Saariperässä oli täynnä mitä kummallisimpia yllätyksiä. Milloin oli onkiahven ensin nielaissut täky muikun, sitten oli ahvenen nielaissut suurempi ahven, tämän taas oli hotsinut kurkkuunsa ahnas hauvin tuppelo ja vielä tämänkin kaksi kertaa suurempi veden hurtta -- se oli syöntiä se! Milloin oli saman polan kahteen koukkuun yhtärintaa ottanut sievä lohi ja virkku hauki ja vetäen "kissanhäntää" eri suuntiin kohtalotoverit säikähtivät lähestyvää ihmiskuntaa ja kiersivät hurjasti vastakkaisiin suuntiin, kunnes siimat punoutuivat toisiinsa ja virkut veljekset poksahtivat yhteen sekä nostettiin veneeseen sen tuhannen sykkyrässä Eskon ihmetellessä Luojan töitä. Milloin taas oli pohjakivi irtautunut silmukastaan ja kala kiidätti keikkaselkäistä polaa salmesta salmeen, kunnes sotki siimansa pohjamurtoon, josta ainoastaan kärsivällinen koukunkokija veitikan vapautti. Saattoi sattua niinkin ettei iltayöstä laskettua pyydystä laisinkaan löytynyt, vaikka koko pappilan nuoriso sitä silmillään sihtaili pitkin terässinikaareilevia aamuisia pintoja ja silloin tehtiin juhlallinen johtopäätös että pyydys oli joutunut salaperäisen vedenalaisen olion uhriksi -- kukasties itse Tursas Vetehinen oli vehkeet siimoineen, polineen vieläpä kivenmöhkäleineen poskeensa pistänyt?

Äänekkäästi jutellen ja ilakoiden molemmat venekunnat palasivat takaisin torpan rantaan Vihtori veikon ammuskellessa ilmaan kunnialaukauksia takaaladattavalla luotipyssyllään, jollainen tällä pojalla aina oli mukana moisilla retkillä. Ei keksinyt mitä oikein ampua, ei ollut vielä linnustuslupaakaan, ja vaikka ei vallesmanni semmoisista välittänytkään, niin pappa oli sentään ankara lainparakraahvin valvoja ja häpesi poikain puolesta, jos ne lakia rikkoivat. Mutta torpan rannassa ottivat kalalta-tulijat vimmatulla ilon haukunnalla vastaan pappilan pystykorvat koirat, jotka luonnollisesti olivat retkellä mukana ja joita kaikki kilvan rakastivat -- hellimmin äiti ruustinna ja Sanni tyttö, joiden kanssa pojilla jatkui ikuinen kina ruokien rasvapitoisuudesta ja sokurileivosten vaikutuksesta rakastettujen kotieläinten sielulliseen ja aistilliseen terveydentilaan.

-- Poju! Poju! Poju sessu! -- Noppe! Noppe! Noppe seh!

Jos, olivat kalat olleet syöntituulella, niin kylläpä pappilan kultaiset koiratkin sitä näyttivät olevan tänä kesäaamuna -- olivat syödä ihan elävältä kalamiehet hypäten heti hännät kippurassa veneisiin ja nuollen riemuissaan kasvoihin yhtähyvin ukko rovastia kuin Eskoa.

-- Hunsvotti! toruu harmaapartainen rovasti nauraen, mutta Esko, pyyhkien viiksistä suutaan, mutisee tapansa mukaan: Noh, kah... sekä sanoo sitten koko pappilan joukolle kiivaasti:

-- Te kasvatatte huonosti koirianne.

Kyllähän esihistoriallinen Esau taisi olla metsämies, joka siis ei halveksinut koirankaan kieltä, mutta tämä pappilan karvainen Esko ei välittänyt muusta kuin kalasta. Siinä tuli mamma ja Aunekin rantaan katsomaan kalansaalista. Voi herrantöppöset -- noin paljon noin komeita kaloja. Torakan ukkokin ihmettelemään: onpa, onpa vetten viljaa. Ei sitä talonpojat noin vaan vetele...

Kolmatta sataa oli koukkua ollutkin.

-- Joko pojat laskivat, montako koukkukalaa?

-- 149! huutaa Väntti. 99 ahventa! 40 haukia! 7 lohta! 2 säynäjää! 1 matikka!

Rovasti itse laski pienemmät kalat saatuaan verkot vapeille seivästen väliin. 151 oli verkkokalojakin.

Syötiinpä makea kalakeitto siinä venerannassa koivikon siimeksessä, isolla padalla kiehutettu. Talonväkikin siihen kutsuttiin. Ja hauskalta se näytti kun rovasti pappa paitahihasillaan, keltaiset pieksunvarret käännettyinä, istui nurmella höyryävä pahkakuppi polviensa välissä, koko matruusikunta ympärillään. Ja pappilan tytöt kansallispukimissa mikä milläkin mättäällä. Ruustinna leveällä kannolla, kirjava kulho helmassaan.

-- Ei ole ryssänkeisarillakaan näin makeaa ruokaa, tuumii yksi pojista, jota Matiksi nimitetään.

-- Kyllä sillä yhtä makeaa on, vaan ei se yhtä makealle maistu, huomauttaa Vihtori rikkiviisaasti.

-- Syöneekö kalaa majesteetti? sekaantuu puheeseen Torakan ukko.

-- Sumpusta se syöpi, tietää Pekka poika. -- Kitukaloja likaisesta lammesta.

-- Vaan mikä keisari se oli, joka kerran söi hilloja Suomessa? kysyy Virvi, pappilan kuopus.

-- Aleksanteri ensimäinen! Jos saa uskoa... Saara Wacklinin juttuja...

-- Mepä lähdemmekin tästä hillamarikkoon, hoksaa Aune.

-- Raakoja vielä ovat, äännähtää ujosti Torakan Musta Iita, joka iltaisin rähmii soita lehmiä huuhutessaan.

-- Pitäisi taas saada tuoreita täkyjä ensi yöksi, huomauttaa Esko pahkakuppi kukkurallaan toista annosta, nenänpää liemestä kiiltäen.

-- Nyt kaikki kalanperkkuuseen! komentaa ukko rovasti pannen pois puulusikkansa. -- Tytöt viruttamaan. Hör du Cilly, kysyy hän huolestuneena puolisonsa puoleen kääntyen: minä pelkään ettei suola piisaa.

-- Men vi segla ju hem i morgon, vastaa ruustinna lempeästi.

-- Seilaamme kotiin, sanot sinä? väittää rovasti. -- Mistä mamma tietää että tuuli huomenna vetää?

-- Ei mamma tiedä, vaan pappa sen tietää, tulkitsee ruustinna onnellisena ja alkaa koota astioita. -- Lapset, kiittäkää Jumalaa ruuasta.

-- Mitä se nyt mamma... näin taivas-alla...

Eikä äiti muori sitä ankarasti tarkoittanutkaan. Se oli hänellä vain sellainen säädyllinen, herttainen tapa. Täällä luonnonhelmassa suli Jumala ja pappilan kätten-ristiinpano yhteen, häthätää nähtiin isä-ukonkaan kovettuneita kopriaan yhteenpuristavan silloin kun rovastilla oli pieksusaappaat jalassa. Hän oli silloin ikäänkuin ulkopuolella pappiuttaan...

Niinpä siis Torakan rannassa alkoi hilpeä kalanperkkuu. Suomut ja veitset vain välähtelivät ja tulipunaisia kalankiduksia sinkoili rantalouhille. Päivä paistoi ja laine loiskui ja auteret ulapalla huljuivat. Kaukaa järven takalistosta siinsi horisontista moniviikkoisen rajakarjalaisen metsävalkian sauhu.

10.

Kylänmäki ja Alanne.

Näin tehtiin kesäisiä kalaretkiä milloin Torakkaan, milloin Alajärvelle -- Kylänmäkeen, ikivanhaan taloon, joka päinvastoin kuin edellämainittu torppa kohosi korkealla korpivaaralla, puolen neljänneksen päässä järven poukamasta. Satumaiselta tuntui pappilan pojista maata satojen vuosien vanhan pirtin lattialla, muikeanhappamen ilman hengessä -- piimäamme ja puiset viilipytyt vierellään sekä hieroa unisia silmiään kello 3 aamulla, kun Kylänmäen akka kantaa rohmusi sisään kahvin. Kylänmäen ukkopa vasta oli aito muinaisesine, hän osasi toki loitsujakin sekä veisasi Kalevalaa ja kertoi nähneensä Elias Lönnrotin -- kuului suuri Elias Vienan matkoillaan kerran saarnanneen rajaseurakunnan kirkossa, musta pää hällä silloin oli ollut, vaan tiesi Kylänmäen ukko että myöhempinä vuosinaan "valakiaksi oli peä männynnä hälläi". Oikea savupirtti oli Kylänmäessä ja muutenkin vanhan ristirahvaan elintavat ja niinkuin totisella Suomen kansalla usko vahva ynnä uskallus noitiin, velhoihin ja pääperkeleeseen sekä luonnollisesti myös Kiesukseen Ristukseen, Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen. Musta raamattu, mustat virsikirjat, kupparisarvet, karhukeihäs, pertuska ja russakat muodostivat tärkeimmät sisuskalut tällaisessa talossa. Eikä ollut tätä taloa vielä turmellut uuden ajan henki, vaan vanhalla höyryllä kävivät esimerkiksi kaikki nurkantaukset ja tanhuat, ja turhaan seurakunnan sielunpaimen länsieuropalaisessa hengessä etsiskeli sitä paikkaa, jossa saisi neljän seinän sisällä aamutoimituksensa toimittaa.

Nuo ylösnousemukset aamu-kolmelta syöpyivät salaperäisesti papinpoikain mieliin, konsa he rivissä, kuni pyrstöjään pyristelevät valkoiset metsäkanat, kyyköttivät havukkaseinäisen tallin takana kohottaen katseensa maallisista asioista "ain ylös mäkihin" -- näköala Kylänmäen huipulta oli tosiaan suurenmoinen, varha-aamun punertavassa kultavihmassa siinsivät siellä syvyydessä mäntyiset niemet, lehtoiset saaret, kahilaiset salmet ja sokkeloiset seljät! Sinneppä notkuvassa hanhimarssissa, lippalakit päässä ja tervatut pieksut jalassa, alas painuttiin usvaista rämerinnettä ja seuraavassa hetkessä nähtiin pappilalaisten maalilaitainen vene kellumassa vesipeilin tyvenessä -- polakoukkujen jännittävä koenta oli alkanut.

Eipä aina viitsitty syrjäisessä Kylänmäessä kesäistä yötä viettää, vaan tehtiin honkainen nuotio viehättäväksi havaitun saaren kainaloon ja purjeteltta puiden väliin pingoitettiin, vaikka totta toisakseen että moinen ihanteellinen alkuperäisyyden tavoittelu tuppasi olemaan liian raaka ja kosteanvärisyttävä yösija heille, jotka herraspoikina sentään olivat tottuneet pappilan hempeään vuodelämpimään. Tokihan täytyi karaistua ja sitäkin saivat varmasti oppia erämaan papin pojat ja tyttäret varhaisina ikävuosinaan.

Toisille se oli hyödyksi, herkkähermoisia se kenties vahingoittikin.

Oi te kesäiset pohjolan yöt, joina aurinko loistaa Myötään, päilyen veen vienossa taivahan kans! Teille jos onnetar sois mun vielä, niin tuntisin kaikki, Saaret ja salmet ja myös taivaalla tähdet ja kuun!

Tätä muinais-oululaisen runoniekan klassillista säkeistöä osattiin kyllä jo koulupoikinakin skandeerata noilla autiuttaan uhoavilla korpirannoilla, mutta eipä vielä silloin osattu uskoa, kuinka _todeksi_ sen luoma tunnelma oli muuttuva maailmalle hajoavan papinpoikueen sieluissa.

Paitsi Torakkaa ja Kylänmäkeä olivat pappilaisten kalaretkipaikkoja vielä salaperäinen Kylmälahti ja Pesiönlahti, joskus myös Hietajärvi, jonne konttiselässä marssittiin poikki kumisevan kannaksen pitkin jäkäläisiä palokankaita ja halki soiluvia soita, sivu pohjattomien lampien. Oli jännittävää tarjota syrjäjärvien kaloille samoja hornan vehkeitä, joilla emäjärven vedenkoiria peijattiin, ja vertailla tävynnielijäin typeryysastetta. Saattoipa joku pojista tehdä yksityisen kalaretkensä niittymiestenkin mukana kaukaiselle, vuokkilaiselle Parvajärvelle ja tuoda sieltä selässään komean hanhen sekä käsissään jättiläisropeen punertavia, peukalonkokoisia korpilakkoja. Aniharvoin ulotettiin kalaretkeä Ruhtinansalmelle saakka ja Hossan kalamatkoista uskallettiin puhua ainoastaan ukko Buxhöfdenin kanssa -- sinne Hossan perukoille, korkean Kuusamon rajoille karttui kunnioitettava taival -- 80 virstaa, joka sentään oli yksi seurakunnan tavallisia "kirkkomatkoja". Mutta silloin kun niinkin tapahtui että ukko rovastia varrottiin kotipitäjäänsä palaavaksi joltakin ulkoseurakuntalaiselta virkamatkaltaan poikki salojen tai kinkerikierrokseltaan oman pitäjänsä rajamaisemilta, saattoi sattua että pari papinpoikaa purjehti isäänsä vastaan Röntylään, puolenkolmatta peninkulman päähän ja, kun ei odotettua kuulunut, antautui hartaasti harjoittamaan pappansa lempiammattia -- koukustamista. Silloin Pekka ja Jussi soutelivat kahden Myllylahdella nähden rasituksiin asti vaivaa nuottamiesten tavoittelusta ja anivarhain ylösnousemisesta kuten pappansa pojat konsanaan, mutta suuripäisiä haukia pojat järven aalloista lappoivatkin. Kun ukko isä sitten kolmantena kesäyönä vihdoin saapui matkueensa kanssa Kuusamosta päin yllättäen nuorimmat vesansa sikiunessa Röntylän maitokamarin emäntäsängystä, niin tunsipa erämaan harmaapäinen prelaatti kotoista tunnetta rinnassaan ja tyytyväisenä hän seuraavana aamuna purjehti poikainsa kanssa omalla veneellä takaisin sinne, missä oli hänen maallinen temppelinsä ja missä mamma häntä ikuisesti odotti.

Niinkuin ei ollut kesää ilman aurinkoa, niin ei ollut pappilaa, jos tämä mamma puuttunut olisi -- ruustinna Cillystä sielun ja aineen, runoruusujen ja kaiken kodikkaisuuden rihmat läksivät, hänpä se harmaina päivinä yhtähyvin rikkinäiset sukat parsi kuin trubaduurin sävelet pianolla soitteli, -- emäntä, puoliso, äiti, sydämien ruhtinatar!

"Mamma, pane eväskukkoa ja paljon viilipiimää!" "Mamma, anna puhdas paita!" "Mamma, saako mennä Pollella?" "Mamma, onko mammalla sopivaa lääkettä -- minä loukkasin..." "Mammapa ompelis tämän purjeen!" "Mamma, Junnu pyytää jyvä-aitan avainta." "Mamma, täällä on Jaakko Kemppainen!" "Mamma, yksi vienankarjalainen maatuska kerjää ruokaa." "Mamma, muuan Näljängän ukko kysyy kirkonviiniä lapsen korvaan?" "Mamma, lämmitetäänkö illaksi sauna?"

Hänen, äiti-ruustinnan piti ehtiä joka paikkaan. Ja joka paikkaan hän toki ehtikin ja kaikki häntä tarvitsivat. Ukko rovasti ihan sisäisesti vapisi, jos tapahtui se ihme että ruustinnakin kolme tuntia oli saavuttamattomissa tai jos hän makasi sairaana tai jos oli langennut liukkailla portailla ja loukannut selkänsä, jollaista vuosikymmenien kuluessa kylläkin sattui -- kaikkea tapahtui.

Kesäisen kalaretkeilyn ohella näyttelivät tärkeätä osaa myös monet vierailut erämaan pappilan naapuristossa, jolla aniharvoin tarkoitettiin lyhempää taivalta kuin puoli peninkulmaa tai täysikin peninkulma, siis mutkin pari.

Näitä vierailuja oli käynti Ruukissa, Kurimossa, Alanteella, Ruottulassa. Marjansyönti- ja viilipyttyvierailuista näyttelivät osaansa Pikku Kortet, Viitala, Salmela, Palovaara, Luttula, Kukkuma, Lummetaho, Takkula, Näyhä, "Takaruotin puoli". Joskus pikkumökit Laitila, Reetala, Onnela, Törmälä, Pikkuvaara ja Keralan kylän mehutalot Suovaara, Vihtala, Kuikka, Pyykkölä -- kaikki silmänsiintämättömän korpitaipaleen päässä pappilasta. Vanhan maantien varressa edustivat Kulma ja Kivelä kunniallista sijaa ja Pesiön "Laajalle" ynnä Haukivaaraan oli ikuiset kutsut pappilalaisilla. Niin myös Haukilaan! Niin myös Sopalaan -- Saunaniemeen! Napataloja seurakunnassa vanhasta Suomulasta puhumattakaan. Tolpanvaara, Mannilanvaara, Kanervavaara, Roinila -- se kaikki kuului lähempään ilmakehään, niissä jo asuivat nuo hauskat, herttaiset, alkuperäiset virkamiehet, joista perheineen meidän on ollut kunnia edellä mainita. Kaikki yllämainitut talot ja mökit sisälsivät puhtaita talonpoikia -- luojankiitos, täällä ei yllättänyt rotusekoituksia, ei edes koirain kesken.

* * * * *

Jospa nyt haahmotteleisimme jonkun niistä pappilalaisten kesävierailuista.

Alanteelle! Lähdetään jo aamustapäivin. Vanhan Puolen ja tallin lomitse, tuntien niskassaan palvelusväen katseet pirtin akkunoista -- että mihin se herrasväki taas menee! -- vaeltaa rovastin koko perhe peltojen välistä piennarta pitkin, vatukkojen sivu, kaartaen sille veräjälle, josta vuokkilaiset kirkkopyhinä kulkevat. Ensimäisinä nostavat koipensa yli veräjän pappilan pojat ja joku huomaa nykäistä veräjästä pois pari ylimäistä seivästä, jotta mammakin pääsisi. Hyvin kivikkopolku lähtee painumaan alas metsäistä rinnettä, kohta ollaan suurella suolla. Kuljetaan pitkin notkuvia, kapeita, usein pyöreitä ja liukkaita suoportaita. Tullaan taas kuivalle ja kangas kumisee juhlallisesti. Toisinaan polku haaraantuu jälleen yhtyen ja muodostaen siten suikaleisia saarekkeita -- pojat hulluttelevat koikkelehtien kilpaa kumpaakin haaraa. Rovasti kulkee poikaparven keskessä, mutta aina joku tytöistäkin ennättää etunenään, varsinkin Virvillä on kevyet jalat ja luonto hurja, vaikka onkin mietteliäs ja koreita runoja rustaileva tyttö. Mamma ruustinnan kulku on vaivaloista, häntä paimentaa ja tukee suoportailla Vihtori, parhaassa iässä oleva ritari, taikka Väntti, aina vanhemmilleen uskollinen, terhakka poika, tosin teräväsanainen leikinlaskija, tuikeasilmäinen käytännön mestari, jota suvun suolaaja-luoja ei ole turmellut liialla lyyrillisyydellä -- ainokainen pappilan pataljoonasta, joka ei rustaa runoja -- pirhakkapoika. Etujoukon jalkojen töminä etääntyy -- mamma kulta paimentajineen jää jälkeen. Taas tullaan rämeelle, naavaisen, korkean rämekuusikon pimennosta ponnahtaa koppelo lentoon -- pappilan koirat päästävät kimakan haukunnan.

Jo vilahtaa rämemännikön välitse järvi, tullaan Haukiperän rantaan. Huudetaan venettä Törmälästä -- soutaa akka, huopaa paljasjalka, avopää, takkutukka poika tötterö. Vene pitkä komo, kipperä, häjy heilakka, ei siedä seisoa, herrasväki saa painautua pohjakaarille, vaikka vuotaakin vene kuin virsu.

-- Älkää kaatako venettä!

-- Katsokaa Eskoa! Päästään toiselle rannalle.

-- Paljonko maksaa?

-- Oiskohan hilikku paljo!

Rovasti antaa sen kokonaisen markan akalle. Kaikki tietävät että tämä akka on se tamma, jolla Törmä-ukko karhitsee -- tuossa törröttääkin se etnograafinen vehe, oksakarhi.

Nytpä vasta kangas kumajaa, kun pappilan väki marssii. Palokangasta koko maisema, jokunen rämeen räiskä välillä. Metsävalkia tässä on raivonnut entisaikaan, puolen sataa vuotta takaisinpäin, poutakesänä maa paran syvälle polttanut. Kuka sytytti? Miksi sytytti? Elää vielä ukko, joka nauraa räkättää ja höpisee: eivätpä tiiä, kuka sytytti, -- eivätpä tiiä! ha-ha-ha... Niin oli kauhea metsäpalo että järvestä poikki törmäsi. Lemetin saarenkin kärvensi. Ämmäntehtaan metsää nämä siihen aikaan olla taisivat.

Vuokkilaisten kirkkotie, sukeata kanervakangasta, monin paikoin rattailla ajaa saattaisi, vaan sitten roiskis rimpeen, pahanpäiväiseen murrokkoon, upottavaan hyölään.

-- Pääseekös mamma?

-- Koetan minä päästä.

-- Akta dei, Cilly!

-- Gulle Ben, hjälp!

Pojat ovat jo taipaleen rannassa ja heidän huutonsa hoilaus kuuluu:

-- Tuo-- kaa veee -- net -- tä! Ho -- hooi -- ve -- net -- tä hooo -- i!

Siinä aukenee pieni Alanteenjärvi kyläilijäin edessä. Ei näy ihmisasuntoa, mutta salmenniemen takaa ilmestyy kaksi venettä, kovaa vauhtia tulevat -- pappilalaisten huuto kuultu.

Vierailun juhlatunnelma valtaa molemmat puolueet.

-- Tervetuloa! Ruustinna ja rovasti teköö hyvin ja tuloo tähän venneeseen -- tämä ei vuua.

-- No eikös siinä ole itse vanha Juuso?

-- Ka Juusoksihan nuo moaliman ajan ovat haukkuneet, hokeneet, he-he-he. Ja Vanha-Juuso alkaa puhua purpattaa, puutaheinää heittelee, kaikki jutut jauhaa sekali, sekaan nauraa kotkottaa, kyllähän sitä hään assiet tietää. Jopa joo -- Ämmän pruukin aikana oli niin ja niin -- herrat -- lantmäätärit -- insyörit -- kupernyöri -- Niljus vainaa -- Näälmanni vainaa -- hyvvie pappeja -- vaikka onhan niitä pappi parkojai -- hehheh -- tphyi --

Sylkäistä roiskahutti Vanha Juuso pitkän ruskean syljen kuolaisesta suustaan, mälliä kun poskessaan alvari piti. Perämiehenä ukko törötti, poikkinaisilla huopareilla lykkiä kyökkäsi, huulet huipparassa ja suu kävi kuin ruumenen eroittaja masina, hauskuudekseen sitä kuuntelivat pappilan pojat ja tytöt.

-- Se Kuurpäri majisteri, he-he-he, pilikkosen pimmeessä oli Pitkään perrään kontannut Ruukista asti, he-he-he. Sieltä huuteli kuin huuhkaja, he-he-he. Minä satun käymään kusella nurkan takana, he-he-he. Noutaahhan se yösyännä poikkeen Pitkästäperästä piti, he-he-hee. Tätä suomenkieltä se sanoi opiskelevansa, he-he-he. Kerrassa ketterä herraspoika, he-he-he. Ei sille soutaa tarvinna, he-he-he. Ihte tuo souti, he-he-he. T-pthyi!

Juuso roiskahutti järveen ja niisti peukalolla ja ja etusormella valtavan nenänsä, joka tohisi kuin lakkapää-petäjä tuulessa. Ja huovata kyökkäsi, kyökytteli sekä taas alkoi porisevan pakinan ja sekaan nauraa naksutteli että he-he-he...

Päästiin salmesta lävitse ja siinäpä nyt aukenikin Alanteen kartanon viheriä ranta. Alanne, Alannet -- vanhoissa kirkonkirjoissa Alande -- ruotsirotuiset papit johtivat talonnimen "Elände" sanasta -- lienee muinaisuudessa ollut "Kurjala", mutta näillä vuosikymmenillä oli Alanne seurakunnan napataloja eikä siellä leivän eikä särpimen eikä kalaviljan puutteesta mitään tiedetty.