Part 5

Kalaretki Torakkaan.

Vierähtikö viikko vai viisi vuotta -- kuka sen osaa tarkalleen määritellä -- mutta ainakin se iso hauki sekä ne seitsemänkymmentä muuta kalaa oli syöty ennenkuin pappilasta lähdettiin joukolla repäisevälle kalaretkelle.

Sinne suurten selkien, aavojen ulappain taakse, niemille nimettömille, saarille sanattomille -- Torakkaan. Leveällä merisluupilla, komealla kolmipurjeella sinne mentiin, köykäinen kalavene keikkuen peräköydessä. Kuormana parisatainen pino koukkupolia, vasullinen verkkoja kukkuroillaan, maston juurella nelikot ja kalapytyt. Joutenniemen kärjessä tehtiin vinkkeli ja läpi "Salmesta" surautettiin ohi kirkon. Ja kussa Hietaselälle oli pyyhkäisty ja ulappa sekä edessä että takana siinsi, niin pullistuivat liinaiset purjeet voimakkaan vesi-etelän puskemina, paatin korkea laita peloittavasti painahti vettä vasten ja kokka hyrskyen kohisi. Silloin-tällöin haaksi, kuin vauhko hevonen harjaansa, puisteli purjeitansa puoleen ja toiseen ikäänkuin neuvotonna, kummalla laidalla niitä oikein pitää, ja halkaisijan siipi vimmatusti lepatti. Parhaan vauhtinsa uhmasi panna paatti, ison pappilan ylpeä vesiorhi, mutta juuri kun se näytti tahtovan ottaa täyden laukan ja ikäänkuin hirnasi innostuksesta, silloin sitä tarttui hännästä kalavene, joka pahasti jarrutti sen juoksua. Ja korkeina keinuivat laineet ja sirkeästi sirisivät kilvoittelevien kupaiden murtuvat särmät.

Mutta tyynenä kuni pinttynyt kaljaasikapteeni istua könötti paattinsa perässä ukko rovasti, itsetietoisena hoitaen ruorin kampia, ruorin, jonka itse oli tehnyt.

Totisesti oli tämä hänen valtaistuimensa erämaisten vetten päällä, aniharvoin tai ei juuri koskaan hän luovuttanut paikkaansa pojilleen, joista aina pari istui hänen kippareinaan molemmin puolin isäänsä. Mukava oli ukko rovastilla siinä istumapaikka, oma höyläämä, oma maalaama lauta hiveli miellyttävästi hermoja, ja kun jalkansa ojensi suoriksi pohjateljolle ja keksahti selkäkenoon "eissänsä vesi vetelä, takanansa taivas selvä" kuten vanhalla Väinämöisellä, niin oikeinpa se vanhaa sydäntä hemasi. Ja kun siinä ilmeni vielä itse ruustinna mammakin painolastina, milloin laulaen vanhanpolven puhtainta lemmenvirttä, milloin kallistaen päänsä vasten paatin laitaa nauttien ummessa silmin kesäveden loiskeesta, ja kun nuorin tyttäristä, kansallispukuun puettu, pyrki istahtamaan rakkaan pappansa polvelle, samalla kun nuorin pojista haaveksi äärimäisessä kokassa lepattavan halkaisijapurjeen katveessa ja isot pojat reipasta iloansa pitivät, niin tuntuipa tämä kaikki yhteen laskettuna ukko rovastista merkilliseltä Jumalan armolta ja hän tunsi salaista kiitollisuutta korkeinta esivaltaa kohtaan. Mukavapa oli myötätuuleen höllöttää -- eipähän elämäkään aina ollut vastatuulta ja läpi tässä oli monesta myllerryksestä menty... Vaikka... no djaah...

-- Petrus, kiinnitäppä hiukan etupurjeen skuutia.

-- Ymmärrän, herra kapteeni.

Ja sitten seurasi hetkiä, jolloin kaikki olivat vaipuneet uinailevaan hiljaisuuteen, puolihorroksissa nauttien virkeästä vauhdista ja veden solinasta.

Tuuli tekee työtään, mutta ne, joita se kuljettaa, ovat suloisen herpauksen vallassa. Ukko rovastin valkea kesähattu on painunut melkein nenälle, jolta sentään kultasankaiset silmälasit tähtäävät tärkeästi eteenpäin -- tuo ahavan purema nenä se näyttää hallitsevan koko paattia. Ruustinna nukkuu pää hupussa, Aune ja Sanni selät vastakkain, suut auki. Esko, köykäinen vanhin veli, on nukahtanut käppyrään kuin jäniskoira polien päälle kalapytyn ympäri. Vihtori, pitkä poika, on nostanut säärensä ja kiiltosaappaansa vasten isoa mastoa ja uinahtanut piippu suuhun, Väntti kuorsaa mahallaan penkillä, Ruffen leuka on painunut kiinni johonkin jumaluusopilliseen tarukirjaan, Iivari lepää kokassa tuijottaen totisena taivaan siniseen lakeen, Virvi tytön pää on painunut papan polvea vasten. Koiratkin nukkuvat. Tuskin on kysymyksessä koko laivaväestön uni, tämä on eräänlaista onnenkylläisyyden lepoa.

Ja yhteinen valvova sielu tutkii ihmisen ikuista arvoitusta.

"Missä ollaan? Keitä oikein ollaan? Mitä ovat nuo sivuvilisevät rannat, keitä eläneekään noissa kaukaisissa harmaissa taloissa? Mikä oikein on Suomen kansa? Tämäkö sydänmaan seurakunta? Mistä kaukaa ihmiset tänne ovat osanneet? Kukahan lienee ollut ensimäinen asukas näillä raukoilla rajoilla? Minne ovat lappalaiset joutuneet -- täällähän löytyy joka paikassa heidän hiirenjälkiään. Mitähän oikein ovat rappasodat ja rapparit, joista vanha kansa huhuaa? Mitähän muinaishistorian kalparitareita lie soudellut näilläkin latvavesillä? 'Ruhtinan salmi?' Miksikähän vienankarjalaisia, maailman parhaita uroita, on pidetty vihollisina? Tuolla suurten selkosten takana muinoin sampo ja kantelo soi... Siellä elää vieläkin Arhippainen Miihkali, sokea laulajavanhus... Ja täälläkin yllättää vielä Suomen ukkoja, jotka laulavat Kalevalaa ja karhuvirsiä. Täällä vietetään vieläkin karhunpeijaisia pakanallisin juhlamenoin... Esimerkiksi Kovavaarassa -- peninkulmia vielä Torakasta pohjoiseen päin... On se sentään jotakin sattua olemaan papinpoika näillä main. Saada kosketuksia säätyläiskulttuurista ja yhtärintaa Suomen kansan syvistä riveistä -- voimakas uho käy sekä kristinuskosta että Väinämöisen uskonnosta. Kumpikahan lopuksikin vienee onneen ja autuuteen?... Miksi tämä on niin harvaanasuttua seutua? Miksi ei näy ainoatakaan punaiseksi maalattua mökkiä? Mikähän oikein on elämän taistelu korvessa? Miksi ei tänne rakenneta kaupunkeja? Onko kuuna kullan valkeana junanvihellys kuuluva tänne asti?..."

Yhtäkkiä kaikki havahtuivat horroksistaan ja kapsahtivat istualleen. Köli oli raapaissut salakariin ja seuraavassa silmänräpäyksessä tarttui paatti pohjakiveen. Vettä tulvahti purjeveneeseen.

-- Toiselle laidalle! Löysätkää nuorat! Ukko rovastin hiukan hätääntynyt komennus kaikui. Syntyi aikamoinen hälinä.

-- Älkää kaatako venettä! mörisi Esko, jonka huomautuksille useimmiten naurettiin, niin särmikkäinä ne tulivat. Tytöt huusivat ja tarrailivat toisiinsa.

-- Ei saa peljätä! Emme me huku. Väkevät pojat Vihtori ja Väntti tarttuivat pitkiin airoihin ja työnsivät voimainsa takaa pohjasta. Mutta paatti ei irtautunut.

-- Heittäkää housut! Hypätkää veteen! Poikia ei tarvinnut kahdesti käskeä. Siinä he jo pyllistelivät liehuvin paidanhelmoin vyötäryksiään myöten loiskuvassa vedessä.

-- Esko ja Pekka järveen -- mars. Hyppäsi sinne toki Iivarikin, ei muka tahtonut olla pekkoja pahempi.

Paatti irtausi salakarista, tuuli tarttui purjeisiin ja kaikki viisi poikaa tarrautuivat kiinni purren laitoihin, riipuskellen kurillaan alapuoli vedessä. Kaikki nauroivat makeasti Eskolle, joka oli Esau veljesparvessa. Päästiin Kolikan salmesta, soljuttiin soreasti eteenpäin.

Seisoo niemen suikaleella mustien rantalouhikkojen liepeellä, rommakkorämeiden kainalossa, valkeahirsinen torppa viheriällä nurmella, korkeiden ritvakoivujen siimeksessä. Senpä tuulensuojaiseen rantaan pappilan paatti teki tuikean käännöksen, pojat vastasivat pohjasta airojen pyyryillä, koirat loiskasivat veteen, jysähti kiveen valtava venhe ja purjeet jäivät veikeästi lepattamaan. Maihin nousi nyt pappilan väki, rovasti, ruustinna, tytöt -- paatti tyhjennettiin tavaroista ja pojat lykkäsivät aluksen uudelleen vesille ja ankkuroivat sen syvemmälle. Oli niin komeata nähdä pappilan mastoniekka, ainutlaatuinen koko korven vesistössä, keinuvan ankkurissa kuni suuren maailman merilaiva. Jokaisen, joka sillä oli kyydin saanut halki kuppelehtivan ulapan, täytyi sitä ihailla ja rakastaa. Oh, se oli pojille niin rakas että he sen punaisia mastoja suorastaan syleilivät...

Mutta rantakoivikossa seisoa törötti kaljupäinen ukko juhlallisesti ojentaen karkeaa kättään rovastille, ruustinnalle ja koko pappilan väelle, toimittaen kalavieraitaan astumaan tupaan.

Torpan isäntä se oli, Torakan ukko, ulkonaisesti ikäänkuin puustaveistetty vaivaistukki, mutta sisuksiltaan rehti Suomen mies, oikeamielinen, herrojakin ymmärtävä vanhan kansan sielu.

-- Terveheks, terveheks, onpahan pappa rovastikin lähtennä liikkeelle. Mitä sitä arvon vieraille kuuluu? Joo, poutahan tämä on, etelän korvalta tuuleksentelee. Talonpoikaisethan nämä meillä on asumukset, vaan jos heissä suinkin saattaisi suojassa olla. Jos rovasti reistaisi tähän kungastuoliin -- heh -- omatekonen mööpeli se on -- ruustinna teköö hyvin ja ottaa kahvia. Ja röökynät ja tutentit...

Hän puhui vähän hienompaa kansankieltä kuin ihan tavalliset maatiaiset.

Jos oli isäntä puisevaa lajia, niin vielä karkeampaa tekoa oli emäntä, Torakan akka. Ei voisi kuvanveistäjä särmikkäämpää naisolemusta kalkutella, Torakan eukon pelkkä nenä jo vei ajatukset satujen syöjättäriin, leuka oli luotu loksahtelemaan ja tarvittaessa käkättämään, kasvojen juovat olivat kuni puukolla kuraistut ja silmät iskivät syvistä kuopistaan peloittavasti räystääksi vedetyn kirkkohuivin alta...

Niinkuin luudan vartta olisi ojentanut konsa kättä antoi, pitkulaista, luisevaa kättä, samalla kun suoraselkäisessä röijyssään ja maatalakaisevassa hameessaan, jonka alta leveän saappaan kärki kurkisti, syvälle niiata muksautti rovastin ja ruustinnan edessä -- lapsille vain jyrkästi nyökkäsi päällään.

-- Tervetulemaan! Mitä sitä on vieraille kuulunna?

Äänikin oli karkea ja oudosti kumahteleva kuin maanalaisesta holvista.

-- Me lähdimme nyt kerrankin vartavasten Torakan emäntää katsomaan, sanoi ruustinna lempeällä äänellään.

Omituisesti mutruili eukon suu ja koko naama vetäysi klassilliseen irvistykseen.

-- Soapi kai tulla kahtomaan mehtäukon akan rumaa kurttunoamaa, voe hyvä isä nähköön, vaan mitenkä nyt ruustinna olla iljennee pahansiivoisessa sittaisessa pöksässä?

-- Täällähän on niin siistiä ja mukavaa, vakuuttaa ruustinna ympärilleen katsoen. Oikein fiiniä!

-- Viiniä, viiniähän se mehtäpirujen elämä on, pah! puhkuttaa Torakan akka kenkkuillen keskellä lattiaa. -- No jo se tuo ruustinna on rontti. -- Viirako se tän nuorimman likkalapsen nimi oli, helekkari kun on patvinna, vieraat tekköö hyvin ja ottoo lissää kahvea... ka kun oisi tietty jotta tuloo vieraita, niin leipäjuustot...

-- Älkää hätäilkö, meillä on vehnäiset mukana. Emäntä on hyvä ja ottaa itsekkin tästä --

-- Jaa, kalallehan sitä lähdettiin, selittää rusahtelevassa keinutuolissa hissukseen kiikahdellen ukko rovasti merenvahaista kalastuspiippuaan sytytellen ja lauhkeita vaakunasavuja puhaltaen, saammekohan talosta toisen kalaveneen?

-- Saapi kai, jos kelpaa.

-- Mahtavatko nuottaa vetää, jotta saataisiin täkyjä? tinkaa Esko, intohimoinen kalamies, jolla on jo vaikea olla yhdessä kohden toimetonna.

-- Jos tyyntyy illaksi, niin kyllä ne tuolla Saariperässä salmilla vetävät, ilmoittaa Torakan ukko.

Kalamiehen pyhäinen väristys kävi läpi koko pappilan miespuolisen joukon ukko rovastista nuoreen Iivari poikaan saakka. Nuotta -- täkyjä -- koukkuja -- suuria kaloja!

* * * * *

Laantui tuuli ja ulapan hyrskyt silisivät kiiltäviksi mainingeiksi ja kesäillan leppeässä hengessä alkoivat kaikki lahdet ja salmet ja louhisten rantojen syvät poukamat loistaa kuin peilit. Ukko rovasti kaikkine poikineen soudatteli kaksin kalavenein pitkin päilyviä pintoja korkeimman omakätisesti laskien 22 verkkoa viehkeisiin vesiin, jotka hänestä näyttivät kovin lupaavilta. Soutajana rovastilla oli sotainen Viktori ja täkypoikana Iivari, mutta toista venekuntaa komensi karvainen Esko, sankalasit päässään kuin papallaankin ja kaljuksi jo pyrkivässä kallossaan ikivanha, kelmeä knallihattu, joka -- vaikka ammottavalla reijällä varustettu -- teki valtavan vaikutuksen erämaan autioilla vesillä. Eskon venettä veteli etuteljoltaan Väntti, ennenmainittu Matti, hiukan halveksuen virkansa alennusta, koska oli hän ennen komentanut Hulkonniemen retkyettä silloin kun se suuri hauki ja kuolematon kuikka saatiin. Rudolf, Rolf, Ruffe, Petrus eli Pyhä Pekka -- hyvällä lapsella on monta nimeä -- toimitti tässä veneessä täkypojan virkaa, johon tehtävään kuului myös siimojen selvitys, koukkujen oijonta, kivien kokuu ja polien järjestely. Täkyjä toki ei vielä oltu saatukkaan, juuri niidenpä perään pojat parhaillaan pyrskyttivät jättäen pappansa venekunnan kauvas jälkeensä -- ukko rovastin intohimona näet oli itse laskea kaikki verkkonsa, joista eivät pojat valitettavasti siinämäärin välittäneet. Mutta olipa knallipäisellä Eskolla yhtä tärkeä toimi vedellessään uistinta, ylen vakavana tämä veljeksistä vanhin veneen perässä törötti huoparillaan viilettäen, mutta toisinaan intoutuen molemmin käsin lykkimään, jotta pikemmin nuotan vedolle jouduttaisiin. Ankarasti huopasikin Esko, kyökkästen, kyökkästen soudon tahtiin kuin paikallissyntyinen kalaukko ikään, niin että se nuorempia veikkoja ihan nauratti.

-- Saapa siinä hauki sukkelana olla!

-- Mitääh? määräsi Esko, jolla oli hieman huonokuuloisen vikaa.

Mutta ennenkuin nuoremmat veljet kerkesivät uudistaa huomautuksensa, suut naurun virnistyksessä -- vanhinta ja nuorinta veljesparvessa usein pyritään pitämään pilan esineenä -- murahti Esko veli pahanpäiväisesti perässä, huoparinsa pysähtyivät äkkiä ja koko mies näytti siltä kuin aikoisi hypätä järveen. Hänen toinen jalkansa vippasi veneen laitaa vasten pystyyn -- jalka, johon uistinsiima keloineen oli kierretty.

-- Tpruu, purisi Esko -- älkää soutako! Siinä on kala!

Nuoremmat nulikat silmäsivät kunnioittavasti karvaista veljeänsä.

-- Älä vain päästä!

-- Mikä pääsiäinen nyt on? Hän ei kuule eikä näe mitään!

-- Antakaapa kalakirves! määräsi Esko lappaen siimaa, joka vielä oli mahdottoman pitkällä.

-- Voi, pöljää -- omassa kädessäsihän tuo on! Esko karahti tulipunaiseksi kasvoiltaan ja nauroi niin että kyynelet silmistä sippelehti. Ja veti siimaa, veti siimaa...

-- Kun ei vain olisi paljas karahka! pilaili Pekka, ikuinen pilkkakirves.

-- Karafiiniko!

-- Taikka pohjassa kiinni? arveli Matti etuteljolta.

Esko joko ei kuullut tai ei ollut kuulevinaankaan.

-- Soutakaas vähän!

-- Kala sillä fraateri raiskalla sittenkin olla taitaa.

Ja kalahan siinä oli Eskon uistimessa eikä pieni ollutkaan. Hyökylaineikko nousi sen edellä ja pintaa kynti pitkulainen, musta pää, kita ammollaan. Esko oli noussut seisomaan ja räpytti silmiään silmälasien alitse, jotka valuivat pientä, punaisena kiiltävää nenän nipukkaa kohden, ja vanha knallihattu, joka oli ikäänkuin dum-dum kuulan läpäisemä, oli keikahtanut takaraivolle -- juhlallisen näköisenä siinä miekkonen kepuli känkkelehti uusissa pieksuissaan hiukan tutisten polven lumpioitten kohdalta. Hetki oli kriitillinen.

-- Iske isän Juppiterin nimeen!

-- Silentium!

Mutta ennenkuin Esko iski, tapahtui jotakin sangen surullista. Iso hauki ammotti kitansa jos mahdollista vieläkin avarammaksi, käpristi valtavaa ruhoansa ja oksensi uistimen ulos suustaan. Hävytön loiskaus ihmisen nokan alla -- ja veden koira venkale oli kadonnut syvyyteen. Esko nosti venheeseen rumaksi purrun ahvenen.

Velipojat huudahtivat yhtaikaa:

-- Ahven!

Iso hauki oli mennyt menoaan, mutta ahven oli puljahtanut sen vatsasta. Esko ymmärsi erinomaisesti asian. Jo tovin aikaa huopaillessaan oli hän ollut tuntevinaan heikkoa nykimistä uistimessa, mutta ei ollut huolinut vetää. Jättiläishauki oli ottanut elävän ahvenen päälle, mutta ahvenpa oli vapauttanut nielijänsä kuolemasta.

-- Voi hele...

Surkeata oli nähdä Eskon sieluntuskaa. Hänkin käpristeli ruhoaan kuin vedenvenkale ja näytti tahtovan ei ainoastaan oksentaa järkensä, vaan myös loikata paenneen perään:

Siskoksi Siikasille, Veikoksi veden kaloille!

kuten pyhässä Kalevalassa sanottiin. Mutta toisesta venekunnasta kajahti vihainen pyssynpamaus ja kaiku matkiskeli laukausta ponnahdellen kalliosta kallioon, poukamasta poukamaan -- Vihtori veli siellä säikytteli pahanpäiväisesti vesilintuja ja jonkunverran pappa rovastiakin, joka syvällä hartaudella heitteli verkkojansa vieraisiin vesiin.

-- -- --

Siellä Saariperässä, jyrkkänä seinänä järveen syöksyvän kallion katveessa, keskellä syvää salmea, kellui aivan liikkumattomana kuin veteen naulittuna, laita laidassa kiinni, kaksi harmaantunutta nuottavenettä. Molempien veneitten perässä törrötti ukko, toisella haaleansininen, toisella harmaa pusero, toisella huopahattu, toisella lippalakin retale, molemmilla persaukset paikatut ja housut höllällä alas valumassa, mutta kun tarkemmin katseli: nahkainen vyö, jossa tuohituppinen puukko roikkui, esti housuja putoamasta. Kuin kivestä veistetyt patsaat ukot siinä tuijottivat veden kirkkaaseen pintaan eikä kummankaan leuka liioin tärähdellyt eikä kasvojen kurtut peräänantaneet ja näyttipä kuin visakoppainen piipunnysäkin olisi kasvanut kiinni ukkojen leukapieliin -- siinä määrin hartaasti he vetten kalvoon tihtasivat. Ei sanaa sanottu, sinervä kessusauhu vain tuprahteli piipuistaan. Toisen veneen keulassa kyykötti niinikään nysäänsä mykkänä imeskelevä akkaihminen, savenharmaja suoraselkäinen röijy yllään, sintynyt huivi silmillä ja vetten kalvoon tuijotti akkakin kuni ilmestystä odottaen. Mutta toisen veneen etuteljolla istui rinnakkain poika ja tyttö, sieväkasvoisia molemmat -- ja jos oli kirkas kesäisen illan järven pinta, niin vielä kirkkaampina hohtivat nuorten silmät, mutta veden pintaa heidänkin katseensa siveli.

Muikkuparvea siinä väijyttiin! Kas, jo antoivat mykät ihmiset merkin toisilleen ja äkkiä erkanivat veneet toisistaan päinvastaisiin suuntiin, soutajat vetivät voimainsa takaa samalla kun molemmat ukot kaksin käsin syytivät nuottaa veteen. Kävipä siinä iloinen solske ja kauvas kaikkosivat veneet toisistaan tehden valtavan kaaren ja rientäen jälleen lähelle toisiaan. Nuotta oli nyt vedessä, kukko pökkelö kekkelehti perässä, mutta muikkuparvi väreili keskellä. Pienen ankkurin nyt paiskasivat molempien veneiden keulasta pohjaan -- vihtaköysi -- ja nuottaa alettiin hissukseen vetää. Ja kussa tuli lähelle nuotan kukko, niin porkkiin tarttuivat nuotansoutajat seisalleen kavahtaen ja vimmatusti porskuttivat, porskuttivat viatonta vettä, syvälle pehmeään pistellen, jotteivät kalat veräjästä karkaisi tai pinnasta päällitse piriseisi...

Ja siunatuksi lopuksi ukot hartiavoimalla väänsivät ja nostivat nuotan perän veneisiin, jotka jälleen olivat liittyneet laita-laitaan, kiinni toisiinsa.

Parahiksi siihen saapuivat sountiaan hilliten pappilan pojat kunnioituksella ja uteliaisuudella seuranneina nuotanvetoa, joka heistä, herraspojista, oli jotakin saavuttamatonta, salaperäistä _talonpojan pyhää_.

-- Iltaa isännät, saammekos täkyjä?

-- Iltaa... Saapi kai heitä sen vertaisiin tarpeisiin.

-- Meitä on kaksi venekuntaa, selittää Esko, joka taas on mahtava kalamies ja ymmärtää Suomen kansaa enempi kuin nuoremmat veljet, joita vähän ujostuttaa.

-- Onko se pappai matkassa?

-- Tuolla tulee toisessa veneessä.

Nuottaveneiden väessä huomataan juhlallinen tyrmistys heti kun on saatu kuulla että itse rovasti on näillä vesillä.

-- Jos lie mammai matkassa? tokasee akka toisen veneen keulasta, nysä suupielessä.

-- Torakassa on! vastaavat pojat.

-- Kiesuksen kierukka -- siin' oli kupparimuijan mennyt-öinen uni! Vai on ruustinnai huviretkellä...

-- Ja tytöt! lisätään muorille.

-- Ka ihan pitäisi soutaa pakauttamassa huomenna ja juustoleipä viemässä -- se on mammanne aina ollut mulle niin höyli. Minä oon se Hyysirannan Vappu...

Toinen nuotta-ukoista alkoi poimia Eskon täkykoppaan kauneimpia muikuista, jotka hopeanhohtavina hyppelivät suuressa vasussa.

Eskon venekunta jo alotteli koukunlaskentaa kun rovasti vasta saapui nuotta-ukkojen luo. Hiukan ujoilevasti, kuten tapansa oli, tervehti pappi seurakuntalaisiaan. Kun oli ensin puhuttu kauniista ilmoista, käytiin virkeästi itse asiaan ja nyt poimi toinen nuotta-ukoista parisataa syöttiä rovastinkin täkykoppaan.

-- Mitä minä nyt olen velkaa? kysyy rovasti kukkaroaan kaivaen.

-- Antakaahan kukkaronne olla, sanovat talonpojat nöyrästi, vaikka hyvinkin olisivat rahan tarpeessa.

Rovasti kaivaa hopeaisen markan ja ojentaa yli välkkyvän veden.

-- Liikaahan tätä tuloo, ei mitenkään. Hilikkui piisoaa... penäävät ukot, mutta ottavathan sentään vastaan.

Rovasti kiittelee ja hyvästelee ja komentaa poikia soutamaan rannemmaksi -- ja nyt alkaa ankara koukunlasku, kilpaa toisen venekunnan kanssa, mutta kaartaen vastakkaisia rantoja.

Puoleen yöhön se vetää ennenkuin molemmat venekunnat ovat laskeneet järveen satakunnan polakoukkua kummaltakin puolen.

Kilpaa soutavat pojat kesäisessä yössä kohti Torakan valkamaa, jossa pappilan paatti kuin jättiläisjoutsen kuvastelee valkoisia siipiään veden kalvoon.

Juuri Torakan rantaan töksähtäessä loiskahtaa rovastin uistimessa sievoinen järvilohi ja kappas vaan -- ukko saa sen.

* * * * *

Ruustinna jo nukkuu syvässä unessa matalassa vierastuvassa, jonka veistetyt honkahirret saumasammalineen hohtavat kesäisessä yössä, mutta pappilan tytöt ovat hiipineet lehmitarhaan, jossa kodikas "suihtu" tupruaa leppoista sinervää sauhuaan. Torpan karja seisoksii ja makailee siinä sauhun alla tyystin tytyväisenä ynähdellen ja märehtien rämekorvesta jyrsimäänsä heinää. On siinä jukupää mullikkakin, panimoilleen nulikka vielä hypätäkseen selkään, vaikka kyllä jo sitäkin yrittelee. Kaksi valkoista mulipää-vasikkaa nuoleksii lempeästi toistensa punaisia loppakorvia.

Mutta karjan keskessä kenkkuilee Torakan akka vihan vimmassa siirtyen lehmästä lehmään purpattaen jokaisen mahan alla ja vedellen luisevilla sormillaan tissin tissiltä tyhjäksi täyteläiset utareet. Kihisee kiulu ja vaahtoinen vitivalkea maito läikähtelee kuplaillen. On akalla apulaisena Musta Iita, tytön suikula, mutta hame maata lakaiseva kuin muorillakin, aikaihmisten kirjoissa kun näet alkaa jo Iitakin olla, rippikoulun käynyt.

-- Äläkä siinä känkkäile senkin siivatta! pauhaa akka kyykkysillään lypsäen. -- Se tuo Elehvantti sitten vasta on potkuri, ke ke ke -- outko siivolla, pirhanan rupeli -- kiuluun ryökäle mullatkin porkkaa -- musta kärpänenkö häntä ronkkaan purree -- lyö Iita vitalla, ropsi oikein jotta herkiää, senkin kanttura!

Mutta pappilan tytöt istuivat lehmitarhan veräjän päällä kuin kiltit kanat orrella ja lauloivat sydämensä kyllyydestä:

Lugn hvilar sjön, Kring berg och dalar Nu breder natten mildt sin arm! Ej fågelns röst nu mera talar, Hon slumrat in vid skogens barm...

Ja ihmeissään, ällämystyksissään kuuntelivat kaunista laulua torpan lehmät ja mullikka näytti olevan häpeissään -- nuo hetaleiset herrasryökynät hiukan häiritsivät Mikon lemmentuumia.

Juuri silloin saapuivat pappilan pojatkin koukunlaskustaan ja tarhalla syntyi hauska hälinä.

Torakan akka nauraa hökötteli -- vai suoraan kiulusta nuoret herrat vastalypsettyä maitoa, ei oltu mokomaa ennen nähty, mutta juokoot kun lystää. Syntyi kilpajuonti Eskon ja Vihtorin kesken. Esko sai kokkareen väärään kurkkuun ja koko lapsisarja oli läkähtyä naurusta -- Vihtori veli tyhjensi melkein kiulullisen nisälämmintä maitoa sekä pisti kiulun päähänsä laureatuksen merkiksi -- Torakan akka hytkyi naurusta ja kauhusta -- hurjia papinpenskoja, mitä virkailijoita heistäkin tulla mahtoi? Vaan korreesti hyö vain pappilan ryökynät taannoin olivat laulaneet, ihan oli syönalaan koskenna. Niin oli kuin oisi masinalla pelattu...

-- Montako teillä tässä oikein on lypsylehmää? kyselee Esko näyttääkseen kansallista puhuttamistaitoaan nuoremmille veljilleen.

-- Eihän näitä ouk kuin kaksi. Hiehko kökkeli kolomas lehmä! tokasee Torakan akka.

Sekös veljeksiä tuppasi salaa naurattamaan. "Hiehko kökkeli kolomas lehmä" -- niinkö se oli sanonut?

Mutta Esko jatkoi vakavana keskustelua asianymmärtävästi huomauttaen lehmäin myöhäisestä kotiintulosta. Johon akka taas myötitteli:

-- Myöhään, myöhäänpä hyvinni meijän niemellä pitteet kottiin tuloot, yörauhan tärvelevät. Vaan eikös se nuori herrasväki jo laittau yöpuulle? Jok kai siellä tovista-aikaa mammanna ja pappanna nukkuut...

* * * * *