Part 4

Mikäs kahina nyt kesärannassa? Iso paatti on lykättävä vesille. Ukko rovasti kaikkine poikineen, vieläpä pyykkipiikoineen sitä järveen päin työntää. Teloja muutellaan ja kymmenen, kaksioistakin kopraa tarttuu korkean purjealuksen kylkiin. Telat laulavat -- paatti liukuu. Hurraa -- nyt se on jo vedessä. Ukko rovasti jää läähättämään rannalle, mutta viisi matruusia hyppii paatin mukana. Tietysti se aluksi vuotaa riivatusti, mutta jokainen tietää että kolmen vuorokauden kuluttua se jo turpoaa. Silloin se ammennetaan kiuluilla tyhjäksi ja sitä aletaan varustaa täyteen taklinkiinsa. Pohjateljo, suuri soutoteljo, viheriät istuinpenkit, punainen suurmasto ja etumasto, keularaaka -- "puksprööti" -- pirkkelit ja puomit raahataan ranta-aitan alta -- uljain matruuseista, herra kadetti, hissaa purjeet ylös. Purjeet liehuvat, vilkuttavat viehättävästi, halkaisija lepattaa ja pieksää poikain poskia... Pappa, pappa, pater noster A. B. C, milloin lähdetään Torakkaan?

-- Torakkaanko? kysyy isä-ukko ihmettelevästi ja hänen harmaantuneessa päässään vilahtaa siintävien selkien takainen torppa, johon tällä isolla paatilla jo varhaisina aikoina on purjehdittu hauskoille kalaretkille ja josta laulaen on palattu, nelikot kukkuroillaan haukia, ahvenia, siikoja, taimenia ja säynäjiäkin.

Mutta Torakkaan eivät pappilalaiset sentään vielä alkukesästä lähde -- sinne seilataan vasta kesempänä, mieluimmin elokuun punakuutamovuorokausina.

-- Pojat, esittää vanhus ja hänen sydämensä ailahtaa, -- eiköhän jo huomenna purjehdita Niettussaareen -- perunanpanoon.

-- Hyväksytään huutoäänestyksellä! vastaa poikakuoro.

-- Ja verkot mukaan? esittää isä-ukko.

-- Siitä on äänestettävä suljetuilla lipuilla! Mutta puheenjohtajan ääni ratkaisi tasanmenneet äänet verkkojen mukaanoton puolesta. Se oli se jokakesäinen ensi reissu -- siitä kesäsesonki pappilassa alkoi.

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

Lenseä lounat puhaltaa, mutta hyvin puskapäisesti. Isä-ukko kenottaa leveänä perässä, onnellinen, hieman ankara hymy huulillaan ja ohjaa paattia. Hän -- kukapas muu. Pojat istuvat kuin henkivartijat perämiehensä ympärillä valmiina tottelemaan isän pienintäkin käskyä. Ituperunat myös inuvat siinä mastonjuurella sinipunervina ja siitoshaluisina työntäen lonkeroitaan ympäri pärevasua. Paatti puskee niin että kokka kohisee. Pappilan mamman panemat mainiot eväspiirakat ja viilipiimähulikka saavat saman huiman kyydin etuteljon alla.

-- Ei oikein vedä, virkkaa peränpitäjä, -- kiristäkää etupurjeen skuutia. -- Iivari, siellä keulassa, tiukota kliivari!

-- Iivari -- kliivari -- sen tuhannen skriivari! huutavat veikot nuorimmalle, joka salavihkaa sepittää runoa muistikirjaansa. Seuraavaan tyyliin:

Kotoinen laine se korkeena lyö, Valkoista vilkkaa Vellamon vyö, Hurjana lennän lempeni saareen, Katselen kaihoten taivahan kaareen...

-- Joutenniemi suojaa, huomauttaa Vihtori, sotilasuralle aikova ylioppilas.

-- Kuinka se voi suojata, kun Ruukista päin tuulee! viisastelee Esko, "kameraalia" lukeva vanhin veli, joka on hinannut vastatervatut saappaansa pirkkelien nokkiin kuivamaan. Siellä ne Eskon pieksut kimaltavat kuin mustat peilit kesäistä taivasta vasten.

-- Täytyy kryssätä Vaamaan asti, huomauttaa Väntti.

-- Pappa ei kääntäisi ennenkuin olen lukenut loppuun kuningas Fjalarin, sanoo Ruffe runovihko käsissään.

-- _Klar att vända!_ kuuluu ukko rovastin valtias ääni -- johon jo pikkupojasta on totuttu ja joka ruotsiksi tulkittuna on mahtava taikasana erämaan tuulessa. "Klar att vända" -- silloin isä vanhus vääntää ruorin kampia. "Klar att vända" silloin kolmipurjeen kokka kääntyy päin vastatuulta ja halkaisijan toinen kylki pingoittuu -- --

-- _Legoo!_ lekahtaa seuraava taikasana ja kaikki purjeet hulmahtavat toiselle laidalle, paatti kallistuu hirvittävästi, ryyppää vettä, purjenuorat kitisevät tammipyörissään, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä kaikki on reilassa ja paatti halkoo vihaisesti kevätkylmiä, kuohupäisiä aaltoja -- hauska kohina täyttää koko purren. Niskanselkä vyöryttelee sinimustia laineitaan, ulapalla ei näy muita veneitä, tämä pappilan pursi on kuin saloseudun jättiläislokki, jonka valkoiset siivet viistävät taivaan ja maan ääriä, kaukaisen rannan mökkiläinen sen huomaa -- varjostaa kämmenselällään päivänkiloa vasten -- utelee että mikä siellä selällä -- muistaa samalla -- ja ajattelee:

Ukko rovasti paattineen, poikineen!

Vaaman kallion juurelta kohoaa purjeniekka Terävää nientä kohti -- siinä tehdään taas yksi "klar att vända" ja paatti luovii Jalonniskaan. Siitä kiivetään jo Luvalaisniemeen -- vielä yksi mutka -- ja pursi syöksee kuin hirnuva hevonen Niettussaaren niemeen. Koirat päistikkaa veteen -- eivät malta odottaa. Raudoitettu köli raapaisee rantakiveen -- poikajoukko kirmaisee maihin. Ituperunat ja eväät kannetaan saareen.

Oi terve Niettussaari! Ainoa maailman kartan pilkku, jolla ihminen tuntee itsensä vapaaksi. Ainoa taivaan alainen jalansija, jolla ihminen muistaa olevansa. Jumalan kuva ja riemusta pyörähtää ja huutaa hihkasee halloota salmentakaista metsän kaikua kiusotellen. Ainoa paikka, jossa ihminen nauttii kaikesta mitä tekee: heittipä vaikka kuperkeikkaa mättäikössä, pudottipa vaikka silitysraudan savupiippuun niin että koko kalatupa on kuin sisäänlämpiävä sauna, hakkasipa vaikka kuinka sitkaita halkoja ja söipä ravinnokseen vaikka koiranputkia tai pieniä kivenmukuloita. Kaikki siellä maistuu.

Nähkääs ukko rovastia, kuinka hän hymyilee ja tyytyväisenä mumisee hääriessään hellan ääressä. Se on ainoa kyökki auringon alla, jossa pappa A.B.C on ylikokkimestarina ja jota hän ei häpeä. Antakaamme hänen itsensä keittää kahvit, niin tiedämme että se maistuu hyvältä.

Esko kohentelee hellauunia. Väntti tekee halkoja niin että kajahtelee saaren kumea tanner. Vihtori ja Ruffe kääntävät peltoa niin että hiki pisartelee. Isä ja Väntti tulevat avuksi.

Iivari istuu keinussa valtavien petäjien välissä ja kiikkuu niin että pieksut taivasta tavoittelevat.

Honkain keskellä mökkini seisoo Suomeni soreassa... Hoi laari laari laa!

Ja kaiku korkealta vastarannalta huhahtaa: laari laa! laari laa!

Mutta pappilan pystykorvaiset, kippurahäntäiset koirat Noppe ja Lappi, jotka ensimäisinä ovat maihin joutuneet, alkavat haukkua. Sitten ne tavataan kuopimassa kivirauniota ja pitämässä hirmuista rähinää -- kärppä sähähtelee syvällä louhikon alla. Vihtori käväisee sen ampumassa.

-- No pojat! toimittaa ukko rovasti paitahihasillaan ja kaikki kokoontuvat "aamiaispäivällisille". Mamma kullan mainiot piirakat, pullat ja viilipiimä saavat kyydin. Kylläpä maistuu, maistuupa totta toisenkerran!

-- Kukahan juutas on särkenyt väkkärän, jonka kolme vuotta takaisinpäin tekasin? kyselee Vihtori veli katsoen miettiväisenä ylös rantapetäjän latvaan.

-- On tainnut itse ukko ylijumala särkeä! vastaa Väntti, samalla kun Esko, vanhin veikkoloista, sangen onnettomana ja ähkyen kopeloipi puusängyn alustaa.

-- Ja kuka hunsvotti lie vienyt virsut, jotka minä itse noin 7 vuotta takaisinpäin pistin talteen?

Kaikki nauravat makeasti Eskon aina klassillisille väitteille -- ja kolmas kuppi kahvia solahtaa. Mutta sitten kalahtaa kuokkakin, lapiot välähtävät -- ja tuossa tuokiossa on saaren perunapelto valmis. Lantakuorman siihen on talvella vedättänyt pappilan Junnu. Ituperunat isketään innolla syvälle muhevaan multaan. Suokoon Luoja kastetta ja kasvuvoimaa! Siittäköön purjepaatin heiluttama siemenperuna sadottain -- padottain valkoisia "nuoria pottuja", jotka heleästä somerosta nostettuina maistuvat niin mainiolle syyskuun keltaruskoisena iltana, konsa pappa ja Iivari tänne viimeiseksi purjehtii. Sillä tuskinpa muut veljet silloin enää ovat kotikultaansa kunnioittamassa...

Hoi laari laa -- saaren peruna siis on pantu, nyt ryhtyy herrasväki päivällisenlaittoon. Muuan sentään ei saa rauhaa sielulleen, vaan rupeaa kiireenvilkkaa veistelemään uutta väkkärää... Kas nyt on päivällinen syöty ja veljekset tiskaavat ja viheltävät "Meill' Pohjola lumista --" On tämä turkasen hauskaa. Jospa aina saisi asua tässä vanhassa kalatuvassa, jossa "piispa Frosterus" totisena tuijottaa hellan äärellä ja jossa teekannun nokka alati vuotaa ja vanha vihreäkauluksinen schlaafrokki kiehtovana roikkuu. Ja jossa -- perempänä pöydällä kolmiosaisen ristikkoakkunan edessä männikön varjossa -- jaloa jatkoansa odottaa saaren ikuinen _Päiväkirja_.

SAAREN PÄIVÄKIRJASTA.

Minä pater A.B.C. Jumalan armosta tämän seurakunnan sielunhoitaja, Karhulan puustellinpitäjä, Niettussaaren suuriruhtinas et cetera, teen tiettäväksi että minä 13 päivänä kesäkuuta anno Domini post Chr. natum M -- kaikkine reippaine poikineni -- itse ensimäisenä perämiehenä toimien, saavuin paatilla luovimalla tänne rakkaaseen kalasaareen, joka minun pojillenikin näkyy olevan mieluinen paikka -- ja perunat pantuamme -- sekä senjälkeen kun oli miehissä hakattu halkoja, syöty ja huviteltu -- laskimme yöksi kymmenen vielä värjäämätöntä verkkoa, joista saimme 37 kalaa, joka ei suinkaan ole paljon, mutta ei vähäkään, sillä ihmisen on tytyminen siihen mitä Veden Herra antaa ja oli niiden joukossa parin naulan painoinen kilttukin, joka myös lohentongoksi kutsutaan, josta Gloria Deo in excelsis ja ruoka-astiat diskattuamme nostamme puhtaat purjeemme ja laskemme mamman tykö kotiin. Juuri pistettä pannessani huutaa nuorin poikani Iivari että pappa muistaisi mainita että Viktor, jolla on päässään ylioppilaslakki, paraikaa kiipeää petäjän latvaan kuin orava uutta väkkäräänsä kepin nokkaan kiinnittämään, josta taivaan Jumala varjelkoon häntä, joka aikoo sotilasuralle, putoamasta alas. Ja nyt minä julistan puheenvuoron vapaaksi, jos joku vielä kerkeää tähän kirjoittaa.

A.B.C

Neljä pojista kirjoitti vuoronperään isänsä jälkeen, yksi pistäen pitkäksi runoksikin. Kalevalainen runomitta sinkosi sujuvasti kynästä ja katkesi vasta silloin, kun kynänkärki rapsahti poikki. Isä-ukon ääni huusi ovelta: joutukaa!

8.

Ja tuli sydänkesä...

Vuodet ne vierivät, mutta kesä palasi aina uudelleen. Ja tuli sydänkesä ja lännen liekuttama haalea laine lauloi suloista lauluansa.

Ja erämaan pappilan veljekset ja sisarukset kuuntelivat sitä laulua heleällä, leveällä rantahietikolla.

Kaikki he olivat alasti eivätkä hävenneet.

Ja ihmeellisinä, surunsuloisina nousivat varhaisemman poika-ajan ja tyttö-iän kangastukset heidän sielujensa silmien eteen kesäpäivän sinisestä auteresta.

Kuka olen minä, joka tässä makaan mahallani erämaan järven liepeellä?

Pikku poikanen vaan, joka heitän herttaista häränpyllyä päivänpaisteessa, rakennan kartanoita hiekkaan, istutan kokonaisen kortemetsän, laitan käpylehmäkarjan. Ja herra veljeni - se toinen pikkupoika -- laittaa vesimyllyn tuohon puroon. Ah, puro on välttämättä padottava, jotta näkisi miten vesimassalle käy... Purskis!

Hoi Matti, Pekka, Jussi! [Pappilan poikain omavalitsemat kansallisnimet.]

Huomenna Hoikalle särkiä onkimaan!... Kas niin, nyt soudetaan pitkin soukkaa Haukiperää Lemetinsaaren taa. Nyt raahataan "pirunkenkää" yli kannaksen. Lampeen asti se saatava on! Vihdoinkin, mutta tarmoa kysyi. Tuntuupa somalle lipua lammenpintaa ja viskata onkensa syvälle -- tarttuu jättiläisahven, keltamahainen jörri, josta suomu ei lähde kuin kirveellä.

Satoja särkiä me ongimme. Nokkosiakin yöksi heittelemme. Pirunkengän käännämme yöksi päidemme suojaksi. Vilu tulee kuitenkin, uho ja sumu kohoaa korpilammesta -- värisyttää. Ei, täytyy kiivetä harjulle, tehdä honkavalkea. Toista kylkeä palelee, toista polttaa. Mikä outo ääni huhusi metsän siimeksessä? Mikä puiden välitse pumahti? Yörastasko alhossa laulaa vai tilttalttinen?

Tilt-talt! Tilt-talt!

Sydänsuven salaperäinen sävel syvässä korvessa. Sitä kuullessa tekee mieli purskahtaa itkuun elämän kaihosta... Pojat, nukutteko te? Täytyy laskeutua alas tuonne lammen rantaan ja kokea koukut ennenkuin hauvit karkaavat. Oh, mikä raaka sumu, kuinka salaperäistä -- tuppihaukia sieltä tulla vongeltaa usvaisesta, mustasta vedestä, tuppihaukia, jotka keitettyinä maistuvat ihan suolle ja savulle. Pojat, täällä on hiukan kaameata -- eikö lähdetä kotiin? Kontit selkään, vavat olalle. Jäkäläinen kangas kumajaa, aurinko nousee yli harjun. Kuni unessa painelee veliparvi. Satumaisena hohtaa emäjärvi. Airot loiskuttavat, rikkovat sileätä pintaa. Uinaillen ja ääneti soutelemme pappilan rantaan. Aurinko nousee yhä korkeammalle, ihana punerrus puuntaa mäntyjen kyljissä. Onko elämä satua vai totta? Koti? Kas nyt hiivimme kotiin, lämmin ilmavyöhyke hulmahtaa vastaan. Pajaportti rasahtaa. Mikä sadunomainen valkenemuksen tuntu. Pihlaja, kuni häämorsian valkoisissa, tuoksahtaa kauvas -- pääskyset livertävät pesissään. Koko kartano vielä nukkuu -- rakas pappa ja armas mamma, -- tuossa seisoo Vanha Puoli, idänpuoleinen nurkkaus aamuvarhan häikäisevässä hohteessa -- käydäänkö maitokamarissa kirnumaitoa pahkakauhalla juomassa?

Aamun muuttuessa parhaillaan päiväksi me hiivimme vuoteisiin. Tävyt on talletettu jääkellariin. Päivän tullen on lähtö ankaraan koukunpanoon.

* * * * *

On lauvantai-ilta ja sentähden ei ukko rovasti pääsekkään mukaan -- pappilassa on asiamiehiä: pitkäpiimäinen, hurskas vanha Lassila ja Junnulan hyvä isäntä. Pojat hoitavat kalastuksen pyhää virkaa kovin tolkussaan -- on suurin luottamus heitä kohtaan että isä luovuttaa kalliit koukkunsa poikaklopeilleen. Pojat tahtovat hämmästyttää pappilan hyvällä kalansaaliilla ja tekevät valtavia liikkeitä suurella järvellä. He laskevat sata täkykoukkua Vuoriniemestä Kukkosaareen saakka. Kauniina kimmeltää lauvantai-iltainen järven ulappa. "Pekka" poika soutaa, "Jussi" ojentelee täkyjä, polia ja kiviä ja "Matti" pönäkkänä perässä laskee siiman siimalta. Sinne syvyyksiin solahtavat hopeasuomuiset lampisäret. Poikain mielikuvitus leikkii. Kuinkahan suuria kaloja sieltä aamulla nouseekaan? Tullappa oikein jättiläishauki, miehenpituinen -- Buksin pituinen venkale? Tai komea lohi? Tuntuu kuin voisi tulla joku ihmeellisempikin otus kuin kala. Vedenneitonen -- vellamo -- joku kummitus? Ihan varmasti asuu järven pohjassa outoja olioita -- salaperäinen, ihmiselle tuntematon valtakunta. Ja eivätköhän Hoikkalammen makeat särjet kelpaa? Mutta jos tulisi vieläkin merkillisempiä ilmiöitä? Jos nousisi koukun mukana vedenpintaan Vuoripoukaman aarrekattila...?

Jännitettyinä ja miehekkyyttä tavoitellen laskivat pappilan pojat polakoukkunsa ja viimeistä täkyä heittäessään sylkäsi Matti veli mahtavasti siihen niinkuin oli nähnyt papankin tekevän. Sitten hän päästi Pekan perään ja hyökkäsi itse soutamaan ja souti että kokka kohisi ja järven peili pahasti särkeentyi... Oli sydänyön hetki ja pappilan sisukkaat pojat uhrasivat taas toisenkin yön kalastuksen jumalattarille -- he eivät näet soutaneetkaan kotiinsa, vaan viilettivät venheensä Hulkonniemen rauhaiseen rantaan. Tempasivat eväskonttinsa ja nousivat synkän kuusikon halki viheriäiselle niitylle, jonka keskessä kekotti satavuotinen aitta, jonka pyöreät hirret hohtivat vanhaa hopeaa ja jonka sammalia kasvava vesikatto osaksi oli romahtanut sisään. Tähänpä aittaan nyt veljekset yösijansa laittoivat taittaen vuoteekseen tuoreita koivunoksia ja siihenpä, lattialle, he rinnatusten köntsähtivät, ensin makean voileivän kitaansa pistettyään. Ja suurenmoiselta pojista tuntui Hulkonniemen autio hiljaisuus, jota viehättävästi rikkoi vain kuikkakolmikon kimakka huuto kaukana kosken niskassa sekä yksinäisen käen syväsointuinen kukunta Karsikkovaaran äärimäisellä laella.

Sanoi Matti, myös Matheukseksi mainittu:

-- Tässä on meidän hyvä olla...

Lisäsi Petrus, tuleva pappismies, kurillaan:

-- Tehkäämme tähän kolme majaa: sinulle yksi, minulle kaksi, mutta tuolle Johannekselle ei yhtään.

Mutta Jussi, nuorin nulikka, murisi:

-- En haluakkaan. Lehvissä on muurahaisia!

Pianpa sentään pappilan kiltit kalapojat vaipuivat unettaren helmoihin, samaan aikaan kun hieno usva hiiviskeli ulos rantamalta saartaen sarjan poikain laskemia polakoukkuja. Siellä-täällä polskahti lupaavasti ja erästä hoikkaa, pitkää polaa kiidätti vedenalainen hirviö huimasti pitkin salmea...

Korpi-Kainuun kesäyö on kylmä. Pappilan kalapojat heräsivät kaikki yhtaikaa vilun puistatukseen ja hieroivat hiukan surkeina sinertäviä neniään. Mutta Matti veljen ääni sai heidät miehistymään: -- hei pojat haukia vetämään!

Aurinko juuri tekee nousuaan, ohutpukuiset usva-aaveet tanssivat rantojen siimeksissä, venhe viistää kimmeltävää pintaa. On niin juhlallista ja hiljaista, sunnuntai-aamun varha-tuntu leijailee ilmassa... Tuolla kaukana, korkealla vaaralla häämöttää pappila, tuolla salmen takana kohoaa suoraan järvestä kirkon torni. Pojat lähestyvät jännitettyinä polakoukku-riviä, joka alkaa kaartaen Kukkosaaren kupeelta. No peijakas! Jo ensimäinen pola sukeltaa -- puikahtaa näkyviin ja taas sukeltaa.

-- Siinä on hirmuinen kala! huudahtaa nuorin veikoista.

-- Siinä on suuri lohi! arvelee keskimäinen veljeksistä.

-- Älkäähän vielä sanoko! tuumii vanhin Veikkoloista ylen vakavana tähystäen eteensä.

Samassa he kaikin huomaavat kauhistavan ilmiön. Kuikka räpistelee veden pinnalla, levittää siipensä, ottaa vauhtia, mutta kimmahtaa aina takaisin. Ja pola sukeltelee, sukeltelee vimmatusti.

-- Kuikka on nielaissut täkykoukun! julistaa Matti.

Alkaa hirveä leikki.

Matti vetää siimasta kuikka kurjaa kuin hurjaa poroa suopungista, kuikka hangottelee vastaan ja kirkuu. Tuonen linnun ääni se on ja pappilan pojat tuntevat kaameaa tunnetta, pyhäinen varha-aamu on yhtäkkiä saanut oudon värityksen, kalat ovat hetkeksi unhoittuneet ja kaareilevat polarivit siintävät liikkumattomina. Kuikka on jo aivan lähellä venettä, Matti kohottaa huoparinsa ja aikoo... vaan samalla rääkäisee pitkäkaulainen vesilintu, rääkäisee helvetillisesti, Matilta siima löysää ja kuikka lehahtaa lentoon pitkin veden pintaa, koukku kurkussa. Pola sukeltaa silmänräpäyksessä ja kuikka retkahtaa taaksepäin veteen, mutta yhä tempoo, tempoo... Mitä taitaa tässä tehdä, tämä on julmaa eläinrääkkäystä, mutta pojilla ei ole pyssyä mukana, täytyy keinolla millä hyvänsä saada kuikka hengiltä, mutta nämä petolinnut ovat sitkeähenkisiä.

-- Miksi löysäsit? Vedä uudestaan. Minä lyön. Ja Pekka, papinpoika, tuleva pappismies, iski airolla kuikkaparkaa. Ensimäinen isku osui veteen ja pärskähytti Mattia vasten naamaa, Matti suuttui... Jussi poika katsoi kauhistuneena vapisten. Mutta Pekka kohotti uudestaan aseensa, julmistuneena kuin Mooses kultaisen vasikan edessä...

Kuikka nostettiin veneeseen, luultiin kuolleeksi ja työnnettiin teljon alle, pojat hengähtivät helpoituksesta, olipa se kauhea leikki, mutta eräänlainen sankarillinen tunne täytti heidän mielensä. Mitähän pappa tästä oli sanova? Kuikan rinnasta saisi kauniin kravatin, sellainen oli Mannisenkin pojilla, kun kaupunkiin lähtivät...

Aamutuulahdus kävi yli ulapan ja järven pinta verhoutui kimmeltäviin kareisiin, siellä-täällä loisti kuin kultainen peili vielä aamuvarhan tyyni laikka -- aurinko kiipesi yli vaarojen. Poikain toisessa koukussa vikuroi virkeä pieni hauki, kolmannessa naulan painoinen ahven, neljännestä oli suuri kala vääntänyt koukun kippuraan, se oli oksennettu ulos kidasta, viidettä polaa ei ensinkään löytynyt, kuudennessa oli -- lohi. Ja olipa siinä pojilla työtä saada veneeseen tämäkin, vaikka ei ollut kuin seitsennaulainen veden tevana. Se loiski ja teki korkeita hyppyjä, mutta siima oli luja ja koukku syvällä kiduksissa. Ylpeitä olivat pojat lohestaan -- mitähän mammakin oli sanova. Seitsemännestä siimasta kohosi pohjamudasta peloittavan näköinen, kiemurteleva vötkäle, viiksiturpa -- matikka. Hyi, kesällä! Seitsemäs pola... mutta kävisi pitkäksi luetella kaikki. Pojat kaarsivat sivu kirkon, virkeä tuuli oli jo herännyt, sinertävän mustina liekkuivat laineet. Hauki hauvilta, ahven ahvenelta kohosi syvyydestä, olipa viidennessäkymmenessä koukussa kahdeksannaulainen säynäjä, tässä järvessä harvoin saatu kala. Ei kohonnut aarrekattilata vuoripoukaman syvästä pohjasta, mutta yhdeksännessäkymmenennessä yhdeksännessä koukussa oli viisitoista-naulainen hauki, jota pojat kolmisin vetivät siimasta kuin vedenalaista tukkia -- saalistamatta se olisi jäänyt pojilta, mutta ukko rovastin sepästä vasta saatu väkäkirves sai nyt näyttää, mihin se kelpasi. Iskipä Matti poika hartiavoimin hukilla jättiläistä selkään ja yhdessä Petrus veikon kanssa he kauhean kalan veneeseen nostivat ja Jussi poika sai varoa pieksujaan, melkein Jussin pituinen olikin koko kala.

Niskasta kiinni ja puukolla selkään, jollei se muuten suostu...

Mutta tuskin olivat pappilanpojat päässeet jännityksestä, kun kirkonkellon juuri pompahtaessa soimaan yli välkkyväin vetten, etuteljon alta Pekka pojan koipien välitse, ryöpsähti keskelle venettä jättiläishauvin päälle äskeinen "tapettu" kuikka, kohottaen kurkkuansa ja rapistellen siipiänsä, silmät mustina kiiltäen kuin käärmeellä ja suhisten kuin hornan lintu. Ällistyneinä sitä katsoivat pojat ja jokainen tarttui airoon, alkoi viimeinen taistelu, joka oli kaataa koko kalaveneen! Kirkonkello soi ja pompotti, puinen tapuli ryskyi, aamulaine hilpeästi loiskahteli veneen laitoja vastaan, jättiläishauki availi hirmuista kitaansa aivankuin nielaistakseen Jussipojan saappaista alkaen, mutta veljekset tappelivat kummitusta vastaan, ja vene pyöri ja ryyppäili vettä.

-- Älä sillä tavalla, älä sillä tavalla!

-- Ota kalakirves!

-- Ota itse, jos saat irti hauvin niskasta!

-- Lyö huoparin pyyryllä, lyö, lyö...

Pitkäkaulainen kummitus seisoi keskellä venettä ja sähisi peloittavasti. _Horribile visu!_ olisi Horatius huudahtanut.

-- Varo, annas kun minä... Pois alta, Jussi!

Ilkeältä tuntui pojista näin kolhia kuikkaparkaa, mutta muuta keinoa eivät he keksineet ja he olivat jo alkaneet luulla että kuikka oli kuolematon otus, noiduttu, lumottu hiiden lintu. Lopulta osui isku arkaan paikkaan ja kuikka teljettiin uudestaan teljon alle. Pysytkö siellä, pakana! Viimeisessä koukussa ei sitten ollut mitään ja nytpä nostivat pojat siron siipipurjeen mastoon ja läksivät viilettämään kohti pappilan rantaa. Olisi tehnyt mieli poiketa kirkkorantaan ja juosta käskemään pappa ulos sakastista katsomaan kalansaalista, mutta Pekka, tuleva kirkkoherra, piti sen hengellisesti säädyttömänä.

Pojat vain huusivat luihulle lukkarille, joka ikään souti kirkkoon paitahihasillaan, nysä suussa, että käskeä sanoa papalle että oli saatu kuikka, lohi ja suunnattoman suuri hauki!

-- Kuinka suuri hauki? huutaa lukkari, suu ammollaan ja käsi korvalla.

-- Yhdeksän kyynärää ja kämmenenleveyttä! vastataan poikain veneestä.

-- Häh?

Mutta poikain purjetta pullisti samalla ja veneet kiisivät eri suuntiin. Lukkari luikkari, kuten myöhemmin kuultiin, olikin heti sakastiin tultuaan ja rovastin kohdattuaan, kertonut poikain isälle ihmeitä. Pappilan pojat olivat kuulemma saaneet koukusta traakin.

-- Minkä?

-- Traakin!

-- Mitä Frans Petter Rendulin tarkoittaa?

-- Ka niin hyö toimittivat, vekarat. Rendulin iski viekkaasti silmää ja läksi juoksujalkaa lehterille veisaamaan. Veisasikin niin ylettömästi että koko seurakunta vapisi. "Lie häntä akkansa taas tukistanut?" Mutta lukkari vain veteli siitä vanhasta "traakista", tämän maailman hirmuisesta lohikäärmeestä, josta Suomen kansa vuosisatoja oli veisannut.

Kun ukko rovasti sinä sunnuntaina saapui kirkosta Junnunsa kyyditsemänä, yllätti hän koko pappilan väen ruustinnasta ruotimummuun saakka humalikon edustalla siunailemassa pikkupoikain kalansaalista. Ihmeisiinsäpä tuli isä rovastikin -- potria poikia.

-- Tuommoisia haukia sitä minun ylioppilasaikoinani Keuruullakin... myhäili rovasti.

-- Ja huomenna, pappa, mekin lähdetään kalaan! vannoivat vanhemmat veljet Esko ja Vihtori kiihkeänkateellisina että nulikoille kerran oli onnistanut.

Mutta päivän nuoret sankarit olivat ponnistuksista nukahtaneet yksi nurmikolle, toinen ullakolle, kolmas vanhalle puolelle eivätkä tienneet maailmasta pyhäsen pölähtävää. Väntti teki huimia liikkeitä tempoillen ja potkien päivänpaisteista piennarta -- poika oli yhä taistelevinaan kuikan kanssa.

9.