Part 3

Ruustinnan nimipäivä oli ikäänkuin se portti, josta koko seurakunta ajoi sisään talven valtakuntaan. Siellä talven valtakunnassa paukahteli pakkanen, tuprusi tuisku, ritisi reki, kalkatti aisakello. Vieraskäynnit saivat vireämmän ryhdin, huurteiset posket hohtivat punaa, saunat lämpisivät tulisemmin, totilasikin maistui makeammalta, isänmaallisemmalta, pianot soreammin soivat kilkattaen kilpaa säätyläisrouvain kielten kanssa. Vanhalle pappilalle talventulo merkitsi mitä vilkkainta rahvaanliikettä -- Helttusten sukset saivat hyvän livun sekä ylös että alas pappilan vaaraa, kansliassa kuhisi karheatukkaisia ukkoja, keittiössä harmaaröijyisiä vaimoihmisiä, ja kun niin sanottu "ylöskanto" joutui, niin vasta silläpä viikolla rahvasta kaikenkarvaista vilisi pappilan pihalla ja sadat kahvikupit höyrysivät. Ajan tavan mukaan tarjottiin viinapikari päteville maksumiehille! Koko kartano oli muuttunut suurenmoiseksi liikemakasiiniksi, jonka kunnioitettuna hoitajana toimitsi isäntärenki Junnu, jota myös Jussiksi ja Juhoksi nimitettiin. Junnu se Juntusten ja Heikkisten heinähäkit punnitsi ja jyvät aitan hinkaloihin mittasi, ja rovasti oli vain ensimäinen kirjuri. Jos tämä ensimäinen kirjuri lisäksi sai vastaanottaa lesken ropoja, niin tulipa hän sangen iloiseksi, mutta jos "rästejä" jäi paljon -- ja niitä jäi vuodesta vuoteen -- niin huolen pilvet kohosivat ukko rovastin otsalle, sillä suuri oli hänellä perhe ja pappilan vierasvarainen elämä maksoi paljon kultaa.

Silloin täytyi _pro memoria_ ostolistaan 2 kannun asemesta merkitä vain 1 sekä varoittaa poikia kaupungissa elämään säästäväisesti. "Sillä", saattoi pappa pojilleen vakavasti kirjoittaa: "ihmiset eivät suorita ulostekojaan papistolle ja mamma valittaa että palvelusväki hävittää kaikki". Se oli tuo ikuinen taistelu korvessa, mikä ei sentään merkinnyt sitä että ruustinnan ruokapöydästä olisi puuttunut siansyltty tai sardiini, kermakasti tai vasikanaivo, jos kuka tahansa Hulukko tai Huotari, Miidas tai Bonifacius pappilassa pistäytyi. Ei tullut koskaan pappilaan niin halpaa vierasta ettei olisi saanut nisukahvia tässä todella vierasvaraisessa talossa.

Valtatie pikkukaupunkiin -- jota tosin ei kaupungiksi sanottu -- kulki pappilan pihan lävitse ja sepä yhä lisäsi saloseudun harvinaista vilkkautta. Pihan läpi porhalsi sekä pönäköitä porhoja perässä roikkuvine hirventaljoineen että ajaa retkutteli kaukaisia, kurjia, nöyriä, aina iloisia rajantakalaisia: miehet paslikka päässä, naiset moninkertaisissa jäätyneissä karttuunihameissaan, karvatöppöset jaloissa, ja viheliäinen hevoskaakki aisojen välissä. Silloin-tällöin raahattiin taloon syömään joku kerjäläisperhe, jota sitten pappilasta edelleen komeasti kyydittiin seuraavaan taloon kristillisen rakkauden ristiksi ja koetukseksi. Muutamia kertoja talvessa sai pappila myös nauttia sitä harvinaista iloa, mikä syntyy mustalaismatkueen saapumisesta taloon. Pappilan pikkupojista se ainakin oli kummallisen hauskaa nähtävää ja kuultavaa.

Dsihko diives! Deevel deedel! Rankani rakla... Hai duli dila dula daiduli daidaa: Toinen jalka isännälle, toinen jalka emännälle!

Hauskin talven ilmiöistä oli luonnollisesti joulun tienoo. Silloin näet "isot pojat" ynnä "suuri tyttö" saapuivat Junnun ja "Eera Kinnusen" kyyditseminä pitkissä hupsahtelevissa resloissa kotiin 200 virstan takaisesta "oikeasta kaupungista" ja pikkupojat olivat haljeta jännityksestä laskiessaan aamusta aamuun, illasta iltaan, kuinka monta yötä vielä tarvitsi nukkua ennenkuin aatto kimmelkuusineen, omenineen, lipeäkaloineen ja joululahjoineen joutuisi. Silloin vallitsi erämaan pappilassa sellainen perhejuhla että sen täytyi syöpyä syvään nuoriin sieluihin koskaan maailmassa enää haihtumatta muistosta. Yksin jo luumutorttujen leivonta, paistanta ja maistanta oli kuin paradiisin esimakua, ja ihmeelliset juoksutusliput, moninkertaiset runovärssyt, raakaan perunaan kätketty kultaraha ja muut leikinlaskut tekivät jouluaaton jumalallisen salaperäiseksi ajankohdaksi.

Onneton ois Oulu, Mutta loppui koulu, Joutui armas joulu!

Hauskana vastakohtana ja terveellisenä karaistuksena pappilan lämpöisen salin rinnalla viljeltiin kilvan pappilan mainiota rinnettä, Kiiskimäkeä, jossa sekä isot pojat että naskalit laskea jyrräsivät purevassa pakkasessa kiiluvien tähtien alla tai pilkkopimeässä silloin-tällöin karaistuksekseen palelluttaen korvansa, varpaansa tai nenänipukkansa, jota äitiruustinnan sitten oli hauska hieroa sekä lumella että salvalla, mitä ainetta samoinkuin kamferttiviinaa aina löytyi rohdosvarastossa keittiökamarin "shenkin" vasemmassa alakaapissa. Myös papan kanssa hiihteleminen Karhuvaaran ympäri kiertyvillä salaperäisillä laduilla oli mieluista, miehuullista ajanvietettä sekä pojille että tyttärille.

Tapania ajeltiin säännöllisesti kolmella hevosella alimetsänhoitaja Würtenbergin uhkeaan asuntoon Ämmänruukille ja kelpasi siellä silloin pappilan poikain juosta ylös ja alas ihmeellisiä kääntöportaita, puhaltaa savikukkoa, rämpyttää Lönnrotin kanteletta tai iänikuista, kaikille sävelensä soinnut luovuttavaa fortepianoa, saada kahvia ja teetä monenlaisen leivän kanssa, hotsia illalliseksi forellia, spenaattia ja kermahilloa sekä kaiken tämän hyvyyden ohessa kuunnella talon isännän, ilosilmäisen Miidaksen, loppumattomia pilajuttuja kihlakunnan vanhoista virkamiessankareista. Usein siellä myös toisten vierasten keralla kätkettiin sormusta ja suoritettiin arvuutusleikkiä, jolloin oli erinomaisen tärkeätä ja järkeä-kehittävää kiireenvilkkaa viskellä kysymystä: kuuluuko _se_ eläinkuntaan, kasvikuntaan vai kivikuntaan? Saattoi sattua ettei _se_ -- tuo arvattava ihmeellinen esine -- suvainnut sisältyä yhteenkään mainituista luokista, jolloin se tietysti päätettiin kuuluvaksi joko Jumalan valtakuntaan tai siihen samaan seurakuntaan, jossa leikki paraikaa tapahtui. Mutta saattoipa tapahtua niinkin, että joku sulttaanin partakarva tai herra Buxhöfdenin viiksi laskettiin lankeavaksi enemmän Turkin valtakuntaan kuin ihmiskuntaan. Tapaninpäiviltä ei koskaan palattu pappilaan ennen aamuyötä ja tuo kotiinpaluumatka yli suuren järvenselän, sivu jylhän "Vaaman kallion" muodostui sekin juhlalliseksi jokaisen pappilan lapsen mielessä. Elämä tätä jylhää erämaan taustaa vasten tunnettuna ja katsottuna oli ihmeellisen hauskaa, mielenkiintoista ja kauvas kangastelevaa...

Somaa oli myös ajaa vieraisille lukkari Frans Petter Renduliinin luo Roinilaan, mutta siellä vilahti ainoastaan viulu, jolla herra kanttori esitti maailmalle, mitä todellinen "allegretto" tahtoi sanoa. Lauri Bonifacius Nordbomin pikkupappilassa "Tolpassa" oli myös juhlallista käydä vastavisiitillä, vaikkei sielläkään ollut siinä määrin väljää kuin isossa pappilassa ja Ruukissa. Bertel Belial Buxhöfdenin luona sopi harvoin ajaa talvisydämellä, sillä tämä muhkea herra ymmärsi säännöllisesti toimittaa ristiäiset kesän ihanimmillaan ollessa, jolloin hänen "Kanervansa" tasaisella kartanolla saatiin juosta leskeä sillä-aikaa kun papit ja pipit hämmensivät ihanteellisia totilasejansa, joita esineitä tähän aikaan vielä ympäröi patriarkaalinen, patrioottinen gloria-kiehkura. Muinaisen runollisuuden tuoksua höyrysivät siihen aikaan nekin kullankeltaiset maljat, joita hengenmiehet hätäilemättä tyhjensivät jonkun kauppiaan luona -- kristillisellä rahvaalla ei ollut mitään moista ilmiötä vastaan, sillä miestä mitattiin saarnan ja kansalaiskunnon mukaan eikä ainoatakaan nykyajan yltiöpäisistä raittiusapostoleista vielä ollut saapunut erämaata mullistamaan. Konjakki, suomalaisen koti-ilon ylimäinen jumala, oli kunniansa kukkuloilla -- siitä ei koskaan puhuttu supattamalla, ja kun esimerkiksi nimismiehen asiamies jonakin tuulisena talvi-iltana saapui järjestysvallan kansliaan, huusi Immanuel Saxa honottavalla nenä-äänellään niin paljon kuin hänen keuhkoistaan läksi, läpi pitkän lokaalinsa: Betty hoi, Bettyy, pane kastrulli tulelle -- Pikku Janne on tullut Kajjaanista!

Moisena hetkenä tuntui aivankuin koko erämaa olisi huoahtanut helpoituksesta onnitellen yksilöä hänen elämänilonoikeudestaan. Täytyihän saada vaihetusta arkipäiväisyyteen.

Joululoman ajan pappilassa rajoitti rovastin nimipäivä, Augustin päivä, 7:s tammikuuta. Silloin helisivät kulkuset ja aisakellot entistä hurjemmin pappilan pihalla, miehenkorkuisiin kinoksiin keskikuistin edessä oli aamuhämärissä kasvanut juhlakuusikko, ja jo kello 5 aamupimeässä oli salista, rovastin makuuhuoneen ovelta, kajahtanut valtava kuoro "kaikkivoipaa Jumalaa" tai mitä tahansa muuta kaunista (Sankeyn lauluja), mikä sävelten paisumus oitis palkittiin tulikuumalla kahvilla. Illalla paloi pienen aamunaukkukaapin päällä kotoinen ilotulitus, punaisen paperin läpi hehkuva AUGUST, niin että jokaisen täytyi ei ainoastaan tietää, vaan myös nähdä että maapallolla todellakin oli Augustuksen päivä. Ja niinkuin ruustinnan nimipäivänä marraskuulla, niin rovastin päivänäkin tungeksi vieraita pappilassa -- Bertel Bux kumarsi ylhäisesti kuin englantilainen loordi, pastori Nordbom änkytti ja frakkiin puettu Miidas veisteli Gisbu-juttujaan. Salissa kaikui "Oi maamme" johon päivän sankari akateemisella hartaudella yhtyi -- kaksikielisesti tuo kallis laulu aina yhtaikaa esitettiin vanhassa pappilassa. Saattoi sanoa että rovastin nimipäivä muodosti vuoden kaikkien nimipäivien huipun sekä siitä syystä että se oli talon isännän päivä kuin myös siitäkin syystä että silloin pappilan kaikki lapset vielä löydettiin kotoisen kurkihirren alta -- nuo korkeasti oppivaiset papinlapset, jotka muutamain päiväin päästä taas olivat sullottavat pitkiin resloihin transporteerattavaksi takaisin suureen maailmaan.

Kuinka haikealta se sitten tuntuikaan sekä vanhemmista että pikkupojista ja siskoista, kun vanhemmat lapset jälleen olivat kadonneet kinosten taa eikä enää ollut tiedossa erikoista juhlapäivää! Mutta kyllä Ruffella ja Iivarilla riitti omia keskinäisiä huvejaan -- sekä hiihtoretkiä että pirttinäytelmiä -- ja jolleivät papinpojat muuta hauskaa keksineet, niin jättivät he jonakin päivänä ruokansa siunaamatta ja tappelivat kuin kukot. Silloin kun vanhemmat läksivät kylille, pappilan pieniväki pani toimeen itkijäiset, mutta kun mammaruustinna lähtiessään antoi valmiin taikinan luvaten poikain itsensä paistaa lettuja -- silloin riemu riemulle remahti ja tuntuipa melkein hyvälle että rakas pappa ja armas mamma olivat poissa kotoa, sillä nyt sai tehdä mitä ikinä ilkesi -- suuresta ruokapöydästä esimerkiksi tuli erinomainen mäki, jossa kotikutoisen housukankaan kestävyyttä kovasti koeteltiin. Pikkusiskotkin silloin keksivät jotakin mielenkiintoista. Virvi kylvetti nukkejaan puhasvesi-saavissa ja Sanni -- kuvakirjaa selaillessaan saattoi sytytellä pitsireunaisia akkunaverhoja, jonka ilotulituksen ulkoa hyökkäävät velipoikaset sentään suvaitsivat sammuttaa selittäen että tulipalo oli vaarallista leikkiä.

Talven yksitoikkoisuutta lievensivät lukemattomat mukavat tapaukset. Jonakin pakkasiltana alkoi esimerkiksi kuulua kummallista ritinää, sohinaa ja kalkatusta mallassaunan takaa ja kun pikkupojat hyökkäsivät tutkimaan outojen äänten syytä, saivat he Vanhan Puolen takana nähdä pitkän jonon liikkuvia olentoja matelevan lumisen pellon poikki. Siinä näet kulki pohjoispitäjäläisten pororaidat, satoja sarvipäitä, vetäen perässään jauhokuormia. Jännitettyinä katselivat pikkupojat, miten väkevät peurat kiskoivat perässään heikompaa vetäjää, joka saattoi olla sotkeutunut koivestaan hihnaan, ja joskus pojat kauhulla totesivat puhkaistuja, vertavuotavia silmiä... Tähtiyön hiljaisuus vihdoin sammutti noiden satojen kavioiden kopseen ja römeän kellon kalkatus häipyi kaukaisuuteen.

Jonakin päivänä, kun ruustinna paraikaa värjäsi villalankoja, saattoi pappilaan ilmestyä Buxhöfdenin tai Nordbomin koira "Jysky" tai "Turre". Silloin keksi iäti runollinen ruustinna yksinkertaisen keinon ilahduttaa naapureitaan ja koko kristillistä seurakuntaa. Hän värjäsi Turren turvan sinipunervaksi, käpälät keltaisiksi ja hännän viheriäiseksi sekä sitten, syötettyään koiralle riisiryynipuuroa ja piparkakkuja, ripustaen kaulaan runomuotoon sommitellun kirjeen, laski koiran vapaalle jalalle. Hiukan häpeissään oudosta kestityksestä juoksikin koira kotiinsa, ja nytpä riitti naapurinperheessä ja koko kylässä ihmettelemistä ruustinnan taiteellisista väreistä ja värssyistä. Koiran lipussa näet luettiin:

Turre tuli pappilaan Ystäviä helssaamaan. Mamma sattui färjäämään, Kuinkas rupeet pärjäämään? Jos oot sessa Nordbomin, Riennä heti kotihin! Hälsa hjärtligt alla hemma: Että tulis meille Emma Bonifaciuksen kanssa Ingalunda för att dansa -- Koiralla on kaunis konkka, Tulkaa koko konkkaronkka!

Ja sitenpä tämä koreaksi värjätty kuriiri sai toimeen hilpeät vieraskekkerit isossa pappilassa.

Maaliskuun alussa vieraili pappilassa henkiherra Coipelinus, iloinen vanhapoika, huvittaen sanomattomassa määrin sekä rovastia että ruustinnaa, jotka tekivät kaikkensa, jotta henkiherra tuntisi kuivan virkansa lomahetket paratiisillisiksi. Totisesti silloin tuoksahtelivat rasvaiset lihapullat ja höyrysi kuumavesi hopeakannussa. Saattoi ilmestyä joku maallikkosaarnaajakin, joku leveänaamainen Matti Järventakalainen "Reisjärveltä", jolla oli piispan lupakirjat turkin povessa ja kristillinen ketunhäntä kainalossa -- mutta yhtä herttaisesti hänetkin istutettiin pappilan pöytään ja yhtä kuuma sauna häntäkin varten lämmitettiin perjantai-iltana ja yhtä vahvat vehnäviipaleet solahtivat alas tämänkin puolivillaisen, puolihurskaan kolportöörin kurkkutorvesta. Kaikki järkiään olivat siis tervetulleita erämaan pappilan kodikkaaseen touhuun ja rattoisaan rauhaan.

Ja niinpä, kun talven selkä vihdoin oli taittunut, tuli vähitellen kevättalvi, aukesivat maaliskuun kimmeltävät avaruudet yli lumiulappain ja erämaan luonto alkoi loistaa ihmevalossa. Taivas säteili haaleassa sinessään, iltatähden vilkutus oli lempeän värikäs ja iankaikkisuuteen kutsuva, tuoreen havun tuoksu päiväsydännä täytti ilman, kirkkaat jääkynttilät putkahtivat pappilan räystäisiin ja harakat nauroivat merkitsevää naurua. Humahtivat oudosti hanget, jotakin painahti maan povea vasten tiiviimmin, kaukana korvessa äännähti outo lintu ja jonakin aamuvarhaisena kopisivat salolla raskaan kanta-astujan askeleet -- pörhökarvainen kontio siellä pakeni kierretystä pesästään. Pian sihisivät sivakat pedon perässä, salolla kalskahti ja kaikui, mutta kontio meni menoaan. Saipa sentään kuninkaallinen juoksija -- hirvi -- salasurmansa...

Sitten tulivat huhtikuun hanget, ukko rovasti hiihteli poikineen läpi metsien tai käveli karsien puita pappilan vaaran valtavia rinteitä -- ihmeellinen toivo ja aavistus täytti erämaan kirkkoherran sielun. "Pian joutuu kevät, hanget sulavat, päiviä ilmestyy, purot purskahtavat lorisemaan, rantaporeet aukeavat -- venheiden tervaus ja iloinen maalaus alkaa! Kaupungissa loppuu lukukausi -- koululapset palajavat kotikorpeen -- koittaa erämaan suvisesonki... Jumala olkoon kiitetty!"

6.

Vapunpäivä ja niin edespäin.

Vapunpäivä sitten! Korkeita lumikinoksia vielä pappilan pihalla. Pelloilla ja aitovierillä mustia pälviä, maantiellä pitkiä sulia. Jänismäen siimeksessä porisee oja syvällä hangen alla. Meriläissuolta hyökyy tulvavesi leikaten maantien puustavillisesti poikki. Rovasti kävelee pikkupoikainsa kanssa pitkin maantietä ja aukoo kepillään uria kevätvedelle. Pikkupojat uittavat tukkeja ja lastuja ja seuraavat jännityksellä, sukeltaako "laiva" siltarummun alitse. Sukeltaapa hyvinkin! Hurraa! Kevätvaris raakkuu kilpaa poikain riemuhuudon kanssa ja saunan takana istuu jänöjussi suunnitellen laihoretkeä. Riittää pappilan laihoista jyrsittävää kymmenelle jänikselle -- ei rovasti sitä kovin pahakseen pane.

Siinä rovasti yhä haroo kepillään, ponnistaen oikein voimaansa takaa -- ahaa: pääsipäs purskahtamaan vesi. Mutta mitä mustia pilkkuja näkyy mäen alla maantiellä? Sieltä tulevat kylän herrasväet juhlapäivällisille ja vappuillan viettoon. Lauri Bonifacius Nordbom astua konkaroipi pitkillä askelilla ja hoippuu puoleen ja toiseen. Kunhan ei suistuisi ojaan. Förbajskadt! nytpä hän putosikin, mutta pääsi ylös ja kiroilee kauheasti ja samalla nauraa. Toisetkin tulijat nauravat kappalaisen loiskaukselle. Nyt ne kaahlivat vesipaikan yli. Pastori kantaa paria poikaa niskasta kuin kissa penikoitaan. Eipäs nyt kaatunut! Vapunpäivä antaa ryhtiä ja elämänvoimaa. Sieltä tulee myös Buxhöfden pitkässä bonjourissa. Ja Rendulin. Ja koko kylä perässä. Hehheh. Kelpaa. Hyvää päivää, herra rovasti!

Hyvää papinvuotta! Paljon rasvaa ja vasikannahkoja, leipäjuustoja, villoja ja hamppuja! -- Kiitoksia, kiitoksia! Vieraat olkoot hyvät ja kiivetkööt kartanoon. Siellä mamma ruustinna jo odottaa.

Papin rouvat, papin rouvat, Nyt taas iloitkaat: Koska saatte luottaa Että kuusi vuotta Vielä vissiin, vielä vissiin Äijät elävät!

Hilpeä kappalainen sen laulun väräjävällä äänellä ja ukko Noan nuotilla virittää heti ison pappilan ovesta sisäänpäästyään. Tämä on suuri juhla erämaassa! Se syötetty vasikka on taaskin tapettu. Tippaleipiä ja simaa on tehty. Kas siinä tulee rakas Miidas "me' sin Nelly". Silmänsä loistavat. Tervetuloa! Välkommen, välkommen! Mitenkäs Ruukin Ämmä pauhaa? Ja Ruottuspuro? Vai on ukko Pellikassa pöhö. Sepä ikävä. Olkaa hyvät: ottakaa vähän yksinkertaista voitaleipää -- en enkel smörgås! ilmoittaa ruustinna, ja silloin jokainen tietää että päivällinen on pramea -- siitä ei puutu mikään höystö. Rakas Betty ja bror Immanuel, ottakaa lisää pudinkia. Oh kuinka kaunis vapunpäivä! Kanttori, olkaa hyvä, soittakaa Tonavan aaltoja tai Kaksoiskotkaa. Vai eivät kanttorin kanat muni. Mitenkäs resedat ja Annansilmät menestyvät Emmalla? Onko herra Bertel Belial Bux saanut montakin kymmentä haukea rysistä? Joutepuronko suusta? -- Herrat tekee hyvin ja pistää sulamaan, julistaa vihdoin rovasti, ja illan aatekorkea puoli alkaa. Juuri samalla hetkellä alkaa myös piirileikki salissa:

Veijo, veijo veikkoset ja veijo, veijo vennen! Missä on se rakkaus kuin meissä oli ennen? Vanhat ämmät sanovat sen koskesta alas menneen, Koskenperkkaajitten kanssa -- _fuur han need för strömmen!_

Päivä ei pimene pohjolassa. Koko Karhuvaara hohtaa. Yötä ei enää ole, ei tule -- on vain ihmeellinen valkeus ja avaruus. Mentäiskö katsomaan pappilan varsaa? Junnu! Talutappas se "Surun" varsa "Ilo" pihalle että vieraatkin näkevät... Ukko Saxa alkaa honottavalla nenä-äänellään väittää vastaan. Hänhän on fakkimies, on nähnyt sotahevosia. Ukko Hulukkonen -- Kulkkunen tai Hulkkonen, sama se mikä nimi -- kääntää yhtäkkiä huomionsa suurenmoiseen luontoon, raakkuu kuin rehellinen varis niin että riidanhaluiselta vallesmannilta unohtuu upseeriarvonsa. Kaikki nauravat. Skål sen asian päälle -- lasit kilisevät kodikkaasti. Kevätyön jäniksiä alkaa koikkelehtia pappilan laihoihin. Renkipoika lataa suustaladattavansa ja hiipii navetan taa...

Ajöö, ajöö, kuuluu jyvä-aitan luota -- siellä vappuvieraat laulaen menevät. Hullunkurinen sekakööri painuu alas mäkeä:

Niku -- niku -- niku -- Naku -- naku -- naku -- Bror Bellman, bror Hallman och bror Kexell! De togo sig supar hvarenda qväll! Pom -- pom -- pom...

Ja kiihkeän kimakkana kaikui barytonisoolo:

Kun minä kopinan kuulin, kultani tulevan luulin -- taas loukkasin leukani ikkunahan!

Joku juro vuokkilainen, korvenjuntikka, katsoo suu auki pirtin akkunasta. Herrat -- ka niin, herrat...

Mutta se ihana iltarusko sammuikin äkkiä maksankarvaiseen pilveen ja taivaan täydeltä alkoi tuiskuttaa räntää.

-- Kesän se siitä sittenkin tekee!

Seuraavana päivänä jälleen paistoi lämminsylinen aurinko ja ukko rovasti kaahlasi kinosten läpi rantaan.

Pappilan kesäranta! Oliko suloisempaa paikkaa koko maailmassa? Siellä oli vapaus! Ei mikään häirinnyt. Petäjät törmällä seisoivat kuin hyvät haltijat. Rappasotien aikuinen ranta-aitta katoksineen tarjosi salaperäistä turvaa pahalta säältä sekä ihmisille että venevehkeille. Aitan kivettyneeseen puuoveen oli kuulan reikien väliin piirretty tursaansydämiä, luurankoja ja vuosilukuja. Selvästi näkyi ilman syömä puukonkaiverrus:

_maacunan cansa seisoi däsä wahhisa 1742_.

Erämaan esi-isien henget siis heijailivat tuon ranta-aitan oven edessä. Keväinen laine kimmelsi ja liplatti. Rommakkosuon läpi ryöppyvä puro uursi iloisen suistamon sulaneeseen rantahietikkoon. Haukeja porahteli pensasten alla ruskeassa vedessä... Panisinkohan rysän! ajattelee rannassaolija, jolla jo entuudesta on viritettyjä rysiä "Jysmässä".

Pappilan kesäranta! Rovasti puuhailee ja järjestelee venevehkeinensä, katsoo varjostaen kämmenselkänsä alitse yli Niskanselän, kohti kaukaista kalasaarta. Hymy väikkyy hänen huulillaan. Siellä, siellä se on kaikista mieluisin kesäpaikka, ikuisen levon ja virvoituksen keidas. Sinne pian päästään -- veneillä...

-- Pappa, pappa! huutavat pikkupojat rantalaiturin ääreltä -- katso taivaalle!

Rovasti kohottaa silmänsä ylöspäin ja näkee auringon paisteessa vipajavia valkoisia, suuria siipiä. Ne on joutsenia! hän selittää pojilleen. Siipien havina kuuluu selvästi. Seitsemän joutsenta siinä lentää kiilanmuotoisessa rintamassa kirkkoa kohti. Yhä pohjoisempaan! yhä pohjoisempaan! ikäänkuin suhisee yläilmoissa, ja kaunis näky häviää korkean metsän taa.

Sinä päivänä isä poikineen myöhästyy päivälliseltä. Kovin rakas se pappilan kesäranta!

7.

Kesäisiä kuvia.

Pitkän talven lumet ovat siis vihdoinkin sulaneet, metsä ja piennar viheriöitsee ja virkeä laine suutelee pappilan neitseellisen hietikon sileitä huulia. Pohjolan ankarasta talvesta on jäänyt jäljelle ainoastaan pieni valkea läiskä, joka ei koskaan ota sulaakseen. Luntako jäänyt -- mikä onkaan se sulamaton paikka, ylängön kimmeltävä huippu? _Rovastin pää_ se on, vanhukseksi muuttuneen kirkkoherran valkeanhohtava tukka.

Tapaamme hänet taas tuossa rakkaassa rannassaan. Rovasti maalaa nimikkovenettään, johon on nikarrellut uuden mastopenkin ja sangen mukavat kylkilaatikot. Punaisella, vihreällä ja vitivalkoisella hän sivelee, loistavalla ripoliinilla, jollei "lutoliinilla" tai "herboliinilla" ja iloinen rantu rannun perästä ilmestyy päivänpaisteeseen loistamaan. Menkääpäs neidit tyttäret tai herrat pojat väittämään että pater noster on hullautunut johonkin heleään väriin! -- ehei; ukko naurahtaa synkästi ja väittää kivenkovaa vastaan; niin iloinen väri kuin punainen on toki vanhan sielunpaimenen mielestä turhamaisuutta, melkeinpä syntiä. Ei siis väittelyä väreistä, antaa arvon miehen rauhassa harjoittaa maalaustaidettaan ja varokaa te ainaiset irvihampaat huomauttamasta että kun rakas pappanne kalaretkelle lähtee, hänen anturasaappaittensa varsistakin pilkistää punareunaiset sukat. Se tietysti on pelkkää sattumaa. Mainitsimmeko että aurinko paistoi kesärannassa silloin kun ukko rovasti koristeli veneitään? Erehdys; ainakin hän itse kertoi vuosikymmeniä kokeneensa että joka kerta kun pitää ryhtyä maalaamaan tai varsinkin tervaamaan, nousee paksu pilvi auringon eteen ja pirskahuttaa pahanpäiväisen vesisateen. Sataa niin että rakkoja helmeilee rakkaan ripoliinin päällä. Tuskinpa erämaan pappilassa muuten kevätsadetta saadaankaan aikaan, ellei isäntä lähde alas rantaan tervanahtureineen ja maalipurkkeineen. Se on olemassa ikäänkuin sellainen salainen sopimus Ukko Taivahisen kanssa.

Jonakin päivänä sitten hyvä Jumala aivankuin unohtaisi kiusata uskollista palvelijataan pilvenpärskeellä -- ja silloin ukko rovasti maalaa ja tervaa niin että lotisee. Itsekkin ihmettelee pälyen taivaalle: miksi et kastele kryytimaatasi, rakas Luoja?