Part 2

-- _Kan du tänka det_. -- Nyt vasta Matti Helttunen tulee tienestiä kysymään.

-- _Den strunten!_ säesti ruustinna reippaasti ja kysyi, oliko rovasti muistanut vaatia Matilta takaisin säkkiä, jonka tämä kolme vuotta aikaisemmin oli lainannut. Rovasti vähän häkeltyi ja vastasi punaisena:

-- _De va ett spektakel!_ Minähän päinvastoin lupasin hänelle toisenkin säkin. Onko meillä?

Ja perhekeskustelu alkoi. Pikkupojat takoivat jalkaa ja toinen pikku tytöistä itkeä pillitti, koska pojat "kiusasivat".

3.

Paitsi Matti Helttusta.

Paitsi Matti Helttusta oli Jumala kaikkiviisaudessaan asettanut pappilan henkiseen viljelykseen monta monituista muutakin ympärillä elävää ristirahvaan sielua. Melkein joka päivä joku tai useampikin niistä kävi aukomassa pappilan alati aukisaatavia ovia. Sitä riitti sekä suloisia että surkeita suhteita kirkkoherranväen ja talonpoikain välillä. Rovastilla oli omat ystävänsä, ruustinnalla samoin, olipa yhteisiäkin nimikkoystäviä.

Oli Jaakko Kemppaista ja Jaakon akkaa, ikuista ristiä ja imellystä, välttämätöntä hyvää ja pahaa, sillä tarvitsihan niin suuressa kartanossa sekä vasun raatoa että villavyyhtiä, kiulua ja voipyttyä. Oli Hiisivaaran Hiskiä ja Hyysirannan Lassia, oli Korte-Mummaa ja Viitalan vanhaaemäntää, Rytys-Kreetaa ja Issin Karoliinaa, Latvatonta Ukkoa ja Latvatonta Mummaa, Suovaaran Mattia ja Haukilan Henteriä -- pappilan henkiherttaisinta kansankaartia, jota ei ilman kolmea kukkuraista kahvikuppia koskaan laskettu pois pappilasta. Oli vakinainen kahviratti Vanha-Mari, kultainen kankuri ja intohimoinen kalamuija, oli ison talon, Alanteen Anna-Leena mustine sirkeine silmineen ja mustine kirkkoröijyineen sekä koko Alanteen herrasherttainen väki moninkertaisine sukupolvineen. Niiden luona toki saattoi käydä vastavierailullakin kolmella hevosella.

Vaikka naapurit asuivat kaukana, niin olivat ne kuitenkin hyvin "likeisiä", aivankuin olisivat asuneet kivenheiton päässä. Esimerkiksi Lumme-Iikka, pappilan teerevin torppari, joka juoksujalkaa tuli pappilaan päivätöitänsä suorittamaan ja huusi kartanon täydeltä että "päevää". Moisia miehiä ihan saattoi rakastaa, niissä oli ryhtiä! Mitäs siitä jos Rasin Ransu puolestaan oli kuivan ärmäkkä ja Jouten-Tohomas nahjus. Rakkaita olivat nekin. Ja ihan sukulaiselta tuntui järven vastarannalla elävä Törmä-Ukko, joka -- kuten sen koko maailma tiesi ja näki -- kynti ja karhitsi omalla akallaan: puuauralla ja risukarhilla. Hieroja-akat kuuluivat ihan inttiimeihin: Jusan-Eevat, Pölkky-Kaisat. Tervetullut oli "Salamelan ukkokin" ikuisia terveyssuolojansa hakemaan. Ja kodikkaita, pappilan kullatuihin kehyksiin sisältyviä ilmestyksiä olivat läpi-pihan kulkevat Rasva-Paavot, Laappa-Antit, Lyyhä-Topit ja Veltto-Pekat. Kuoharia kohdeltiin kuin kirurgian tohtoria. Näätänikkari nautti "ammattiveljen" arvoa. Sydänmaan suutarit, räätälit ja sepät olivat tietysti pappilan kunniavieraita. Anterit, Joosepit, Levoskat, Raappanat. Suutari-Antti! joka opetti pikku Iivaria lukemaan, koska poikanen niskotteli mammansa sukkapuikon edessä. Sama Antti, joka eräänä pakkaspäivänä läksi plikin ostoon 200 virstan päähän kaupunkiin suksillaan ja jonka perään pikkupojat juoksivat antaen kumpikin Aleksanterinaikuiset kymmenpennisensä, jotta Antti muistaisi tuoda kaupungista lyijyspännät, ja joka viikon päästä palatessaan -- vastaan juokseville papinpojille juhlallisesti ne ojensikin, antoipa vielä pastilliakin. Sama Antti, jonka häviämistä Pietariin iäkseen pikkupojat suuresti surivat, vaan jonka häviämisen maailman rannalle äiti-ruustinna osasi asettaa salaperäiseen yhteyteen karjakko-Marin pikkupojan kanssa, jonka nimi papinlasten malliin oli "Ilimari".

Jooseppi Moilanen! Sepäs vasta oiva ja nokkela räätäli, joka leikkeli pappilan kaikille pojille pöksyjä ja "jääkäritakkeja" niin paljon kuin Vanhan-Marin kutomia kankaita riitti; myöhemmin hävisi hänkin pappilan horisontista ja huhut alkoivat kertoa että Jumala siunasi Joosepille erämaan surkeudessa perätyksin kolme eukkoa ja kolmatta kymmentä lasta. Mutta aniharvoin Jooseppi pappilasta lähtönsä jälkeen lienee omille lapsilleen pöksyjä neulonut, sillä kuulestipa miehestä tulleen syvästi uskovainen ja akkojaan kurissa ja herrannuhteessa kasvattavainen.

Paitsi kolmea torpparia oli erämaan pappilalla vakituiset "kasakkansa", joka sana tällä kulmakunnalla merkitsi yhtähyvin suomalaista miestä kuin akkaihmistä: Julumaa-Jussia ja Pikku-Mikkoa, Reeta-Kaisa Juntusta ja Juppos-Viiaa. Heinänteon aikana tulkitsi kasakka-käsite Saparovaaran Jeremia, Pöljää Alapea ja "haravamiehinä" Hössy-Hannaa, Väliahon Armiitaa ja sensemmoista. Oli pappilan pirtin karsinassa tietysti nysäänsä imeksivä ruotimummu tai jos ei ollut mummua, oli ainakin ruotilaistyttö Oloka, joka jännitti ja huvitti koko kartanoa alati näkemällä ja pelkäämällä kummituksia ja aaveita.

Pappilan palvelusväkeen kuului varsinaisesti ainoastaan isäntärenki Junnu, joka, vaikka olisi lähtenyt poiskin, varmasti palasi takaisin kuin magneetin vetämä, sillä mies ei voinut elää ilman pappilaa ja varsinkaan ei pappila parka ilman Junnua. Siksi valtava kyky oli tämä Jussi, sivumennen sanoen: erikoisen kunniakirjan arvoinen miekkonen, koko talon ja heimon uskottu ja -- mirabile dictu -- ikuisesti salavihkaa soimattu palvelija.

Muut vakinaiset palvelijat pysyivät talossa vain vuosikauden, joten heidän nimiään on mahdoton jaksaa luetella; tosin oli sellaisiakin renkejä, jotka palvelivat kolme vuotta, mutta löytyi taas sen mokomiakin, jotka puskivat vain puoli vuotta ja kaikista äksyimmät tekivät ahväärin muikun purstosta, saattoivatpa lähteä pois talosta jo kolmenkin päivän kuluttua. Sisäpiiat vanhassa pappilassa olivat siinä määrin suosittuja että esimerkiksi "Iita" ja "Hilta", pari vuotta opiskeltuaan hienoa käytöstä, kelpasi forstmestarien rouviksi ja oppi puhumaan "ruohtia melekein yhtä viinisti kuin ruustinna"! Parhaat ulkopiiat palvelivat myös kolmisen vuotta, mutta häijyimmät suututtivat ruustinnan ruokottomalla suullaan jo moniaassa viikossa sekä karkasivat purpattaen nyytyineen, joihin joskus pistivät evästäkin mukaansa, uusiin seikkailuihin. Suurin piirtein katsoen tämä pappilan palvelijasto oli ikäänkuin Jumalan asettama henkivartiosto rovastin ja ruustinnan ja koko heidän perheensä ja juhtakarjansa ympärillä. Eihän ilman Mustaa-Kallea jäinen vesiamme noussut pihaan hetteeltä eikä Polle heinänsauhuja päästellen piehtaroinut pihalla, eihän ilman sisäpiikaa "Hulta-Vannia" pölyt tulleet pyyhityksi sisähuoneista eikä ilman kyökkäriä "Selemaa" voimöhkäleet putoilleet pirttiväen puurokuppeihin, eihän ilman Sussu-Saaraa maidot joutuneet "sisälle" niinkuin lypsäjätytön aina oli pakko julistaa ovenraosta, vaikka pappilan salissa olisi istunut itse lääninkuvernööri (maito on sisällä!); eikähän ilman "Paksua Riitua" sisäväen sauna perjantai-iltana niin jumalaisen herttaisesti olisi lämmittänyt olkikuvoilla kelliviä pappilan nuoria herroja, jotka olivat joululomalla, eikä myös ilman jotakin "Rokupätkää" olisi ilmestynyt halkoja rovastin kanslian porraslaatikkoon. Kaikki olivat tarpeelliset ja ehdottomasti kuuluvia siihen kotoiseen tauluun, jonka värituntuja tämä kirja tavoittelee.

4.

Ruustinnan nimipäivät.

On marraskuun 22:n päivän aamu. Rovasti, tullessaan aamiaispöytään, ilmoittaa reippain mielin että ulkona on ihana, kirkas pikkupakkanen ja lämpömittari osoittaa 13 astetta.

-- Pojat! sanoo rovasti, heti kun on tarttunut suolakalaansa: -- lähdetäänkö Airikaislammille luistelemaan?

Sitä ei tarvitse kahdesti sanoa! Pojat riemastuvat siinä määrin etteivät malta popsia lisää jankkia ja ovat yhtäkkiä valmiit, vaikka jaloissa oliskin paripuolet saappaat ja vaikka toista vantutta ei koskaan löytyisi "krupusta", johon se eilen on viskattu, vaan josta se ihan itsestään on joutunut siihen ihmeelliseen paikkaan, jonka nimi lasten sanastossa on "hukka".

-- Eihän pappa ota Sannia? kysyy Ruffe.

-- Eikä Virviä? toimittaa Iivari. Ja pappa julistaa:

-- Eivät pikkutytöt jaksa kävellä. Sinne on pitkälti.

Pikku tyttöjen kasvot vääntyvät väärään, mutta mamma-ruustinna julistaa lempeästi:

-- Pikku tiput pääsevät Olgan kanssa Hamppulammille kelkalla ookkaamaan. -- Ja niinpä yhtäkkiä pappilan kaikki lapset ovat tyydytetyt -- nimittäin nämä kotonaolevat, sillä neljä on kaukana kaupungissa, koulussa. Esko, Vihtori, Aune ja Väntti! Vuodet vierivät väleen, pian kai kohtalo kyyditsee nämäkin kotonaolevaiset toisen toisensa jälkeen sinne, jossa ei isän silmä eikä äidin hellä sydän lapsiansa vartioi.

Erämaan kohtalo! Kuinka monta sydänveren pisaraa sinä puserratkaan perhe-elämän keskellä! Mutta kuinka sinä samalla kasvatat ikävöimään ja kotikullalle arvoa antamaan...

Tuolla jo kulkee rovasti pikkupoikineen kaukopellon pientarella ja iänikuisten puuluistinten kirkkaat teräkset välkkyvät hänen olkapäillään. Huurteisen metsän läpi, pitkin Viitalan kesätietä käy onnellisen pappismiehen kulku, vaan sitten alkavat kopisevat askelet kaikua pieneltä lehmänpolulta, joka päättyy rämeen laitaan. Siellä se jo kimmeltää Airikaislampi, salomaan peili...

Henkeään pidättäen pikkupojat juoksevat isänsä edellä. Tottatotisesti -- iljanne kestää. Ja pohja kuultaa...

Juhlallinen, puhdas, melkein jumalaisen pyhä tunnelma täyttää sekä rovastin että papinpoikain mielet -- täällä on niin kummallisen hiljaista. Rämeharjun petäjissä ja näreissä sädehtii ikäänkuin jalokiviä, koko erämaa ikäänkuin heijastaa salaperäisiä aarteita. Olisi niin somaa kulkea umpimähkää tuonne päin... Mitä kaikkea mahtaisikaan löytyä?

Hei! Rovasti jo luistelee. Kunnioittaen ja ylpeinä, hiukan kadehtien katsovat pikkupojat isänsä kiidäntää, kieputusta ja kaunista kaareilua. Heillä ei vielä ole oikeita luistimia, mutta eivät he kaipaakkaan: jaloissa ja puupalikoissa on kylliksi liukumisen hauskuutta ja kuperkeikatkin ovat kultaisia.

Tämä syysjäillä luisteleminen on aina ollut rovastille mieluinen virkistys rasittavan suviverkostelun jälkeen. Milloin hän luikaisee Kiiskimäen alla piilevällä pienellä "Hamppulammella", milloin kotirannassa tai "Matalassa lahdessa", rohkeneepa joskus, kun jää on varma, luikaista yli suuren seljänkin ja hämmästyttää toisella puolella järveä asuvaa metsäherraperhettä reippaalla ilmestyksellään luistimet käsissä -- tämä hopeahapsinen "koulupoika", jonka nähdessään pirteä forstmestarin rouva huudahtaa:

-- Sii po farbruur! Luisteloo kuin nuorimies. No voe hyvänen aika tokkiinsa. Höör du Miidas? Tulehhan kahtomaan.

Mutta nyt oli Cecilian päivä, ruustinnan nimipäivä, eikä siis rovasti malttanut montakaan tuntia tuhlata Airikaislammelle, vaan kyllikseen kieputeltuaan ja pikkupoikia kiidäteltyään ympäri iljankoa hän riisui luistimensa ja palasi takaisin pappilaan. Lumituisku parahiksi lankesi maahan, kun he kotiin saapuivat posket punaisina ja raikkaasti hengästyksissään. Maistuipas kahvikulta ynnä pikkupojille tuore vehnäinen! Siinä oli jo kolme suoraröijyistä emäntää ruustinnaa kunnioittamassa osanotollaan kahvinjuontiin. Onnelan Johanna, Laitilan Retriika ja Koistilan mumma. Jokaiselle rengille ja jokaiselle piikatytölle oli päivän kunniaksi annettu pullakahvit keittiökamarissa. Olivathan he aamupimeässä veisanneet Junnun johdolla emännälleen. Ja Mustaharja, Ponttus ja Virkku olivat päästetty marhaminnoistaan tuulottelemaan ja juoksivat hevoset ympäri pihoja sellaisella töminällä että olisi luullut sitä maanjäristykseksi. Päivän sankaritar yksin sai nuo isot konkarit silmänräpäyksessä pysähtymään keskipuotin eteen, ojentamalla niille leipää ja sokeria.

Cecilian päivä! Muistokuvat kulkevat. Tarvitsiko koetella lammin luistinjäitä -- saattoi jo olla täysi talvikeli ja 22 astetta pakkasta. Pankaamme kertomus siis niihin puitteisiin.

Heti kun varhainen päivällinen oli syöty ja rovasti ruustinnoineen tuskin ehtinyt tavanmukaista middagsluuriaan suorittaa, helisi pappilan pimenevällä pihalla outoääninen kulkunen ja ensimäiset "oikeat vieraat" saapuivat. Pitkästä sydänmaan reslasta purkautui pihalle sellainen paljous jalkoja ja käsiä että olisi luullut mustalaismatkueen olevan liikkeellä. Juhlallisen särähtelevällä äänellä puhellen siinä pitkä, laihahko mies, koirakintaat käsissään, hapuili lapsiaan ympäriltään ja, korkealle nostaen horjahtelevia sääriään, suuntasi askelensa pappilan keskiportaita kohden ihan hytkyen nimipäivän iloisesta olemassaolosta:

-- Ja nyt, kullan muruset, sitä mennään Cilly tädin tykö doppakahville, hehehe... Minne mamma jäi?

Se oli seurakunnan hauska kappalainen, pastori Lauri Bonifacius Nordbom.

Heti kun ryminä sisääntulevista oli alkanut kuulua, oli ruustinna juoksuttanut lamput ja kynttilät sekä etehiseen että kuistiin.

-- Jaag haarr den äärran att grrratuleerrra tant Cecilia -- hehehe! kuului kappalaisen sydämellinen, ärrää pärryttävä onnittelu etehisessä, johon ruustinnan iloinen pää äkkiä oli pistäytynyt salin ovesta. Ja samalla alkoi kappalaisen kuuden pikkupojan "pokkaaminen" tantille, jota temppua oli hartaasti harjoitettu edellisestä viikosta asti ja jonka onnistumisesta oli riippunut pikkupappilan poikain koko nimipäiville pääsy.

Mutta tuskin olivat ensimäiset vieraat ehtineet loppuun asti riisuutua, kun ihan kuistin porrasten eteen pärähti sellainen aisakellon, kulkusen ja tiukujenkin helske että kaikki sisällepyrkivät hilpeästi hätkähtivät ruustinnan huudahtaessa:

-- Miidas me' sin Nelly!

Ja nepä ne tosiaan olivatkin: forstmestari Miidas Nebukadnezar Salmanassar Jeriko Würtenberg -- kuten nimensä kokonaisuudessaan juhlallisesti kajahti -- ja pieni, pirteä, tulisilmäinen, liukasliikkeinen rouvansa Nelly sekä pikkupoikansa Simson ja Absalon.

Sydämellinen oli forstmestarin väen kohtaus pappilalaisten kanssa. Herra Miidas, joka arkiaherruksissaan kuukausimääriä saattoi retostella pukimistaan ja parrastaan välittämättä, näöltään kuin pahin rantajätkä, teki nyt hännystakissaan ja valkoisissa rinnuksissaan ajeltuine poskineen kerrassaan suurenmoisen vaikutuksen. Hän oli kuin mikäkin ranskalainen presidentti tahi Tanskan lähettiläs, hänen kasvonsa loistivat ja silmänsä nauroivat elämän ylenpalttista onnea, ja jos arkioloissa ken olisi muistuttanut miekkoselta erinäisiä puuttuvan, niin esiintyipä hän nyt täysin intelligenttinä, spirituellina ja pikanttina, joka osasi sekä olla kohtelias että päästellä paradokseja. Herttainen herrasmies oli tämä vanhan polven helppohintainen virkamies, jonka toimi lisäksi oli niin vaatimaton että aivan yleisesti tiedettiin ettei miekkosen esimerkiksi tarvinnut kolmea kertaa useammin vuodessa kirjoittaa minkäänlaista kirjettä ja että hänen kirjoitustaitonsakin oli vähän niin ja näin, jotavastoin hän tuon komean nimensä taisi piirtää kuin mikä senaattori tekemällä valtavia kiehkuroita ja ketunhäntiä. Nya Presseniä hän luki kiitettävästi osaten kertoa muille maailman isoimmasta laivasta sekä yhtä ja toista Turkin ja Persian politiikasta, mutta kun hän kerran, saatuaan pappilan pojilta lainaksi parooni Mynkhausenin ihmeelliset seikkailut, meni kertomaan ne totena korkeimmalle esimiehelleen ja tämä oli väittänyt niiden olevan roskaa -- niin tuli hän araksi kirjallisuuden suhteen.

Mukavasti täydensi aviopuolisoansa ilmestyksellään Nelly rouva, hintelä, naivi naikkonen, joka ei hetkeäkään pysynyt yhdessä kohden ja joka ei viittä minuuttia voinut puhua samaa kieltä, pikkukaupungin ruotsia tai suomea, vaan huuteli ne huimasti sekaisin.

-- No jo minä sanon Miidakselle _att raka det på ögonblicket_... jotta jouvutaan emäpappilaan... _att deiju Cecilia_... että määhhän hankkiutumaan... ja otetaan gubben Karppanen kyytimieheksi... niin Miidas murisi _att månne isen håller?_ ja ratisihan tuo Kärryksen kohalla -- julumasti pelekäsin... _men lyckligt kom vi öfver_... mitäs farbruurille kuuluu? _Nå visst ä' han käck!_ vai luistelemassa -- no jos oisi Miitaski raato yhtä käpperä... vaan hiiteenkö ne meijän poijat jäi?... Hyi! hyi tokkiisa! Simssi niistätkö nokkasi! No jo ne on nuo poijat... eikö tantistai ouk??? --

Meillä ei ole aikaa kuunnella Nelly rouvan suloisia suunavauksia, sillä vieraita lappaa kuin köyttä pappilan saliin. Siinä tulee lukkari Frans Petter Renduliin, kerskuva hevosmies ja seuran hauska valehtelija, jonka emäntä on "tavallinen ihminen", vaan poika Lennu hyvä hulivilin alku.

-- Sytämen pohjasta pyytän toivottaa spruustinnalle onnea ja menestystä nimipäivän johdosta! Ratuli, ratuli... Mutta mitäs herrasväkeä tuolta tulee? Pitkänlaiha ruotuväen luutnantin museomaiseen univormuun puettu, pitkäpartainen vanha herrasmies, kolmikulmainen senaattorimainen päähine kainalossaan ja niin mukavasti kyömynenäänsä honottaa onnitellessaan ruustinnaa:

-- Tant Cecilias aldra ödmjukaste tjänare. Gratuleeerrrar! Riennäppäs, rakas Betty, niiaamaan!

-- Ohhoh hva man ä ståtlig som en landshöfding! huudahtaa ruustinna vastaan.

Se on paikkakunnan vanha vallesmanni Immanuel Saxa, tämän saman pappilan entisiä papinpoikia. Hänen loistavanpunainen tanakka rouvansa vierii kuin pehmeä villakäärö perässä, ja rouvat puristavat toistensa käsiä, ihanpa kaulaan kapsahtavat...

-- Välkommen! Välkommen!

Mutta kanslian puolelta tulee yhtäaikaa sisään vielä kookkaampi ja ryhdikkäämpi mies kuin vallesmanni, pitkä juhlatakki yllään kuin arkkipiispalla ja kaulasta kaareutuu hopeainen ketju, jossa riippuu liivin taskuun pistetty ankkuri. Ken on tämä vieras, joka niin mahtavasti rykäisee ja ritarillisesti käyttäytyy? Mistä moinen erinomainen ilmestys erämaassa? Se on entinen "Ruukin vörvalttari", nykyinen pitäjän kunnankirjuri ja asianajaja Bertel Belial Buxhöfden, jota sentään rahvaan kesken nimitellään vain Puksiksi. Kummallista kulttuuria korvessa: kaikki puhuvat _herra_ Buxhöfdenistä, mutta hänen rouvaansa sanotaan aina _emännäksi_. Mistä syystä? Siitä syystä vain että rouva on niinsanottuja hyviä naisia, kestävä ja vaatimaton, itsestään melua pitämätön, iäti siunattava lastensa äiti. "Herra" tupsahti siis sisään kanslian puolelta -- "emäntä" hiipi hiljaa -- keittiön kautta ja ujosteli astua väkevävaloiseen saliin, johon ruustinna hänet kuitenkin väkisten vei lausuen sydämellisesti tervetulleeksi.

Mikäs nyt? Miksikäs kaikki herrat ja rouvat niin suloisesti sähähtävät? Salin ovi avautuu ja ovesta tulvahtaa kuni kullanrusko, tulipunainen leninki, jonka sisässä keikkuu pitäjän ensimäinen, vasta kesällä nimitetty postinhoitajatar, nuori, korea neiti Eugenie Solkkujeff. Katsokaa hänen rimsujaan! Ihailkaa hänen rannerengastaan! Nauttikaa hänen pöyhötetystä tukkalaitteestaan ja parfyymituoksustaan!

Tulee toinenkin neiti, mutta häntä pidetään nunnana, sillä hän on vanha, vaikka vanhenematon, pyhä ja ankara. Se on diakonissa Birgitta Blixt, seutukunnan ihmeitätekevä ilmestys, Jumalan lähettämä huutavan ääni korvessa, joka uhmaa rakentavansa paikkakunnalle merkillisen laitoksen -- kansakoulun.

Yhä vielä nimipäivävieraita saapuu, ulkona kuutamoisella pihalla helisee kulkusia ja koirat äkäisesti haukkuvat. Siinä tulee kunnon kirkkoväärti, pitkätukkainen talonpoikaisukko, tuossa tulla koukistaa pirhakka vilkkusilmä "Vanha Aatami" (kauppias) pirteine pereineen. Tulee ukko "Hulukkonen" ja emäntänsä Rebekka, ilmestyy kaljupäinen perämies, meren rantamalta tänne sisämaahan asti pärskähtänyt suolainen pirske "Kalenius" ja siunatuksi lopuksi -- herra Buxhöfdenin mainio "musteri".

Jumalaties keitä kaikkia vielä tuleekaan. Iso pappila on niin mieluinen vierailupaikka herroille ja talonpojille.

Ja Cecilian päiviä vietetään! Kahvikupit kilajavat, hillovadit hilajavat, totilasit punertaen heläjävät förmaakissa, piano soi, _forttepiaano_ soi... Hoosianna Daavidin poika! Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimeen -- Cecilian päiville. Piikatytöt, tulipunaisina jännityksestä, hikihelmet nenän päissä, kantavat kahdella tarjottimella ja niiata niksauttelevat jokaiselle, "sotaherran" edessä he suorastaan vapisevat, niin oudosti polviin ottaa... Jälkitarjotin on kukkuroillaan neljänlaatuista vehnäistä: ankastukkia, sprittässiä, rinkilöitä ja piparkakkuja. Pastori Lauri Bonifacius Nordbom istuu keinutuolissa ja vinkkaa jälkitarjotinta kantavalle tytölle. Hörähtelee kuin vanha ruuna apekorin ääressä, pistelee väljiin taskuihinsa ja tuumaa:

-- Minä vien vähän kottaa pienimmille simasuille -- ne raukat kun eivät koskaan pääse kylään.

Pastori pitää sentään rajan, sillä Emma, hänen intelligentti rouvansa, heittää uhkaavia silmäyksiä.

Jumalankiitos: tuossa tulee jo viinitarjotin, hieno tuoksu tuulahtaa yli salin -- 25 tummanvälkkyvää pikaria.

-- Mi-minä olen tosin ab-absolutisti, hokee pastori naurahtaen herttaisesti, -- mutta näin tantin päivän kunniaksi... Pruustinnan malja! _Skål mina vänner!_

-- Skool! Kool! vastaa kaiku joka nurkasta ja madonnan kuvatkin näyttävät hymyilevän. Siihen aikaan ei vielä tunnettu keveätä "kippistä", vaan aina skoolattiin -- hengessä ja totuudessa.

Yhtäkkiä neiti Solkkujeff on soittamassa porilaismarssia. Ukko Buxhöfden totilasinsa takaa polkaisee innostuneena jalkaa ja karkaa ylös, hän on aivan huumauksissaan tuohon tulenpalavaan... kaikki herrat ja ukot hyökkäävät sivuhuoneesta salin kynnykselle, vallesmanni -- Immanuel on hänen nimensä -- kopeloi ruostunutta sapeliansa ja brummaa kuin korvenkontio pitkän partansa sisää; "kuningas Miidaksen" silmät loistavat lapsellisesta riemusta. Hetki on sangen korkea, isänmaallinen!

"Mi Puolan, Lützenin ja Narvan tanterilla verta vuot...!"

Rovasti itse seisoo hiukan ujona, mutta onnellisena lauhkeita savuja puhaltaen hopeahelaisesta piipustaan.

Kaikki vieraat ovat vähitellen vilkastuneet hilpeästä seurasta, kahvista, teestä, viinipikarista ja soitosta. Rouvat iskevät iloisesti silmää ja puhua parpattavat, toiset pompahtavat korvaan kuiskuttamaan... ne ovat tietysti sellaisia erinomaisen herttaisia juoruja. Mutta herrain huoneessa, totipöydän ympärillä, viskellään vitsejä. Lukkari Frans Petter on koettanut parhaansa valehtelemisessa, mutta uljas vallesmanni on lyönyt hänet laudalta. Hänet taas on sysännyt syrjään herra Würtenberg huvittaen kaikkia kertomalla kuuluisia Gisbu-juttujaan, joille täytyy nauraa vesissä silmin ja mahaa pidellen. Vaan kun lopuksi itse jättiläiskomea Bertel Belial Bux tarttuu lasiin ja alkaa kertoa seikkailultaan "Ruukin käynnin aikana", silloin Miidas kuningaskin käpertyy kääpiöksi. Sanomattoman hauskaa on tuo seura. Ukko Hulukkonen hissukseen, pikkuhiljaa laskettelee lystiä juttua, aito suomalaista kokkelia, ja jos on tarvis eläinkuntaa kuvata, niin ei parempaa variksen raakuntaa koskaan ole auringon alla kuultu kuin ukko Hulukkosen kurkusta. Mutta hopeahapsinen rovasti virittää kansalliskirkollisen kysymyksen ja diakonissa Blixt saa pian myös puhevuoron salissa -- tässä on tekeillä tärkeitä pykäliä...

Niin päästään juhlaillalliseen, joka syödään "seisovalta jalalta".

Ja vihdoin, kello 12, koittaa onnellinen jäähyväishetki. Ulkona yön hämyssä kilisevät kulkuset ja pärskyvät hevoset, etehisessä pyntätään päälleen ja etsitään huivejaan, vehnäispusseja vaeltaa ulkonaiseen pimeyteen, tuhannet kiitokset kaikuvat ja vesissä silmin pyydetään ettei toisiaan unohdettaisi, herra Buxhöfden auttaa neiti Solkkujeffin ylle ja pyytää saada kyyditä, vallesmanni Immanuel tekee koomillisia liikkeitä ja toimittaa ruustinnalle ruotsiksi:

_Glöm int bort. Det blir så enformigt i längden med Betty_. Adjöö, ajöö.

Luutnantti Saxalle naurahdetaan hyväntahtoisesti ja Bettyä taputetaan poskelle: Älä ole milläsikään! Ukot tarkoittavat aina parasta...

5.

Talvisesongin tapoja erämaan pappilassa.