Part 12

Junnu kantaa sisään lumisia tavaroita ja sanoo ukko rovastille ja ruustinnalle: terveisiä kaupungista! Reissiltä minä otinni konjakkia ja Winkkelmannilta sitä ranstia.

Voi rakas Junnu, totisesti sinä tiedät nämä kaikki ynnä paljon muuta, sinun silmistäsi on ikuisessa yhteentulossa ja ikuisessa eron haikeudessa vierähtänyt yhtä monta kirkasta ilon ja surun vesikarpaloa kuin kyyneliä papinlasten silmistä.

Mutta kevät-kotimatkat, konsa käki jo kukkui ja Kytöperän rinteillä vielä virui korkeita kinoksia ja papinpojat heittelivät toisiaan viimeisillä lumipalloilla ja kotijärven yli ei noin vain päätäpahkaa päässytkään... ah, Junnu, Junnu, sinä muistat nämä kaikki, miten metsärantoja kahlattiin ja vaapperan venheen varassa railoja myöten kirkonkylän puolelle rapisteltiin.

Tuhannet kiitokset, paras pappilan Junnu, tuhansista kyydityksistäsi kymmenhenkisen perheen puolesta!

Ja olkoon tähän sukukuntamme syleilyyn suljettu myös sinun Riitu eukkosi -- jos itse sitä halunnet -- Riitu, joka asui ikänsä kaiken "Riitun kamarissa" eikä sen kummempia toimittanut kuin vain piipunnysäänsä veteli, mustaa pannuansa nokasta pusersi, risuja kokoili -- ja samanverran köykäisiä juoruja -- ja sinua, ukkoansa edusti, mutta -- siinäpä sitä olikin. Riitun ja Junnun kultahäissä minä tahtonut olisin olla, mutta mitenkä ne lienevätkään livahtaneet rovastin ja ruustinnan kultahäiden jälkimainingeissa, sitä en tiedä. Ja jos en missään muualla tämän viheliäisen planeetan päällä liene tanssin askelta hypännyt, niin Junnunpa ja Riitunpa kultahäissä vihdoinkin tuon taidon olisin opetellut. Minä joikkaan häntä, pappilan vanhaa Junnua!

21.

Runoileva vanha pappila.

Oi ainiaaksi paenneita päiviä, ah erämaan pappilan vuosisataisveisua, kaukokorven simfoniaa! Pappilan kymmenestä perheenjäsenestä kahdeksan kirjoitteli runoja. Äiti ruustinna ikäänkuin ensimäistä viulua soitti tässä orkesterissa, pojat ikäänkuin torvea toitottivat, huilua puhaltelivat tai kahdeksankielistä kannelta kaijuttivat, tytöt tamburiinilla tahtia takoivat ja viimeisenä pimpatti korven korkeassa ilmastossa pirteä piccolo.

Tra-la-laa! Tra-la-laa!

Mistä he kaikki lauloivatkin, kustapa kujertelivat? Lauloivathan Lapinkin lapset, heinäkengät heittelivät nokisilta nuotioilta, hirven harvoilta lihoilta... niin mikseivät laulaneet olisi nämäkin lapset.

Vanhan pappilan pihoilta, Vanhan Puolen vuotetulta, Ullakon unisijoilta, Vinttikammarin viluilta, Kotisaunan kiukahilta, Kotirannan raikumilta, Suuren järven selkäveeltä, Kalasaarensa savuilta!

He olivat nyt kerta kaikkiaan sitä sukua, jossa isoisät vuosisatoja olivat hengen harppua helskytelleet, virittäen "ilolaulun" milloin karitsalle, milloin pohjolan keväälle, milloin valittaen perivihollisen, venäläisen, hyökkäystä kotitanhuville -- ja ihmeellisesti luonto niin oli satuttanut että milloin laulu oli uhannut lakata, silloin laulajatyttö lauluttoman lapsen toveriksi oli tullut ja runosuonet jälleen suihkivat visertävän emon poikasissa.

Papinrouva paljon lauloi, Ruustinna runot rakensi, Ennätteli esikoinen, Lauloi yksi, lauloi toinen, Kolmansikin kaijutteli. Kaikki lauloivat lopuksi, Sanelivat satusia...

Jos olisi tallella kaikki se vuosien tavara, viisikymmenkuusikymmenviitinenkin virsikuorma siitä saakka kuin emo äänen antoi ja poikaset piipitystä jatkoivat -- niin tokko pappilan paras Polle vetää jaksaisi veräjän läpi noita Karhulan koruja, korven kartanon loruja?

Verissä veitikka vikisi, Sydämissä sävelsointu, Suvusta sanat soluivat, Heimosta sävel-heliät, Elämästä ennätykset, Lennätykset leivän päältä, Rytmi oli ryntähissä, Riimileikki rinnan alla, Lyyry kulta kainalossa, Harppu aina hartioilla, Luonto loitsi loitsuloita, Korpi korkeita kohisi -- Erämaa enin opetti!

Nuo ikuiset kotiintulot ja maailman rannalle matkustukset, nepä kehittivät väkivaltaisestikin jokaisen pappilan lapsen kaihon ja kotikuiskeen tuulettuvia tunnelmia. Mutta soinnutella ilonsa ja surunsa sanoiksi ja kiinnittää perhonen neulaan -- se oli puhdasta perintöä äidiltä, joka jo 17-vuotiaana oli rohjennut virittää ylistyslaulun itselleen Rakkauden jumalattarelle riimileikillä:

Kärlek, kärlek vill jag sjunga Och min bön mot himlen slunga, Samt beprisa med min tunga Dessa känslor evigt unga!

Ei ollut siis suuri ihme korpiauringon alla että rakkauden haaveilijaneidon esikoinen Esko vanhenevan äitinsä kunniaksi kolmekymmentä vuotta myöhemmin myös viritti rakkaushymnin siten alottaen laulujen sarjan:

Vesistyi silmä äitini tuo aina lempeäinen, kun sairastuin mä monesti ja olin pahapäinen.

Mit' eivät vitsat voinehet, voi kyynel kirkkahainen ja silmät äidin suloiset ja vesihelmi vainen!

Ja visertävän emon toinen poika, uljas luutnantti Vihtori Voldemar, oli jatkava kerran voimakkaasti samaan äänilajiin:

Mont' on muistoa minulla, Monta kultaista kuvoa Kotirantani rajoilta, Kotiseudun korpimailta, Kotikoskilta kovilta, Sinijärveltä syvältä, Vaahtopäiltä lainehilta, Lapsena jo lahdet kuljin, Metsän polut poljeskelin, Siellä aatteeni asuvi, Siellä sieluni elävi...

Pienen maaseutukaupungin luokkatoverit olivat ennustaneet Vihtori Voldemarista "toista Runebergia" -- sillä heksameetereita kimnasisti kirjoitti kilometrittäin -- ja kenties hänestä "se" on tullutkin, vaikka sitä ei kirjallishistoriassa ole mainittu, kohtalon korpisammal kasvaa niin monen suomalaisen runoraution ylitse.

Sitten jatkoi Aune tyttö äitinsä ja esi-isiensä säveltä ja hänen runossaan kohisi jo korven pohjaton kiro:

Oi kukkani puhtoisin, parhain, Sinä kaino ja kaunoinen, Sinun lempesi herätin varhain, Siitä tuska nyt itsellein!

Ma kyynelin kastan sun juurta, Sua ihailen itkussa suin: Vaan kärsiä, kestää on suurta, Vaikk' itse mä unhotuin!

Väntti, sarjan neljäs, kuten meillä on ollut kunnia edellämainita, ei koskaan tehnyt itseänsä vikapääksi riimileikkiin. Mutta moisesta välinpitämättömyydestä runon suuri jumala tietysti kuohahti ja syötti, kostoksi kai, sitä suuremman annoksen seuraavalle veljelle, Rolfille, Sanctus Petrukselle. Muusa pani Petruksen pelaamaan kaikilla instrumenteilla ja mahdoton olisi ollut ennustaa pilarunoja ja huvinäytelmiä kirjoittavasta konventinjäsenestä hurskasta pappia, joka Rolfista kuitenkin tuli -- koska traditsiot sitä vaativat. Rolf helisteli Siionin kanteletta voimakkaammin kuin yksikään esi-isistään. Äidilleen hän ikäjuhlissa omisti pitkiä runoja, joista tähän otettakoon vain pieni pirske:

Usko ja rakkaus onnen on ehto, Niitäpä sulta ei puuttunut -- ei, Niin hyvin ensi kuin kahdeksas kehto Helposti heilui -- vaikk' yöunen vei. -- Nyt vasta ymmärrän täysin sun vaivas, Niitä ei ihminen maksa, vaan taivas!

Se oli yli-ihmisellisen kaunis ajatus (otaksuen ettei riimipaholainen nykäissyt kirjoittavasta kädestä) tuo että äidin vaivat oli vastaava _taivas_, silloin kun ei lapsiparvi niitä pystynyt palkitsemaan.

Iivari, poikasarjan nuorin, oli äitinsä lempilapsi ja ehkä hän juuri siksi lauloi niin paljon "lemmestä ja hemmestä!" Hän oli perinyt suorastaan runotarttuman, joka tauti kalvoi varhain hänen tervettä olemustansa, koska ei kuulunut suvun traditsioihin haettaa lääkäriä moiselle sairaudelle. Hänen mielikuvituksensa kuume kohosi säännöllisesti yli 40 asteen ja ihme ja kumma se oli että hän ensinkään jäi elämään näin vaarallisessa temperatuurissa. Iivarin lyriikan lempisana oli

_yö!_

Siihen oli niin ihanaa, järven aaltojen todellista temmellystä katsellessa, liittää

_lyö!_

Tai jos oli talvi ja tähtitaivas, niin tarvitsi vain katsahtaa yli Vanhan Puolen ja, nähdessä kiiltävä Kalevan miekka, lisätä

_vyö!_

Ja jos surusta oli kysymys, joka sydäntä kalvoi -- ja siitähän aina oli risti -- kelpasi myös

_syö!_

Mutta kun ympärillä vallitsi hiljaisuus, jota häiritsi vain pappilan hevosten jalkojen töminä jääkylmässä tallissa, saattoi vielä lopettaa sanalla

_työ._

Hiukan yli maalin ampui, jos paikkakunnan murteen viettelemänä kirjoitti "myö" tai "hyö". Yöperhosista, yöpurjehduksista, yöunelmista runoili siis Iivari, sillä

_päivä_

käsitteen peitti häneltä säännöllisesti

_häivä_

ja siihen se loppui, ja mitä siihen lisäsi, se oli liian "räivää".

Vanhan pappissuvun rintaperillisenä Iivari kerran istahti pappansa pulpetin ääreen, levitti Koko Pyhän Raamatun eteensä, hikoili ylen ankarasti ja kirjoitti pitkänpitkän -- Maailmanlopun laulun.

Kyllähän Iivarin runoasteikko sitten laajeni yleisisänmaalliseksikin, jossa korkeemman kaiun saivat _Suomi ja tuomi, kansa ja ansa_, mutta korven kaiut, nuo kotoisten rantojen raiut, jäivät hänelle iäti rakkaimmiksi -- aivankuin heimonsa toisillekkin torvensoittajille:

Taas pauhaa, pauhaa, pauhaa Tuo Niettussaaren kari! Ja vaahtoharjoin laukkaa Kuin hiiden vaunupari Jättiläislaineet Niskan ulapan, Tuon massan mustan, mahtavan!

Niin, Niettussaari se sai säyseän Sanninkin sydänkielet helkkymään, sinneppä hän velisarjan väkevämpien aironvetojen avuksi mielikuvituksessaan souteli:

Sua saari armahainen Mä muistan ainiaan, En pyhyyttäsi vainen Unhoita milloinkaan.

Sun valkosannikoillas Oon lasna leikkinyt, Sun kukkarannikoillas Kieloja keräillyt.

Sannin runokorva kyllä olisi vaatinut _leikkinyt -- keikkinyt_, mutta mikä siinä lienee kiikastanut, ettei hevillä niin voinut sanoa: onnellinen tuo mamma, joka runoili ruotsiksi, sen kielen riimileikissä sai harjoittaa "keikkimistä".

Ja vihdoin Virvi tyttö, kuopan pohjimainen, kohotti korpisävelet siihen korkeuteen ja eetterinkirkkaaseen kuulauteen, johon koko runoileva pappila jäsen jäseneltään oli pyrkinyt. Ei kenenkään kannel niin raikkaasti helissyt kuin erämaan pappilan nuorimman tyttären, milloin hän, maailmanrannalle kytkettynä, entistä kotia, varsinkin jouluaikoina, hengessään muisteli:

Korkealla kummullansa, Suojass' suuren pihlajansa Seisoo kaunis Karhula, Kallis kotipappila! Kaikista sen akkunoista Jouluvalot kilvan loistaa, Siellä äiti -- -- -- Isä -- -- -- Porontiuvut -- -- -- Lastenlapset -- -- --

Mutta jättäkäämme nämä maininnat. Oi vanhan pappilan tuhansia _kirjeitä_ vuosisatain vaiheessa -- niihin kätkeytyy koko heimon elämä sunnuntaisuloineen, arkisine askarruksineen. Kuka muinaisuuden tutkija-tohtori konsanaan nekin järjestää taitaisi? Ja tokko korven kohtalon haltijatar niin armollinen olla saattaisi että niistä korkein keko koskaan käsiinsä kopeutuisi?

Ja tottapuhuen: tokko se tarpeellistakaan olisi?

Mikä on yksityinen ihmisrotu, mikä heimojen hengetär? Niissä paperipinkoissa kerrottiin kaikki, paljastettiin pahansa, hyvänsä, kuviteltiin elämän kujanjuoksu, tuhansia riemunremahduksia, tuhansia kaihon kaikerruksia -- päänvaivaa niistä vain jälkimaailmalle olisi, mitä mikin lausuma tarkoittaa, kehen kohdistuu.

Olkoot siellä missä ovat, tonkikoon niitä tulevaisuuden tutkuri, naurakoon, nauttikoon menneisyyden mesileivistä, sillä tokkopa hän, ventovieras, ihmiselämän repelyksiä itkusilmin seurata taitaa.

Mutta vasta sitten kun korven komeroissakin sähkövaunu säräjää vihreätä ja punaista silmää vilkuttaen ja vanhan pappilan kaariportin sivutse pikajunan veturi vinhasti vihkasee ja hiljaiseen hiekkarantaan suurmaailman valkoiset joutsenet päristen lehahtavat, vasta silloin ilmestyköön näille maisemille se kaikkinuuskiva tohtori, joka vanhan pappilan tarinan tunnollisesti kertoa taitaa ja joka korkealta kateederilta julistaa tulevaisuuden Suomen kansalle:

-- Niin ja niin sitä _siihen aikaan_ ajateltiin, tehtiin ja tunnettiin.

22.

Ukko rovastin viimeinen verkkomatka.

Syyskuun lähinnä viimeinen päivä. Siipipurje pilkoittaa keskellä Niskanselkää. Maalattu, sukea soutuvene, valkoista, punaista, keltaista, vihreätä vilkkaa. On myötätuuli kalastussaareen. Ukko rovasti viilettää, toinen käsi puristaa lujasti huopana, käyrä piippu toisessa kädessä on sammuksissa. Mustan huopahatun alta liehahtavat hienot, lumivalkoiset ohimohiukset. Harmaa, huolellisesti leikattu leukaparta koskettaa mustaa sadetakkia. Kultakaari kehyksettömäin sankalasien välissä on uurtautunut nenäihoon. Ruskeat silmät tähtäävät yhteen pisteeseen -- saareen.

Aivankuin veistetty kuvapatsas hän siinä könöttää, hiljaisena, arvokkaana, hievahtamattomana. Vene se vain liikkuu ja liukuu.

Tuntuu hiukan oudolta sydänalassa, aivoissa. Mitä se on? Miksi ei silmä ota niinkuin ennen? Rovasti laskee piipun viereensä, pyyhkii silmälasinsa. Ei niissä pyyhkimistä ollut, ehkä on ilmassa umettoa. Yhtäkkiä vanhus säpsähtää, lähettää nuoreen kumppaniinsa kysyvän katseen. Ei saa selitystä. Sumun tunto on kai hänessä itsessään? Taitaa olla kahdeksaskymmenes ensimäinen vuosi menossa -- ah, ei tahdo itsekään ottaa uskoakseen että ihmiset pitävät sitä vanhuksen ikänä.

Tekee sanomattoman hyvää tuulotella pappilan kaikkien huolien lomassa. Tuhansia sivuja käsittävien uusien paksujen kirkonkirjojen jäljentämisessä on työtä vanhalle miehelle. Lisäksi pöytäkirjat, puustellipaperit, alituinen kirjevaihto. Lukemattomat asiamiehet, vaikka on pastorikin.

Rovastin mieltä painaa selittämätön murhe. Nämä uudenajan nuoret papit, jotka tulevat suoraan talonpoikaiskodista... niissä on jotakin, joka ei ole sopusoinnussa vanhan suvun pappiskulttuurin kanssa. Ne ovat niin itsetietoisia ja mukavuutta vaativia -- niin ei ollut ennenaikaan. Ne saattoivat olla hyvinkin kyvykkäitä virkatovereita, mutta sielultaan... ei sitä saattanut sanoa.

Ja pappilan taloushuolet painoivat. Eikö koskaan pääsisi veloistaan vapaaksi? Nämä erämaanpapin huonot tulot -- oli niin vaikea panna ulosottoon. Nyt oli alkanut maailmansota, joka nostaisi hinnat...

Rovasti kopisti piippunsa puhtaaksi ja katsahti ympärilleen. Ei näkynyt järvellä kulkijoita. Hyvinpä oli sattunut että tuuli oli kääntynyt täksi päiväksi. Lieneeköhän Iivari poika kotonaan? Missäpähän muualla olisi? Komean talon se vain oli itselleen rakennuttanut. Ei olisi pappa uskonut... Niitä oli sattunut niitä oikeaoppisuuden kahnauksia takavuosina. Niistä ei enää puhuttu. Hyvissä väleissä eleli isä ja poika, toisissaan kävivät, iloiset olivat tavattaessa. Ja ne pojanlapset olivat niin rakkaat. Mieluistahan se oli että edes yksi pappilan pääskysistä oli pesinyt kotiseurakunnan rannoille. Muut olivat haihtuneet sinne maailmalle -- tämä nuorin poika vain ryskää korvessa kuin karhu. Kilpaa isäukon kanssa kalastelee! Taitaa tuo tehdä "henkisiäkin töitä", vaikka eiväthän kaikki kelvanneet Korkeimman edessä. Kukapa oli mallikelpoinen...

Jaa, tuolta Luvalaisniemen takaa se jo siintää Iivarin metsälinna. Mutta hänpä, isäukko laskea hurahuttaa suoraan saareen. Jos ne sieltä huomaavat, kai tulevat tervehtimään. Pistäytyy hän toki itsekkin, sitten kun verkot on laskettu. Mukavaahan se on...

-- Maiju, soudahan vähän, ei oikein ota purjeeseen tässä salmessa.

Mikä lienee ollut mökintyttö rovastilla verkkopiikana. Hyvin se oli tolkussaan ja nautti sanomattomasti että oli päässyt ukko rovastin kalakumppaniksi. Olisi rovasti kyllä kaivannut läheisempää toveria, mutta mistäpäs otti erämaassa. Jäi kaikki sisäisempi keskustelutarve tyydyttämättä.

Vanha valkeahapsinen rovasti hymyili alavasti tytölle ja kohteli tätä niin hienotunteisesti että pyöreäsilmäinen pullukka oli ihmeissään. Ei paljon puhuttu, mutta siinä käytöksessä oli jotakin herttaista. Siellä pappilan suuressa kartanossa oli rovasti luoksepääsemätön suuruus kaikille piikaihmisille -- eihän tuo käynyt edes keittiössä -- mutta heti venerantaan tultua se oli muuttunut niin sulavaksi. Uskalsi Maijukin vilkaista sitä suoraan silmiin... ei se näyttänyt yhtään peloittavalta, vaikka sillä oli niin suuri valta. Hämärästi tajusi Maiju että seurakunnan kirkkoherralla täytyy olla valta lähinnä Jumalaa tai ainakin piispaa. Sehän tuo kuului hänet kastaneenkin, oli äiti kertonut. Päälakea kolmesti valellut pilkkumin kirkkaalla hetevedellä ja nimen pannut: "Minä kastan sinut Linta Maiju Akveliina -- nimeen Isän ja Pojan ja Pyh..." ja puhtaalla hantuukilla pyyhkäissyt. Ei se tainnut sitä muistaa enää tuhansien joukosta. Olisi tehnyt mieli kysäistä, vaan ei rohjennut Maiju, mielessään vain hautoi... -- No, ei tarvitse enää soutaa. Taitavasti kaartaen laski rovasti iloisesti kieppuvin purjein saaren saunarantaan, johon oli perattu veneensija ja ladottu kivilaituri.

Mikä ikuinen salaperäinen viehätys saapua tähän saareen! Jonka pienet polut, verkkoseipäät, halkorantteet, kiikut, petäjänlatva-väkkärät puhuivat omaa kieltään ja jonka vanha, ränstynyt kalatupa kätki yli kolmikymmenvuotisia muistoja. Siinä yhä vinkui viirilippu, johon rovasti omakätisesti oli leikannut vuosiluvun 1881. Tuvan avainta ei tarvinnut taskussaan kuljettaa, se löytyi aina käden kurottuvilta jostakin nurkkasalvoksen raosta, sammalen sisästä. Kodikkaasti lahonneen portaan kohdalta aukeni ovi, jonka kylkeen joku pappilan pojista runollisena hetkenä oli pensselillä vedellyt:

Täällä löydät rauhaa! Täällä aallot pauhaa!

Ja tikapuun ylipäässä ullakkoluukussa siinsi sivellys:

Vanha tupa -- vanha tapa.

Totta puhuen kalamaja ei ollut eilispäivältä, se näet oli rakennettu satavuotisista hirsistä, kaukaa Viitalan takaa puretusta "Ryssän aution" pirtistä, jossa muinaisuudessa oli asunut rajakarjalaisia.

Rovasti rasahutti oven auki -- mikä pyhäinen hiljaisuus. Hella -- puusohva -- ristikko -- aikapöytä -- nurkkakaappi -- tiskihylly. Ja siinä yhä katseli sanomalehdillä paperoidulta seinältä vanhan piispan kuva, jonka nuorin poika osaksi kurillaan, osaksi pyhiä asioita kuvitellen oli raahannut saareen. Punaisen verhon takaa aukeni asuintupa leveine kiintopenkkeineen ja rosoisine, maalaamattomine siltapalkkeineen.

Ukko rovasti kävellä tepsutti pieksusaappaissaan, joiden varsista pisti esiin sukkien punaiset reunat, läpi kummankin huoneen ikäänkuin tarkastaen, oliko kaikki niin kuin viimeksi oli jätetty ja toimitti sitten tytölle:

-- Kuule Maiju, kyllä me taidamme keittää kahvit ennenkuin lähdemme verkonlaskuun. Hae sinä vettä sankolla ja pane tuli hellaan, minä rupean pilkkomaan halkoja tuvan uuniin, täällä täytyy lämmittää yöksi...

-- Eikö se rovasti maisterin taloon yöksi? Vanhus ihan hätkähti.

-- Mitä se Maiju? Täällähän kalamiehet aina...

Hän ei _osannut_ muualla olla. Täällä rakkaassa Niettussaaressa vanha rovasti tunsi itsensä _vapaaksi_. Täällä oli niin mukava häärätä ja huushollata.

Ja kohta kuului "halkoliiterin" -- kumolleen petäjänkylkeä vasten kaadetun veneenraadon luota -- tottuneen kirvesmiehen kalkutus.

Savu läksi suikertamaan Niettulan matalasta tiilipiipusta! Tupa oli saanut elävän hengen.

Maiju odottaessaan kahvipannun kiehumista istahti suurten petäjäin väliselle kiikkulaudalle ja keinahti... kiikku niin mukavasti narisi... Tyttö ihmetteli: ollappa tällainen oma mökki. Ja Maiju lauloi kimakalla nenä-äänellä viiltävän haikeasti:

Suvi-iltana istuin ja ku-u-toin Sulle si-lik-ki sukkia-a! Nepä ruu-sut, jotka sulle a-annoin Oli sy-tä-meni kukkia-a!

Rovasti kantaa rymähytti sylyksellisen pihkalta tuoksuvia halkoja tupaan.

-- No, Maiju, jokos kahvi pian joutuu?

-- Tykkääkö se rovasti panna suolaa?

Mutta juuri kun kalamiehet juhlallisesti olivat istahtaneet pöytään, jolle rovasti oli latonut vehnäistäkin kontista ja vanhus oli kohottanut ensimäisen kupin huulilleen, lennähti ovi auki ja kolme avopäistä kirkassilmäistä, leiskuvatukkaista lasta hyökkäsi sisään!

-- Ukkihan täällä on! Oikeinpa arvattiin. Päivää! Me olimme marjanpoiminnassa rinteellä. Isä huusi yläparvekkeelta että savu nousee Niettussaaresta. Niin me tulimme kattomaan että ketä kummituksia täällä on!

-- Kummituksia?

Se oli iloinen kohtaus vanhalle rovastille.

-- No päivää, päivää lapsukaiset. Ihan yksinkö te, raukat, souditte salmen poikki?

-- Niinpä tietenkin. Eikä me olla mitään _raukkoja!_ Kyllä me tohimma! selitti vanhin tyttö säihkyvin silmin. Ja äiti käski kysyä, eikö pappa tule päivälliselle? Meillä on tuoretta kalaa!

-- Ei taida joutaa, vastasi rovastivanhus. -- Verkot pitää laskea ja sitten tupa lämmittää.

-- Kyllä me hoidamme uunin sillä aikaa kun ukki verkot laskee.

-- Tekö?

-- Me juuri!

Räiskyvä tuli sytytettiin tupaan, pari lapsista palasi viemään sanaa "linnaan", mutta vanhin tyttö jäi tulen vahdiksi. Rovasti ja Maiju soutelivat verkonlaskuun. Viiteen, kuuteen jataan vanhus ne laski: Kumpunientä vasten salmeen, saaren takarantamille luotoja vasten, "Siikarannalle" ja Luvalaisniemen puolelle. Tosin siitä "Rapalahdesta" ei usein saanut, mutta kuka tiesi, missä kala kulloinkin ui. Jumalan vallassahan se oli...

* * * * *

Verkon verkolta solutti mustaan syvyyteen valkeahapsinen ukko rovasti ja siinä seistessään veneensä perässä vilisivät hänen mielessään ne nelisenkymmentä vuotta, jotka hän täällä erämaan järven rannoilla oli kalastellut ja perhettään palvellut. Kesien kirkkaassa paisteessa ja syksyjen synkeissä myrskyissä, aina vaihtelevalla onnella! Alituisessa puuhassa ja ponnistuksessa luonnon elementtejä vastaan taistellen. Kuinka ne vuosikymmenet olivatkaan vierineet -- mikä olikaan ihmisen elämä? Miksi juuri tänne korven rannoille hänen elämänsä haaksi oli jäänyt ankkuriinsa keikkumaan, miksi se ei rintamaille ollut tarttunut? Häntä oli usein vihlaissut selittämätön kaiho suureen maailmaan, mutta joku väkevä vietti veti salojen yksinäisyyteen. Olikohan ihminen onnellisempi suurmaailman humussa? Mutta samallaisia syrjäisiin seutuihin sulkeutuvia luonteita olivat hänen esi-isänsäkin olleet niin kauvan kun sukua tunnettiin, neljättä sataa vuotta. Välkkyväin vetten veljiä ne kaikki olivat olleet, papit suoraan ylenevässä polvessa. Airo ja mela, venhe ja suksi, kirves ja puukko olivat suvussa ihailtuja esineitä, maaseudun hiljaisuudessa isät kaikki olivat sieluansa viihdytelleet, mutta jos joku suvusta oli harhautunut herraksi, niin sinne se sukuhaara ennenpitkää oli sammunut. Maalaisvetten hengessä vain oli korkea ikä saavutettu ja isänmaata ja Jumalaa palveltu. Ja maalaispapit vain olivat suuria perheitä kasvattaneet, sillä sammumaton ikävä oli tehnyt pappis-avioliitot sangen hedelmällisiksi. Kun ei muutakaan huvia salojen siimeksessä löytynyt...

-- Sinä olet näppärä verkonsoutaja -- huomautti kesken syviä ajatuksiaan ukko rovasti Maijulle -- oletko sinä ennen verkkoja soutanut?

-- En minä paljon, äänsi Maiju mielissään ja ihan punastui kiitoksesta: -- oli sillä äitillä rääsyjä Hietajärvessä.

Tyttö mainitsi vain äitinsä. Isästä ei sopinut puhua. Sitä ikäänkuin ei ollutkaan. Ihmiset juorusivat että muka iso Puksi... Sieltä kai se oli verissä tämä kalastustaito.

-- Tulipa kaunis ilma, tuumaili rovasti kun oli viimeisen verkkokukon heittänyt vedenpintaan ja aurinko paistoi tyventyville lahdille.

-- Kun vain pysyisi...

Ja he palasivat saareen, Maiju soutaen niin että kokka kohisi. Voi noita lastenlapsia, mitä pärskettä ne pitivät vanhassa tuvassa. Rovasti antoi määräyksiä Maijulle: Nostahan olkipatja muuria vasten lämpenemään...

-- No, lähdetään nyt sitten käymään linnassa.

-- Tule ukki meijän venneeseen!

Mutta kahdella veneellä sitä mentiin. Lasten luku oli jo karttunut viiteen. Pienintä pipanaa pideltiin kiinni ettei se puljahtaisi. Yksi naskali piipotti veneen kokassa ja heilutti keppiä.

Korkeasta korvesta pamahti pyssynlaukaus, jonka kaiku mahtavasti ponnahteli rannasta rantaan.

-- Isä kai se siellä ampui linnun, selittivät lapset.

-- Tai oravan, mistä sinä tiiät! penäsi toinen.

-- Karhun! keksi kolmas.

-- Ei täällä ole karhuja! väitti neljäs.

-- Onpa! intti toinen.

-- Eipä!

-- Onpa!...

Hälisevässä riemusaatossa saapui ukkorovasti poikansa asunnon rantaan, jossa kaunis pikku miniärouva oli vastassa. Ylös törmää noustiin, pylväsporrasten kautta kunniavieras peräsalonkiin suoraan ohjattiin.

-- Tänne pappa, tänne, tänne...

Samalla tuli Iivarikin pihanpuoleisesta ovesta, riiputtaen kädessään koppeloa.