Part 11

"Hyvveä päiveä, heh-heh, jumalan terve -- mittee sitä on nuorelle herralle kuulunna? -- öhömm -- oisko _maisterilla_ ahvenen onkia?"

Vaan nyt tiesi Jaakkokin, se vanha kettu, että "maisterista" oli tullut "tutentti" ja se oli hänen mielestään korkeampi "raati" kuin "silikka ylioppilas" ja arkkipiispan ynnä pappansa "pulmahilla" poika kuului saarnailevan, jotta paukkui. Ei siitäkään tuntunut oleva järin pitkältä takaisinpäin ajassa, kun Iivari naskali oli viskannut tiilikivellä Ruoti-Viiaa päähän, paennut kauhuissaan Viian mölinästä tallin alle ja saanut mammaltaan pippariisiä paljaille pakaroille tai tavattu porrasten edessä samassa virkatoimessa kuin pyhä veljensä Petrus piispan kalossin ääressä, koska pelkäsi kummituksia pimeällä takapihalla -- niin, yllämainitunlaisista lapsuuden muistoista ei ollut olevinaan kovinkaan kauvan, mutta nyt oli Iivari poikakin -- jaa, mikähän lienee ollutkaan, sitä ei tyhmä kansa ymmärtänyt, niin oli korkea arvonimi -- "vilosohvi Kantiksi" hokivat ja "pukseeriksi" kuului nuoriherra aikovan. Eikä sitä tiennyt, vaikka poijasta -- kuten Issin Karoliina vikoili -- jonakin päivänä tömähtäisi tohtori, joka "panoo reväsimenni sijolleen".

Mutta Aunesta, joka oli käynyt rippikoulua yhtärintaa "Pessiön Ruusan" kanssa, oli tullut -- postiruustinna, kuten arvonimi erämaassa kuului. Entäs Virvi? Ei sinä ilmoisna ikänä oltu kuultu ei nähty että papin tytöistä, kun ne kuorestaan puhkeavat, tulisi maistereita, mutta niin tulla tupsahti Virvistä, joka äsken vielä kanteli nukkejaan ja kylvetti niitä räystään alla -- ylioppilaslakissa näet nähtiin rovastin nuorin tyttö kirkkokentällä juhannusaamuna ja palmikko vain leiskahti herrashepenen alta. Sitä oli kai täytynyt tyttölapsenkin päähän tämän maailman viisautta ahtaa -- arkkipiispan rouvaksi kai sitä kouluutettiin?

Eikä siinä kyllin että pappilan penskat, nuo Vanhan Puolen tappelupukarit ja vinttikamarien villit, noutivat valkeat lakkinsa siitä kaupungista, jossa seurakunnan seitsemästä tuhannesta sielusta ei kukaan muu kuin pappilan isäntärengin tyttö ja joku "Vilimin Jussi" oli käynyt, vaan vielä piti pappilan huonekunnan nähdä sekin ihme että kaikki papinlapset -- yhtä lukuun ottamatta -- toinen toisensa jälkeen, paljon edes kysymättä lupaa papalta ja mammalta -- raahasivat kyytikärryissänsä pappilaan nuoret rouvansa ja tytöt miehensä. Eikä sitten enää mennyt pitkää aikaa ennenkuin Karhulan pihalla jo juoksentelivat lastenlapset -- pappilan nuoruus kukoisti toisen kerran, sinikellojen poimija-keijujen pellavaisia päitä pisti esiin ruispellosta kilpaa pappilan pahankuristen kanojen kanssa, joita ei kukaan muu kuin ukko rovasti ahdistanut: "hyts, hyts, taas ne ovat pellossa, hunsvotit -- Cilly, hvarför ser du inte efter?"

Mutta tuon kanojen tuottaman harmin, lampaiden sisäänpääsyn paraatiportista ja aitomushevosten töminän rukiissa elokuun pimeinä öinä korvasi isä rovastille täydellisesti lastenlasten suloinen olemassaolo. Saada isoisänä painaa pientä pojua, pientä kiharaista tyttiä rintaansa vasten, tuntea sen pienten kätösten sivelyn paljaalla päälaellaan tai hopeanharmaassa parrassaan -- kas sepä lämmitti vanhaa sydäntä, se lievitti elämän elinkautista huolta ja tuskaa ja pani raskaissa koettelemuksissakin hymyilemään maailman koko järjestelmälle.

Mitä nyt tehtiinkään rovastin kansliassa? Pikku sänkyjä, pikku pöytiä, reikätuoleja, puuhevosia... Ukko rovastista tuli elämänsä ehtoona seurakunnan ahkerin puuseppä, jonka höylänlastut säännöllisesti lentelivät suurten, vakavain kirkonkirjojen päälle. Rakkaus oman verensä äärimäisiin pisaroihin antoi vanhalle sielunpaimenelle loppumatonta intoa. Eikä hänen tarvinnut peljätä että objektit haihtuisivat ympäriltä: niitä syntyi joka vuosi uusia, jos ei Eskon rouvalle, niin Virville, jos ei Väntin Inkerille, niin Iivarin Immelle. Ja valkoisten koivunlastujen sinkoillessa jalkoihinsa, jossa joku pieni pirpana konttaili leikkien ja kooten rakkaan ukin tavaraa, vanha rovasti vasta ymmärsi Jumalan käskyn pyhästä raamatusta: lisääntykää ja täyttäkää maa!

Tosin olivat nuorimman pojan lapset jääneet kastamatta -- se oli alussa ollut kova pähkinä purra -- mutta heti kun näki että kastamattomat lapsetkin aivan yhtä hellästi kietoivat kätösensä ukin kaulan ympärille ja olivat yhtä viattomat kuin ristityt lapsetkin, haihtuivat vanhalta rovastilta ennakkoluulot eikä häntä enää edes vaivannut, miten lapsukaiset olivat merkityt hänen omiin kirkonkirjoihinsa. "Jumalan edessä ne taitavat olla yhtä hyvät kuin muutkin", arveli hän salaa, mutta jos joku lipilaari tai rutivanhoillinen hänen mielipiteitänsä uteli, niin rovasti rykäsi, nosti kulmakarvojaan, puhalsi lauhkean sauhun pislaipiipustaan ja virkkoi: "djah, kyllähän minä Iivarille olen huomauttanut että vaarinhan se on..." Mutta seuraavassa hetkessä isoisä jo sieppasi poikansa lapsen syliinsä unohtaen kaikki hurskaat reklementit ja parakraafit:

Rida, rida ranka, Hästen heter Blanca...

Ja silloin tuntui kasteen sakramentti sangen pieneltä asialta.

19.

Ukko Galeniuksen peijaat.

Sitä mukaa kuin pappilan lapsukaiset olivat varttuneet suuriksi, kutistui talon vanhojen tuttavaan piiri yhä pienemmäksi ja monet hauskat herratyypit, tantti-ilmestykset ja kansanomaiset "kuvatukset" muuttivat toinen toisensa jälkeen varjojen valtakuntaan. Sekin tottapuhuen tapahtui juuri huomaamatta. Milloin esimerkiksi antiikinen, pitkäpartainen vallesmanni Immanuel Saxa suvaitsi hävitä Ämmän ruukilta, kävisi vaikeaksi selostaa. Milloin kurkkupartainen Aatami Manninen huonekuntineen haihtui näköpiiristä -- pojat kertoivat papalleen "Vanhasta Aatamista" ikäänkuin ilmestyksestä uuden rautatien yhteydessä, ukko Aatami oli nähty köykkyselkäisenä, kapsäkki selässä ja kiiltävä metallilevy lakissa asemalla -- tai milloin Viitalan, Salmelan ja Palovaaran jämerät, naavaleukaiset vanhat isännät lakkasivat vierailemasta Karhulassa, milloin kuuluisa yrttitaikuri Korte-mumma (jota lapset sekoittivat mamman kardemummaan) kuoli, tai kekkulilukkari Frans Petter Rendulin jonnekkin kaikkosi ja milloin pappismies Lauri Bonifacius Nordbomkin herkesi herttaisesti huvittamasta emäpappilaa aina klassillisilla kaskuillaan tai kauhistamasta Vuokin rippikoulupoikia virsikirjallaan, jolla päähän kopahuttaminen tyhmimpäänkin kalloon oli hermostuneelle kappalaiselle maksanut tynnyrillisen rukiita, milloin "Latvattomat Ukot", "Laappa-Antit", "Karppaset", "Rytys-Reetat", "Näätä-nikkarit", "Mylly-Topit", "Rasva-Paavot" ja monet muut merkkihenkilöt ottivat muuttotodistuksensa taivaalliseen seurakuntaan -- siitä kaikesta ei taideta historiaa tehdä. Lehmäänsä taluttavan lukkari Saastamoisen ampua napsautti nurkan takaa taitavasti "Hullu-Sante", mutta sekin on unhoon painunut juttu, vaikka kyllähän Sante Juntusen, ensimäisen erämaan anarkistin ja suurkeksijän (hän teki pennin rahoja), elämäkerta sietäisi hyvinkin syvälle kaivavan tutkimuksen. Vainajien muistoista olkoon tässä maan pinnalle manattu viaton kertomus siitä, miten sivistyneistö vanhan pappilan kukoistusaikana vietti maahanpanijaisia.

Käsky oli käynyt itseltään Bertel Belial Buxhöfdeniltä kokoontua Kanervan kartanoon "kunnioittamaan läsnäololla vanhan merenrantakaupungista syntyisin olevan perämiehen ukko Galeniuksen rakasta muistoa". Koko intelligenssi oli siis liikkeellä hamasta kultasankalasisesta rovastista vinosilmäiseen ukko Rusaseen saakka. Seremoniamestarina esiintyi kaikkialla mainittu B.B.B., sillä "musteri" oli hänelle antanut avoimen valtakirjan. Vieraat täyttivät sankkana parvena Kanervan kaikki suojat, ja ensimäiset kahvikupit ja viinipikarit tyhjennettiin. Sitten otettiin vainaja mukaan ja lähdettiin kymmenellä veneellä häntä saattamaan kalmistosaareen. Kaikki kävi asianmukaisessa järjestyksessä, mutta lukkaria jostakin syystä ei ollut olemassakaan. Oliko kaukoniityllä vai kalalla, kronika ei kerro, mutta Buxhöfden, itse lukkarin poika, toimitti tämänkin tehtävän. Tosin hän veisasi päin hongikkoon ottaen kamalasti vauhtia ja huojuttaen peloittavasti mahtavaa ruhoaan, mutta täydestä se kävi, sillä olipa hän rakkaan vainajan muistoksi suuressa surussansa ilonkin pikarista maistanut. Päin hongikkoon, kertoo kronika sävelestä tässä tilaisuudessa, mutta ei ole se ihmeteltävää, sillä Buxhöfden oli tunnettu markkinamatkalaulaja, joka tunsi yhtä hyvin "Honkain keskellä mökkini seisoo" kuin "Vielä niitä honkia humisee". Saavuttiin takaisin surutaloon ja peijaat alkoivat. Isäntä Buxhöfden lausui ääneen ilonsa siitä ettei vanhaa raahelaista merisankaria hänen viimeisellä vesimatkallansa oltu hukutettu. Samalla hän kerskasi lukkaritaidostansa -- "kolmessa sadassa kuudessakymmenessä viidessä kirkossa oli veisannut eikä koskaan äänirautaa tarvinnut" -- ja arveli ettei kukaan muu olisi voinut suoriutua hautavirrestä niin komeasti kuin hän, jossa väitteessä epäilemättä oli jonkun verran perää. Sitten B.B.B. kulki ympäri huoneita muhkeana kuin suuriruhtinas pitkässä bonshuurissaan, pitkät kellonvitjat kaulasta yli liivien roikkuen ja järjesti vieraat.

-- Minä vähän sortteeraan! hän huusi musterille.

Ja seuraavin sanoin Bux sortteerasi:

-- Kontrahtirovasti ja ritarikunnan jäsen on hyvä ja istuu kungastuolissa. Pastori, teeppäs hyvin, pyhä veli, ja paina puuta missä vain saat. Pruustinna -- sitta varsakuu soffan päällä. Hulu-Hulukkonen, istu sinä siinä ovensuussa äläkä liiku! Vallesmanni saa istua länstuolissa -- länstuoli ja länsman, eikös se passaa yhteen? Miitas vossakka, ota sinä paikka täsä tuolisa. Ei heitä kyllä ole tullut numeroituksi. Rouva Nelli on nalli ja painautuu pruustinnan kylykeen -- sisoo. Ja pasturska Nuurtpummi tähän toisellepuolelle -- praa. Postimamsseli Silkkijeff, tule kyyhkyseni partamiehen syliin -- ljupljuu! Rusanen, äläkä sinä siinä niin lähellä herroja känkkäile, pöljä... Hauvankaivaja, pysy sinä Jussi raiska tuosa toisesa huoneesa, jotta et ryvetä rakkeja multaan. Luutnantti Viktori Volotemari, Volotemari hei!

Iso Puksi posahutti nuorta luutnanttia hartioille, loi tähän loisteliaan silmäyksen ja jatkoi: Minun sytämeni pamppailee ilosta jotta sinäkin olet täällä -- minä olen aina halannut sinua nahakseni -- me kaksi suurta miestä! heh -- joko sinulla rakas ystävä on totilasi? Terrrve!

Bux oli nousuhumalassa, mutta toimitti virkansa moitteettomasti. Kaasi tosin Hulkkosen totilasin siinä sivu seilatessaan, valtavalla ruhollaan, mutta puolusti asiaa seuraavalla pro memorialla:

-- Minä vain katahin tuohon Volotemariin, niin silloin se, ottia tuota, kaatu!

Ja yhteen puhkuun hän huomautti veitikkamaisesti:

-- Pastori Nuurtpummi, mitä sinulla on klasissa?

-- Mi-minä ju-juon te-teetä! änkytti kappalainen, joka tahtoi käydä absolutistista, kuten vanhaan aikaan sanottiin. Mutta pastori, sisällisesti reilu mies, käänsi takitahallaan päänsä pois joka kerta kun Bux -- muka erehdyksissä -- kaatoi hänenkin lasiinsa konjakkia karahvista. Pastori olisi hihkaissut elämän ilosta, jos vain Emmansa silmiltä olisi uskaltanut -- oli se metka mies tuo Iso Puksi, sapperment!

Mutta rovasti joi rehellisesti totiansa. Mahdotonta olisi kenenkään ollut väittää että tämä vanha pappismies missään tilaisuudessa olisi päihtynyt, niin sävyisänä, hiljaisena ja harvapuheisena ukko aina pysyi. Ei kukaan koko rovastikunnassa osannut juoda totia niin säädyllisesti ja kauniisti kuin tämän seurakunnan kirkkiherra.

Mutta palatkaamme asiaan. Sitten kun rouvasväki oli siirtynyt vierushuoneisiin, tuli herranhenki Ison Puksin päälle ja hän pyysi pokkuroiden papistoa että vainajalle, sille vanhalle rehelliselle raahelaiselle perämiehelle, pidettäisiin asianomainen juhlapuhe. No hyvä. Kukaan ei tahtonut ottaa sitä pitääkseen, mutta Bux huomautti jäntevästi että _niin_ tehtiin aina suuressa maailmassa.

Pastori Nordbom hämmenteli totilasiaan ja alkoi vapista. Yhtäkkiä hän nousi ylös, polvensa lonksahtelivat, kaftaaninsa liepeet liepsahtelivat, hän avasi suunsa hirvittävän suureksi ja lausui mylisevällä kurkkuäänellä, kädet ristissä vatsan päällä:

-- Mi-tä-pä mi-nä muu-ta kun että uk-ko oli -- (hän piti kiusallisen pitkän paussin) -- niin kuin me kaik-ki muut-kin (korotti äänensä ja karjasi) _suuri syntinen!_

Istui alas ja ryyppäsi totilasistaan. Puhe oli pidetty.

Seremoniamestari Bux katseli ensin silmää rävähyttämättä ja veitikka silmänurkassa pitkään pastoria, rykäsi ja esitti että maistettaisiin siis vihdoinkin _vainajan_ kunniaksi.

Joka tapahtui. Mutta virallinen puoli ohjelmasta ei päättynyt tähän. Bux kaipasi vielä jotakin ja seuraavassa hetkessä hän teki syvän kumarruksen vanhemman seurakunnanopettajan edessä ja pyysi kohteliaasti:

-- Rovasti on hyvä ja _vastaa vainajan puolesta!_

Se tuli kuin pyssynsuusta ja hiukan ällistyneinä katselivat herrat toisiaan. Mitä se tuo Puksi oikein toimitti?

Mutta Puksilla oli vilkas mielikuvitus ja kun ei rovasti suvainnut vastata, niin hän itse taas suoritti senkin urakan. Hän sanoi että "tyyrmanni Kanaljus vainaa ja musteri ynnä minä itte" kyllä tiedämme, missä määrin me ollaan suuria syntisiä, mutta hänen mielestään on hiukan varomatonta että vainajaa nuorempi mies niinkuin tuo Nuurtpummi -- varsinkin, koska ryyppää paljasta teevettä -- tulee peijaisissa huomauttamaan päivänsankarin suurista synneistä. Josta syystä hän, Bux, Ruukin entinen vörvalttari ja seurakunnan sihteeri, nyt esittää että laulettaisiin kauniilla äänellä sulosointuinen virsi uudesta virsikirjasta, että...

Ja ennenkuin kukaan kerkesi panna vastaan, jättiläinen Bux puhalsi kuin pasuunasta (polkien jalkaa ja heiluttaen kättä):

Mä oksalla y-y-y-limällä Heilun Harjulan seee-länteen! Veet sinervät siiil-mäellä Tääll' tarjouu tuuu-hanteen. Ja Längelmän veee-ten kalvot Ho...

Naisväki ja molempain pappilain nuoriso hyökkäsi ovelta katsomaan, miten Iso Puksi lauloi ja löi tahtia kädellään, joka melkein ylti laipioon. Hän näytti todellakin heilahtelevan tilanteen ylimmällä oksalla.

Siinäpä sitten kaikki mitä kronikan tarvitsee kertoa. Voisimme nykyaikaisesti vielä lisätä: "Rattoisaa ristillistä seurustelua jatkui sitten puoleen yöhön saakka ja kaikki läksivät tyytyväisinä kotiinsa." Leppoisan kesäyön hämäristä kaikui pihalta kuistin edustalta avopäisen, punakan ja pönäkän Buxhöfdenin juhlallinen ääni: Musteri hoi, tule sanomaan hyvästiä vieraille! Ja saatat tuota niiata rovastille, vaikka se ei vastannutkaan vainajan puolesta...

Sellaiset olivat ukko Galeniuksen maahanpanijaiset erämaassa ja joka niistä pahaa sanoo, hän olkoon anathema maranata.

20.

Pappilan Junnu.

Olkoon sinulle, pappilan Junnu, mustatukkainen, ruskeasilmäinen, hintelä isäntärenki, omistettu oma lukunsa, sillä tottapuhuen sinä ansaitseisit kokonaisen kultaisen kirjankin.

Kun kaikki muu kaatui ja katosi, häipyi ja hävisi, niin sinä pysyit paikallasi yhtähyvin kuin pappilan kotiranta, jonka sileätä hietikkoa Niskanseljän mustat, valkeaharjaiset kupaat vuosikymmenestä toiseen huuhtoivat. Rusahtivat rutimoraidat vanhan pappilan ympärillä ja syksyiset hirmumyrskyt raiskasivat tuhansittain metsän puita, kuoleman enkeli teki heinänsä kesästä kesään, mutta sinä pappilan Junnu säilytit aina pääsi, jonka mustan tukan me lapset näimme kiiltävänä kerran vuodessa -- jouluaattona, jolloin pirttiväen etunenässä marssit pappilan saliin ikihartaana isäntäväkesi kanssa veisaamaan ihmelapsen syntymystä tähän pahaan maailmaan.

Sinä pappilan poikain ja tytärten ikuinen ystävä, sinä ukko rovastin ja ruustinna emännän elinkautinen uskottu! Ota katoamattomissa puolivuosisataismuistoissa vastaan meidän kaikkien yhteinen tunnustuksemme.

Niin kauvan kun sieluissamme siintää korkean vaaran laelta tuo vanhan pappilan kustavilainen taitekatto, niin kauvan sinunkin kuvasi, oi jalo renkimies, kirkkaasti ja tuiki tuttavallisesti kuni iltatähti vilkuttaa Karhuvaaran leppoisasta näköpiiristä.

Pappilaan sinä kiinnikasvanut olit kuten kentauri ratsunsa selkään, ja jos sinut joskus koettelemuksen myrskytuuli syrjähän sysäsi, niin ei kauvan viipynyt ennenkuin kentauriratsusi töminä taas juhlallistutti jumalaisen pappilan tannerta. Sinua _tarvittiin_ pappilassa ja itse sinä _tarvitsit_ pappilaa, vaikka piru olisi rikeerannut -- ja rikeerasihan se joskus -- pappila oli sinun tyyssijasi, siellä sinun oli hyvä olla, hyvä tai paha, samapa se, mutta sinun riitinkisi ja selkämittasi soveltuivat ihmeellisesti yhteen pappilan piirustusten kanssa.

Jos milloin tuli hätä ja neuvon puute, jos milloin mikin esine oli kadoksissa, jos milloin oli vaikea ja tärkeä asia -- Junnu, Junnu, käskekää Junnu tänne. Junnu tietää! Junnu laittaa! Junnu osaa! Junnu ymmärtää! Jos ei Junnu, niin sitten ei kukaan, ole sinä ruustinna emäntä kuinka hyvänsä katkeroitunut Junnuun ja selitä ikäviä ilmiöitä Junnun syyksi, mutta Junnu oli sinulle ja meille kaikille yhtä välttämätön kuin ilma, jota me hengitimme. Kutsu sinä ukko rovasti Junnua vain sisään ja päätä purkaa sappesi että talous muka menee päin hornaan, ja menikinhän se -- mutta juttu loppuu niin että ukko rovasti rauhoittuu ja Junnu astelee voittajana ulos kanslian ovesta ja rovastin valkoinen pää jää tyynenä näkymään akkunan takaa. Rovasti on tasavallan presidentti Kurjalan valtakunnassa, sisäministeri lienee ruustinna kyllä, mutta pääministeri, toimeenpaneva tirehtööri on ehdottomasti Junnu -- ilman häntä ei kirkkokärryn rataskaan pyöri ja sontakärryn akseli katkeaa.

Mitä kaikkea ei osaisikaan Junnu? Hänen koprissaan rauta raksahtaa ja lauta laksahtaa, hän on yhtähyvin pajaseppä kuin pirttinikkari, vaunumaakari ja myllymestari, niittykuningas ja pellonkyntäjä. Jos navetassa parsi puhkeaa, siellä on Junnu, jos on teurastettava se syötetty vasikka tai pappilan mylisevä sonni, siellä on taas Junnu ja seisoo kuin Jukolan Juhani kurikka kädessä. Hänet voit lähettää yhtä hyvin verkoille kuin Oulun markkinoille -- kantamukset hän kalliit tuopi ja tilin tekee. Ei hän muistikirjoja tarvitse, hänellä on ihmeellinen laskupää, suuret summatkin hän päästänsä tilittää.

Jos karahutti pihaan maksumiehiä, joilla on tuhansia leivisköitä heiniä ja "papin roskia", viljaa ja ytimiä -- Junnu hoi, mittaa ja punnitse! Särkyi mankeli -- Junnu? Paloi sauna -- Junnu? Murtui muuri, sortui savupiippu, ratkesi hella -- Junnu, Junnu. Lehmä on poikinut -- tulehhan Junnu vähän auttamaan. Sänky soudettava Niettussaareen -- Junnu. Piispaa vastaanottamaan Ruukilta -- Junnu. Istuimia rippikoululapsille pirttiin -- Junnu. Syntymäpäivä-koivuja kuistin eteen, kuusia kinokseeti, pumpputorvea poraamaan jättiläisnapakairilla -- Junnu Manninen.

Kultahäitä kunniaportteineen -- rakas, vanha Junnu, miten tämä oikein tehdään?

Sanokaa mihin hän _ei_ kelvannut, meidän Junnumme? Saattoi sanoa että hän kävi yhtaikaa "lyyseotakin" pappilan poikain kanssa. Pojat paukuttivat hänen korviinsa latinaa ja ryssää, historiaa ja matematiikkaa -- Junnu oli huvitettu ja kunnioitti suuresti, silmänsä vilkutti kuin homo doctuksella ja hän tiesi ihan yhtä hyvin kuin Ruffe tai Vihtori sen _tunnelman_, mikä esimerkiksi piili koulukirjan esilauseessa: "latinan kieli, tuo urosten kieli, puhdasääninen kuin miekkojen kalske, näkyy nyt vihdoinkin voittavan jalansijaa armaassa isänmaassamme". Ille ego qvi qvondam -- soi hänen korvissaan yhtä kauniilta kuin poikainkin ja hän nauroi iloisesti kaikille pedagoogijutuille.

Mutta parhaat laakerisi, oi jalo erämaan ritarirenki, olet sinä meidän pappilan poikain, ja tottakai tytärtenkin, muistotanhuvilla leikannut tuossa "kolmikymmenvuotisessa sodassa", jota käytiin vanhan pappilan ja kaukaisen merenrantakaupungin välillä. Sinäpä sinä olit keskeisin, tärkein tekijä, kun vuodesta vuoteen vuovasimme kuin lentävä kurkiparvi korven ja koulun väliä -- sinä Junnu olit sen kiilan kärki, jonka humisevia siipiä vain me papinlapset edustimme.

Nuo pitkänpitkät hevosmatkat syksystä syksyyn, joululomasta toiseen, keväästä kevääseen! Alas ja ylös Korpelan mäkeä, Lemetin törmää, Kytöperän kynnyksiä, Rasivaaran ranteita, Leipivaaran lemmon laaksoja, Puolangan siintäviä jättiläisrinteitä, Juorkunan julmia maisemia, Utajärven alakuloisia jänkiä, Muhoksen muhevia jokirantoja, Oulujoen jäitä ja teitä!

Siellä olit aina sinä missä mekin, uupumaton uros uupumattomain erämaan lasten, karavaanisheikkinä. Sinäpä Virkkumme valjastit, sinäpä vauhtimme määräsit, sinäpä kanssamme matkalaulut kaikki märehdit, sinäpä jokaisen tuntuvan ylämäen kärryn ja reslan kupeella kävelit, pappilan ruunaa säästäen. Jokaisen majatalon sinä yönpimeässäkin tunsit, tiehaarasta kääntää arvasit, konsa kontistunut poikaparvi lammasnahkavällyjen alla turkeissansa torkkui kuni tuonelanmatkojen tunnelmissa -- loppumaton reenjalaksen kitinä tulipalopakkasessa taikka taivaantäyteinen toivoton tuisku, jonka alta pojat ja tytöt kömpivät ylös kuin karhunpenikat, pesästä sysittyinä, kuolemansyvässä unessa nukkuvan kievarin pihalla. Sinä, Junnu, parta kuurassa, kulmakarvat huurteessa, julistit elämän iloisimman totuuden: heh, ollaan perillä! Nouskaahan poijat... Entäs nuo oikomatkat Utajärven kirotun Kivisuon ylitse! Hevoset vetävät, junnaavat, tunti tunnilta kuluu, ei ole enää aikaa eikä paikkaa, heitä ihmisen lapsi kaikki toivosi: pilkkopimeys, pakastuisku, umpitie, rämesuo, räikkämäntyjä, viiltävä viima... Kutistu nahkoihisi, purista pientä kouraasi kintaan sisässä, pidätä hengitystäsi... tokkohan vielä jossakin turkkisi alla sykkii kultainen, herkkä lapsen sydän, jolle pappilan karvamattoinen lämpö heijastaa kaukaa kuni iankaikkisuuden aamutähti... kärsi, kärsi nuori ritaripoika, korven trubaduuri, painaudu vielä syvempään vällyjen alle ja torju pahoinvointi hengityksestäsi kastuvan turkinkauluksen hieromasta, oikaise herpautunut koipesi, jos kivikova, jäätynyt eväskanttiini ei jarruta jalkaa... Nuku, papinpenska, erämaan yö sinulle tuutilaulua vinkuu. Mitä nyt? Miksi hevoset seisovat ja huohottavat? Kuuntelet... Junnu? Mihin hävisi Junnu? Musta haamu, huopasaappaat tai kallokkaat jalassa juoksee ketterästi potkien kinoksia... Mitähän se potkii?

Oi kirottu erämaan taival. -- Ei löydy viittoja! Olemmeko eksyneet tieltä? Missä ollaan? Ruunat, te rakkaat pappilan höristelevät ruunat, antakaa anteeksi että me painamme ja että pappa on käskenyt tuoda paljon kuormaa. Me käveleisimme kaikki, mutta kinos on korkea, sääremme vielä liian lyhyet... Tietysti tienviitat vihdoin löytyivät, reenjalakset alkoivat narista, Junnu niisti nenänsä ja me vaivuimme syvyyden unikuviin. Kuusi, seitsemän, kahdeksankin tuntia yhdellä taipalella. Ihme että isä Jumala majatalon pihalla vielä puhalsi sieraimiimme elävän hengen, mutta niinhän Hän oli tehnyt Aatamillekin, joka oli pelkkää savea.

Kas, miksi yhtäkkiä näin kova vauhti - eijaa -- räiskis -- ja Junnu huutaa turhaan tpruu! -- voi te hullut tuulimyllyhevoset. Taikka sitten Puolangan rotkoissa kuusamolaisten pororaidat -- perkunas -- laiskatkin ruunat silloin saivat herranhengen ja me papinpojat kuvittelimme Eliasta, mahtoiko sitäkin kerran kiidättää porojen säikäyttämät tuliset hevoset!

Sinäpä, Junnu, meidän tunnelmamme tunsit, kun jännittynein hermoin lähestyimme kaupungin tulliporttia -- kaupunki -- koulu -- maisterit ja rehtorit -- oi hyi, varjele Jumala... mutta luokaltansa päästä täytyy, se on kunnia-asia -- nyt vilahti kaupungin portti -- oi...

Mutta sinä Junnu tiesit myös meidän joululomatunnelmamme, silloin ei haitannut, vaikka viimeisellä taipalella olisi kolme varvasta paleltunut -- vielä tuo umpi ulappa -- ja pitkä ritisevä resla kohoaa kuin tankki jantavaa Karhuvaaraa vasten, kulkuset helisevät, aisakello pomppaa ja sydän, nuorukaisen, nuoren tytön sydän se pamppailee myös -- valot loistavat kattokruunuista -- joku juoksee avopäin ulos -- pappa -- mamma -- herrajumala vihdoinkin... Ja _kaikki vaivat_ ovat siinä silmänräpäyksessä pyyhkäistyt pois -- lienee kai yhtä ihanaa herätä Kristuksen uskoon ja päästä kärsimyksestä?

"Jeesuksen kädet ja helmansa hellä"... Sankeyn laulu sieltä kajahtaa vastaan, mutta kyllä mar oman isän ja oman äidinkin kädet ja pappilan helma hellältä tuntuu.