Part 10

Tuo avonaisella kentällä saatu luutnanttimuisku jäi ehkä hilpeän Julia neidin ihanimmaksi erehdykseksi, sillä erämaan romantiikka johtaa joskus kohtalokkaampaankin: seuraavana keväänä koko seurakunta tiesi juoruta, mikä tapaturma oli sattunut virkakunnalle, kun näet kekkuli vallesmanni Romeo Dansman ikuisilla rekiretkillään oli "ajanut postineidin ylitse", kuten Suomen kansan sanat sattuivat. "Romeo" tietysti oli löytänyt "Juliansa", mutta luutnantti häipyi horisonttiin. Samoin myös edellämainitut hävisivät näköpiiristä heti kun Mannilan postitoimistosta oli kajahtanut vastasyntyneen pienokaisen suloinen ääni.

Kolmas pappilan lapsista järjestyksessä oli _Aune_, oikeastaan Aune Cecilia. Tokko uskallamme esillekaivaa kultaisia rannerenkaita ikivanhoista temppelin raunioista? Kenties sieltä kuuluisi uudenajan hyllyvän kappalaisen lelluva löpinä tai kauniin kaupunkikanttorin hedelmätön hakkailu. Pappilan vanhimman tyttären sydämessä kasvoi erämaan rahvaan yksinkertainen verenpisara -- vai oliko ehkä palsami tai elämänlanka -- tyttö rakastui syvästi valkeatukkaiseen seminaaripoikaan syöttäessään tälle säälin huito-ohukaisia ja hänen lemmenkärsimyksensä olivat ylenpalttiset siitä yksinkertaisesta syystä että oli sattunut syntymään papintyttäreksi sekä piti siis rakkautta, joka ei tarkoita säätyerotonta avioliittoa, mitä suurimpana syntinä. Muistellen "Romeota ja Juliata" papin vanhin tytär unhoitti että itsekkin koko sydämestään kaipasi tulla äidiksi -- jota hänestä siis ei koskaan tullut. Aune jäi tyypilliseksi vanhaksi piiaksi ja niinkuin juhlallisemmassa kielessä sanotaan: voitti itsensä. Ankara siveysoppi kehitti papintyttärestä todellisen marttyyrin -- mutta vähänkös heitä on meidän siunatussa maassamme? Valkoinen risti kaikkien isänmaan ikineitseiden kummuille!

_Väntti_ pojan mekaanisesta organismista olemme edellä maininneet. Ei tytöt, ei tupakka, ei väkijuoma himmentänyt "Matin" nuoruuden vuosia, jolloin sorvit ja rautaiset rattaat pyörivät hänen ympärillään. Hän oli jo "virkamies erikoisia toimenpiteitä varten", kun Amorin nuoli vasta hänen sydämensä lävisti. Mutta Lapinmaasta saakkapa poika noitatytön raahasikin ja hurisevassa polkupyöräkaravaanissa yli Puolangan vaarojen morsiamensa erämaan pappilaan kiidätti. Ja koska ja siihen katsoen että morsian oli suurnoidan sukua, velhon verta, Tulilapin lapsia, karhunkaatajain heimoa, niin noiduttupa oli sulhasmieskin siitä päivästä saakka, jolloin kihlauksensa julisti, mutta jos me tässä kertoisimme Väntin avioliiton, niin paisuisi siitä paksu romaani ja siksi me nyt jätämme tämän aiheen.

Viides pappilan nuorista oli _Rolf_ -- Ruffe, Pekka, Petrus tai Petteri korkonimeltään. Rolf oli näyttelijä Jumalan armosta, synnynnäinen runoniekka ja trubaduuri ja jo sangen varhain hänen hartaassa, samalla leikillisessä sielussaan Eros jumalattaren kanteleenkielet kilkattivat. Vielä oppikoulun alimmilla luokilla luikatessaan poika keväisinä ja syksyisinä iltoina käyskenteli koulukaupungin kivikoppakatuja kauniin "Katrin" kanssa, mutta tämä uusi heila livahti liian nuorena kihloihin herra Kuoleman kanssa ja Rolf suri vilpittömästi, runoillen vielä immen haudallakin. Sentähden tämän pojan lempiväin epämääräisesti haihatteli erämaan pappilan tanhuvilla kohdistuen milloin kehenkin ja välttyen puhkeamasta kukkasiinsa. Lemmenlauluja vain! Ja sitten kun oli alkanut lukea papiksi, ei herra Amor: enää häntä ammuskellutkaan piilipyssyllään nurkan takaa. Vasta pappina Rolf meni mitä kristillisimpään avioliittoon papintyttären kanssa. _Sit tibi terra levis_.

Nyt on velipoika _Iivarin_ vuoro astua lemmen ulkoilmateatterin vilpoiselle lavalle. Mikä kappale, farssi, kuvaelma tai ilveilyoperetti ensin esitetään -- niitä on niin monta? Iivari oli ihan lapsi vasta -- kenties viisvuotias pellavapäinen naskali -- kun hän ensi kerran rakastui naiseen, ei muista keneen. Oikeastaan vain naisen hameisiin. Se tapahtui sillä tavalla että poikanen jostakin syystä piiloutui hameitten alle eikä tahtonut sieltä lähteä pois. Sen sijaan että tässä rebuksessa olisi kysytty: où la femme! missä on nainen? oli se elävä arvoitus: mihin poju oli kadonnut? Nainen ei istunut eikä levännyt, vaan käveli. Sen pitempi ei ollut romaani, mutta poikanen oli syvästi miettinyt elämän ongelmaa -- pimeydessä. Sitten hän pyrki saman naisen veneeseen, kun tämä kauniina kesäiltana riensi "pulkkailemaan" ja istui ääneti kokassa ja katseli ihmeissään, kuinka nainen viskasi ongen siiman järveen ja onki -- kultasormuksella. Ja pappilan lahti oli peilikirkas. Pitikö itse Ahdin, aaltojen kuninkaan tarttua kultasormukseen ja tulla naisen toveriksi? Sitä ei Iivari ymmärtänyt. Sitten ehkä 8-vuotiaana Iivari kuten Ruffekin seurusteli pappilan ruotilaistytön kanssa -- puhtainta yhdessäoloa, ihania variksen marjaretkiä ja kummituskulkueita. Mutta kun pojat kerran eivät ottaneet uskoakseen että Elsa Kaisalla oli "oikea ajos" rinnassa, josta tyttö ylpeästi piti esitelmää, niin siitä saakka Iivari teki salaperäisen kysymyksen itselleen isä Jumalalle, miksi pojat ja tytöt olivat ikäänkuin eri tavalla luodut -- Elsa Kaisa näet oli tiuskaissut: ka jos työ ette minnuo kahtele, niin ma näytän!

Iivari oli kai jo 10-vuotias, kun hän vakavasti rakastui pitäjän ensimäiseen postineitiin, nuoreen, täyteläiseen Eugenie Solkkujeffiin, joka ilmestyi pappilaan ensin tulipunaisessa leningissä, sitten lemmikinsinisessä. Tämä korea tyttö, jolla oli lumivalkoinen otsa, punaiset posket, sysimusta tukka ja pulleva rinta, kävi usein pappilassa ja säännöllisesti häntä saatettiin suurella joukolla takaisin pitkin maantietä. Heti kun postineiti oli eronnut pappilan kohteliaasta saattoväestä, nähtiin hänen kuorasevan koreat hameensa ja seuraavassa silmänräpäyksessä tyttö ravasi kuin ratsu kadoten kylälle. Postineiti nimittäin pelkäsi kulkea yksin ja siitä syystä hän juoksi. Sitten kerran sai Iivari olla aikuisten mukana, kun mentiin Alanteelle kesäpäivää viettämään. Alanteen järven rannassa venettä odottaessa tapahtui että Juuso ukko sanoa jurautti jotakin selvällä suomen kielellä ja sitäkös mukana oleva postineiti nauraa kikatteli koko päivän. Alanteen nurmikolla päivää paistatettaessa tyttö tuontuostaan pyrskähti nauramaan. Iivari poika pani kaiken merkille, vaikka ei ymmärtänytkään ukko Juuson paradokseja. Postineidillä oli lemmikinsininen leninki ja Iivari katseli koko päivän tätä suurta tyttöä -- hänessä oli pojalle jotakin hemasevaa. Ja kun yöllä kotiin tultiin, oli Iivari rakastunut. Hän ei siitä hiiskunut kenellekään kuolevaiselle, sillä sanoja ei löytynyt, mutta koko yön poikaparkaa ikäänkuin koeteltiin sähkökipinöillä. Sitten kun postineiti jälleen tuli pappilaan ja päivällispöydässä loi kauniit, suuret silmänsä pikku poikaan, niin enempää ei Iivari kestänyt. Hän suuttui silmittömästi että iso tyttö, jota hän salaa rakasti, katsoi häneen papan ja mamman nähden, punastui korviaan myöten -- ja meni pöydän alle.

Eikä Iivaria saatu nousemaan pöydän alta, vaikka hillolättyjä syötiin hänen päänsä päällä. Hän kiristeli hampaitaan ja itki sitä että postineiti oli häneen niin säteilevästi katsahtanut. Niinkuin valkoinen metsäkana pikku postineiti taas juosta piipersi kotiinsa, kun yö oli tullut ja pappilan saattoväki kääntynyt "isolta sillalta". Eikä tämä postineiti, josta varmaan tuli vanhapiika, elinkautenaan saanut tietää, kuinka syvästi pappilan pikku Iivari oli häntä rakastanut sekä Alanteella että Vanhan Puolen olkipatjalla ja -- pöydän alla.

Nousipa sitten horisonttiin Tolpan Nanneli. Oikeastaan Nanneli itse kosi. Ison pappilan piiat löysivät rakkaudenkirjeen, joka havaittiin pikku pappilan tytön kirjoittamaksi. Iivari itse ei saanut sitä käsiinsä, mutta siitä kuiskailtiin hänelle. Suhde kappalaisen tytön ja kirkkoherran pojan välillä kehittyi mitä kauniimmaksi, voisimme sanoa eetterin läpikuultavaksi. Molempia asianomaisia riivasi äärimäinen ujous -- Iivari ei uskonut silmiään, kun näki Nannelin ja Nanneli teeskenteli olevansa hirvittävän kriitillinen Iivaria kohtaan. Ensi kertaa sai Iivari tuntea mustasukkaisuuden kiirastulta, kun Nanneli pelasi krokettia Rolfin kanssa ja puheli Rolfille suloisimmalla äänellään, nauraa hörötellen kuin lempeä nuori tamma, mutta Iivarille aina terävästi ja komentavasti huutaen.

Ja kuitenkin, heti kun oltiin 2 punaisen virstantolpan välin päässä toisistaan, tunnettiin "kuuluvansa yhteen". Kului vuosia, kumpikin kävi saman kaupungin koulua, mutta kaupungissa ujosteltiin toisiaan vieläkin hullummin ja suhde pysyi aina yhtä taivaansinisenä, valkonauhamaisena. Kädenkosketus -- siinä kaikki, mutta aivankuin henkinen pakkoluovutus. Mitä se oli? Molemmat kirjoittivat runojakin toisilleen. Ei koskaan yhtä suudelmaa, ei sinnepäinkään. Se kai oli vain papinlasten valmistusta, esimakua taivaallisiin häihin, jossa ei suudella eikä naida. Iivari oli jo ylioppilas, kun neidoksi muuttunut Nanneli kerran heitti kukkakimpun ja runovihkonsa Vanhan Puolen avatun akkunan läpi, mutta sekään ei johtanut tuloksiin. Sekä Iivari että Nanneli jäykistyivät kuin suolapatsaat heti kun toisensa ruumiillisesti näkivät. Oliko tytössä sähköä? Vai puuttuiko Iivarilta alotekyky? lempoties. Kun syksy tuli, käveli Iivari kerran kahdenkesken Nannelin kanssa pappilasta pappilaan, vieläpä luisteli käsikynkkää Hamppulammella, mutta suudelmaa ei sittenkään tullut otetuksi. Molemmat pitivät suurena syntinä lempeä, joka ei johtaisi avioliittoon -- ja hehän olivat lapsia molemmat ja pysyivät sinä vielä sittenkin kun jo olivat aikuisten kirjoissa. Totisesti viileä, karitsanvalkoinen suhde, josta ei liene sanottavana muuta kuin hyvää. Vielä sitten kun Nanneli jo oli kihloissa, miettivät kumpikin, oliko Jumala heidät tarkoittanut toisilleen ja Iivari sai harvinaisen sähkösanoman: _Jos vielä tahdot, puran, Nanneli_. Hän sähkötti morsiamelle yhtä ikävöivästi ja mystillisesti kuin mikä oli ollut koko nuoruuden tuttavuus. Nanneli siis sai "kivikalansa", mutta Iivari jäi onkimaan -- kultakaloja.

Nanneli Nordbomin rinnalla näyttelivät pienempiä, mutta lämminverisempiä osia monikohdat muutkin neitoset. Kaunis orpana Hildur, sukkela serkku Esther, kuten kerrottu on, siskojen koulutoveri Thyra -- myös th:lla, joka oli olevinaan hyvin tärkeätä -- ynnä jotkut muut. Kaikille näille kesätyttösuhteille oli tunnusmerkillistä platooninen rakkaus -- Iivaria ei koskaan voitu saada kiinni suudelmasta ja sepä saattoi olla perussyy hänen miehuudenaikuisiin selkkauksiinsa, tarkoitamme että tämänkin hoikan ja pitkän pojan oli kerran täytyvä laskea ankkurinsa avioliiton sisäsatamaan -- asioita mitkä luonnollisesti eivät kuulu tämän tarinan puitteisiin. Mutta tämän tarinan puitteisiin kuuluu eräs viaton muisto iäti viheriäisestä niitystä. Iivari, nuori herra, oli juuri palannut noilta pitkiltä palkoveneretkeilyiltään, joilla hän Suomen kansalta saavutti arvonimen "sielunvihollinen". Nuorukainen juoksi alas törmää päätäpahkaa sisäväen saunaan -- oli lauvantai-ilta. Tempasi iloisesti läähättäen saunan oven auki -- alaston, kaunis tyttö huudahti ihan hänen nokkansa edessä painaen polviaan: _voe herra Jeesus!_ Josta kaino ja hyvinkasvatettu papinpoika joutui niin hämilleen että heti veti päänsä ulos -- ja harppasi takaisin pihaan.

Kuka siellä oli ollut saunassa? Kenties neitsyt Maaria, isäntärengin tyttö, samapa se, mutta kuinka oli Mari voinut niin erehtyä että luuli nuorta herraa -- Jeesukseksi?

_Sanni_ sisko astukoon vuorostaan muistojen lavalle! Ensin hän tyytyi niihin muruihin, jotka rikkaitten pöydiltä putoilivat, tottahan apupapit ja nuoret kanttorit olivat huomaavaisia rovastin tytärtä kohtaan, tottahan vänrikki Juho Ludvig ja ruotsalainen luutnantti Edvin Wasastjerna jonakin kesänä pyöräyttivät Sanni tyttöäkin, mutta pappilan korpikoivun kääpätaula vain ei ottanut tulta, vaikka pii ja rauta iskivät kipunansa -- haju tuntui vain sieraimissa ja haihtui samassa. Kauvan kulki Sanni tyttökin maailman rannan ja korpipappilan väliä haudaten hiukan raskasmieliseen rintaansa kaikki kaihonsa, tyydyttäen ne korkeintaan hentomielisillä runoilla, joita ei kukaan lukenut -- niitä kerääntyi pinkka sekä eteläiseen että pohjoiseen pappilan vinttikamariin. Ja näytti jo siltä että vanhaksi piiaksi jäisi Sanni tyttökin ryytimaita ja kukkalavaa hoitelemaan, Sankeyn lauluja laulamaan, pyhäkoulua pitämään ja kansanvalistusta eläinsuojeluksen ikikirkkaitten tähtien alla viljelemään. Lempi ja kristillinen avioliitto näytti saavuttamattomalta ihanteelta. Mutta silloinpa, kun vähin aavisti, salama iski kirkkaalta taivaalta, Väntti veikon mukana oli paikkakunnalle kulkeutunut nuori savolainen maanmittari, joka kulki pitkävartisissa pieksusaappaissa ja soitti ihanasti kanteletta. Häneenpä nyt Sanni kiinnitti siveät silmänsä ja hänenpä edessään vihannat verensä loimahtivat vieläkin punaisemmiksi ja kun oli kärsivällisesti kolmisen vuotta oltu kihloissa, niin valkenipa sekin kesäpäivä, jolloin Sanni, morsiameksi puettuna, vietti elämänsä ihanimman juhlahetken koko sukunsa siunatessa ja veisatessa ympärillään. Hääpäivän jälkeen alkoi Sannin korpivaellus reilun miehensä rinnalla, mutta tämän kirjan puitteisiin ei taaskaan sisälly mihin kohtalon polttopisteeseen tämä vaellus päättyi.

Ei kukkaisten eikä ruusujen päällä Mosatrampparit pohjolassa samota saa! Ja tyttö jos pulkkaansa istunut on, Poro tieroja silmiinsä tupruttaa!

_Virvi_, pappilan kuopus, taisteli kuten veikkonsa ja siskonsa kaikin voimin rakkauden ruttotautia vastaan soinnutellen mitä terveimpiä tyttörunoja niin että olisi hänestä luullut tulevan toisen Minna Canthin "Kuopion takaa". Hän torjui poikamaisella reippaudella kaikki mahdolliset lähentelyt maalla ja merellä. Oikein oli ilo sitä katsella ja niinkuin nuori varsa hirnui itse tyttö puistellen harjaansa ja unelmoiden vapaamielisen naisen korkeasiveellistä itsenäisyyttä, jossa lopuksi ei saa määrätä koulumaisteri eikä opiston rehtori. Virvi luki latinaa ja skandeerasi Vergiliuksen heksameetereita kilpaa omiensa kanssa. Mutta Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala oli virittänyt Virvillekin linnunansan -- jatkokurssin poikien joukossa oli eräs nuori uros, jolle pälkähti päähän ajaa 200 virstaa ja tehdä turistiretki siihen erämaan pappilaan, jossa Virvin palmikko leiskahteli. Ja koska tämä poika oli kansallishenkinen eikä säikähtänyt pisintäkään korpipolkua sekä kantoi mielellään selässään jykiätä tuohikonttia, johon naiset saivat sälyttää kaikki kimpsunsa, niin syttyipä näillä kesäisillä retkillä Kauko-Karjalan rajamaisemilla Virvi-tytönkin rintaan salaperäinen tuli, sininen kuin satujen aarnihaudan liekki juhannusyönä. Vielä hän taisteli vastaan tullen umpimieliseksi kuin käki Jaakonpäivän jälkeen, lakaten kukkumasta, vieläpä paeten ulkomaillekin herrojen professorien kanssa keskustelemaan, mutta kun hänen piti alottaa itsenäinen virkatoimensa korkeassa pohjolassa, niin Amor, joka kaikki täkykoukut ja loukut järjestää, lähetti hänen virkatoverikseen saman pojan, joka siellä korvessa oli konttia kantanut. Ja silloin Virvi tyttökin jo oli kypsä ja oivalsi ettei reilu pohjalainen ihan ilmanaikojaan ollut laulanut hänen korvaansa oppi-isämme Lutherin korkeata veisua:

Wer nicht liebt Wein, Weib und Gesang, Der bleibt ein Narr sein Leben lang.

Niin joutui vanhan pappilan kuopuskin kristilliseen avioliittoon, joka taaskaan sen enempää ei sisälly kertomukseemme.

On aika pudottaa esirippu ulkoilmanäyttämömme eteen.

17.

Papinpojan ensimäinen runo.

On sydänkesän iltapäivä. Lenseä länsituuli lietsoo ulapan selkää ja aallot murtuvat pehmoisina pappilan suurta, valkoista hiekkarantaa vastaan. Ruispelto punaisen tuulimyllyn ympärillä lainehtii myös ja tähkäpäät pitävät hauskaa kahinaa aivankuin keskustellen kaikista asioista taivaan ja maan välillä.

-- Tiedättekö mitä, armaat veikot ja siskot, -- sihisee neljän kyynärän korkuisessa oljessa heiluva tähkä: -- minun päätäni huumaa niin suloisesti, mitähän se oikein on?

-- Niin minunkin päätäni! selittää vieressä nuojuva rukiintähkä: en ole koskaan ennen tuntenut näin ihanaa tunnelmaa.

-- Minun päätäni huumaa myös niin hauskasti, yhtyy keskusteluun kolmas tähkä.

Ja seuraavassa hetkessä satatuhatta -- ei, kokonainen miljoona rukiintähkiä laulaa valtavassa kuorossa:

-- Minun päätäni myös! Minun päätäni myös!

-- Mitähän se oikein on? huudahtaa yhteissihinän lomassa jälleen jättiläistähkä. -- Suvaitkaa huomata: mitä hienoja hetaleita, silkkikoristeita meihin on ilmaantunut juuri tänä päivänä? Sanokaa, hyvät ystävät, onko kummempaa kuultu ja nähty? Mitä meissä oikein tapahtuu?

-- Mepä tiedämme salaisuuden! huusi tuhat laitimmaista tähkää pientaren rajalta. -- Ukko rovasti käveli aamulla tästä ohi, katseli meitä sangen tutkivasti, silittelikin kolmea päätä ja hymähti pikkutytölle, joka hyppeli hänen perässään kukkia poimien...

-- Mitä hän hymähti? huudahtivat kaikki tähkäpäät yhteen ääneen, henkeään pidättäen uteliaisuudesta.

-- Hän ilmoitti että me _heilimöimme_...

-- Mitä se on? suhisi tähkäarmeija.

-- Emme mekään sitä oikein ymmärrä, mutta niin vain ukko rovasti ilmoitti että: kas kun ruis jo _heilimöi!_

-- Ihmeellistä! huokailivat tähkät onnenkylläisinä värähdellen, ja sitten miljoonan tähkän aallokko alkoi tahdissa laulaa:

Heilimöi! Heilimöi! Heilimöi!

Se oli ihanaa laulua lenseän länsituulen leyhkyessä yli Karhuvaaran. Yhtäkkiä pitkä kuningastähkä teki välihuudahduksen:

-- Katsokaa: pojat menevät ongelle. Heillä on kymmenkyynäräiset vavat olalla.

Kaikki tuijottivat pappilan poikain perään, sitten alkoi jälleen sama valtava kahina tyylimyllyn ympärillä: heilimöi, heili...

* * * * *

Nuorukaiset olivat todellakin ongelle menossa, vaan eivät aivan tavalliseen paikkaan. Sen saattoi kyllä huomata heidän liikkeistäänkin. Heitä salaperäisesti jännitti tällainen retki aivankuin kullankaivajia Lapissa tai Alaskassa. He lykkäsivät veneen vesille ja soutivat rivakasti poikki järven ja kohta pujahti heidän veneensä louhisen, melkein huomaamattoman niemen taakse. Siinä oli Kärryksen kaarret, jossa aniharvoin maissa käytiin. Juurakkojen alla loriseva korpipuro, metsäinen kalliorinne, rinteen alla ammottamassa hyöläinen hyllyvä räme, jonka karpaloisilla mättäillä kasvoi vaivaiskoivun tuppuroita ja kookkaita, punaisia korpihilloja.

Pojat nousevat viistoon rinnettä ylös sukeltaen havuoksain alitse ja soluttaen onkivapoja, joiden latvukset pyrkivät tarttumaan kiinni. Löytyy polun haisku, aniharvoin tallattu, kangas kumisee jalkain alla. Yhtäkkiä polku nakkautuu poikki vetelän, alakuloisen suon salmen, johon jalka syvälle uppoaa ja jonka rimmikossa tuntuu ikivanhojen porraspuiden jätteitä. Oikealla suo leviää äärettömiin ja kulkijan valtaa surutuntuinen aavistus maailman avaruudesta, korven toivottomuudesta. Mitä varten Jumala tekasi nämäkin suot? Kuni iankaikkisuuden horisontissa piipottaa kuloisan ulapan pohjukassa räkämänty, itsepäinen kuin synti, mutta räkämännyn latvassa istuu ihka äänetön havukka, surun iskevä symbooli. Pojat kaahlata porskuttavat poikki suosta. Polku vetäisee heidät synkimpään korpeen, jossa siimes on syvä, sammal pitkä ja pehmyt. Jättiläishonkien kantoja peittää hopeanharmaja peurajäkälä, jossa -- jos tarkemmin tutkii -- kokonainen orkesteri kultareunaisia hopeatorvia pienoiskoossa soittaa Metsolan ikuista marssia -- mutta nuo sävelet ovat kuulumattomia. Mihin vie polku? Se vetää, vetää ja vaipuu vaipumistaan -- tuossa on ikivanha sydenpolttajan makuusuoja -- mikähän senkin erämaan raatajan elämäntarina olisi, jos kuka tutkia taitaisi? Niinkuin sammal kaiken päälle kasvaa, niin unhoitus ja kuolema vaijentaa korpivaeltajan elinkautiset tuskat -- kuka tietää, eikö hänet löydettykin metsästä kuolleena, joka tuossa miilumajassa havujen päällä syksyisen yönsä makasi? Alas, yhä alemmas, mutta korpi käy yhä korkeammaksi...

Suureen suohon se taas tupsahtaa. Suoniitty se on, siinä on ikivanhoja haasiopuita, sortuneita lama-aitoja. Pojat kääntyvät oikealle ja kaahlaavat henkensä kaupalla. Heidän sydämensä on jännityksissä -- täällä, täällä se on, mitä he etsivät, korven salainen ruhtinatar -- Mustalampi.

* * * * *

Miksi sinä olet niin rakas, sinä erämaan lampi? Sinä, jonka rannalla ei edes venettä löydy! Siksikö että olet niin eristetty kaikesta suurmaailman humusta, siksikö että me pappilan pojat näytämme olevan ainoat, jotka sinun rantojasi tallomme?

Ei tässä ole ihminen kirves kädessä kulkenut raivaamassa. Korpi tunkee paikoin ihan lampeen, kaatuneet puut ovat kaatuessaan suudelleet lammen sileätä poskea, ryteikköjen yli saa onkimies rämpiä. Lampi on hiukan pitkulainen, päissä hytkyy soiluva suo, joka nielaisee koko ihmisen, jos liian kauvan samoilla jalansijoilla seisoo. Sivulla kohoaa jäkälää kasvava palokangas. Pohjukasta löytyy puro, joka vie valtavetten yhteyteen, Alanteenjärven Pitkäänperään.

Pappilan nuorukaiset seisovat kaukana toisistaan ja onkivat. Tunti tunnin perästä kuluu, he ovat jo saaneet satakunta lammen kalaa, punasilmäisiä, hopeanvälkkyviä särkiä ja keltamahaisia ahvenia. Mutta yhä he onkivat. On niin äärettömän hiljaista, kalat vain pulahtelevat ja säikähtynyt vesilintu pakenee korteikkoon. Lammen hiljaisuus ottaa heidät lumoihinsa, jonakin hetkenä he häpsähtävät: missä me olemmekaan, poika poloiset? Aurinko on jo laskenut, kesäyön huntu verhoaa vedenkalvon ja vastarannan varjo on tumma. On yhtaikaa juhlallista ja niin sanomattoman haikeaa. Tekisi mieli laulaa, mutta ääni tässä ympäristössä tuntuisi pyhyyden loukkaukselta. Tekisi mieli syleillä jotakin lämpöistä, ikuista -- ei ole ketään, ei ketään...

Oli yöhyt niin lempeä, pilvessä taivas, Luonnossa tyyneys, rauhassa maa, Ja hiljaisna uinui notkossa korven Äänetön lampeni tuo.

Onkiva nuorukainen kuulee sävelen omassa rinnassaan väräjävän, ei itsekään ymmärrä, mikä se on.

Silloin mun silmääni kyynele nousi, Yön hämärissä itkin kuin laps... Vaan hiljaisna uinui notkossa korven Äänetön lampeni tuo.

Kala on lakannut jo aikoja syömästä, mutta nuorukainen viskaa vielä onkensa ja tuijottaa mustaan veteen.

Mut en minä tiennyt miksikä itkin Ja itkuni ääntä ei kuullunna ken, Ja hiljaisna uinui notkossa korven Äänetön lampeni tuo...

-- -- --

-- Iivari, halloo! Tule pois. Lähdetään kotiin.

Kuin unessa kävi paluu Mustalta lammelta.

Aamuaurinko jo punersi yli pappilan ruisvainion, kun askelten kumina kuului.

-- Kas, pojat palaavat ongelta, suhisivat pellon laitimmaiset tähkät siristäen uinailevia silmiään.

Vavat kalahtivat tikapuita vasten. Vanhan Puolen ovi rasahti. Mutta toinen nuorukaisista, ennenkuin meni maata, otti pöytälaatikosta päiväkirjansa:

Oli yöhyt niin lempeä...

Hän kirjoitti ensimäisen runonsa.

18.

Lastenkamarista aikaihmisiksi.

Iki-ihmeellinen on ihmisen ikä. Aivankuin salavihkaa erämaan pappilan lapsiliuta kasvaa huijotti aikuiseksi, viidet, kymmenet, jopa viidetkolmatta vuodetkin vierivät vilahtaen ajan virrassa.

Pappa ja mamma ne aina pysyivät samankokoisina, samannäköisinä ja ikäänkuin samanikäisinäkin, vanhimmat veljet myös ikäänkuin pysyttelivät heidän kintereillään, mutta pappilan pikkuväen kehitys oli huimaava. Siitä ei nimittäin tuntunut vierähtäneen kauvan kun esimerkiksi pikku Ruffe oli "tekaissut piispankalossiin tampuurissa" -- jolle humoristinen ruustinna piikain kanssa oli makeasti nauranut samalla kun ukko rovasti korviaan myöten oli punastunut eräänlaisesta pyhyyden loukkauksesta muka -- mutta kaukanapa oli akkaväen nauru sinä kesäisenä sunnuntaipäivänä, jona sama tenava puisen ristikirkon korkeasta pöntöstä, esi-isiensä nuotteja tavoitellen, rummutti seurakunnalle väärentämätöntä ja selkeätä jumalansanaa.

"Siinä se on papin alaku, jotta ei paremmasta appuo", julistivat asiantuntijat. "Korkeat koulut kuuluukin Rolohvi käyneen." Poikaa ei enää passannut noin vaan paljaaksi Pekaksi karahteerata. Totta toisakseen että jo paljon ennen pöntössä käyntiään, ihan vielä koulupoikana, oli Pekka poikaa arvonimillä mairitellut Jaakko Kemppainen, mutta se oli tapahtunut vain silloin, kun Jaakolla oli tärkeätä asiaa.