Part 1
VANHA PAPPILA
Kirj.
Ilmari Kianto
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1922.
SISÄLLYS:
1. Vinttikamarikirja. 2. Matti Helttunen rovastinkansliassa. 3. Paitsi Matti Helttusta. 4. Ruustinnan nimipäivät. 5. Talvisesongin tapoja erämaan pappilassa. 6. Vapunpäivä ja niin edespäin. 7. Kesäisiä kuvia. 8. Ja tuli sydänkesä... 9. Kalaretki Torakkaan. 10. Kylänmäki ja Alanne. 11. Johannan päiville Ruukiin! 12. Pappilan metsissä. 13. Vanha-Mari ja Esko. 14. Vanha-aika ja uusi-aika kohtaavat toisensa Vihtahousussa, joka ajaa jättiläisrukin rattaalla. 15. Palkovene. 16. Vanhan pappilan ulkoilmaleikkejä. 17. Papinpojan ensimäinen runo. 18. Lastenkamarista aikaihmisiksi. 19. Ukko Galeniuksen peijaat. 20. Pappilan Junnu. 21. Runoileva vanha pappila. 22. Ukko rovastin viimeinen verkkomatka. Epiloogi. Pojan runo vanhalle Äidille. Kun isä kuoli. Pojan päiväkirja. Vanhan pappilan raunioilla.
1.
Vinttikamarikirja.
Motto: Vanhalla vintillä kummitteleepi, Kuuletko, ullakon ukset ne käy! Lattiat oudosti raksahteleepi, Vaikka ei kukaan kulkevan näy...
Olkoon tapahtunut mitä tahansa, olkoon vain vanha rovasti kuollut ja entinen ruustinna surrut itsensä tuntemattomaksi, olkoon koko heimokunta hajoitettu maan ääriin, älköönkä kenenkään meikäläisen elämäntie enää vetäkö sinne kultaiselle kukkulalle, mutta -- Vanha Pappila silti on olemassa.
Se on olemassa sielun muistikuvana, ja siitä ansaitsee kylläkin kokoonpanna jonkunlainen kirja:
Peräpohjalaisen pappilan vinttikamarikirja, jota papin lapset lukevat sillä aikaa kun "pappa" ja "mamma" jo nukkuvat alakerrassa ja pimeän yön kumina täyttää ullakon ja öljyä riittää viheriäkupuisessa lampussa tai sydämiä pianosalin kolmihaaraisessa kynttilässä.
Alotettakoon tämä muistikirja pappilan päärakennuksesta.
Katsokaa esimerkiksi rakennuksen yläpuolta, jonka haahmo siintää peninkulmittaan yli korpimaisemain ja jonka helposti erottaa kaikista muista erämaan taloista. Eikö siinä ole tuo iäti kodikas -- hiukan kömpelö, mutta iäti kodikas -- vuosisatojen kulttuuria huokuva kustavilainen taitekatto, joka ei putoa ryytimaan pihlajien päälle niin kolkon jyrkästi kuin jonkun nykyaikaisen herrastalon ruma peltikatto -- totisesti tämä pappilan vesikatto on kuin taivaan kevyt hattara, joka sattumoilta siihen on laskeutunut ikäänkuin höyhen kukkaisten ylitse. Höyhenten kaltaisia ovat tuon katon harmajat päreetkin, joita syystuuli riepottelee ja toisinaan irtikin repäisee ja lennättää iloisesti yli ryytimaan kaivon, jossa vesisanko kieppuu ja kirkuu nostovivussaan. Kattoakkunat -- pienoispytingit -- tässä vanhassa pappilassa ovat kuin mitkäkin hyväntahtoisesti myhäilevät muinaisajan mammutin silmät. Koko pappilan vuorilaudoitus tekee saman vaikutuksen kuin vanhanaikuinen herrastalvipalttoo -- siinä on ylellisen leveät lievekorokkeet ja kokoliaat koristenapit, sen "kraji" on korkea ja sametinpehmeä, siinä on keimailevat, puotipyöreät ylätaskut ja laveat, neliskulmaiset alalakkarit, joihin ei mahdu ainoastaan käsi, vaan koko ihminen.
Pihan puolella on kolme sisäänkäytävää: keittiön porstua, salin kuisti, kanslian parveke. Ja nyt kun olemme löytäneet nuo rakkaat vanhat ovet, pujahtakaamme sisään huoneita tunnustelemaan.
Ensin on rovastin kanslia. Se ei ole mikään tilava huone, mutta uskomattoman paljon siihen mahtuu sekä hengellistä että maallista tavaraa.
Kirkonkirjapulpetit! Rovastin kirjoituspöytä kaikkine telineineen, porraslaatikoineen ja salalippaineen! Pöytä, jonka komeroista löytyy yhtä monta kynänterää kuin rautanaulaa, yhtä monta oblaattia kuin ruuvia! Höyläpenkki, työasekaappi, ripoliinihyllyt! Lasiruutuinen kirjakaappi, salaperäinen, kodikas klahvu, sukka-, rukkais- ja nahkalaatikot -- kaikki yhtenä pyramiidina koreaksi maalatun nurkkauunin kupeella. Piippuhylly! Nuo pitkänpitkät sorvatut puuvarret helmitupsuineen ja hopeapislai-koppineen. Puinen sohva ja keikkuva etasheeri parranajovehkeineen. Pesukaappi plankkitoosineen. Sohvan yläpuolella baromeeteri, ilmanennustaja, jonka halkinaista lasia käydään kopahuttamassa, kun tahdotaan tietää, minne päin viisari on menossa. Baromeeterin yläpuolella riippuu "Suomen suurmiesten" kuvia. Ja vielä on kansliassa paljon muuta, jota tässä ei jaksa luetella. Kaikista ihmeellisintä on se että kansliaan lisäksi mahtuu kolme ovea. Yksi "vanhaan tampuuriin". Toinen "förmaakiin". Kolmas johtaa "uuteen tampuuriin", jonka takana piileksii niinsanottu uusi kanslia. Turhaan on rovasti siellä komeassa, väljässä huoneessa koettanut asua -- varsinkaan ei höylääminen siellä tunnu niin kodikkaalta, ja hän palaa aina takaisin vanhaan kansliaan, joka kelpaa kaikkeen. Uudesta kansliasta päästään "uuteen saliin". Se on pappilan uhkein huone, väljä, valoisa ja ylenpalttisesti sisustettu. Siellä kasvaa kokonainen metsä ruukkukasveja. Mutta emme jouda nyt tutkimaan fiikuksia, ruusuja, taatelipalmuja, pelaguuneja, asparaguksia tai verenpisaroita, vaan pujahdamme kaksipuoleisesta ovesta vanhusten makuuhuoneeseen, entiseen förmaakiin. Siellä on ruustinnan kirjoituspöytä -- se, jonka ääressä hänen tyttöaikainen runoheponsa yhä lentää jättäen ihmeellisen hienoja kavion koukeroita valkoiselle paperille ja jonka ääreen hän aniharvoin -- ja sentään niin ihmeellisen usein -- joutaa äärettömän työtaakkansa keskeltä. Siellä on viheriäksi maalattu lepotuoli, jonka erikoista elämän tilannetta varten on tehnyt itse rovasti. Ja on siellä omakeksimä makuultaanluku-lampun teline rovastin rautasängyn kupeella, sillä rovasti maatapantuaan lueskelee runsaasti romaaneja ja kaikkea kirjallisuutta, sitä enemmän ja sitä vapaahenkisempää, kuta vanhemmaksi käy. Makuuhuoneesta pujahtaa pieni, melkein salaovi puutarhan puolelle kiinnitettyyn uusaikaiseen "kabinettiin", jossa penkki on ripoliinilla maalattu, seinät sievästi tapetseerattu ja jossa on ruustinnan hienolla käsialalla varustettu muistotaulukko, kuka ja milloin ja kuinka kauvan tätä merkillistä laitosta laittoi sekä hilpeä värikuva eräästä sukuun kuuluvasta jumalaisen komedian esittäjästä allekirjoituksella _Teatteri Or Jat Sal_. Vanhusten makuuhuoneesta, jonka joka seinästä puhkeaa ovi, pääsemme pienen nurkkauunin vieritse juhlallisesta kaksipuoleisesta ovesta vanhaan saliin. Tämä "vanha sali" se on pappilan päähuone, sen sydän ja sielu, alfa ja oomega, sekä hengellinen että ruumiillinen ravintola. Siellä on pyöreä kahvi- ja postinlukupöytä keskellä lattiaa, siellä on tupakkapöytä takaistuimineen, siellä on uhkea pianiino, siellä pitkänpitkä, luiskakaiteinen, punaraitainen toppasohva vanhanajan karmileikkauksineen ja sen kohdalla pari lasintakaista madonnan kuvaa, siellä ovat edelliseltä kirkkoherran väeltä jääneet snellmanniaaniset nojatuolit, siellä on kikkerä keinutuoli, jolla voi "soutaa ympäri" illan hämärissä ennenkuin kattolamppuun tuli pannaan. Suuri vaatekaappi ei ole ilman runollisuutta, siitä perjantai-iltoina saunapyyhkeet kaikille käteen annetaan ja pyhäaamuina puhtaat liinavaatteet. Lasiovisessa kirjakaapissa, jonka tornimaisen huippuleikkauksen talon isäntä myös on tehnyt, siintää korukantisia kirjoja: Runebergin ja Topeliuksen teoksia, Hall Cainen Kristitty, Tuhlaajapoika, Vaeltava Juutalainen, Kolme muskettisoturia (ruotsiksi), Oma Maa, Ihmeitten Maailma, Sionin harppu... Pappilan pöydällä voi kyllä yllättää minkä hyvänsä nykyajan romaanin, Juhani Ahon "Papin tyttären", mutta ei "Yksin". Lattialla on pehmeät, loistorantuiset karvamatot, ja koukerojalkaisen, aaltoavareunaisen salonkipöydän alla paistaa ruusukuvioinen, lammasnahkareunuksinen korumatto. Seinillä on taiteilijatädin maalaamia öljyvärikuvia, kullatuissa kehyksissä. Huomattavin niistä on "Lamujoen pappila", jossa rovasti, silloin vielä mustapartainen kappalainen, soutelee lastensa kanssa "Riitun" pestessä pyykkiä rannalla. Talouspuolisella seinällä oven pielessä kimmeltää päällekkäin useita metallisia juhlatarjottimia. Laipion lamppukoukun ympärystä on kotoisen koristemaalarin sivelemä, ja missä sadevesi on turmellut kattopahvin, sinne myös on erämainen taidemaalari ulottanut siveltimensä kuvaten milloin ihanteellisen puolitaivaallisen maiseman, milloin hullunkurisen sammakon tai perhosen. Onpa leveässä, puolipyöreässä nurkkauunissakin korukuvioita.
Tällainen on vanha sali, pappilan pyhä centrum. Ja yhtä kodikas kuin tämä väljä perhetupa on keittiökamarikin ruokapöytineen, astiakaappeineen ja tilkkupiironkineen, vaikka huoneen ahtaus on silmiinpistävä. Mutta mahtuvatpa sinne pappilan kaikkien "puotien" avaimet kilkuloineen. Mahtuu kokolias kanarialintuhäkkikin hilpeine laulajineen! Ovi ja ovenkynnys, joka johtaa keittiöön, on tuhansista edestakaisista askelista rumasti kulunut esiintyen räikeänä vastakohtana kaikille muille esineille ja pinta-aloille pappilassa, jotka säilyvät varsin hyvässä maalissa vaihtaen vuodesta vuoteen värejänsä yhä kiiltävämpiin, koskapa ukko rovasti on ankara maalarimestari ja sivelee armotta kaikki mikä suinkin puuta muistuttaa, mutta keittiön puolta isäntä arastelee -- siellä on aina noita paksupalmikkoisia piikaihmisiä, ja ukko rovasti on sangen häveliäs mies. Keittiö eli "kööki" on pappilan rajattomaan ruokaliikkeeseen nähden myös liian tilaa-antamaton ja sen ulko-ovi kuin mikä _perpetuum mobile_ -- ovi, jonka rautalukko talvella hohtaa kuurassa uhoten ikuista kylmyyttä, kun sensijaan keittiön hella on ikuisesti palava pätsi, joka levittää kuumuuttaan sekä ruokiin että ihmisiin. Hellan ja mustasisuksisen patakaapin välitse pujahdetaan pappilan kahveriin, jonka akkunaa kymmeniä vuosia vartioi luonnolliseen kokoon maalattu kirkkoherran kuva, jyvä-aitan valtava avain kädessä -- tuo iäti vanhentumaton mustapartainen "kirkherra", jolle joku pihan läpi ajava naapurikunnan forstmestari kohteliaasti kohauttaa lakkia tai jota perttuliaattona joku Vuokin poikaviikari säikähtäen pakenee. Kahverista mennään kyyristellen vielä sisäkahveriin, jonka ohuen lautaseinän takaa liiankin selvästi erottaa kaikkien ullakolle kiipeävien askelet. Sinne ullakolle nimittäin kierretään vanhan salin etehisestä eli tampuurista, joka sekin on kodikkaan ahdas, pienellä lämmityslaitteella varustettu soikko, jonka kaikki tilat valtaavat vaarnoissa riippuvat lukemattomat päällysvaatteet, päähinepöytä ja mankeli -- veivimankeli.
Kyllä pappilassa on -- tai ainakin olla pitäisi -- vielä toinenkin mankeli, se hirveä puurumilas, jonka painona on satoja kiloja kiviä ja jonka laatikossa pappilan kaikki pikkupojat ovat harjoittaneet jyrisevää huviajelua tai litistelleet peukaloitansa. Niin, pappilan ullakolle johtavat portaat ovat tyypilliset vanhan herrasajan kiipeemisvehkeet, sillä ne ovat jyrkät ja ahtaat, pimeät ja liukkaat. Kuinka moni pappilan perheenjäsenistä niistä onkaan tullut alas milloin päistikkaa, milloin seisaallaan -- mutta portaat ovat kai Jaakopin enkelitikapuiden sukua -- ei kukaan vielä niissä ole itseään kuoliaaksi loukannut. Pappilan ullakko -- se on pappilan kansatieteellinen museo, emme pysähdy sen esineitä luettelemaan, mainitsemme vain että siellä sekä kolisee että kilisee, sen orsissa kiikkuu sekä kimeä-sointuisia hevoskulkusia että römäkkä-äänisiä lehmänkelloja. Ullakolta aukeavat pienet ovet neljään säiliöön, joilla jokaisella on oma nimensä: nahkakonttuuri, vaate- eli likavaatekonttuuri, hamppukonttuuri ja villa- eli "mammankonttuuri". Pari näistä on lukollista, pari lukotonta, toisen lukollisen avainta hallitsee talon isäntä, toisen -- emäntä. Lisäksi ovat päädyssä talon jatkamisesta syntyneet uudet konttoorit sekä ullakon liepeillä vielä ylälaipiot eli lakat, joihin pääsee vain ahtaista kyyhkysluukuista. Asuinhuoneista on mainittava ensimäisenä vanha "pimeä kamari", jossa "Pikku-Kortteen tytöt" ennen kertoilivat taivaaseenkiipeämis-satuja pikkupojille, ja josta uudemman ajan tultua noustaan kolme porrasta ylemmäs ohuen lasioven kautta, pohjoisvinttikamariin. Siellä valtaa sielun väkevä, Suomen kansaa hellivä tunnelma! Sinne loistaa kesäyön aurinko Kuusamosta päin...
Eteläpäädyn puolella tietysti sijaitsee eteläinen vinttikamari, kesät-talvet valoisa, mutta hiukan hatara, hauska, pieni kammio.
Tässäpä nyt pappilan päärakennuksen kymmenkunta huonetta osapuilleen ovatkin selitettyinä.
Sitten on Vanha Puoli. Pari poikamaista pöksää ja sali jyhkeine tulipesineen sekä kiusallisen pieni keittiö. Eteisestä, jossa kaikki ovet paukahtavat vastakkain, noustiin ennen vaarallista "kolopuuta" myöten salaperäistä romua sisältävälle ullakolle sekä siitä pahaiseen "renkipoikakamariin". Sitten seuraavat pirtit, vanha ja uusi, välikköineen ja peräkammioineen, jota sanotaan "Riitun kamariksi". Muistetaanpa vielä se muinaisten pappien kanslia, josta tuli ensimäinen "uloslämpiävä" sauna, mutta jonka uudempi aika on alaspurkanut. Ulkohuonerakennuksia on paljon: on maitokamari, lihapuoti, jauhopuoti, "piikain konttuuri", talli ja rekiliiteri, pitkä navetta, kanakamari, halkovaja, pari makkia, lammashuone, sikahökötys, navettalato ja pientareilla latoja ynnä riihiä, "masuunahuone", paja, kellari ynnä korkea jyvä-aitta sekä mäen alla etäämpänä pari saunaa: sisäväen sauna ja pirttiväen sauna. Vielä on tuulimyllykin mainitsematta -- tuulimylly puutarhan ulkokulmassa, pohjatuulen puskettavana tuuhean pihlajan takana. Ryytimaassa on humalahuone, vanha luuranko, joka kesäsydännä pukee päällensä neitseellisen vihreyden. On toinenkin humalikko-repale maitokamarin akkunan edessä, jossa palvelusväki kesähelteellä aterioitsee. Ja kun näin olemme viitanneet ulkopiirteisiin erämaan pappilassa, voimme hyvällä omallatunnolla käydä kertomaan ihmisistä, jotka tällä "Karhuvaaralla" asuvat.
2.
Matti Helttunen rovastinkansliassa.
Rovasti istuu kansliassaan. Hiljainen kynänrapina kuuluu. Seinäkello Suomen suurmiesten keskellä lyö hitaasti, juhlallisen kumeasti aamukuutta. Hän on jo puoli tuntia takaisinpäin hörppinyt makean aamukahvinsa, muistuttanut jotakin talousasiaa ruustinnalle, joka aamunuttusillaan on istunut sängyn laidalla, ja siirtynyt työhuoneeseensa sytyttäen pöytälamppunsa. Uunissa, klahvukaapin ja piippuhyllyn välillä, räiskää iloinen pesävalkea, silloin-tällöin paukkinalla sinkahuttaen punaisen kipunan läpi ristikon.
Ruustinnakin on heti rientänyt päivätyöhönsä läpi pimeän salin, jossa myös hilpeä "praasu" kohta rätisee viskaten hieman valon kultaa madonnankuvien ihanille kasvoille. Luulisi ettei salissa ole ristinsielua, mutta äläpäs -- pyöreänpöydän alta huhahtaa huoleton haukottelu, kookas olento nousee jaloilleen, venyttelee jokaista raajaansa, vinkasee hieman ja siirtyy pesävalkean paisteeseen mukavasti oikaisten käpälänsä ja kietaisten ruumiinsa käppyrään. Se on pappilan Toivo, newfoundlandilainen koira.
On perjantaipäivän aamu, synkän lokakuun aika, Ulkona on pilkkopimeä, sataa suhuuttaa ja tuuleskelee rajusti järveltä päin, yhtenä huljuvana ryöppynä tuhisee taivas eikä aamunkajoa vielä tunnu.
Rovasti pysähyttää kynänsä, tuijottaa raamatun tekstiin ja miettii. Sunnuntaisaarnaansa hän siinä kirjoittaa. Pesävalkea antaa pahoja paukkuja, mutta se ikäänkuin vain raitistaa ajatuksia:
-- _Jla on rakkaus -- Kurja syntinen, joka uskoo, tulee autuaaksi -- Jlan edessä ei mikään asia ole mahdotonta_...
Rovastilla on tullut tavaksi itseään varten aina merkitä tuo alati toistuva pyhä sana lyhennettynä _Jla_. Hän lyhentää sen eräänlaisesta häveliäisyydestä, joka hänen luonteelleen muutenkin on ominaista.
Taas hän nostaa kynänsä, katsoo kirjaan ja jää miettimään pitkään. Kirjoitettava lause on hänelle juuri selviämässä, kun käytävän portaat tömähtävät, ulko-ovi narahtaa kovasti ja joku hapuilee kanslian ovea.
Rovasti painaa kasvonsa likemmä paperia pinnistääkseen lausetta, kynä jo tekee pyörylöitä ilmassa, mutta samalla hän tuntee että selän takana se asiamies jo seisoo ja rykii oven suussa. Hiukan kiusautuneena rovasti käännäksen nojakierretuolissaan.
-- Hyvvää huommenta! kuuluu oven suusta.
-- Huom... mumisee rovasti hieman tylysti, kuten tyylinsä on niin kauvan kun asiamies pysyy tuntemattomana. Hän kääntyy uudelleen pöytänsä ääreen ja panee kultaosaiset sankalasit nenälleen. Silloin hän heti tuntee miehen:
-- Sehän on Matti Helttunen?
-- Joo, niin on, sanoo mies. -- Se kun alako tuli näkkyö kanslian lasista, niin minä kysäsin Renki-Jussilta että joko passaa mennä rouvastin puhheille näin aikaseen, niin Jussi sano jotta mää vaan, ei se rouvasti ihmistä ulos aja -- selittää Matti ja hieroo ankarasti sammalelle vivahtavaa hatunreuhkaansa.
-- Eihän niitä tähän asti ole ulosajettu, todistaa rovasti. Johon Matti Helttunen heti perään ravahuttaa että:
-- He-he, eipä tietenkään.
Ukko rovasti on kotvan ääneti ja kyselee sitten hyväntahtoisesti:
-- No kuinkas se Matti siellä Susirannalla oikein on jaksanut tätä nykyä?
Tätäpä, kuulumisten tärkeätä pykälää Matti Helttunen juuri on hengessään vahtinutkin ja nytpä kelpaa laukaista leveämmällä leuvalla.
-- Oikein palajo kiitoksia kysymästänne. Siinähän sitä pikkuhiljaa kitkutetaan. Niin että aina pikkuhiljaa. Akan raato mulla vähin on läsinnä. Ristiluita särkevän hokkoo. Se Ristiina. Terviisiä laittoi jotta jos niinkuin ruustinna roppia... Sikkiöthän nuo kyllä on riskimillään. Ono! Vaikk'eivät maijon pisaraa tänä syyssä soaneet ouk. Ka evät tissin tissukkaa! Se kun on lehmä ummessa -- vasta Kaijan päivän tienoissa poikii. Kaijan päivän! Joo. Vaan niistä syömisistähän se köyhällä tahtoo nuusan heittää. Öhömm... Tuota että mitenkäs herra rouvasti on jaksanna?
Matti Helttusen silmä vilkuttaa -- kuinka kohteliaasti se osaakaan oikeassa paikassa kysäistä vastatervehdyksensä.
Rovasti ilmoittaa voineensa kokolailla hyvin -- tosin oli hän tässä menneellä viikolla tullut alas vintinrappusia.
-- Voe helekkari! pääsee Matti Helttuselta leveästi. -- Vai vintinrappusista alas! No ei siinä tainnut kylkiluita prouvastilta särkyä? (Helttunen osasi päräyttää pee ärränkin tiukassa paikassa).
-- Ei, selittää rovasti. -- Minä olin vasikannahkoja kokoilemassa ulkovintillä. Niin en muistanutkaan aukkoa, vaan peräysin takaperin -- ja samalla tulin hirveällä ryminällä alas tampuuriin.
-- Tampuuriin asti? ihmettelee Matti Helttunen totisena.
-- Tampuuriin asti! toistaa rovastikin vakavana.
-- No on siinä ollut varjelijansa vanahalla! Tokihan rovasti säikähti? kysyi Matti Helttunen hyvin osanottavasti.
-- Joo, vastaa rovasti arvokkaasti. -- Vaikka ei siinä paljonkaan kerinnyt säikähtää.
-- Ka eipä tietenkään -- sellaisessa humpsauksessa! myöntää Mattikin.
-- Oli se tosiaan ihan ihme etten loukkautunut, jatkaa rovasti.
-- No ihme, ihme ja enkelin ilimestys on ollunna, jo minä kuulen kaikesta. Se on ollut oma suojelijansa prouvastilla! vakuuttaa Matti hartaasti ja panee molemmat kätensä hattunsa päälle aivankuin ristiin.
-- Kyllä kai, myhähtää rovastikin. Molemmat ovat kotvan vaiti.
Rovasti vaivihkaa odottaa että nyt se Matti Helttunen näistä puolin esittää asiansa ja hän tässä pääsee saarnakirjoitustansa loppuun sorvaamaan, vaan eihän se Matti kuin pyörittelee sammalenkarvaista reuhkaansa ja alkaa puhella ilmoista.
-- Hyvin on sateiset ilimat tänä syyssä -- se sanoo. -- Kuuluu Yliperällä ihan tuluvaa näyttelevän. Se puroniityillä jo vahinkoja teköö karjankonnulle. Missä varsinni on suovat ja haasiat seisomassa. Ja alavammilla paikoilla latoloita kuuluu ahistelevan -- vesi. Tuolla Takaruotilla hokkoot viisinkymmenin häkein moniaasta talosta kontuja märkänevän. Mitenkä se on, onko sitä isossa pappilassa rapiasti jokiniittyjä?
Rovasti kokee vastata lyhytkantaan, mutta Matti Helttunen vain jätkyttää samaa ainetta:
-- Se on jo satanna perttulista asti. Ei nyt ihan joka päivä, vaan mikkeliltä melkein joka päivä. Ja isosti onkin satanna. Ja yötkin läpeensä lorottaa. Kuuluu aviiseissa olleen reklaami että on Kiimingin puolessa yhellä tavalla satanna -- lieneekö rovasti sattunut havahtemaan kaupunnin uutisista? kysyy tosissaan Matti.
Rovasti, kärsivällinen ja pitkämielinen mies, suvaitsee vastata asiallisesti, ja kun hänen mielestään vesisateen seurauksista nyt on perinpohjin keskusteltu, rohkenee hän toivoa että Matti Helttunen vihdoinkin esittää varsinaisen asiansa. Mutta eipäs tuo kehveli vieläkään hellitä, vaan alkaa kuin alusta:
-- Ei se männä syyssä näin isosti satanna. Ka satelihan tuo toisinaan tavallisesti ja sanovat nuottamiehet pahasti kastuneensa, vaan niin se minun muistiini on jäänyt, jotta Mikkelin eillusviikolla sateen pois heitti. Muistaako rovasti?
Muistihan rovasti parka senkin asian, vaikka ei ihan samalla tavalla kuin Matti Helttunen ja tässä nyt meni taas neljännestunti molemmin puolin muistia terottaessa. Kello kumahutti jo puolta kahdeksaa ja rovasti nousi sulkemaan uuninpellit sekä katsahti lamppunsa yli ulos pihamaalle, johon päivän kajo idästä päin jo tuntui. Se nousi aurinko aina sieltä Lentiirasta ja Vienan rajalta päin. Mutta Matti Helttunen yhä paapatti ja pyöritteli hattuaan. Rovasti ei enää olisi pitänyt ensinkään epäluonnollisena, vaikkapa Matti olisi alkanut lausua kaikenmoisia arveluitaan siitäkin, miten mahtaa sataa taas tulevanakin syksynä tai vielä sitäkin seuraavana vuonna. Olihan se suomalaista puhuntatyyliä.
Siivokseen kysäsi nyt rovasti että: olisikko Matilla jotakin _asiaa?_
Helttunen ihan hätkähti. Joo! Sitä vartenhan hään _oikeastaan_ oli lähtenyt liikkeelle että jos niinkuin tekaseisi halonsärky-urkon rovastin kanssa. Että paljonko sitä maksetaan syleltä? Ja voisikko saada vähän ennakkoa. Vennään lehtiä soaha pitäisi kauppiaasta ja Ristiinalle tuusan täysi kahvin pööniä, hällä kun, akalla, ristiluita särkee, niin kuuluisi helpoitusainetta tää olevan. Ja jonkun kappa-kymmenisen rukiita? Jos mitenkuten kävisi laatuun ja herra rovasti armollisesti työtä vastaan lainaksi uskoisi?
Rovasti puhalsi lamppunsa sammuksiin, surahutti keltaisen rullaverhon taidokkaasti ylös ja istahti jälleen päin kirjoituspöytäänsä. Syvästi mietti rovasti ja pitkältä kuin iankaikkisuus tuntui äänettömyys Matista. Sanoi rovasti:
-- Se on Matilla entinenkin velka vielä maksamatta?
Matti Helttunen oli ollut hyvillään että jos rovasti jotenkin on sen vanhan asian unohtanut mielestä pois tai muuten hengessä uloskuitannut. Nyt, kun kuuli mainittavan, niin ylös tuolilta karkasi ja ihan rovastin eteen kapsahti ikäänkuin huonokuuloinen ja nöyrästi mutisi:
-- Että mitenkä herra prouvasti sanoikaan?
Tästä rovasti hiukan aristui ja sanoi aivan hiljaa:
-- Niin, minä vaan tässä muistin niitä vanhoja asioita...
-- Joo, niinpä tietenkin, -- melkein huutamalla puhkui ja tulipunaisena naamaltaan Matti Helttunen. -- Tietysti ne vanahatkin assiet kuitataan samalla sikäli kun verekset urkot tehtänee.
Rovasti ei raatsinut tähän mitään huomauttaa ja -- Matti Helttunen oli voittanut tarkoituksensa. Perinpohjainen keskustelu loppui siihen että rovasti lupasi heti aamiaisen jälkeen itse tulla mittaamaan Matille jyvät Kiiskimäen päällisestä, portinviereisestä eloaitasta. Oliko Matilla omaa säkkiä? -- Ka eihän sitä ollut tullut tyhjää säkkiä otetuksi, selitti Matti haikeasti, vaan jospa ruustinna hyvyydessään lainaisi?
Rovasti kyllä murisi että _ihmiset_ vievät kaikki pappilan säkit eivätkä tuo takaisin, johon Matti imelästi myötitteli sanoen sitä kerrassaan hävyttömäksi meiningiksi, ken niin tehnee, vaan _hään_ kyllä raskii tuoda takaisin. Rovastin täytyi siis luvata säkkikin ruustinnan puolesta. Ja Matti Helttunen läksi, suu messingillä -- niin hyvillä mielin mies oli -- pirttiin, odottamaan.
-- Syö-syö-syömään! Lol-lol-eeta! Pappa tulis syömään! kuului samalla pappilan kahden nuorimman pojan yhteinen äänekäs huuto törmääkin ovelta, josta pojat toisiaan tyrkkien ryntäsivät isäänsä tervehtimään.
Mutta rovasti otti hattunsa, nosti kauluksen pystyyn ja meni juoksujalkaa ulos, kulkien lankkua myöten viistoon poikki pihan. Vasta sitten palasi kansliaan ja kulki reippaana läpi huoneiden ruokahuoneeseen, jossa muut jo istuivat pöydässä höyryävien kulhojen ääressä.
-- _Hade du noon asiamies?_ kysyi ruustinna survoen perunoita.
Rovasti pani kätensä kiireesti ristiin, istui pöytään, tarttui suolasiikaan ja virkahti ruotsiksi: