Vanha koti: Kolminäytöksinen näytelmä

Part 4

Chapter 42,473 wordsPublic domain

TERESIA: Niin, lapsi. Vaan sinua vaivaa jokin. Onko se se, että kun Ekbomska jää tänne vielä, tahi se, että häntä on testamentissa muistettu?

ARTTURI (tyynemmin): Sehän oli oikeus ja kohtuus.

TERESIA: Olihan hän enemmän kuin tavallinen emännöitsijä.

ARTTURI (ajatuksissaan): Olihan hän enemmän.

TERESIA: Nuorena on arka ja kiivas tuomitsemaan. Erottaa jyrkästi oikean ja väärän. Ajattelin vain, että jos sekin sinun ajatustasi loukkasi, että hän jää, kun hän nyt oli niin läheinen -- oli, kuten kaikki tiedämme, oli ukon vaimo.

ARTTURI (torjuen): Ei!

TERESIA: Etkö sitä tiennyt? Luulin -- kun kaikki sen täällä tiesivät.

Iisakki myöntää äänettömästi. Artturi kävelee tuskissansa.

TERESIA: Elä ota sitä niin raskaasti. Koettakaamme ymmärtää -- jo Eliinankin vuoksi. Jos myöntäisimme hänelle perintöosaa?

Iisakki nyökäyttää päällään hyväksyvästi. Artturin tuska näyttää yhä kasvavan.

TERESIA: Luulen, että Artturikin voi siihen suostua?

Äänettömyys.

TERESIA (lujemmin): Onhan hänellä sama oikeus, onhan hän samoja jälkeläisiä.

ARTTURI: Ei, ei (huutaa avuttomana, vihlovasti) -- ei voi --

TERESIA: Mielenmalttia. Onko se niin kauheata?

ARTTURI (väännellen käsiä tuskissaan): On, on, se on kauheata, kauheata!

Hän syöksyy ulos.

TERESIA: Mikä lapsi hän vielä on. Ottaa niin raskaasti.

IISAKKI: Hänen iällään.

TERESIA: Voisiko isä mennä ja puhua hänelle -- selvittää jotakin -- sanoa jotakin?

IISAKKI (nousten): Minä koetan.

Menee.

TERESIA (yksin): Kotona. Tämä oli minun kotini. Muuta kotia ei ollut. Jos minä olen siellä taikka minä olen täällä, vieras olen, vieras, outo ja yksin, yksin kaikkialla. En luullut sitä! (Valoisasti.) Mitä minä uneksinkaan elämästä! (Raskaasti.) -- Ja mitä se oli!

Eliina tulee arkana oikealta.

TERESIA: Tule tännemmäksi, rakas lapsi. (Ottaa Elinaa kädestä, painaa hänet vierelleen istumaan.) Sinä olet niin kalpea, lapsi. Oletko tehnyt liian paljon työtä? Ei saa rasittaa itseänsä. (Silittää hänen kättänsä.) Tahi oletko surrut jotakin?

ELIINA. Olen.

TERESIA: Onko pikku ystävä surrut? Elämä on sellainen. Se ei ketään jätä. Se vaatii paljon ja antaa vähän. Se vaatii meitä jättämään kaiken kalliin, luopumaan kaikesta rakkaasta, ennenkuin se rauhan antaa. Onko sinulle tapahtunut sellaista? Onko sinun ollut vaikea luopua?

ELIINA: On.

TERESIA: Pikku ystävä. Minun pieni sisareni. Olet kärsinyt. Rakastanut ja kärsinyt.

ELIINA: Kärsinyt hänen tähtensä.

TERESIA: Kiitä Jumalaa siitä, että olet saanut rakastaa edes kerran. Rakkaus, se on kuin unelma, taivaan laina, joka otetaan sinulta pois. Sillä se ei ole ihmisiä varten. Anna se, elä säästä sitä. Vaan rukoile, että jaksat köyhyytesi kantaa. Tahdotko?

ELIINA: Tahdon.

TERESIA: Miten pienet ja hennot kädet sinulla on. Sydämeeni koskee.

ELIINA: Vaan minä olen paljon syntiä tehnyt.

TERESIA: Kaikki olemme syntiä tehneet.

Eliina pudistaa surullisena päätänsä.

TERESIA: Rakastat häntä. Se ei ole syntiä, jos rakkaudessasi olet antautunut hänelle. Ja kuka tietää, eikö näin pitänyt käydä oman parhaasi vuoksi? -- Täälläkö sinä nukut, ystäväni?

ELIINA: Täällä.

TERESIA: Etkö tahdo lähteä täältä pois?

ELIINA: En voi.

TERESIA: Et voi. Rakastan sinua kuin omaa pientä sisartani.

ELIINA: Etkö sinä ole siis vihainen minulle? Sitä niin pelkään.

TERESIA: Vihainen? Miksi olisin?

ELIINA: Kun olen -- (nyökäyttää päällään).

TERESIA: Minäkin olen -- samoin.

ELIINA (hymyilee): Vaan minä en voi ajatuksistani jättää häntä vielä nytkään. En sille mitään taida. En voi olla rakastamatta häntä. Ja Artturikin sanoi, ettei hänkään voi elää minutta. (Hymyilee.) Niin sanoi, ajattelehan.

TERESIA: Artturi?

ELIINA: Niin, Artturi. Näinhän minä, että sen tiesit, (hymyilee) ja sanoit kuitenkin, ettei se ole synti. Minulle tuli siitä niin hyvä olla. Kuin rauha ja siunaus olisi ylitseni laskeutunut.

TERESIA (nousee kauhuissaan, ojentaa, vääntää käsiänsä voivotellen): Voi teitä, voi, voi.

ELIINA (synkistyen): Vaan ei. Tiesinhän minä, että se oli synti, että se oli väärin.

TERESIA: Voi, rakas lapsi. Voi, voi teitä. Voi kurjaa, kurjaa elämää.

ELIINA (ristien kätensä): Ei yksikään ihminen ymmärrä minua. Olen rikkonut, eikä kukaan voi anteeksi antaa.

TERESIA (lankeaa maahan hänen eteensä, nyyhkyttää ja itkee): Voi, jos sinä tietäisit, miten kurjaa on elämä. Jos sinä tietäisit, voi jos sinä tietäisit, miten pohjattoman kurjaa, kurjaa kaikki -- (kiihkeästi, sekavasti). Vaan sinun täytyy lähteä täältä pois -- tahi Artturinko on lähdettävä? En tiedä, mitä on tehtävä -- jotakin on tehtävä, kun lankeavat isäin pahat teot lasten päälle. (Nousee väsyneenä, allapäin.) Ei -- ei -- lepää sinä, minä menen ja ajattelen, ajattelen yksin. (Hänen äänensä on kalsea ja suupielensä vääntyvät hervottomina.) -- Menen ja ajattelen näitä asioita -- näitä asioita yksin ajattelen.

Hän laahustaa kuolemaan saakka väsyneenä, kumarassa pois.

Äänettömyys.

ELIINA (kädet ristissä): Minun sieluni on niin raskautettu ja sydämeni levoton. Kuka tietää, ovatko nämä viimeiset päiväni, kun on käynyt niin vaikeaksi elää? Kuka tietää, jos surma on jo täällä? (Silmäilee peloissaan huonetta.) Kuka tietää, jos se minua jo odottaa ja (kuiskaa) tahtoo pois? (Äänettömyys.) Vaan minä en voi vielä lähteä -- minua kammottaa kuolla -- (kauhuissaan) -- ja jos se nyt minut viepi, olen -- kadotettu!

Äänettömyys. Eevertti tulee kyökistä. Eliina ojentaa kätensä torjuen.

ELIINA: Oi, kun säikähdin. (Rientää vastaan.) Hyvä, että tulitte, minä niin pelkäsin yksin.

EEVERTTI: Mitä sinä pelkäsit?

ELIINA: Kun kuollutkin on talossa, kammottaa yksin. Ja minä näin viime yönä unta. Kauppias tuli ja viittasi minulle. Ja minä seurasin häntä pitkin monia kukkivia niittyjä. Ja pieni metsälampi oli siellä, jonne tulimme. Ja hän hyppäsi lampeen ja veti minua mukanaan, ja minä painuin sinne syvälle. Ja sitten enää en muista. Mitähän se oli, sanokaa?

EEVERTTI: Ei mitään.

ELIINA. Vaan miksi hän kutsui minua?

EEVERTTI: Untahan se oli.

ELIINA: Niin unta. Untahan se oli.

EEVERTTI: Tyhmyyksiä. Anna siis tyhmyyksien olla ajattelematta. Vaan minä kun näin unta, se oli toista.

ELIINA: Näittekö? Kertokaa!

EEVERTTI: Alahan asettua nukkumaan sinäkin. (Riisuu nuttunsa.) Minä tässä viskaudun vain tuohon sohvan kannelle.

ELIINA: Minä otan kannen pois ja laitan tilan.

EEVERTTI (heittäytyy sohvan kannelle ja viskaa nuttunsa peitteeksi): Näin on niin hyvä.

ELIINA: Jos te ette täällä nukkuisi, en minäkään yksin uskaltaisi. Olen niin kiitollinen teille, kun nukutte täällä. Minua kun pelottaa yksin. Vaan mitä unta te näitte, kertokaa. (Istuutuu jakkaralle sohvan luokse.)

EEVERTTI (pitkollaan): Kultainen kuun sirppi laskeutui taivaalta alas ja minä istuuduin hajareisin sen selkään. Ja se alkoi kohota, se kohosi, se kohosi.

ELIINA: Mihin?

EEVERTTI: Ylös avaruuksiin, jotka olivat kuin loputtomat meret -- ja maa oli pieni pilkku allamme ja katosi näkyvistäni tuhansien toisten tähtien taakse. Tähdet loistivat kuin timantit, kimmelsivät kirkkaat auringot ja häikäisivät aurinkojen auringot, hehkuvina kuin suuret tulipallot ja säteilivät lämpöänsä kiertäessään ratojansa niissä mitattomissa äärettömyyksien merissä.

ELIINA: Eikö ollut siellä taivas?

EEVERTTI: Se oli taivas.

ELIINA: Ja Jumala ja kaikki enkelit?

EEVERTTI: Kaikki kaunis. Kaikki mitä on, ja kaikki mitä ei ole, kaikki, mistä emme mitään tiedä.

ELIINA: Ja sielut sinne joutuvat?

EEVERTTI: Sinne.

ELIINA: Kuoltua. Vaan kuinka ne, jotka ovat pahaa tehneet? Ne eivät sinne joudu. Ne eivät näe Jumalaa.

EEVERTTI: Kaikki näkevät, mitä nähdä voi. Kaikki nukkuvat samoin, yhtä kevyesti sitten, ilman pahoja unia. Ja kaikilla on hyvä olla.

ELIINA: Ei kaikilla. Ei niillä, jotka ovat syntiä tehneet ja paljon pahaa ajatelleet, ei niillä. Eikä niillä, jotka ovat maailman pahennuksena olleet ja paljon rikkoneet (ummistaa silmänsä), ei niillä. Ne eivät koskaan lepoa löydä.

EEVERTTI: Kaikki löytävät.

Äänettömyys.

ELIINA: Minä olen syntiä tehnyt ja rikkonut Jumalan tahtoa vastaan. Siksi on minulla vaikea olla.

EEVERTTI: Ihminen tahtoo, että aina hyvin olisi, ei kärsimystä, ei jaksettavaa.

ELIINA: Vaan kun on syyllinen, on mieli raskas.

EEVERTTI: Opi erottamaan, mikä on sinun syysi ja mikä ei ole sinun syysi. Ja miksi tuskistella? Eikö oppia kestämään tapauksia, mitä tahansa, eikö oppia köyhtymään ja nöyrtymään ja löytämään oikean itsensä ja oikean rikkautensa? Niin -- ja kyllä Hallinenkin kohta takaisin tulee ja kaikki asiat selviävät. Menehän nukkumaan vain. Oh hoh -- (haukottelee) kun nukuttaa minuakin.

ELIINA (kuiskaa): Kuulkaa --

Äänettömyys.

ELIINA: Mitä te sanoitte?

Äänettömyys.

ELIINA: Mitähän se tarkoitti? (Äänettömyys.) Kun nukkui. (Panee kätensä ristiin.) "Kun Herra on mun paimenein, ei multa mitään puutu" -- (Hänen päänsä painuu alas, levottomana.) Ei, ei. Minä en voi, minä en voi rukoilla.

Äänettömyys. Eliina tuijottaa peloissaan pimeihin nurkkiin ja vilkuilee ympärilleen.

EEVERTTI (unissaan): Miksi et mene nukkumaan?

ELIINA: En saa unta.

EEVERTTI: Koettele.

ELIINA (valittaa lapsen tavoin): Uni ei helpota minua.

EEVERTTI: Elä ajattele mitään.

ELIINA: Minun täytyy.

EEVERTTI: Jos sinun täytyy ajatella, ajattele kauniita asioita. Ajattele kauniita tarinoita, niitä on niin monenlaisia. Ihanoita. Niistä voi löytää lohdutuksen. Oli kerran eräs nuori äiti ja Jumala siunasi hänet ja hän synnytti pojan maailmaan. -- Muistatko?

ELIINA: Synnytti pojan?

EEVERTTI: Ja poika kasvoi ja vahvistui hengessä ja viisaudessa ja oppi rakastamaan maailmaa ja elämää ja sen kauneutta omalla tavallaan. Vaan ihmiset eivät ymmärtäneet häntä, he pilkkasivat ja vainosivat häntä. Hän kärsi paljon, vaan hän ei ollut katkera, hän rakasti heitä, siunasi niitä, jotka häntä sadattelivat. Niin pitää oppia tyytymään ja ymmärtämään ja kärsimään. Vaan ajattelehan, että hän oli herttainen, pieni lapsi ensin. Ajattelehan sitä, ajattele ilolla. Lapsi, kenelle sellainen on uskottu, on siunattu maan päällä. Miten ihanaa, (unissaan) eikö kaikkea kärsisi -- oh-hoh -- (Vaipuu unen horrokseen uudelleen.)

ELIINA: Niin, herttainen, pieni lapsi. Jos kaikki sitä sysivät, äiti ei --

EEVERTTI (unissaan): Niin -- äiti ei -- oh-hoh.

ELIINA: Jos kaikki vihaavat, äiti ei. Se sitä suojelee, se sitä varjelee.

EEVERTTI nukkuu.

ELIINA: Herttainen, pieni lapsi -- kuulkaa, sanoitteko te -- (kuuntelee) -- Nukkui. (Mennen vuoteensa luo, riisuutuen hiukan.) Nyt voin ehkä nukkua ja ajatella siten, kauniisti. (Istuallaan vuoteella, kädet ristissä.) Kun Herra on mun paimenein, ei multa mitään puutu. Hän kaitsee minua ja vie minut virvoittavien vesien tykö. -- Kiitos, Jumala, kun rauhan annoit. Varjele Sinä minua. Johda minua teillesi. Anna kärsiä, kun kärsittävä on. Koettele minua. Ja jos minun sydäntäni ahdistaa ja mieleni on raskautettu, anna Sinä armosi ja käännä kasvosi minun puoleeni ja anna minulle iankaikkinen rauha. (Laskeutuu pitkälleen rauhallisena.)

Äänettömyys.

MIINA (kurkistaa ovesta ja kuiskaa): Joko täällä nukutaan?

ELIINA: Jo Eevertti-herra.

MIINA (ääneen): Eevertti, Eevertti! (Hiljaa.) Jo nukkuu, Luojan kiitos. Nyt, lapseni, nyt tulen avuksesi. Jo on aika, (katsoo ikkunasta) kuu korkealla kumottaa, (kuuntelee) ja yksinäinen yökehrääjä rauhatonna harhailee, harhailee.

ELIINA: Mitä Miina ajattelee?

MIINA: Pahasta lapsen päästän.

ELIINA: Vaan minulla on nyt hyvä olla.

MIINA: Omaa parastasi et tiedä. (Kulkee pöydän luo, kaivaa poveltaan pussin, jonka aukaisee ja josta levittää taikakaluja ja pulveripusseja pöydälle. Tunnustelee yhtä pulverilippua ja supisee:)

"Päästä, luoja, päästä, luonto, Päästä, päähinen jumala, Suuren mieron suuteloista, Pahan sijan paisumoista."

ELIINA: Mitä Miina ajattelee?

MIINA: Rohtoja lapselle annan. Yrttipölyä vain, se pahat mielet poistaa. Ei se ole myrkkyä edes. Vaikka on täällä sitäkin. Sitä kaatuvatautisten pulveriin pannaan. Kaikkea on Miinalla ja kaikkia Miina auttaa. Sääli on ihmisiä, sääli. Syntikö, kun kuorma on liian raskas, kevennellä sitä? Syntikö? Ihmisten keksinnöitä kaikki.

ELIINA: En minä voi ottaa.

MIINA: Lämmintä maitoa haen, niin voit.

ELIINA: Ymmärrän, mitä te tahdotte. -- En tahdo lapsen kuolemaa!

MIINA (kuiskaa): Kuolemaa? Eihän sillä vielä elämää ole. Ennenkö häpeän kärsit?

ELIINA: Ennen. Rakastan lasta.

MIINA Ihmiset pilkkaavat sitä.

ELIINA: Jos kaikki pilkkaavat, äiti ei, se sitä suojelee, se sitä varjelee.

MIINA: Vaan se kärsii ja kiroaa sinua, kun kurjuuteen saatoit.

ELIINA: Minä rukoilen anteeksi siltä. Ajatelkaa, herttainen, pieni lapsi. Kenelle sellainen uskottu on, on siunattu maan päällä.

MIINA: Kun et ymmärrä. Usko minua. Lepo synnittömän on parempi. Kuolema on onni, lapsen onni.

ELIINA: Minä uskon sen. Lepo synnittömän on parempi kuin kärsimys täällä. Lepo synnittömän on suloinen. -- Vaan minä en voi.

MIINA: Et voi! Artturi-herrakin häpeää, pois matkustaa. Siellä tavaroita kokoon panivat, ennen aamua lähtee.

ELIINA (valittaen): Kaikki pakenevat minua. Artturi, Artturi! (Painautuu pitkälleen itkemään.)

MIINA (lohdutellen): En pahaa sinulle tahdo, olet kuin oma lapseni, siksi, siksi täytyy minun -- ja siksi täytyy sinun.

ELIINA: Ei, ei.

MIINA: En olisi sinulle sanonut tätä, mitä nyt sanon: Kirous on kohdannut tätä sukua ja kirous on ankarampi, jos sen täyttyä annetaan. -- Sinun isäsi olikin kauppias ja sinun lapsesi saa kantaa suvun kirot, -- siksi -- (heikosti) -- ajattele vielä -- jotakin täytyy tehdä.

Menee kyökkiin.

ELIINA (kauhistuen): Ei, ei voi olla totta! -- Ja se on totta! Nyt näen kaikki. Se tieto murhasi -- isäni. Minä murhasin -- isäni! Nyt on minun kuoltava. Vaikka olisin -- kadotettu! Ja minä olen kadotettu! Armahda, armahda, Jumala! Et voi armahtaa. Lastani armahda, minua elä. Lastani säästä. Hän on viaton. Anna hänelle armosi laupeutesi tähden. Eihän hän ole mitään pahaa tehnyt. Eihän hän ole rikkonut. Minä vain, minua rankaise. (Tuijottaen äänettömänä, painuu köyryyn. Sitten kohottaa päätänsä, katsoo ylös.) Nyt tunnen sen. Sinä armahdat häntä. Sinä ymmärrät ihmisten virheet ja sovitat ne. Sinun poikasihan sovitti ne. (Nousee vuoteeltaan. Valoisammin.) Niinpä menenkin pois sinne, jossa on lapsen hyvä olla, jossa on lepo. Lepo synnittömän on suloinen. -- (Menee, ottaa Miinan pussista myrkkypulverin, tyhjentää sen, juo vettä ja kulkee kuin unissakävelijä sänkynsä luo. Viittaa kädellään kuin jollekin loittonevalle.) Hyvästi elämäni, tuskani, iloni. (Haikeasti.) Iloni! Minne haihtuvatkaan ne kaikki? Niin ei ollutkaan elämä siis mitään? (Nyökäyttää hiljaa päätään.) Niin ei olleetkaan kärsimykset mitään. (Painaa kädellä rintaansa, tuntee polttoa.) -- Niin ei ollut mikään mitään. -- Lepo vain -- ihaninta. (Asettuu sänkyynsä.)

Kohta kuuluu heikkoa voivotusta vuoteelta. Miina tulee lämmin maitolasi kädessään.

MIINA: Mitä sinä otit?

Eliina voivottaa heikosti. Miina tarkastelee pulvereitaan, huomaa tyhjennetyn paperin.

MIINA: Voi sinua. Voi mikä piti tulla. Myrkkyä otti.

Eliinan voihkina hiljenee.

MIINA: Eliina, Eliina -- ei kuule enää. Mitä minä teen? Voi kuitenkin minua kirottua! Kun en katsonut. Eliina, rakas lapsi. (Menee Eevertin luo.) Eevertti, Eevertti, kuulkaa, nouskaa.

EEVERTTI: Mikä hätä?

MIINA: Tohtoria hakekaa, Eliina kuolee.

EEVERTTI: Mitä?

MIINA: Joutukaa, myrkkyä sai.

EEVERTTI: Myrkkyä?

MIINA: Menkää, joutukaa, voi -- voi.

Eevertti menee, Miina jäljessä, tullen kohta Ekbomskan kanssa takaisin.

EKBOMSKA: Eliina, lapseni, mikä sinulle tuli? Ei vastaa.

MIINA (tunnustellen): Ei se enää. Jo kylmenevät kädet.

Ekbomska painuu sängynlaitaa vasten nyyhkyttämään. Teresia tulee laahustaen, kalpeana sisään.

MIINA: Myrkkyä sai, lapsirukka.

TERESIA: Lääkäriä.

MIINA: Ollaan hakemassa. (Koettelee Eliinan käsiä ja rintaa uudestaan.) Vaan ei tässä nyt enää maalliset lääkärit auta. Kylmenevä ruumis. Tuskin sydän riksuttaa -- noin -- hiljalleen heikkenee -- ei mitään enää tunnu. Rauhan sai.

Itkevät. Teresia seisoo kyynelettömänä, tuskan kivettämänä.

MIINA: Voi minua poloista, kun en huolta pitänyt.

EKBOMSKA: Ja voi minua, minua poloista!

Tohtori ja Eevertti tulevat. Menevät äänettöminä Eliinan luo. Artturi ilmaantuu samassa, seisoo ovipieleen nojautuneena, murtuneena, ja tuijottaa kuin tajuton.

TOHTORI (tunnustelee): Kuollut.

EEVERTTI: Kuollut?

TOHTORI: Mitä myrkkyä se sai?

MIINA: Tuossa on paperi. Minun syyni, minun syyni se oli.

TOHTORI: Pitäisi tutkimusta kai toimittaa?

TERESIA: Hän on tilinsä tehnyt ja tutkimuksensa toimittanut. Rauhassa levätköön. Elkää itkekö, äiti. Kuka tietää, eikö lepo ollut hänelle parhain?

EKBOMSKA: Vaan olisi hän elää saanut. Niin oli kauniskin.

EEVERTTI (kuin yksin): Kaunis kuin unelma. -- Unelma uupui, lämmin satu sammui. Sammuivat silmät rakkaat, rakkaammat kuin muiden.

MIINA: Kuin kukka oli kaunis. Minä pesen hänet ja puen arkkuun, morsioksi lapsen laitan.

TERESIA (ojentaa kätensä tohtorille, joka seisoo syrjempänä): Hyvästi, matkustan kohta.

TOHTORI: Hyvästi. Matkustatteko? (Epäröiden, hiljaa.) Eikö sanaakaan enää?

TERESIA: Ystäväni, luuletteko, että meillä on sanoja toisiamme varten. Ymmärtäkäämme sanoitta pienet erehdyksemme. Elämä on niitä täynnä.

TOHTORI: Ymmärrän teitä.

TERESIA: Ja toivon, ettei tämä tapaus täällä suurempia tutkimuksia synnytä. Mikä on, se on. Hän lepoa kaipasi. Täällähän voi väsyä (painaa väsyneenä silmänsä kiinni) -- voi väsyä ihminen joskus, kun harhailee, harhailee yksin -- (Hänen sisäinen tuskansa nousee.) Harhailee yksin koko elämänsä. Missä määrät tuskillensa? Missä sovitus?

Äänettömyys.

EEVERTTI (unohtaen toiset, Eliinalle): Lepo ikuinen hellästi levitä rauhasi viileä syli. Yö ikuinen iäksi peitä lapsesi levoton uni.

EKBOMSKA: Lieneekö poloinen saanut autuutta edes, kun niin äkkiä lähtö tuli?

MIINA: Saanut on. Katsokaa. Rauha kaunis on kasvoillansa, kun elämän kruunua perimään kulkee.

TERESIA: Elämän kruunua?

ARTTURI (joka ovipielessä on painunut voimatonna lattialle, huutaa mielipuolen karmivalla ja kolealla äänellä epäinhimillisen suuressa ja ratkeavassa tuskassaan): Elämän kruunua, elämän kruunua, ha-ha-ha-haa.

Kuin kauhun humahdus kulkee läpi huoneen. Teresia painuu kyyryyn ja painaa kädet kasvoilleen. Kuuluu vain Artturin vihlova, epäinhimillinen nauru:

Ha-ha-ha-haa.

Esirippu.