Part 3

TOHTORI: Miksi? Mitä on tapahtunut? Kuka on pahoittanut mieltäsi? Minäkö, minä olen tielläsi ehkä? Minä lähden. Eikö? Kas niin. Nyt olet sinä iloisempi, sinä hymyilet, armas. Ja miten hymyilet, sinä saatat minut itkemään. Ja sinun kyyneleesi -- (Ottaa hellästi Teresian pään käsiensä väliin, suutelee kyyneleet hänen kasvoiltansa.)

TERESIA (katsoen ulos avonaisesta verannan ikkunasta, saavuttaa viileän rauhan, viitaten ilta-aurinkoiselle taivaalle): Kauas lentäisi ajatus, kauas. -- Mitä on tämä ihminen täällä? -- Tuolla on loputon avaruus ja avaruuksien kauneus.

TOHTORI: Ja täällä samaa avaruutta ja samaa kauneutta. Minulle rakkaampaa vain ja läheisempää.

Teresia pudistaa päätään. Äänettömyys.

TOHTORI: Sinun olentosi saattaa minut hulluksi. Sinun liikkeesi, sinun sanasi, sinun äänettömyytesi ennen kaikkea. (Tarttuu rajusti Teresian käteen, vetää hänet luoksensa.)

TERESIA: Ei, ystäväni, ei saa.

TOHTORI: Miksi? Miksi? En voi --

JYNKKÄ (tulee samassa sisään vasemmalta Hallisen jättämät paperit kädessään. Nähtyään nuoret jää hän seisomaan kuin kivettyneenä): Teresia! (Hänen äänensä jylisee.) Teresia!

Teresia ja tohtori eroavat. Tohtori painaa päänsä alas, vaan Teresia katsoo lujana ja tyynenä kumpaakin. Heikko hymy kierii hänen suupielissään, kun hän näkee tohtorin hämmästyksen ja heikkouden.

JYNKKÄ (viittaa kädellään, kun tohtori koettaa sanoa jotakin, ja painaa toisella kädellä sydäntään): Ei mitään, ei mitään. Alan ymmärtää.

TERESIA: Ukki --

JYNKKÄ: Alan ymmärtää tätä uutta aikaa, tätä vapautta, tätä mätää, jota joka puolelta löyhkää.

TERESIA: Minä pyydän, väärin käsitätte, ukki --

JYNKKÄ: Ei mitään pyytämistä. Tokko tuota tiedät, miksi tätä pahetta ennen sanottiin, tätä uuden ajan rutsaa ja löyhkää?

TERESIA (levollisesti): Ettei se ole yksin uuden ajan, sen sinä itsestäsi tiedät. Ja ettei se kohdaltani ole pahetta, sen minä tiedän, ja se riittää.

JYNKKÄ: Uskallatko sinä --

TERESIA: Uskallan.

JYNKKÄ: Silmieni edessä siinä seista?

TERESIA: Miksi en? Tunnemmehan me toisemme, niinkuin kaksi eri ihmistä voi toisensa tuntea. Puhukaamme suoraan kerran. Syvällä on valhe meissä, kun itsessämme emme mitään näe, vaan toisissamme kaikki paheet.

JYNKKÄ: Valhe -- minussa?

TERESIA: Sinussakin. Niin kauan kuin muistan, on sinulla peitettävää ollut. Valheelle olet kaikki rakentanut.

JYNKKÄ: Pois minun talostani!

TERESIA: Tämä on isäni koti.

JYNKKÄ: Maantie on hänen kotinsa.

TERESIA: Kun olet hänestä kiertolaisen tehnyt ja kodin ryöstänyt. Pakottanut hänet palvelukseesi, kun hänen opintonsa olivat kesken. Että hänen elämästään olisi sinulle hyötyä. Pakottanut hänet naimisiin talonpojan tyttären kanssa, että rahoja pesään ja omiin yrityksiisi sait. Hän on ollut heikko ja totellut. Ei sinulla silti ollut oikeutta tehdä sitä. Vaan sinä et ajatellut. Sinä et ajatellut kuin itseäsi ja toisen täytyi unohtaa itsensä ja anteeksipyytää omaa olemistansa. Sinä olet ryöstänyt hänen elämänilonsa ja elämisen oikeutuksen tunnon. Ja onko kukaan sinua siitä vielä edesvastuuseen vetänyt?

JYNKKÄ: Vaikene!

TERESIA: Onko kukaan sinua edesvastuuseen vetänyt siitäkään, miten sinä työväkeäsi olet kiristänyt tänne saakka? Nyt ovat nousseet sinua vastaan. Hyvä. Lyyhistyköön se rakennus, jonka perustukset horjuvat ovat.

JYNKKÄ: Vaikene, portto!

TERESIA: En. En ole koskaan ennen kysynyt, montako vaimoa ja montako lasta sinulla on ollut.

TOHTORI: Teresia!

TERESIA: Ja miksi sinä lapsiasi, kuten Eliinaa, palvelijan asemassa pidät, kun talon perijöitä ovat? Vai eikö sillä vanhalla, hyvällä polvella rehellisyyttä eikä kunniantuntoa sen syvemmältä ollutkaan?

JYNKKÄ: Kirottu valheinesi!

TERESIA: Kirottu on tämä sukupolvi, tiedän sen, kun se valheen alla sikisi ja teidän valheistanne ravintonsa imi.

JYNKKÄ: En tee elämästäni tiliä sinulle.

TERESIA: Et minulle. Teet kohta tilisi kuoleman kanssa. Ja minä kunnioitan sinua, jos silloin edes huomaat, että olet vain -- erehtyvä ihminen.

JYNKKÄ: Osaan kuolla kunniattasikin. (Ratketen heikoksi, katkerana.) Anna vain kasvaa ruohon haudalleni ja peittää valheen jäljet. Poissa tuo lienee silloin paha maailmasta, poissa, poissa. (Nyyhkyttää itkemättä kuten voimaton vanhus ja menee vaivalloisesti huoneeseensa.)

TOHTORI: Ymmärtäkäämme vanhoja.

TERESIA: Ja myöskin heikkoja.

TOHTORI: Anteeksiantamattomuus on julmuutta.

TERESIA: Suoruus on aina julmuutta.

TOHTORI: Ei kukaan vaadi sinulta sitä suoruutta.

TERESIA: Oikeudentuntoni vaatii, oma sydämeni ja rauhani vaativat. Tahi en tiedä -- Vaan olkoot sanat vääriäkin, ja vääriä ne aina ovat, on sitten irti jostakin painavasta taakasta, tukahduttavasta läheisyydestä. On polttava tarve saada joskus olla yksin. Ajatella ilman vihaa ja rakkautta, unohtaa ihmiset -- kohota ajatuksen saavuttamattomaan yksinäisyyteen. Ja siihen tarvitaan vääriä sanoja.

TOHTORI: Kuinka sinä puhut, Teresia, revit sydäntäni? Näinhän särkyy kaikki. Saavuttamattomaan yksinäisyyteen, sanot. Emme erillämme, vaan yhdessä saavutamme jotakin. Koossa pysyen kaikki.

TERESIA: Ja näännyttäen toinen toisemme kuoliaiksi. Minä huomaan, ettet ymmärrä minua, sinä hyvä sydän. Kuilu on välillämme. Sinä tuskin tuntisitkaan oikeutustasi, tuskin uskaltaisitkaan ottaa muuta kuin salaa sitä, mitä sinulle voisi kuulua.

TOHTORI: Myöskin kun laki oikeutuksen antaa?

TERESIA: Laki on toinen, ankarampi tunnossansa sillä, joka ihmisyyden velvoituksen tuntee.

TOHTORI: Vahvistamaton laki.

TERESIA: Voimakas ei kaipaa toisten vahvistusta. Se vahvistaa lait itse itsellensä. Vaan näinkö puhelemme, me vennonvieraat? Olisi ihme ollutkin, jos ihminen ihmistä lähellä olisi seisonut ja ymmärtänyt toinen toistansa.

TOHTORI: Käsität minut väärin. Olet muuttunut toiseksi ja käsität minut väärin.

TERESIA: Sitähän sanon, että aina toisiamme väärin käsitämme. Olen sen tiennyt. Yksin, yksin on ihminen ja yksin oltava. Olisin sen vain jaksanut uskoa, jaksanut uskoa sitä tuntoa, jota povessani kannoin: elämän pohjattoman tyhjyyden ja kieltäymisen välttämättömyyden.

TOHTORI: Kuinka raskasta -- raskasta tämä elämä. Vaan olette väsynyt. Velvollisuuteni on jättää teidät. Ja kuitenkin --

TERESIA: Ja kuitenkin on se teistäkin vapauttava. Niinhän? Hyvästi, ystäväni.

Tohtori menee. Teresia tuntee itsensä vapautuneeksi. Hän silmäilee tyynenä maisemaa, kulkee hitaasti, ajatuksissaan vasemmalle.

Kohta kohoaa Artturi kaideportaita puutarhasta.

ARTTURI: Tiedätkö, mikä ukille on tullut? Hän kävelee kiivaasti huoneessaan ja valittaa.

TERESIA: Lähden täältä jo tänään.

ARTTURI: Miksi?

TERESIA: Emme voi sopia isoisän kanssa.

ARTTURI: Mitä hänestä, hän kiivastelee ja riitelee aina.

TERESIA: Hän on vanha ja sairas, olkaa varovaisia, hän ei siedä enää vastustusta. Parasta, että sinäkin lähdet pois, niinkuin hän toivoi.

ARTTURI: Minä en lähde nyt. Mikä oikeus hänellä on pakottaa?

TERESIA: Parastasihan hän tahtoo.

ARTTURI: Vaan hän ei ymmärrä nyt minun parastani.

TERESIA: Minä pyydän, ole varovainen.

ARTTURI: Ah tuota samaa aina.

ELIINA (tullen sisään vasemmalta): Kauppias kysyi, olisiko tohtorinnalla aikaa käydä vielä hänen luonansa. Hän taitaa olla sairas.

Teresia menee vasemmalle.

ARTTURI: Eliina, tule, minulla on asiaa. Minun täytyy puhua kanssasi. (Ottaen häntä kädestä.) Olen ajatellut -- ja minulle on selvinnyt nyt moni seikka. En lähde täältä, en voi, en voi elää sinutta. Sinun täytyy tulla omakseni, vaikka kuolema tulisi. En välitä muusta. En osaa enää ajatella muuta kuin sinua.

ELIINA: Elä katsele -- elä katsele minua niin --

ARTTURI: Minä katselen, katselen sinua aina. Sinä olet omani. Ei kukaan muu. Sinä olet ikuisesti omani. Anna anteeksi heikkouteni. Olen ollut kuin sairas ja sekaisin. Vaan nyt on selvinnyt minulle elämäni arvoitus.

ELIINA: Artturi, jätä minut. Onnettomuus vaanii meitä. Ukko on liikkeellä siellä. Kuule -- tulee tänne --

ARTTURI: Tahdon sanoa hänelle kaikki. Tahdon sanoa, mitä olen nyt ajatellut ja päättänyt. Ellei hän suostu, jätän kodin. Lähdemme yhdessä kauas, Eliina. Jos tämä sukupolvi on heikko, kasvakoon jäljestä toinen, joka tietää, mitä tahtoo, joka uskaltaa katkoa ne kahleet, jotka sen tahdon ja terveen elämänvoiman tukahduttavat, uskaltaa kerran nousta meitä vastaan ja kulkea omia teitänsä.

JYNKKÄ (tulee laahustaen huoneestaan. Puhuu vaivalloisesti): Artturi. Tahdon puhella kanssasi. Eliina -- (viittaa, että Eliina poistuisi).

ARTTURI: Jää, Eliina.

JYNKKÄ: On tullut seikkoja, että Teresian täytyy lähteä jo huomenna.

ARTTURI: Minä kuulin.

JYNKKÄ: Kotoiset seikkansa pakottavat hänen lähtemään. Olen päättänyt nyt, huolimatta lakkoseikoista, jotka ilman sinuakin selviävät, päättänyt kysyä.

ARTTURI: Kysyä?

JYNKKÄ: Sanoa, että sinun on samalla lähdettävä täältä, niinkuin puhe oli, että tässä selviämään pääsisi --

ARTTURI: En voi lähteä.

JYNKKÄ: Et voi? Sinun on voitava. (Lauhasti.) Katsopas, lapseni, kun sinulle selitän. Minun elämässäni, tuota, on ollut vikoja -- vikoja monia. Minä tuota, huoneeni ikäänkuin hiedalle rakensin. Se, jonka aviokseni otin, ei ollut varoja vailla. Mutta hän oli toista säätyä. Ja sitä on pitänyt sietää täällä sitä sivistystä (rypistäen silmäkulmiaan) kaikenmuotoisena. Sitä et saanut mieleiseksesi puhdistaa, et kyllin kiinteäksi rakentaa tätä kotia. Täällä ovat päässeet rehoittamaan kaikenlaiset rikkaruohot, täällä ovat päässeet puhaltamaan kaiken maailman tuulet. (Kuin itsekseen.) Tyhjään haihtuvat sinun töittesi jäljet -- (katkerasti) ja sinun elämäsi. (Vaikenee.) Ja kun se parhain on ollut, on se tuska ja vaiva ollut. (Vaikenee.) Sinulle elköön käykö niin, lapsi. Lähde sinä täältä ja valitse vertaisesi.

ARTTURI: En voi lähteä.

JYNKKÄ (kiivaammin): Et voi?

ARTTURI: En. Tahi jos minä lähden, jos pakotat, en enää tule tänne. Sinä syytät aina voimattomuudesta. Ja sinä käytät kovinta pakkoa -- niinkuin isänkin suhteen olet käyttänyt. Vaan nyt tahdon minä astua omia teitäni. Tiedän, ettet sinä sitä salli. Vaan minä tahdon kuitenkin. Minä olen aikoja sitten tehnyt jo valintani (tarttuu Eliinan käteen). Eliina on minun vaimoni Jumalan edessä, minä tahdon, että hän on sitä ihmistenkin edessä.

JYNKKÄ (katsoo heitä kauhistuneena. Hän koettaa nostaa kättänsä, saa vaivoin sanotuksi): Sinun vaimosi -- lapseni, lapseni -- Mikä kirous painaa meitä? (Vaipuu tuolille.)

ARTTURI: Valheen kirous. Vaan se ei paina tulevia, ei meidän lastamme, joka syntyy kohta.

JYNKKÄ (voihkaisten kuin satutettuna, syyllisenä): Minä, -- minä, mitä olen tehnyt -- ah, aah -- (painaa sydäntään ja vaipuu kuolleena paikoilleen).

ELIINA: Kauppias kuolee. Voi, miksi sanoit sen hänelle?

ARTTURI (painuu isoisän eteen): Ukki, ukki, rakas ukki -- ei kuule. (Eliinalle.) Hae tohtoria! (Eliina menee.)

ARTTURI (tuskissaan): Mitä minä olen tehnyt? Mitä olen minä tehnyt, minä onneton, mitä olen tehnyt?

Esirippu.

KOLMAS NÄYTÖS

Kyökkikamari. Oikealla seinällä vanha, aukivedettävä sohva, perempänä ovi, nurkassa uuni. Peräseinällä uunin vieressä ovi, vasemmassa nurkassa Eliinan sänky uutimineen. Vasemmalla seinällä piironki. Vieressä pieniruutuinen ikkuna, jonka edessä on yksinäinen verenpisara. Keskellä lattiaa suuri, pyöreä pöytä ja sen ympärillä vanhoja, erilaisia tuoleja. Pöydällä juomatavaroita. Muuten raskaan ja painostavan näköistä.

Iisakki nukkuu sohvalla. Miina ja Eevertti tanssivat ja laulavat:

"Koska meillä on nyt joulu, Ilo armas lapsien."

Siirtyen toiseen lauluun pyörähtelevät ja laulavat:

"Ole sinä vaan Minun armahan, Sinua minä rakastan."

EEVERTTI:

"Gaudeamus igitur, Juvenes dum sumus."

MIINA: Miten ihmeesti se ilo elähdyttää, kuin aurinko kevätkaritsaa.

EEVERTTI: Vaan pientä on ilo yksin, pientä. Vapaus se on toista. Ja suurin vapaus on mikä, Miina? On elämisen vapaus. Kun et olekaan kuollutta ainetta. Vaan lämmintä, sykkivää verta. Kun uneksit -- Ja miten uneksit?

MIINA: Ja rakastat. Nuorena etenkin. Nuori olin ennen minäkin (laulaa).

"Moni katsoi muotohoni, Iski silmät varteheni. Vilmui katse viiden, kuuden, Seuroi seitsemän sydämet."

Niin se oli. Toinen oli ihminen silloin, toinen.

EEVERTTI: Toinen. Kuori kuluu. Vaan sielu, Miina, syntymästä on sama.

MIINA: Ihminen on kuin tuo kukka. Se kukoistaa ja vihannoi vain kerran,

EEVERTTI: Kuin kukka on ihminen. Vaan pian se lakastuu ja maaksi maatuu. Siinä kaikki. Siinä koko elämän palkka.

MIINA: Siinä. Vaan olkoon. Huvittavaa kuitenkin.

EEVERTTI: Huvittavaa aikanansa.

MIINA: Huvittavaa he-he-hee.

EEVERTTI: Huvittavaa ha-ha-haa.

MIINA: Vaan kuule, kauppiaan vasen silmä jäi auki. Se toista perässään kutsuu. Kuolee joku.

EEVERTTI: Ole vaiti.

IISAKKI (nousten): Kuka kuolee?

MIINA: Kuka kuolisi. Kuolee kuoleva, elää elävä. Mistä unta näitte?

IISAKKI: Nukuinkos minä?

MIINA: Koko illan kuin tukki.

IISAKKI: Mikä päivä nyt on?

EEVERTTI: Nyt on ensimmäinen päivä.

MIINA: Toinen päivä.

IISAKKI: Mistä?

EEVERTTI: Siitä kun tulit täysi-ikäiseksi, poikani, ja holhoojasi pudisti maan tomut jaloistansa Miinan avulla.

IISAKKI (turruksissa, välinpitämättömästi): Niin, minä unohdin sen. Se se olikin. Minä kun ajattelin tuossa juuri, että mitä on äskettäin tapahtunut, jotakin uutta, vai näinkö unta. Ja muistelin, muistelin, enkä voinut muistaa. Vaan sehän se olikin.

MIINA: Ja tehdas seisoo. Artturi-herra ei kuulu ryhtyvän neuvotteluihin. Isän asia on, sanoo. Vaan kuuluikin tyytymättömyyttä Hallista kohtaan olevan. Kyllä ne siitä tulevat työhön pyrkimään.

IISAKKI: Nyt muistan. Jahaa -- (väsyneesti). Niin se oli. Ei kannata ajatella. Mitätöntä.

Ryhmittyvät pöydän ympärille.

MIINA: Ja Eliinan kihlaus purkautui. Olisi vihkimättä vienyt. Ajatelkaas --

EEVERTTI: Välikö tällä? Muoto kuin muoto.

IISAKKI: Monella kaikki kaikessa, veli.

EEVERTTI: Raukkapa olit, ihminen, jos muotojen varassa pystyssä pysyit.

IISAKKI: Niin pysyit. Vaan miksi halveksia ihmistä sentähden? Katsele sellaisenaan. Jos et jaksa, ota värilasit, joiden läpi katsot, sinä kun muutenkin värejä rakastat. (Osoittaa Eevertin punaisia kenkiä.)

EEVERTTI: He-he. Ainakaan en lähde etsimään totuutta niinkuin sinä paljain jaloin ihmisten taivaltamilta teiltä, verille jalat käyvät, vaan vedänpä näin paksupohjaiset suojukset jalkaan, sillä totuuden tiet ovat likaiset, liejuiset ja pettäväiset.

IISAKKI. Ja sinä puhdas pulmunen. Kysys maan matkailijoilta muiltakin, mitä olet!

EEVERTTI: Kuule, annan anteeksi, he, ota. Sillä näes, en päätä, niinkuin matkailijat monet, sitä, mikä sinä olet, sen mukaan, mitä minusta luulet. Enkä sen mukaan, miltä minusta näytät. Sillä sinä näytät minusta aina siltä, mitä minusta luulet: lurjukselta. Vaan sanon sydämelleni: tutki tarkempaan vielä, eikö hän kuitenkin ole ihminen, eikö kuulla ihmismerkit jo kuonan alta? Kuultaa, sanoo sydän. Hyvä. Hän on minun sukuani silloin. Ja niin on koko maailma minun pieni kotipihani.

MIINA: Niinpä on, niinpä on.

IISAKKI: Vaan ei minun. Koska, tuota, käypäläinen olen, vieras -- ja kotia kohti kuljen.

EEVERTTI (nostaen lasiaan): Vaan terve sinä, joka lämmin vielä olet!

IISAKKI: Terve sinä, joka jäähtynyt jo olet.

EEVERTTI: Terve, luonnon ihanin kaunistus: lämmin, sykkivä ihmisruumis ja värähtävä ihmissielu!

IISAKKI: Terve sen kaunistuksen tumma ja kylmä kivipohja: eloton, kivettynyt luonto!

Ekbomska tulee sisään.

EKBOMSKA (käsiään yhteen lyöden): Täällä sitä vain juhlitaan ja ruumis on talossa.

IISAKKI: Tulkaa, istukaa! Ei suinkaan ruumis sitä pahakseen pane, että elävät elävät ja häntä muistelevat.

EEVERTTI: Ja ilolla ajattelevat.

EKBOMSKA: Jo tuota olenkin itkenyt ja surrut.

EEVERTTI: Silloinpa pieni unohduksen pisara hyvää tekee. (Hakee lasin, johon kaataa Ekbomskalle.)

MIINA: Ja olisiko kauppiaan Ekbomskan mielestä pitänyt yli ikänsä elää? Eikö korkeimmassa paikassa ole säädetty näin, ja eikö itsekullekin ole parempi näin, että väljemmille tiloille muuttamaan pääsee?

IISAKKI: Totta on sekin, että hän oli isäni. Vaan minkäs minä taidan, että hän, minun isäni, kuoli. Hän kuoli, vaikka hän oli isäni, eipä siltä, ja minä poika elän, vaikka olen vain poika, eipä siltä. Vaan niinhän useimmin käy, että poika on nuorempi ja jälemmä jää, niin ettei sille mitään taida.

EEVERTTI: Ja luonnon järjestykseksi sitä sanovat.

IISAKKI: Niin. Ja se on hyvä. Ja oikeus siinä vain tapahtuu. Sillä kuolema on lepoa ja vieläkin ihanampaa. Mitä sinä olit ennen syntymääsi? Nichts, ei mitään. Ja oli hyvä olla. Minä sinä olet kuoltuasi? Samaa kuin ennen syntymääsi: Nichts, ei mitään. Ja on hyvä olla.

EKBOMSKA: Vähätpähän muusta, kunhan autuutta saisi. Kovin olisi kurjaa ikuinen kadotus.

MIINA: Ei ole meidän asiamme pohtia näitä kysymyksiä. Vaan suorittakoot he keskenään asiansa siellä taivaan portilla, jonne kuolevan katse ei ulotu. Ja luottakaamme me ikuisien tuomiokirjojen järkähtämättömiin ja kiveen kirjoitettuihin lakipykäliin. Vaan nämä asiat täällä olkoot meidän asioitamme. Missäs menee kyökin puolella hautajaisvalmistukset, Ekbomska?

EKBOMSKA: Luojan kiitos, hyvällä alulla ollaan. Ehkä siitä selviää tavallisella kunnialla vielä. Vaan niin tuo suru päähän pakkaa, että on kuin sekaisin.

Miina nousee, tunnustelee Ekbomskan päätä ja alkaa sitä hieroa.

MIINA: Antakaahan, kun minä hieron surut alemma. Tässä ovatkin suonet sellaisella solmulla, ettei ihme, jos suru ei alemma painumaan pääse. Vai alulla ovat jo hautajaispuuhat. Pitää sitä ruokaa ja juomaa olla, ihan haljetakseen kiskoa. Kiittää pitäisi suurta tekijää.

EKBOMSKA: Kiittää, kiittää pitäisi.

IISAKKI (Eevertille): Mistä he kiittävät?

EEVERTTI: Kristinopin humala kohoaa heidän päähänsä.

IISAKKI: Suvaitsevaisuutta, ystäväni, suvaitsevaisuutta ja mielenmalttia.

EEVERTTI: Minultako mielenmalttia puuttuisi? Enkö aina sano, että jos sinulle hyvin käy, mielenmalttia, ja jos sinulle ei hyvin käy, mielenmalttia. Minultako suvaitsevaisuutta puuttuisi? Enkö ole sanonut, ymmärrä kaikkea ja vaikene? Äänettömyys yksin osoittaa ymmärrystä. Vaan vieläkin suurempaa ymmärrystä ja suurempaa inhimillistä sydäntä tyhjät sanasi. Niin, veljeni. Ja kuitenkin sanot sinä varoittavia sanoja, jotka loukkaavat tunteitani. Kun sitä ajattelen, hellyn, hellyn siihen paikkaan.

IISAKKI: Jos sinä sanoille sen arvon annat, eno, mihin joudummekaan? Ei. Terve, sinä elämän lämminsydäminen katselija! (Kohottaa lasiaan, vaan käsi painuu alas, kun Teresia tulee sisään.)

TERESIA: Täälläkö isä onkin? Olemme Artturin kanssa etsineet.

IISAKKI: Etsineet minua! Ajatelkaas --

TERESIA: Aikomukseni oli lähteä täältä ennen aamua.

EKBOMSKA: Hautajaiset ovat ylihuomenna. Eihän tohtorinna toki.

MIINA: Eihän tohtorinna toki? Tuleekin pulskat hautajaiset. Pitää olla ruokaa ja juomaa.

TERESIA: Olin ajatellut puhella kanssasi, isä.

IISAKKI: Tulen sinne. (Koettaa nousta, vaan ei onnistu.)

TERESIA (kärsivän näköisenä): Istukaamme täällä kuin perhe ainakin.

MIINA: Suokaa anteeksi, tohtorinna, tätä kodikasta järjestystä. Miesväkeä kun on talossa, niin sitä se on, sitä se on.

EEVERTTI: Teresia ymmärtää meitä.

IISAKKI (huomaten Teresian peitetyn kärsimyksen): Elä ole minun tähteni murheissasi, Teresia. En ole sen arvoinen. Ja jos sinä tietäisit, miten minulla on hyvä olla ja mikä rauha on täällä (painaa rintaansa).

MIINA: Antakaa anteeksi tälle isäraukallenne, tohtorinna, hyvä hän pohjaltaan on.

EEVERTTI: Vaikene, vaimo!

Teresia viittaa kädellään vaivautuneena.

IISAKKI: Minulla on niin hyvä olla, että vaikka elämäni tähän loppuisi, tahi se tuhat vuotta vielä kestäisi (hymyilee), niin minulle ei se mitään merkitseisi.

MIINA: Sillä ihmiselämä on kummallista. Eikö tohtorinnakin ole sitä mieltä?

TERESIA: Niin.

MIINA: Niin. Minä olen vain oppimaton ihminen, enkä osaa vetää rajoja hyvän ja pahan välille, vielä vähemmän kauniisti ajatella ja seurustella, vaan saanko minä kuitenkin puhua yksityisesti tohtorinnan kanssa?

TERESIA: Miina on hyvä. (Menevät syrjään.)

MIINA (puoliksi kuiskaten): Ihmiselämä on kummallista. Siitä lähden, siitä äsken läksin. Et tiedä, mistä tulet, minne menet, minkälaisia esi-isäsi olleet, minkälaista jälkipolvesi on, miten se maan päällä leviää ja kansoittuu. Siksi ajattelen, eikö sinun tule tehdä aikanasi sitä, mitä tehdä voit.

TERESIA: Niin.

MIINA: Sillä turvatonhan se oikeastaan on tyttörukka.

TERESIA: Tyttö?

MIINA: Niin, Eliina, luvalla sanoen. Eliinastahan minä tahdoin puhua. Eikö tohtorinna ole tarkastanut kauppiaan ruumista? Ei. Eikö tohtorinna tahtoisi olla hyvä ja tarkastaa? Ei. Ei sitten. Vaan tietääkö tohtorinna, minkälainen kasvain kauppiaalla rinnassa oli? Ei. Ja tietääkö tohtorinna, että Eliinalla on aivan samanlainen?

Teresia koettaa irtautua hänestä.

MIINA: Voipiko tohtorinna pahoin? Vanha vaimo rupattaa mitä rupattaa. Vaan ajattelin, että puhun, kun ruumis on vielä maan päällä todistuskappaleena. Sillä, luvalla sanoen, samaa sukujuurtahan se Eliina on herrasväen kanssa. Ja siksi käy tyttöä säälikseni, kihlauskin kun jäi ja Herra tiesi, miten heillä asiat olivat.

TERESIA (väkisin): On ollut aikomus antaa Eliinalle osuutta muutenkin.

MIINA: Kiitos, hyvä tohtorinna, kiitos. (Kohottaa ääntänsä.) Surkuttelen mielessäni monesti, kun noin ja noin piti käydä. Vaan oikeastaan ei tiedä, missä vika, luoduissako vai Luojassako lienee. Ja siksi sanoin, eikö elämä ole kummallista. Se kiertelee ja kaartelee suonia, joita ihmissilmä ei näe eikä seuraa. Luvallisia ja luvattomia teitä. Kysymättä, näinkö on hyvä tahi näinkö on paha.

TERESIA (irtautuen): Miina on oikeassa. Järjestän asian. (Mennen Ekbomskan luo, joka keskustelun aikana on siivonnut tavarat pöydältä ja pyyhkinyt jäljet esiliinallaan.) Ja Ekbomska jää paikoilleen. Kauppias on muistanut teitä testamentissaan.

EKBOMSKA: Voi sitä hyvää kauppiasta ja hyvää herrasväkeä. (Itkee.)

TERESIA: Ja jos Ekbomska pyytäisi samalla Eliinaa tänne.

EKBOMSKA: Minä pyydän.

Miina nyökäyttää salaa päätään Eevertille. Tekevät merkkejä ja poistuvat ympäröiden Ekbomskan, joka loistaa huonosti salatusta ilosta.

EEVERTTI (puhuu mennessään ovessa Artturille, jota vielä ei näy): Täällä, täällä kaikki ovat.

ARTTURI (tullen sisään): Täälläkö te olette?

IISAKKI: Täällä, tule, istu.

ARTTURI (Teresialle): Lähdetkö sinä siis?

TERESIA: Lähden. Lähde mukaan. Olet niin sairaan näköinenkin. Lähde, sehän oli ukonkin toivo.

ARTTURI: Jään tänne.

TERESIA: Tule sitten.

ARTTURI: En tiedä. Tokko tullen. Täällä on minun paikkani. Oli vain ikävä, että satuit niin pahaan aikaan.

TERESIA: Miksi kuolema olisi ikävämpi kuin muutkaan tapahtumat?

ARTTURI (hillittömänä): Kammottaa. Minua kammottaa hänen loppunsa. Minä vastustin häntä. Hän voihkaisi. Se ääni vaikeroi ja huutaa yhä korvissani.

TERESIA: Lapsiraukka. Koeta ajatella selvästi. Hänhän oli vanha, lääkärikin sanoi sitä odottaneensa.

ARTTURI: Vaan että minä vastustin häntä juuri silloin. (Valittaen.) Vaan minä en voinut sanoa muuta kuin mitä sanoin, minä en voinut. Minä olen syyttänyt itseäni -- vaan minä en olisi voinut välttää.

Hetken äänettömyys.

IISAKKI (koettaa kääntää puhetta toisaalle): Menet siis pois, Teresia. Sano, onko sinulla hyvä siellä olla?

TERESIA: On, isä. Niin hyvä kuin ihmisellä yleensä voi olla.

IISAKKI: Niin. Oman elämämme kannamme omassa rinnassamme. Toinen ei voi meille onnea eikä onnettomuutta tuottaa. Kun sen tiedät, tiedät alun.

ARTTURI (kiihtyneenä): Voi tuottaa toinen onnen ja onnettomuuden. Uskon sen, olen sen nähnyt. (Kävellen edestakaisin.) Minulla on asioita sinulle, Teresia, asioita, joiden pitää selviytyä. Sinä voit halveksia minua. Minä en ole se, jolta olen näyttänyt.

TERESIA: Sinä olet sairas.

ARTTURI: Ja sinä, isä. En ole ennen ymmärtänyt sinua. Olen syyttänyt sinua mielessäni aina -- kuitenkaan, ei olisi pitänyt. Voi tulla joku, joka syyttää taas minua. Minun tekoni voivat näyttää yhtä heikoilta ja rikollisilta. Mistä ymmärrän minä tätä elämää? Käy niin sekavaksi. Se, jota on vääräksi luullut, voi ollakin oikeata.

IISAKKI (lohduttaen): Ei ole oikeaa ja väärää, on vain suhteellisesti oikeaa ja --

ARTTURI (keskeyttäen): On oikeaa ja väärää. Ja minä tahdon pyrkiä -- rukoilla, että oikeus elämässäni voiton saisi.