Chapter 2

VALDEMAR: No, no, se nähdään. Jahka nyt kuulet juurta jaksain kaikki perusteeni. (He alkavat pukeutua lähteäkseen): Ota sadenuttu mukaan, ei tiedä mitä tulee. (Soittaa puhelimeen): Laittakaa pienempi purjeveneistä kuntoon.--Ei, ei, reivaamme itse, jos tarvitaan. Ei, me kahden vaan Uuno-herran kanssa.

(He tulevat pukeutuessaan hyvälle tuulelle.)

LEENA (katselee merelle): Pelottaa. Katsokaa noita pilviä. Tuotakin tuolla. Kaataa vielä veneenne!--Pojat, rakkaat, jospa ette lähtisikään. Ukkonenkin käy... (Seuraa lähteviä ulos.)

UUNO: Niin, Valdemar, sietäisipä olla varovainen! Nousen vielä minäkin tästä tappeluun ja upotan sinut!

(Menee.)

VALDEMAR (menee huolettomasti vihellellen): Upota sinä vaan...

MARTTA (vasemmalta, hämmästyneenä, huolestuneena, katsoo kuistikolta lähteneiden jälkeen, palaa sitten vasemmalle ovelle, kutsuu hiljaa): Äiti!

ROUVA VALTANEN (vasemmalta).

MARTTA: Katso, he menivät purjehtimaan.

ROUVA VALTANEN: Herranen aika, tämmöiselläkö säällä!

MARTTA: Ah, ovathan he tottuneet, ei siitä. Mutta ennen lähtöään he riitelivät hirveästi. En ole koskaan ennen nähnyt Uunoa niin rajuna, enkä olisi aavistanut... Kuule, hän lausui suoranaisia uhkauksia!

ROUVA VALTANEN: Mutta etkö sinä ollutkaan huoneessasi?

MARTTA: Ovi oli raollaan. Minä tirkistin.--Enkä voi olla vielä kertomatta sinulle... Se on kauheata...

ROUVA VALTANEN: No mitä nyt, lapseni?

MARTTA: Mutta älä vaan mitenkään kerro isälle, hän raivostuisi ja tappaisi Uunon!

ROUVA VALTANEN: Martta, mikä sinun on?

MARTTA: Voi, kirous seuraa onnetonta perhettämme; joka askeleella tulee vain uusia ja uusia onnettomuuksia!

ROUVA VALTANEN: Mutta rauhoituhan, lapseni! No, kerro nyt mitä näit ja kuulit.

MARTTA: Uuno rakastaa Leenaa.

ROUVA VALTANEN: Mitä sinä sanot?!

MARTTA: He suutelivat toisiaan.

ROUVA VALTANEN (ei voi sanoa mitään, istuutuu väsyneenä): Täällä kuljen minä ovissa edestakasin, tuon ja vien kahvipannua, mutta omain lasteni tragedioista en tiedä mitään.

MARTTA: Leenasta, tunnustaakseni, kyllä jo ennenkin aavistin jotain, mutta että Uuno--!

ROUVA VALTANEN: Ette puhu minulle enää mitään, ette ilmaise surujanne ettekä ilojanne. Ja ihan äsken olin vielä kaikki kaikessa teille. Ette luule minun ymmärtävän asioitanne. Erehdytte, lapset,--paljon, paljon tämä vanha sydän voisi teille vielä antaa. Mutta te luulette aina, että kaikki mikä teille tapahtuu, tapahtuu ensi kerran maailmassa. Ja kärsitte--kärsitte--kokemattomina--yksin--ja välillemme kasvaa vähitellen läpäisemätön, yhä paksuneva muuri... Kaikki onkin nyt niin toisin kuin oli. Minä olen käynyt niin tarpeettomaksi ... usein inhottaa minua oma itseni, enkä tiedä mitä varten ollenkaan olen ... ja mitä tehdä itseni kanssa...

MARTTA: Mutta älä nyt vaan suinkaan sano isälle.

ROUVA VALTANEN: Enkö voi enää seurata nuorten elämää? Olenko niin tylstynyt? Muistini on todella hyvin huonontunut... Minulla on liiaksi näitä talouspuuhia, en ole milloinkaan joutanut kallistamaan korvaani lasten äänille. Sanokaa miksi tämä talous on niin suuri, niin tarpeettoman suuri? Mitä varten, ah, mitä varten kaikki maailmassa?!

MARTTA: Äiti, minä sanoin, ettei saa vaan mitenkään kertoa isälle.

ROUVA VALTANEN: Isälle?... Enkö minä saa puhua hänenkään kanssaan?

MARTTA: Hän ilmankin vihaa Uunoa.

ROUVA VALTANEN: Ei hän vihaa ... ei hän vihaa ... te teette vääryyttä isälle ... hän on rehellinen, hän on maailman rehellisin mies.

MARTTA: Mutta Uuno sanoo...

ROUVA VALTANEN: Uuno sanoo paljon... Varmaan silloin piti niin menetellä... Eikä kansalle saa ilmaiseksi jakaa ... silloin toinen saa, toinen ei... Isä menettelee aina oikein, ja meidän aikanamme ei ollut niin ankaraa kuin nyt. Mutta hänkin on niin yksin. Ajatteles, Martta, emme ole puhelleet toistemme kanssa lähes kahteenkymmeneen vuoteen mistään oikeasta asiasta. Nyt tahdon vihdoin puhua, jos hänellä vaan on aikaa... Menen ylös hänen luoksensa.

MARTTA Mutta ei vaan siitä, ei siitä!

ROUVA VALTANEN: Ole huoletta, lapseni.

(Lähtee oikealle.)

LEENA (perältä, menee seurusteluhuoneeseen, katselee merelle, ollen polvillaan ikkunan alla olevalla sohvalla.)

PALVELUSTYTTÖ (yhtaikaa vasemmalta): Komersrodinna olisi niin hyvä ja tulisi keittiöön.

ROUVA VALTANEN: Ei nyt, ei nyt ... odottakaa...

PALVELUSTYTTÖ: Kinkku on leikattava. Komersrodinna olisi niin hyvä...

(Menee vasemmalle.)

ROUVA VALTANEN: Se on totta, unohdin aivan että Hilma on lomalla. Eikös vaan sittenkin...

(Kääntyy vasemmalle.)

MARTTA: Minä menen, äiti.

ROUVA VALTANEN: Ei, te ette osaa sitä kukaan. Ja jos kuoressa tuntuu vähänkään palaneen käryä, ei Valdemar voi syödä. Kyllä minun täytyy...

(Kiirehtii vasemmalle)

VALTANEN (oikealta, ulos menossa, päällysnuttu yllä, sateenvarjo ja hattu kädessä).

MARTTA: Isä!

VALTANEN (pysähtyy, katsoo kelloaan): Mitä nyt? Minulla ei ole aikaa.

MARTTA: Sinulla ei ole milloinkaan aikaa.

VALTANEN (käsi povitaskussa) Rahaa?

MARTTA: Ei.

VALTANEN (panee hatun päähänsä, lähtee): Hyvästi.--(Pysähtyy ovella.) Mitä sinulla on sanomista? Pian.

MARTTA: Mutta istu isä, pitäähän sinulla olla sen verran aikaa, että joudat...

VALTANEN: Minun on määrä olla pankissa ennen kahta.

MARTTA: Olet paikkakunnan mahtavin mies. Luulisi sinun voivan määrätä aikasi, kun on kysymys lastesi onnesta.

VALTANEN: Pian, sanon minä.

MARTTA: Isä, ajattele, emme ole vielä koskaan puhelleet totisesti keskenämme, emme kertaakaan! Ja nyt minulla olisi niin tärkeätä sanottavaa ja pyydettävää! Istu, isä!

VALTANEN: Minä istun. Laiminlyöty hetki voi minulle maksaa kymmeniä tuhansia, mutta minä istun.

MARTTA: Olen kuullut sinun sanovan koonneesi omaisuutta vaan meidän, lastesi, tähden. Hetki maksakoon minun puolestani vaikka miljoonan...

VALTANEN (nousemassa): Jollei sinulla ole muuta...

MARTTA: Isä, tämän ainoan kerran vaan... Mutta älä noin puhaltele, äläkä täristele jalkaasi ... istu rauhallisesti ... koeta ymmärtää asemaani... Voi, voi, isä, anna minun tulla sairaanhoitajattareksi!

VALTANEN: Ei, ei, ei.

MARTTA: No vakuutusyhtiöön sitten!

VALTANEN: En kärsi kuulla hassutuksiasi!

MARTTA: Jos lastesi onni sinulle todella on tärkein, anna minun itsenäisesti ansaita toimeentuloani. Suurempaa onnea en pyydä enkä voi saada. Jotain tointa--tointa!

VALTANEN: Tointa! Enkö ole koettanut pitää heitä kymmenittäin sinulle tarjona? Enkö ole kärsivällisesti odottanut sinun armollista valintaasi?

MARTTA: He kaikki kosivat rahojamme eivätkä minua. Samallainen on myöskin herra van der Vaer. Olemme ihan vieraat toisillemme. En voi, isä, en voi...

VALTANEN: En minäkään sitten mitään voi.

(Nousee.)

MARTTA: Mutta, isä...

VALTANEN: Te teette minut hulluksi! Olette kaikki liittoutuneet minua vastaan kiduttaaksenne minua. Van der Vaer ei kelpaa sinulle! Onko kuultu! Hollannin paraimpia kauppahuoneita! Mitkään toimeni eivät sinulle kelpaa, rahani eivät kelpaa! Mene sitten sinäkin minne ikinä haluat, niinkuin menee Uuno. Vai luuletko, etten minä ole oppinut myrskyjä kestämään? Aijon jäädä pystyyn, vaikka jäisin yksin kuin seiväs kinokseen!

MARTTA: Niinpä on siis puheesi lasten onnesta--puhetta.

VALTANEN: Minulla on toki vielä yksi, jolle sekä työni että omaisuuteni kelpaa. Minulla on--Valdemar!

LEENA (kiljasee pitkään, ei saa sanaa suustaan, perääntyy selin ikkunalta, kaatuu selälleen etuhuoneen lattialle kynnyksen viereen, jääden tainnoksiin).

VALTANEN: Mitä se oli? Kuka huusi?

MARTTA: Hän varmaan näki jotain ikkunasta...

(Juoksee ikkunalle, katsoo merelle).

VALTANEN: Leena? Leena?

MARTTA: Herra jumala! Vene on kaatunut!

VALTANEN: Mikä vene?

MARTTA (juosten ulos): Valdemar ja Uuno olivat purjehtimassa...

VALTANEN: Valdemar!--Valdemar, sinä et saa mennä minulta! (Hän joutuu hermolliseen vavistukseen, juo vettä lasin toisensa perästä, mutta ei voi liikkua paikaltaan.) Va-al-de-mar! Va-al-de-mar!

ROUVA VALTANEN (juosten vasemmalta): Mitä täällä on tapahtunut? Kuulin huudon ... Leena! Leena-tyttöni! Mikä häneen on tullut? Aleksander, vastaahan toki! Mitä tämä on? Sinä vapiset! Mitä? Mitä?

VALTANEN (hiljaa, vaivalla): Val-de-mar on hukkunut...

ROUVA VALTANEN: A----Aleksan... Mitä sinä sanot...

VALTANEN (viittaa kädellään merelle, hoipertelee ulos).

ROUVA VALTANEN: Mitä hän höpisee... Leena, Leena lapseni (Muistaa.) He menivät todella purjehtimaan (Kiirehtii ikkunalle.) Väkeä juoksee rantaan ... jumalani!... (Ulos perälle.)

TOINEN NÄYTÖS.

LEENA (makaa edelleen samalla paikalla ja samassa asennossa tainnoksissa).

PALVELUSTYTÖT (tulevat päivitellen perältä).

1:NEN PALVELUSTYTTÖ: Voi, voi sentään, mikä vahinko, mikä hirmuinen vahinko!

2:NEN PALVELUSTYTTÖ: Ja kun hukkui juuri se parempi poika!

1:NEN PALVELUSTYTTÖ: Eipäs vaan katsottu oliko rikas vai köyhä!--Ja Leena-neiti--pyörryksissä!

2:NEN PALVELUSTYTTÖ: Siinä oli morsian, kahdesti kuulutettu! Anna tänne vettä!

1:NEN PALVELUSTYTTÖ: Mihin nyt kaikki ompelukset ja häälahjat ja myötäjäiset! Siinä se nyt oli!--Älä vettä suuhun anna, kastellaan hiukka polvia, niin se herää.

2:NEN PALVELUSTYTTÖ: Viedään vuoteelle kamariin. Ota sinä jalkain puolelta. (Kohottaa Leenaa, pidellen kainalojen alta.) Noin!

1:NEN PALVELUSTYTTÖ (nostaen Leenaa jaloista): No, no, pikku lintu, on niitä poikia toisia.

2:NEN PALVELUSTYTTÖ: Vaikkei yhtä rikkahia.

LEENA (herää tuntoihinsa, muistamatta tapausta): Mitä?--mitä? Missä olemme?

2:NEN PALVELUSTYTTÖ: Laske maahan, se herää. Ei sanota sulhasen hukkuneen.

1:NEN PALVELUSTYTTÖ: Sanotaan Uuno-herran hukkuneen, ettei tule hulluksi, ja me vielä syyn saamme. Viedään pois.

2:NEN PALVELUSTYTTÖ: Nosta.

LEENA: Missä olemme?

2:NEN PALVELUSTYTTÖ: Valtasella ollaan. Nosta paremmin.

LEENA (muistaa): Aa--aa--vene kaatui! Uuno!

2:NEN PALVELUSTYTTÖ: Älkää säikähtäkö, eihän ne molemmat...!

LEENA: Juoskaa apuun, apuun!

1:NEN PALVELUSTYTTÖ: Toinen herroista ui rantaan airon päällä.

LEENA: Kuka ui rantaan?

PALVELUSTYTÖT (tekevät toisilleen merkkejä).

LEENA: Kuka hukkui, kysyn minä!

2:NEN PALVELUSTYTTÖ: No ei suinkaan se sulhanen hukkunut, Uuno-herra hukkui.

LEENA (riuhtasekse irti, hyökkää perälle): Uuno! Uuno!

(Pyörtyy uudelleen, kaatuu.)

1:NEN PALVELUSTYTTÖ: Näet sen!

2:NEN PALVELUSTYTTÖ: Ja etkö sinä osaa nostaa!

1:NEN PALVELUSTYTTÖ: Et olisi sanonut kummankaan hukkuneen, niin olisi itse kävellyt kamariin.

(He käyvät tarmokkaasti Leenaan käsiksi ja kantavat hänet vasemmalle.)

(Aurinko pilkistää esille.)

VALTANEN (hitaasti perältä, masentuneena, vapisevana, itsekseen höpisten. Tahtoisi jatkaa kulkuaan oikealle, mutta Valdemarin pulpetin ohi kulkiessaan vaipuu voimatonna pulpettia syleilemään ja nyyhkyttämään).

ROUVA VALTANEN (perältä hajamielisenä, melkein järjettömänä ympärilleen katsellen): Ei, ei, minä en kestä tätä ... miksi ... miksi ... miksi... (Valittaen): Aa-aa-aa ... minä en kestä, en kestä ... Valdemar...

MARTTA (pitelee äitiään kyynäspäästä, koettaen lohduttaa): Pitää kestää, äiti kulta... Onhan kaikki jo ohitse ... hän ei kärsi enää ... hänellä on rauha ... hän on meitä onnellisempi...

KAKSI KONSTAAPELIA (tukien Uunoa kummaltakin puolen saattavat hänet oven viereen sohvalle, sitten poistuvat).

UUNO (vaipuu väsyneenä ja hengästyneenä puoleksi loikovaan asentoon sohvalle).

(Äänettömyys.)

ROUVA VALTANEN (äkkiä kesken itkuaan): Mutta miksi kaikki tulivat rannalta pois? Jospa hän ei vielä ... jospa hän ui vielä! Kuule Uuno, jospa hän kamppailee vielä aaltojen keskellä!

UUNO: Ei, äiti minä näin hänen vaipuvan. Olimme ensin molemmat samassa airossa, mutta hän hellitti, kun se ei meitä molempia kannattanut. Ja kun katsoin taakseni, hän vaipui.

ROUVA VALTANEN: Mutta ehkä hän sitten jälleen pääsi pinnalle, ehkä hän tapasi toisen airon, niin Uuno, toisen airon ... voi menkää, menkää rantaan...

UUNO: Toinen airo ajelehti edelläni, minun uidessani jo kaukana, kaukana onnettomuuspaikalta.

MARTTA: Miksi et luovuttanut omaa airoasi hänelle? Sinähän olet parempi uimaan...

UUNO: Niin, Martta,--miksi?! Siksi kai, että silloin minä olisin hukkunut.

MARTTA: Mutta miksi...

UUNO: »Miksi hukkui perheentoivo ja elämään jäi sen hylkylapsi», niinkö?

MARTTA: Sitä en tahtonut sanoa.

PALVELIJA: Herra pankintirehtööri... Sanoo olevan välttämätöntä asiaa.

PANKINJOHTAJA (tulee kiireesti): Mikä onnettomuus, mikä onnettomuus! Sallikaa, rouva ilmaista syvimmän osanottoni--ja sinä kunnon veli, älä sorru, seiso tammena myrskyssä niinkuin olet aina ennenkin seissyt...

(Tervehtii muita.)

VALTANEN (nyyhkyttää).

UUNO: Äiti, minun on vilu.

ROUVA VALTANEN: Ah, anteeksi, lapseni. Tulehan, rakas Uuno, sinun pitää toki saada kuivat vaatteet yllesi, tule lapseni!

(Menee oikealle.)

UUNO (on myös menossa oikealle, mutta pysähtyy uteliaana kuuntelemaan Valtasen ja pankinjohtajan välistä keskustelua).

MARTTA (pysytteleikse syrjässä, tarkasti seuraten kaikkia).

VALTANEN: Kaikki on minulta mennyt. Valdemar oli ainoa toivoni, mitä olen ilman häntä!

PANKINJOHTAJA: Nyt tulee sinun seistä yksin, Valtanen. Se on usein liikemiehen kohtalo. Eikä voi kieltää, että siinä uhmassa on jotain nautintoa. Meitä ei tue koskaan muu kuin oma uhmamme... Mutta nyt ystäväni, voitko antaa minulle anteeksi, että minä tämmöisen onnettomuuden hetkellä...

VALTANEN: Ystävä--läsnäolosi minua onnettomuudessani päinvastoin lohduttaa, jää tänne, jää tänne.

PANKINJOHTAJA: Oikeastaan aijoin sanoa toista... Juuri tällä samalla hetkellä ovat tarkastajat saapuneet pankkiini...

VALTANEN: Oh, en pysty mitään ajattelemaan... Toiste, toiste...

PANKINJOHTAJA: Ainoastaan nimesi! (Ottaa taskustaan paperiliuskan.) Kas tässä vekseli...

UUNO (itsekseen): Seis, mies, sitä et sinä tee!

VALTANEN (silmäilee paperia): Täyttämätön?

PANKINJOHTAJA: Kiireessä, veliseni ... tässä kynä ... kirjoita tunnusteesi ... lupauksiini luota ... tässä, tässä kynä...

UUNO: Tarkastajilla lienee aikaa odottaa sen verran, että saamme kuivat vaatteet yllemme!

PANKINJOHTAJA (ihmeissään, ylimielisesti): Nuori herra Valtanen, oletteko jo ehkä astunut prokuristin sijalle?

VALTANEN: Käy pukeutumassa--mene...

UUNO: Merkitkää silläaikaa summa, herra tirehtööri. Isällä lienee aikaa olla allekirjoittamatta, kunnes palaan. Tulen silmänräpäyksessä.

(Menee oikealle.)

PANKINJOHTAJA: Summasta ei minulla ole tällä hetkellä täyttä selkoa, mutta jos todella epäilet...

VALTANEN: Joutavia! (Kirjoittaa tunnusteen, heittää tuskaisesti kynän kädestään.) Oh, Valdemar, Valdemar!

PANKINJOHTAJA (panee rauhoittuneena paperin povitaskuunsa): Onpa täytynyt olla veljesten kesken hirmuinen kamppailu siitä ainoasta airosta!

VALTANEN (hämmästyneenä): Kamppailu--airosta?!

PANKINJOHTAJA: Niin--eikös Valdemar hukkunut siksi, että Uuno tempasi häneltä airon?

VALTANEN: Uunon kertomuksen mukaan Valdemar sen hänelle luovutti vapaaehtoisesti.

PANKINJOHTAJA (naurahtaen): No niin, niin,--väkevämpi voittaa tässä maailmassa, ... kyky, taipumukset, nero ... se kaikki hukkuu aaltoihin. Paljon--paljon sinä Valtanen olet kadottanut, kun Valdemarin kadotit!

VALTANEN: Kamppailu--airosta?!

PANKINJOHTAJA: Sano minulle, Valtanen,--tiesikö Uuno siitä testamentista, jonka sanoit tehneesi poikasi Valdemarin hyväksi?

VALTANEN: Ah, se ei ole mitään. Tahdoin vain kurittaa häntä.

PANKINJOHTAJA: Minä kysyn vaan... Muuten--mikä omituinen, melkein selittämätön päähänpisto lähteä purjehtimaan tämmöisellä säällä!

VALTANEN (itsekseen): »Tiesikö Uuno testamentista»!

PANKINJOHTAJA: Mutta en tahdo syvää suruasi lisätä. Tiedä, myrsky raivoaa minunkin rinnassani. Minäkin olen paraikaa hukkumassa-- tuhatkertaisesti hukkumassa! Kiitos sinulle pelastuslaudasta! Hyvästi!

(Kiirehtii ulos.)

VALTANEN (itsekseen): Hän epäilee Uunoa! Se merkitsee, että kohta koko kaupunki epäilee Uunoa. (Niinkuin jotain täyttä mahdottomuutta): Uunoa! Hänen täytyy saada tilaisuus julkisesti puhdistautua! Epäillä Uunoa! (Ääneen): Uunon täytyy puhdistautua, sillä minä epäilen häntä.

MARTTA (epätoivoissaan): Oh, tämäkö vielä lisäksi!

ROUVA VALTANEN (oikealta): Mutta miksi ette mene rantaan...

MARTTA: Äiti, äiti, Valdemarin kuolema ei tässä ehkä olekaan vielä kaikkein suurin tragedia...

ROUVA VALTANEN (koettaa ponnistaa järkeään ymmärtääksen Martan tarkoitusta): »Kaikkein suurin tragedia»?--Sinä ajattelet ... et suinkaan sinä vaan ajattele jotain Uunosta!

MARTTA (nyykäyttää myöntävästi päätään).

ROUVA VALTANEN: Ettäkö Uuno ei välittänyt Valdemarin pelastamisesta?

MARTTA: Ssh...

VALTANEN: Tahdon puhua Uunon kanssa,--missä Uuno on?

ROUVA VALTANEN: Hän lupasi tulla tuossa tuokiossa.

VALTANEN: Selittäköön tapauksen tarkemmin ... hän puhuu kovin ylimalkaisesti... Selittäköön polisitutkinnossa ... minä en alennu urkkimaan.

ROUVA VALTANEN (kauhistuen): Mitä sanot? Polisitutkinnossa?! Aleksander, hän on oma poikasi!

VALTANEN: Uuno tänne!

ROUVA VALTANEN (kiireesti oikealle ovelle): Uuno!--Uuno!--Joudu alas, isä kutsuu... Aleksander, minä rukoilen sinua, älä ole hänelle liian ankara! Sinä aivan vapiset! Jätä toiseen kertaan. Eikö meillä ole surua jo kylläksi...

UUNO (tulee nopeasti oikealta): Missä tirehtööri?--Mennyt--Ja paperi-- allekirjoitettu!--Isä, isä--

VALTANEN (tulee horjuen Uunon luo): Sano, Uuno minulle, sano... Miksi et viskannut toista airoa hänelle? Miksi jätit hänet?

UUNO: Vai niin. Sitä en olisi uskonut teistä, isä.

VALTANEN: Kaikki tietävät sinut hyväksi uimariksi ... ja testamentista...

UUNO: Te ette epäile minua, te valehtelette! En alennu vastaamaan.

VALTANEN: En myös minä urkkimaan. Selvittäköön siis polisitutkinto.

UUNO: Eikö kukaan puolusta minua? Martta!--Äiti!

ROUVA VALTANEN: Minä puolustan sinua, minä puolustan!--Aleksander, rakas, ajattelehan, toki! Olethan itsekin paljoon syypää. Miksi tahdoit antaa kaiken Valdemarille ja jättää Uunon ilman mitään?!

UUNO: Äiti, äiti, vaijetkaa, tekin syytätte minua!

ROUVA VAIHTANEN (ymmällä): Mutta olihan tuo testamentti vääryyttä sinua kohtaan!

UUNO: Oli, mutta se ei kuulu tähän, äiti.

ROUVA VALTANEN (rukoillen polvillaan): Aleksander, älä turmele Uunon nuorta elämää! Rakkautemme nimessä, älä pidä polisitutkintoa! Sinä et tiedä kaikkea. Ajattele jospa hän todellakin olisi--

VALTANEN: Oletko mieletön?! Jos hän on syypää, riittäisikö silloin polisitutkinto! Murskaksi minä hänet musertaisin, murskaksi!

UUNO: Martta, eikö sinullakaan ole tähän mitään sanottavaa? (Äänettömyys.) Minua ei siis kukaan puolusta?

LEENA: (avaa vasemman oven, pysähtyy, huudahtaa rajattomasta riemusta, sitten juoksee hillittömästi Uunon kaulaan): Uuno! Uuno! sinä elät!

UUNO (on liikutettu, mutta torjuu Leenan varovasti luotansa).

VALTANEN (juhlallisesti, säälien Leenaa, seisaallensa nousten, lähestyen häntä): Lapsi-parka, minun täytyy sinulle ilmoittaa surullinen, kauhea tapaus: sulhosi Valdemar on hukkunut.

LEENA: Niin--Valdemar, Valdemar raukka! Minä näin kuinka vene kaatui. Mutta mikä suuri onni onnettomuudessa, että Uuno pelastui!

(Syleilee Uunoa).

UUNO (torjuu hänen lähestymistään vielä varmemmin).

ROUVA VALTANEN ja MARTTA (katsahtelevat toisiinsa).

UUNO: Leena, katso ympärillesi...

VALTANEN (menee synkkänä puhelimelleen, soittaa polisikonttoriin): Haluan, että asianomainen tutkinto pidetään äskeisen tapahtuman johdosta luonani--viipymättä.--Nyt heti.--Ei, ei, heti.

ROUVA VALTANEN: Aleksander!

MARTTA (yhtaikaa): Isä, eikö voisi lykätä!?

VALTANEN: Olkaa huoletta. Tämä on välttämätöntä. Ja sitäpaitsi sopiva kuritus hänen röyhkeydestänsä.

(Menee vasemmalle).

UUNO: Hyvä on.

LEENA: Mitä? Mitä hän soitti polisikonttoriin?

UUNO: Ah, muodollisuuksia.

LEENA: Voi, että sinä toki pelastuit!

ROUVA VALTANEN ja MARTTA (menevät äänettöminä eri ovista vasemmalle).

LEENA (katsoo heidän jälkeensä ihmetellen): Uuno, onko jotain tapahtunut, jota minä en tiedä?

UUNO: Älä kysy, Leena hyvä. Tästälähin meidän vaan täytyy vielä tarkemmin kuin milloinkaan ennen salata koskaan rakastaneemme toisiamme.

LEENA: Olin vaan iloinen kun näin sinut pelastuneeksi.

UUNO: Niin, sinä olit vaan iloinen... Mutta nyt älä milloinkaan, älä sanallakaan, älä vähimmälläkään liikkeellä...

LEENA: Niin ihmeellistä! Surenhan minä Valdemarin kohtaloa, en ole edes oikein ehtinyt tehdä itselleni selväksi mitä on tapahtunut... Niin, hän hukkui ... ei varmaankaan jaksanut uida niinkuin sinä...

UUNO: En olisi minäkään jaksanut, mutta hän luovutti minulle airon, ja toisen vei tuuli.

LEENA (taas syleillen Uunoa, onnellisena): Voi, hän oli niin hyvä. Ja sinä pelastuit!

UUNO (torjuu hellästi, mutta varmasti Leenan luotaan).

LEENA (ihmetellen): Uuno?!

UUNO: Voisihan olla ... en tahdo sitä sanoa omaisistani ... mutta voisihan olla, että he alkaisivat epäillä meitä.

LEENA: Epäillä?

UUNO: Tai ainakin minua.

LEENA: Mutta miten--»epäillä»?

UUNO: No ... katsos ... että me ... kuinka sanoisin ... että sinä ... että minulla ylimalkaan ei ollut mitään Valdemarin hukkumista vastaan...

LEENA: Että sinulla ei ollut Valdemarin hukkumista vastaan? En ymmärrä mitään.

UUNO: Kun hän olisi tullut yksin perijäksikin...

LEENA: Yksin perijäksi--?

UUNO: Ehkä emme myöskään ole onnistuneet rakkauttamme salaamaan...

LEENA: Uuno!!

UUNO: Enhän sano, että he epäilevät, ainoastaan että he voisivat...

LEENA: Mutta kuinka saattavat semmoiset ajatukset...

UUNO: Ja epäilkööt minua, mutta että he ajattelisivat sinusta, sitä en voi sulattaa.

LEENA: Ettäkö minullakaan ei ollut mitään Valdemarin hukkumista vastaan--?

UUNO: Voisihan niinkin olla, sanon minä.

LEENA (nopeasti): Mitä setä soitti polisikamariin?

UUNO: Ah, ainahan tapaturmaisen kuolemantapauksen jälkeen on pidettävä polisitutkintoa.

LEENA: Pidetäänkö täällä polisitutkinto?!

UUNO: Sanoinhan sinulle, että se on pelkkä lainvaatima muodollisuus...

LEENA: Jos täällä todella aijotaan pitää polisitutkintoa, ymmärrän minäkin, että eromme on välttämätön.

UUNO: Ei, Leena, sinä et saa ruveta noin ajattelemaan, sinä rupeat vihaamaan heitä, mutta sitä sinä et saa. Me olemme onneton perhe, ei sitä vitsausta, joka ei meitä kohtaisi. Sääli meitä.

LEENA: Polisitutkintoa en voi antaa anteeksi.

UUNO: Polisitutkinnolla on puolensa. Se hajoittaa vanhusten hirveän surun, joka muuten voisi saattaa isän mielipuoleksi. Toiseksi, Leena, se on oleva oivallinen keino käsissäni isän kasvattamiseksi. (Naurahtaen): Niin, muissa kodeissa isät kasvattavat poikiansa, mutta täällä on poika pantu isänsä kasvattajaksi. Se on nyt kerta kaikkiaan niin. Ja minä aijon nyt käyttää tilaisuutta oikein voimaperäisesti, sen saat nähdä.

LEENA: Minä lähden.

UUNO: Sääli minua, Leena. Ja erittäinkin nyt, kun eromme on tullut välttämättömäksi. Tietää, että sinä kuljet jossain siellä maailmalla ja ajattelet meitä halveksien, se olisi minulle vielä raskaampaa kuin tämä Valdemarin kuolema.

LEENA: Uuno! (Aikoo ottaa häntä kaulasta, mutta muistaa heidän eronsa ja vetäytyy takasin, ruveten itkemään).

PALVELIJA: Polisimestari ja kaksi konstaapelia.--Kysyvät herra Kauppaneuvosta.

UUNO (viittaa käskemään sisälle).

PALVELIJA (menee).

UUNO (soittaa oikeanpuoleisen oven puhelutorveen): Polisiviranomaiset ovat saapuneet.

POLISIMESTARI (virkapuvussa perältä, kumarreltuaan): Saan syvimmin valittaa... Herra Kauppaneuvoksen nimenomaisesta toivomuksesta saavumme näin välittömästi--suorittaakseni muutamia virkaani kuuluvia muodollisuuksia...

UUNO: Isäni toivomuksella on puolensa. Istukaa, herra Polisimestari. Tämä hirveä onnettomuus tai mitä suurin onni--kuinka vaan tahtoo sanoa --on tapahtunut todellakin aivan poikkeuksellisissa olosuhteissa.

POLISIMESTARI (hämillään): »Poikkeuksellisissa olosuhteissa», sanotte?

UUNO: Aivan varmaan.

POLISIMESTARI: Sitä en tiennytkään!--(Itsekseen): »Onni»?!

UUNO: Mutta tuossahan isäni jo tuleekin.

VALTANEN (oikealta, tervehtii kylmästi polisimestaria).

ROUVA VALTANEN ja MARTTA (saapuvat toimitukseen vasemmalta äänettöminä, itkettyneinä, toisiaan käsistä pidellen).

POLISIMESTARI (syvään kumartaen): Uskallan täten korkeimman kunnioitukseni ohella nöyrimmästi ilmaista syvimmän osanottoni ... valitettavaan tapaturmaan, joka on kunnianarvoisaa taloanne kohdannut.

VALTANEN (vastaa ainoastaan jäykällä kumarruksella).

ROUVA VALTANEN (lähestyy miestänsä, kuiskaa): Pitääkö tarjota kahvia?

VALTANEN (syrjäyttää vaimonsa): Ole nyt!