Chapter 3

MARTTA (vetää äitinsä pois): Ei, ei, äiti.

VALTANEN: Kuten jo puhelimitse äsken mainitsin, pyydän toimittamaan tutkimuksen tästä--sanokaamme tapaturmasta, mitä tarkimman, vähimpiin erikoisuuksiin menevän tutkimuksen.

POLISIMESTARI: Saan herra Kauppaneuvokselle kunnioittavimmin ilmoittaa, että virkavelvollisuuteni on tässä asiassa täydellisessä sopusoinnussa herra Kauppaneuvoksen arvoisan toivomuksen kanssa. (Kumarrus).--Saamme siis alkaa.

(Kutsuu esille kaksi konstaapelia, asettuu itse kirjoittamaan pöytäkirjaa.)

KONSTAAPELIT (perältä, jäävät todistajina seisomaan oven kummallekin puolelle).

POLISIMESTARI (kirjoitettuaan jonkun aikaa): Suokaa anteeksi ... rouva Kauppaneuvoksettaren etunimi?--

ROUVA VALTANEN: (neuvottomana): Mitä minun pitää vastata? Minä en tiedä mitään!

(On pyörtyä Martan syliin.)

UUNO (polisimestarille): Sofia Maria.--Sisareni--jaha, te tiedätte.

POLISIMESTARI: Suokaa anteeksi--mutta tämä neiti?

UUNO: Asiaan kuulumaton.

VALTANEN: Leena Högdal--vainajan morsian.

UUNO: Tarpeetonta mainita.

VALTANEN: Mainitkaa pöytäkirjaan: kahdesti kuulutettu morsian.

ROUVA VALTANEN: Ah, mitä tästä tulee!

POLISIMESTARI: Käännyn puoleenne, nuori herra Valtanen, pyytäen kertomaan mitä tiedossanne on asiasta yleensä ja onnettomuuden tuottaneesta purjehduksestanne erittäin.

UUNO: Toistan siis minkä jo äsken teille sanoin, että minäkin pidän asiallista, yksityiskohtaista polisitutkintoa erittäin suotavana, katsoen niihin peräti poikkeuksellisiin oloihin, joissa onnettomuus on tapahtunut.

VALTANEN: Mitä?

POLISIMESTARI: Sallikaa kysyä, mitä tarkoitatte noilla poikkeuksellisilla oloilla?

UUNO: Esimerkiksi sitä, että minä olin juuri ennen purjehtimaan-menoa saanut tietää isäni tehneen testamentin kaiken omaisuutemme siirtymisestä veljelleni.

ROUVA VALTANEN: Herra siunatkoon ja varjelkoon meitä!

MARTTA: (yhtaikaa): Uuno!

LEENA (yhtaikaa): Mutta Uuno!--

VALTANEN: Olkaa huoletta, Uuno ei ole niitä kaloja, jotka mertaan menevät.

POLISIMESTARI: Sallikaa huomauttaa, nuori herra Valtanen, että tuo mainitsemanne seikkahan puhuu päinvastoin teitä vastaan.

UUNO: Mutta eikö tämän tutkinnon tarkoitus ole juuri totuuden selville saaminen?

POLISIMESTARI: Tietenkin, tietenkin... (Viivyttelee, eikä ole huomaavinaan, että perheenjäsenet kuiskuttelevat keskenään).

ROUVA VALTANEN (miehelleen): Keskeytä, jumalan nimessä keskeytä! Voi, miksi olet hänelle niin ankara!

LEENA (kinailtuaan Martan kanssa): Se ei ole totta!

UUNO (syrjäyttää kaikki lähestyvät luotaan): Miksi ette jatka?

VALTANEN: Olenpa varma, että hänellä on jotain juonia mielessä.

POLISIMESTARI: Voimme supistua lyhyeen.--Nuori herra Valtanen,--mikä kaasi veneenne?

UUNO: Tuulispää.

POLISIMESTARI: Kuka oli peräsimessä?

UUNO: Minä.

POLISIMESTARI: Olette harjaantunut purjehtija.

UUNO: En huomannut lähestyvää vihuria.

POLISIMESTARI: Mikä käänsi avoselällä huomionne muuanne?

UUNO: Olimme kiivaassa väittelyssä.

POLISIMESTARI: Se on--mihin määrään »kiivaassa»?

UUNO: No, niinkuin veljesten välillä vaan voi olla. Kumpikin huusimme-- ei ollut enää kysymystäkään toisen perusteiden kuuntelemisesta--sanalla sanoen: vähällä ettemme käyneet käsikähmään...

POLISIMESTARI: Ja väittelynne koski--?

UUNO (vaikenee merkitsevästi): Hm!

VALTANEN (kauhistuu): Uuno!

ROUVA VALTANEN (Martalle): En ymmärrä mitään.

MARTTA (äidilleen): Uuno aikoo paljastaa, että isä kirjoitti vekselin tirehtöörille.

ROUVA VALTANEN (ymmällä): »Kirjoitti vekselin tirehtöörille», no mitä siitä?

MARTTA: Ssh...

UUNO (Valtaselle): No, isä,--mistä nyt saadaan airo hukkuvalle?!

POLISIMESTARI: Arvatenkin väittelynne koski juuri tuota rahakysymystä?

UUNO: No niin, niin,--rahakysymystä se koski.

ROUVA VALTANEN: Pelasta Uuno perikadosta, Aleksander!

VALTANEN: Etkö ymmärrä, että hän aikoo syöstä minut perikatoon!

ROUVA VALTANEN: Ah, aina te kaksi taistelette keskenänne.

POLISIMESTARI: Tahdoitte saada veljenne luopumaan?

UUNO: Niin, tahdoin saada veljeni luopumaan.

POLISIMESTARI: Mutta olihan isänne asian jo päättänyt.

UUNO: Oli, se oli isäni vaatimus, mutta se sisälsi petoksen.

POLISIMESTARI: Petoksen?!

UUNO: Hm! (Katsoen merkitsevästi isäänsä): Eikö se ole ilmeistä petosta kun...

VALTANEN: Uuno!

UUNO: Kun ... kun pelkkien liike-etujen vuoksi...

VALTANEN: Vaiti! Vaiti! (Polisimestarille): Minun täytyy selittää teille tämän polisitutkinnon ainoa tarkoitus. Kysymyksenne eivät ole asiallisia.

POLISIMESTARI: Pölisitutkintojen tarkoituksista olemme tietoiset, herra Kauppaneuvos.

VALTANEN: Poika-vainajani henki oli näette suuresta summasta vakuutettu ja vakuutusyhtiö, kuten hyvin ymmärrätte, voi vaatia tarkkaa tutkintoa.

UUNO: Vai niin, eikö tarkoituksena siis ollutkaan »totuuden ilmisaaminen»? Minä luulen äsken kuulleeni--

POLISIMESTARI: Ja kysymystemme asiallisuus jääköön niinikään yksin minun ratkaistavakseni. Nyt en enää voi perääntyä, herra Kauppaneuvos. (Uunon puoleen): Nuori herra Valtanen, vielä muuan kysymys. Äsken tänne saapuessani te tulitte lausuneeksi erään sanan--ehkä tarkemmin ajattelematta, tai ehkä niin sanoakseni vahingossa--te sanoitte tapausta »onneksi». Mitä sillä tarkoititte?

UUNO: Juuri sitä mitä sanoin: että veljeni Valdemarin juuri sinä hetkenä sattunutta kuolemaa voi pitää suurena onnena.

ROUVA VALTANEN: Nyt hän tunnustaa!

POLISIMESTARI: Pitää kuolemaa onnena?!

UUNO: Ah, en viitsi enää teidän kanssanne... (Kääntyy muiden puoleen.) Hän kuoli elämänsä parhaimmalla hetkellä, silloin kun luopuen airosta uhrasi elämänsä nuoremman, tyhmän veljensä puolesta. Hyvästi Uuno, hän huusi, työnnettyään airon minulle, ja ikäänkuin kiirehti vajoamaan aaltoihin, ennenkuin minä ehdin tulla tajuihini ja viskata hänelle airon takaisin.

ROUVA VALTANEN: Nyt alan ymmärtää jotakin...

UUNO: Voiko ihminen kuolla kauniimmin?

POLISIMESTARI: Mutta miksi sentään pitää kuolemaa onnena?

UUNO: No pitääkö se sanoa?--(Isänsä puoleen): Siksi että ainakin häneltä jäi tuo petos tekemättä.

VALTANEN (on syvästi järkytetty).

ROUVA VALTANEN: Nyt, nyt ymmärrän...

POLISIMESTARI: Selittäkää vihdoin mikä »petos»?

VALTANEN (polisimestarille): Saatte mennä. Tämä kuulustelu riittäköön vakuutusyhtiölle.

POLISIMESTARI: Saan arvoisille herroille ilmoittaa, että katsoen todellakin poikkeuksellisiin olosuhteihin aijon jatkaa kuulustelua.

VALTANEN: Pölkkypää! Unohdatteko päällysmiehenne, joka minun kehoituksestani on teidät virkaanne korottanut, mutta joka minun kehoituksestani voi sen teiltä myös ottaa?--No?!

POLISIMESTARI (hätkähtää): Nöyrin palvelijanne!--Rouvani!--

(Menee konstaapeleineen.)

ROUVA VALTANEN (Martalle): Onko hän siis nyt...

PALVELUSTYTTÖ (vasemmalta, lähestyy rouva Valtasta, kuiskaa hänelle, pyytäen keittiöön).

ROUVA VALTANEN: Voi, anna minun olla! (Martalle): Onko hän siis pelastunut?

MARTTA: Isäkö?

ROUVA VALTANEN: Uuno.

MARTTA: Ah, on, on.

ROUVA VALTANEN: Jumalan kiitos! (Palvelustytölle): No mikä sinulla on? (Lähtee palvelustytön kanssa.) Ei siunaaman hetkeä, että edes rauhassa kyyneleen vuodattaisi!

(Vasemmalle palvelustytön edellä.)

VALTANEN (Uunolle): Olen vallassasi, myönnän. Antaudun. Olemmeko kuitit?

UUNO: Ei aivan.

VALTANEN: Vaatimuksesi?

UUNO: Tuolla testamentilla ei tosin ole enää paljon merkitystä, mutta se käy kuitenkin ikäänkuin kunnialleni. Repikää se palasiksi.

VALTANEN (menee hitaasti työpöytänsä luo, ottaa esille testamentin, repii sen palasiksi): Mitä muuta?

UUNO: Tulkaa lähemmäksi.

VALTANEN (lähestyy Uunoa).

UUNO: Kätenne, isä.

VALTANEN (ojentaa Uunolle kätensä, kuitenkin kääntymättä häneen päin).

UUNO (tyytymättömästi): Pidätte kättänne niin velttona...

VALTANEN (kipakasti): Et suinkaan vaadi, että minä kiitollisuudesta kapsahdan kaulaasi!

UUNO: En. Olisin vaan tahtonut... Mutta te ette voi vieläkään itkeä minun kanssani.

VALTANEN: Valdemar, niin Valdemar!

(Hyrskähtää hillittömästi itkuun ja ylenmääräistä liikutustaan peittääkseen kiirehtii oikealle.)

UUNO (sormeansa heristäen): Niin, niin, opetus on joskus katkera, ja paljon, paljon vielä puuttuu!

LEENA: Sinä olit minusta säälimätön.

UUNO: Älä sekaannu tähän. (Martan puoleen kääntyen): Että isä saattaa minusta jotain sellaista ajatella, sen voin vielä ymmärtää, hän on sairas, mutta että sinä, Martta...!

MARTTA: En ole hetkeäkään epäillyt sinua, että muka tuon testamentin tähden ... mutta...

UUNO: Mitä »mutta»? Aina sinulla on »mutta» ja »mutta». Sano kerrankin selvään.

MARTTA: Miksi...

UUNO: No? Mitä »miksi»?

MARTTA: Miksi te suutelitte toisianne?

UUNO ja LEENA (säpsähtävät).

LEENA: Se ei ole totta.

UUNO: Se on totta, Leena.--(Martalle): Kuinka--tiedät?

MARTTA: Näin ovesta.

LEENA: Mutta, Martta kulta, sehän oli leikkiä!

MARTTA: Oliko se leikkiä?

UUNO: Kyllä Leena--kaiketi--leikki--

MARTTA: No jos se oli vaan leikkiä, mitäs siitä sitten...

LEENA: Ja heti sen jälkeen Valdemarkin tuli tänne ja näki--etkö sinä sitä nähnyt?--ja hänkin ymmärsi heti, että se oli leikkiä ja me naurettiin kaikki... Kuinka hyvä, että kysyit, Martta rakas, emme ole vielä yhdessä itkeneet!

MARTTA ja LEENA (syleilevät toisiaan, mutta eivät itke).

MARTTA: Ah, en minä voi sinun kanssasi itkeä, en voi...

(Itkien vasemmalle.)

UUNO ja LEENA (kauan äänettöminä, masentuneina).

LEENA: Tämän jälkeen ymmärrän hyvin, että meidän on eroominen.

UUNO: Ja jos on, niin pitää erota heti,--muutenhan se tulee hetki hetkeltä vaikeammaksi.

LEENA: Niinkö että heti--ettäkö ihan nyt tuosta--tuosta noin menisin ohitsesi?

UUNO: Niin no, täytyy tietysti sanoa hyvästi. Hyvästi.

LEENA: Oletko sinä hullu, me nyt rupeisimme sanomaan toisillemme vielä hyvästi! Aijotko sinä todella lakata siis ajattelemastakin minua?

UUNO: Emme sanokaan hyvästi--emme anna toisillemme edes kättä, niinhän onkin helpompi erota.

LEENA: Olet sinä sentään aika kummallinen. Kuinka helppoa sinusta on kaikki! Ehkä vielä aijot matkustaa iäksi pois?!

UUNO: Eikö se olisi helpointa meille kummallekin?

LEENA: Tosiaankin!

UUNO: Sinä menisit naimisiin...

LEENA: Niin,--tosiaankin!

UUNO: Voisit vähitellen unohtaakin...

LEENA: Minä alan luulla, että tämä hirveä tapaus on saanut sinut järjiltäsi, niin sinä ainakin puhut kuin olisit hullu. Luuletko sinä, että minä ikinä voin unohtaa! Ja vaikka menisinkin naimisiin, niin johan sanoin, etten voi elää, ellen saa usein nähdä sinua ja joskus puhua sinun kanssasi ... ja vaikka sinäkin menisit naimisiin...

UUNO: Semmoinen suhde ei käy laatuun.

LEENA: Miksi?

UUNO: Sitä et sinä voi ymmärtää.

LEENA: Ei, no sano nyt sentään miksi.

UUNO (hillittömästi): Siksi, että minä en voi vaan nähdä sinua ja vaan puhutella sinua!

LEENA: Taas sama asia. Ihme kuinka erilaista! Teillä pitää aina olla niin, että jos rakastaa, niin pitää koskettaakin.

UUNO (puoleksi itsekseen): Mikä onni, ettet tuollaisena lapsena ehtinyt tulla kuulutetuksi kolmatta kertaa!

LEENA: Sanoitko sinä jotain onnesta?

UUNO: Jollei koskettaa, niin miksi edes nähdä tai puhua? Voisihan vaan ajatella toista ja olla onnellinen.

LEENA: Ja oikeastaan ei tarvitsekaan muuta kuin vaan ajatella. Kunhan vaan aina tietää ... tietää!

UUNO: Jos on niin, niin mitäs sitten muuta kuin nyt heti ... hyvästiä sanomatta ... ennenkuin on liian vaikea...

LEENA: Kunhan vaan tietäisin, että ajattelet... Kirjoittaisit.

UUNO: Sehän on samaa kuin puhuminen.

LEENA: Taas olet oikeassa. Mutta kuinka minä sitten sen voin tietää?

UUNO: Nyt on minun vuoroni sanoa: oletko hullu, kun sitä epäilet!

LEENA: No niin, niin, nyt et tarvitse muuta sanoa ... et tarvitse ... kiitos kaikesta... Älä edes katso minuun ... käänny pois Uuno.

UUNO (kääntyy poispäin).

LEENA (hiipii kuulumattomasti pois).

UUNO: Ei, Leena, minä en voi... (Kääntyy päin, huomaa Leenan olevan poissa.) Leena!--Leena! (Aikoo juosta hänen jälkeensä, pysähtyy, sortuu pulpettiansa vasten).

KOLMAS NÄYTÖS.

PALVELUSVÄKI (lopettelee suursiivousta).

ROUVA VALTANEN (johtaa palvelusväen työtä, ollen itse kaikessa mukana, osotellen mahdollisia tomupaikkoja, neuvoen verhojen ripustuksessa, milloin nousten pöydälle, milloin kumartuen lattian rajaan. Hän on kiireissään, kokonaan uppouneena työhön eikä senvuoksi voi muuta ajatella): Ylemmäs, Mari, vasen puoli ylemmäs!--ei niin paljon, liiaksi, noin.--Sofi hakee pitempivartisen lattiaharjan, kas tuolla ylhäällä on vielä tomua.--Ovatko nämä verhot puistellut?--Ei, ei, pane märkä vaate harjan ympäri...

UUNO (pulpettinsa ääressä, konttorikirjat levällään edessään): Mutta äiti hoi, tässä laskeutuu tuuman paksu tomukerros paperieni päälle. Ei se ole hyvä asia.

ROUVA VALTANEN: Voi, Uuno, etkö saata asettua muuanne siksi aikaa, minun pitää olla valmis viideksi.--Kiirehtikää. Vieras on kohta täällä.--Kello viideksi pitää olla kaikki siivottuna ja päivällispöytä katettuna.

UUNO: Minun pitää myös olla valmis viideksi.

ROUVA VALTANEN (kesken hommaansa hetkeksi pysähtyen): Sinun--valmis viideksi?

UUNO: Niin, tahdon olla lähtenyt, kun vävy saapuu.

ROUVA VALTANEN: Vävy! Ei hän sentään vielä vävy ole.--Älkää tuoko sohvaa sisälle, se tomuttuu. Pyyhkikää tomut ensin huonekaluista.--Ja lähtöön? Mihin lähtöön?

UUNO: Amerikaan.

ROUVA VALTANEN: Mi ... mi...

UUNO: Kun toinen on selvä tulemaan, pitää toisen olla selvä menemään.

ROUVA VALTANEN (hetkeksi toimeliaisuudestaan väsähtyen, istahtaa): No todellako sinä Uuno!--Lasteni läksiäisiäkö minä olen luotu viettämään! Mitä on minun elämäni!--(Taas pystyssä.) Ei, ei, nuo verhot eivät ole vielä tuulotetut, viekää ulos, johan sanoin, kuinka monta kertaa pitää samaa asiaa!...

MARTTA (vasemmalta): Äiti, pyytävät keittiöön.

ROUVA VALTANEN: Katso sinä sillaikaa, etteivät ripusta tuulottamattomia verhoja... Juuri kun pitää lopettaa, kutsutaan pois! (Menee vasemmalle.) Uuno, minä tulen kohta, odota.

PALVELUSTYTTÖ: Eikö näitä saa jo ripustaa?

MARTTA (haluttomasti): No ripustakaa, ripustakaa ja tehkää mitä tahdotte.

PALVELUSVÄKI (järjestää seuraavan kuluessa huoneen nopeasti ja melutta).

MARTTA: Uuno!

UUNO: Täällä ollaan.

MARTTA: Sano suoraan ajatuksesi tästä kaikesta. Hän kosii rahojani. Se on sinunkin ajatuksesi.

UUNO: Koetan olla ajattelematta.

MARTTA: Sinä kuitenkin voisit, jos vaan tahtoisit, saada kaiken käännetyksi ihan toisin päin.

UUNO: Tarkoitat, että isä on vallassani ja voisin siis pakottaa?

MARTTA: Jokseenkin niin tarkoitan.

UUNO: Eikö ole paha pakottaa isäänsä?

MARTTA: Sinä et voi mitään unohtaa.

UUNO: Hm.

MARTTA: Olethan pakottanut omissa asioissasi.

UUNO: En milloinkaan. Kasvatustapani on aina tarkoittanut yksinomaan hänen parastansa.--Vai omissa asioissani! Minäkö, joka nöyrästi jätän paikkani vävylle...

MARTTA: Ash, »vävylle»!

UUNO: ... ja matkustan tieheni! Viimeistelen tässä vaan näitä tilityksiä.

MARTTA: Ja kuvailet todella muka isää kasvattavasi!

UUNO: Isä on kovasti muuttunut.

MARTTA: Muuttunut vielä kitisevämmäksi ja marisevammaksi.

UUNO: Paise on aina pahimmoillaan juuri ennen kuin se puhkaistaan.

MARTTA: Ja sinua hän vihaa nyt enemmän kuin koskaan.

UUNO: Se vaan näyttää päältä katsoen niin. Ei hän ole kehenkään niin kiintynyt kuin minuun.--Martta, kasvatustoimeni on nyt päättymässä. Hän on melkein valmis. Saat nähdä kuinka miehekkään tyynenä hän on seisova myrskyssä, joka kohta nousee tämän vanhan liikehuoneemme ylitse.

MARTTA: Taas myrskyjä!

UUNO: Kun ei vähemmällä selvitä.

MARTTA: Kadottaako hän paljonkin?

UUNO: Huikeita summia.

MARTTA: Katso vaan ettet kokonaan särje häntä.

UUNO: Kun ette vaan te muut häiritse. Kyllä minä näyttelen osani loppuun asti...

MARTTA: (huomaa Valtasen tulevan): Ssh...

VALTANEN (kiireessä kaupungilta, perältä, näkee palvelijain vielä jotain järjestävän): Ei vieläkään järjestyksessä!--

PALVELIJAT (kiirehtivät pois).

VALTANEN: Ja sinä, Martta,--mielestäni siitä on jo kyllin pitkä aika kulunut. Voit hyvin esiintyä värillisessä puvussa. Ainakaan tämän päivän tilaisuudessa musta ei sovi.

MARTTA: Mutta...

VALTANEN: Tahdon nähdä sinut päivällisillä värillisessä puvussa. Van der Vaer on täällä säntilleen kello viisi.--No, no, ei mitään huokailemisia!--Hän sanoi rakentavansa sinulle niemelle asuinpalatsin, johon saat sitten tästä hökkelistä muuttaa, ja ehkä muutamme sinne me kaikkikin, kun annan liikkeen käsistäni. No, eikö kelpaa?-- Sairaanhoitajattareksi sittenkin?!

MARTTA: En ole koskaan pyrkinyt muuhun onneen kuin saada tahtoa itse ja toimia itse...

VALTANEN (malttinsa menettäen): Mutta niinkauan kuin olet talossani, menettelet minun tahtoni mukaisesti!

MARTTA: No niin, niin, isä--minä menen, minä pukeudun mihin väreihin vaan suvaitsette!

UUNO: Älä mene Martta.

VALTANEN (hämmästyksen lyömänä): Mitä?

UUNO: Esiinny mustissa, anna rukkaset hollantilaiselle ja auta kerrankin itse itseäsi.

VALTANEN (ei voi puhua hämmästyksen tähden).

MARTTA: Uuno, sinä tapat isän!

UUNO: Näetkö kuinka rauhallinen hän on?

ROUVA VALTANEN (vasemmalta): Mitä he ovat täällä saaneet aikaan?

MARTTA: Äiti rakas, puhu sinä puolestani isälle!

(Menee huolissaan vasemmalle)

ROUVA VALTANEN: Ah, Aleksander, sinä olet kotona! Onko sinulla nyt aikaa puhella hetkisen kanssani?

VALTANEN (yhä saman hämmästyksen vallassa): On, kultaseni.

UUNO: Heh,--mainiota!

ROUVA VALTANEN (hyvin hämmästyneenä, levottomana, hajalle menevänä odottamattoman vastauksen johdosta): Todella--sinulla on aikaa... Minä pistäydyn vaan hetkiseksi sanomaan... Ei! (Istuutuu.)--Ajatteles, Aleksander, siitä on lähemmäs kaksikymmentä vuotta kuin viimeksi keskustelimme. Martan vuoksi--muistatko--ensin ja siitä johtui puhe kaikkeen muuhun ... sinä kävelit edestakaisin ja me puhuimme ja puhuimme useita tunteja kaikesta, kaikesta... Nyt on sama Martta jo naimaijässä...

VALTANEN (alkaa hermostua): Jaha, aijot puhua Martan puolesta. Ei, kiitoksia!

ROUVA VALTANEN: Oi, kuinka paljon minulla on muutakin puhumista ... en vaan tiedä mistä alkaa ... kun näin äkkiä--kaikki menee päässäni sekasin. Mikä se nyt taas oli tärkeintä...?

VALTANEN: Äsh!

ROUVA VALTANEN: Aijoin muun muassa sanoa, että miksikähän meidän perheemme oikeastaan on niin ... niin peräti ilotonta?

VALTANEN (puhaltelee hermostuneesti): Asiaan!

ROUVA VALTANEN: Meillä ei ole ketään ystäviä, Aleksander.

VALTANEN: Jumalan kiitos.

ROUVA VALTANEN: Pitääkö sellaisesta kiittää jumalaa?--Mutta se tulee siitä, että ihmiset lähestyvät meitä oikeastaan vaan varojemme vuoksi eikä meidän itsemme tähden.

VALTANEN: (kiivastuu): Taas pyrit Martan asiaan! Herra van der Vaer on siksi rikas--sanon minä sinulle--ettei hän välitä viittäkään meidän miljooneistamme, jos niitä nyt olisikin, mutta niitä sitäpaitsi ei ole.

ROUVA VALTANEN: Enhän minä vaan Martasta aikonut... Martta kyllä pyysi, että puhuisin hänen puolestaan, mutta on minulla muutakin... Sinusta minä tahdoin puhua, Aleksander.

VALTANEN: Pian sitten.

PALVELUSTYTTÖ (vasemmalla ovessa): Rouva.

ROUVA VALTANEN (epätoivoisena): Ah, pankaa herrannimessä ovi kiinni. Kerrankin sattuu tilaisuus ja he eivät voi pysyä poissa!

UUNO (poistuu vasemmalle, lykäten edellään palvelustyttöä ja sulkien oven jälkeensä).

ROUVA VALTANEN (pakottaa itsensä tyyntymään, kunnes voi sanoa tarpeellisen hellästi): Niin, sinusta, Aleksander... Ajatuksesi ovat aina liikeasioissa, et voi syventyä mihinkään inhimillisempään, ethän sinä osaa enää edes levähtääkään. Mutta onkohan se tarkoitus? Elämässä on niin paljon muuta,--on kaunista, on luontoa ja on--(varovasti) myös toisten ihmisten elämä...

VALTANEN: Mitä se minuun kuuluu!

ROUVA VALTANEN: Niin »mitä se sinuun kuuluu», mutta pitäisi kuulua Aleksander. Sinä olet niin yksin. Mitä on ihminen yksin? Sinä kidut ja kuihdut, Aleksander.--Ei niin ollut alussa, vaan sinullakin oli ajatuksia ja sinulla oli toisten ihmisten elämä...

VALTANEN: »Elämä ja elämä», enkö minä ajattele heidän elämäänsä? Minä elän ja puuhaan vaan heidän tähtensä, antaakseni heille horjumattoman taloudellisen pohjan...

ROUVA VALTANEN: Ah, en tarkoittanut sillä tavalla...

VALTANEN: Tehdäkseni heidät riippumattomiksi kenestäkään--niin, kenestäkään!

ROUVA VALTANEN: Ihminen on aina riippuvainen toisista, ja on hyvä että hän on riippuvainen, se on juuri onni, saa sekä auttaa että toisinaan pyytääkin apua...

VALTANEN: Naislogiikkaa! Pitäisi kai olla köyhä ollakseen onnellinen! Mutta niinhän Martta sanookin! Idiootti!

ROUVA VALTANEN (hiljaa, mutta painavasti): Tiedätkö sinä mitään Martasta, Aleksander?!

VALTANEN: No, sensijaan Uuno loistaa onnesta.

ROUVA VALTANEN: Uuno on onnellisempi, mutta ehkä vaan siksi, että-- aikoo pian jättää meidät...

VALTANEN: Uuno sanoo, että minä olen rikkauteni hankkinut toisten nälällä--hän tietää aina kaikki--mutta sen minä sanon sinulle, ettei mikään nälkä maailmassa vastaa niitä tuskia, joita minulle on tuottanut juuri tuo samainen sinun Uunosi!

ROUVA VALTANEN: Aleksander, sanoppas minulle, kuinka oikeastaan rikkauksiemme laita onkaan?

VALTANEN: Te saatatte minut hulluksi! Tähän asti ovat vaan vieraat ihmiset uskaltaneet sanomiin kirjoittaa, että viinatehtaallani turmelen tätä kaupunkia ja »isänmaata», mutta nyt kuulen, että olen turmioksi omalle perheelleni! (Yhä raivokkaammin): Hyvä, hyvä! Hävittäkää viinatehdas, polttakaa kaikki, kaikki! Sehän on pian tehty! Hulluksi te minut saatatte!

UUNO (vasemmalta, heristää varottavasti sormeaan).

VALTANEN (vaikenee heti).

ROUVA VALTANEN (Uunolle): Isän kanssa ei voi puhua.

UUNO: Älkää välittäkö, äiti. Isällä on kyllä paljon syytä olla tänään hermostunut.

VALTANEN: Mitä syytä minulla on? Ei mitään. Ehkä sinun lähtösi vuoksi? Erehdyt. Ole niin hyvä.

ROUVA VALTANEN (Uunolle): Näet itset--Saanko milloinkaan sanotuksi kunnolleen edes tärkeimmät asiat?!--Onko Martta keittiössä, Uuno?

UUNO (nyykäyttää myöntävästi päätään).

VALTANEN (vaimolleen): Sinun on aika pukeutua, kello on kohta viisi.

ROUVA VALTANEN (säikähtäen): Onko kello niin paljon! Voih! Minun keitokseni!

(Katoaa nopeasti vasemmalle).

UUNO (menee pulpettinsa ääreen, sulkee merkitsevästi konttorikirjat): No, isä,--olen pyyntönne täyttänyt, olen ollut matkustamatta, kunnes sain nämä kirjat järjestykseen. Nyt ne ovat järjestyksessä.

VALTANEN (kuivasti): Minä kiitän sinua.

UUNO: Nyt aijon lähteä.

VALTANEN: Olkoon kernaasti myönnetty, että--sinun kaltaisesi mies kenties on luotu jotain suurempaa ja laajempaa varten kuin--tämä viinatehdas. Mutta miksi juuri tänään?

UUNO: Noh--tänään on siihen sopivin päivä. Hollantilainen jääköön istumaan tämän minun pulpettini ääreen, hänellä on valonarat silmät, tuonne paistaa aurinko, mutta tänne ei milloinkaan.

VALTANEN: Sinun kanssasi on turha puhua. Sinä teet kuitenkin aina niinkuin itse tahdot.

UUNO: Ei siis muuta kuin tuohon käteen.

VALTANEN (tulee Uunon luo, hillittömästi): Mitä te vaaditte minulta?!

UUNO: No,--ehkä voin joksikin aikaa vielä jäädäkin paikoilleni, jos ... tai niinkauan kun...

(Telefooni soi Valtasen työpöydällä).

VALTANEN: Niinkauan kun mitä?

UUNO: Antakaa Martan olla, isä.

VALTANEN: En.

UUNO (ojentaa kätensä hänelle): Hyvästi.

VALTANEN (puhelimessa, kiukkuisesti): Kauppaneuvos Valtanen. (Äkkiä kuin päivänpaisteessa.) Lee-Leenako se on?!--No, tyttöseni, hauska kun vihdoin saan edes ääntäsi kuulla.--Tärkeätä asiaa minulle?--Ja ikävää? Oho!--Ei sovi telefonissa sanoa?--Tulet itse? No sitä parempi, saan vihdoinkin nähdä sinut.--On, on ollut hyvin ikävä.--Kaikki tahtovat jättää minut, nyt rupeaa Uunokin...

UUNO (hätääntyen tekee merkkejä, ettei Valtanen puhuisi enempää).

VALTANEN (laskien hetkeksi kuulotorven alas, Uunolle): Mitä?

UUNO: Ei saa sanoa mitään lähdöstäni.

VALTANEN (jälleen puhelimeen): Ei, ei Uuno lähde, ei, ei.--Voit tulla milloin hyvänsä, tyttöseni.--Ei, ei hän lähde.--Paras kun tulet heti, ennen päivällistä.--Terve tuloa, terve tuloa! (Jättää puhelimen. Uunolle): Ilmoita minulle, kun Leena saapuu. Hänellä on jotain pahoja uutisia pankista.

UUNO (raskaasti): Ah, isä... (Itsekseen): Nyt se alkaa.

VALTANEN (pysähtyy menostaan vasemmalle): Tiedätkö ehkä mitä se on?

UUNO: Huomauttaisin vaan siitä omituisesta seikasta, että herra van der Vaer ei ole täällä, vaikka kello on jo viisi.

VALTANEN: Niin, todellakin, kello on jo viisi.

UUNO: Ajattelin vaan, että kenties on siihen syynä--muutamat huhut.

VALTANEN: Mitkä huhut?