Part 1

Produced by Tapio Riikonen

VALO TULEE!

Näytelmä 1:ssä näytöksessä

Kirj.

MARTTI HUMU [oik. Maria Ramstedt]

Helsingissä, 1896, G. W. Edlund kustantaja.

Helsingissä, J. C. Frenckell ja Poika, 1896.

HENKILÖT:

_Teofilus Klimmi_, entinen käräjäkirjuri. _Elvira_, hänen vaimonsa. _Stella_, heidän tyttärensä. _Rouva Telje_. _Hessu_, piikatyttö.

Avara huone, perällä ja oikeaLLa ovi. Vasemmalla akkuna, sen alla pöytä; puukansi sohva. Kangaspuut. Leipomauuni, sen edessä hella, jolla kiehuu kahvikattila. Kaikki siistiä, mutta osoittaa köyhyyttä.

HESSU (puhaltaa tulta hellan alla). Hyvänen aika! Ketähän sitä nyt odotetaan jouluksi tänne? Kuinka ovat salaperäisiä olevinaan: jouluvieraita, jouluvieraita! Vaan äläs huoli: kyllä niistä vieraista minä, Heikkilän Hessu selvän otan! Niin tein kesälläkin: ei laisinkaan minulle virketty ketä tulee, niinkuin minä en olisi sitä tiennyt! -- Sulhanen se lienee nytkin -- kukas muu! Ja nyt se taas alkaa lainaileminen: voi tokkiisa! -- Kuhan nuo kenkäni nyt edes yli joulupyhäin kestäisivät, (katselee niitä) mutta voipas sinun tallukka! Eikös vaan tuossa jo olekkin aika aukko, on sitä aika halkeama aivan! Tella ryökkinän kengätkään eivät sovi, jos noita joskus jalkaani iltasilla pistäisinkin, hän kun nyt kulkee pienissä kesäkengissään -- nätti näet olla pitää! (puhaltaa). Hei vaan onnellisten elämätä. Toista se on meidän meikäläisten! Ohoi vaan!

ELVIRA (tulee oikealta). No eikös ne nyt ikinä tahdo palaa nuo siunatut puut? Koeta nyt puhaltaa oikein. Herra tahtoo kahvia.

HESSU. Hm! sanoi Haikolan Matti kun hanhia tappoi. Kaikki keuhkoni olen uuvuksiin puhaltanut aivan; eikä nuo puut sittenkään pala kun ovat niin märkiä ja lahoja, jottaha.

ELVIRA. Pitää puut tuoda aina iltasella sisään, aamulla ne ovat sitten ihan kuivat palamaan. Sinä nyt et milloinkaan muista mitään, saa sata kertaa muistuttaa.

HESSU. Tästä puoleen ei huoli rouvan ollenkaaan muistuttaa enään. Viimeisen laholaudan nyt liiterissä juuri pirstaleiksi panin. Eikä tuo nyt tahdo palaa tuokaan, itkee vaan ja valittaa, kovaa kohtaloaan uikuttaa! -- (puhaltaa). Pala, pala, siell' on lämmin ollaksesi: sinne ne on muutkin menneet, kaimasi kaikki kulkeneet, iltavirttä suhisseet!

ELVIRA. Kuinka se on näsäviisas olevinaan vielä. Joudu nyt kiireesti pesemään ruokasalin laattiata; meille tulee nyt jouluvieraita ja kaikki paikat pitää siksi olla puhtaat, muista se.

HESSU. Yhtä puhtaat kun ruoka-aitta ja puuliiterikin jo ovat -- --

ELVIRA. Anna niiden olla, ethän sinä niitä ennenkään ole täyteen ahdannut. Kyllä niistä muut huolen pitää. Mene vaan pesemään ruokasalin laattiata.

HESSU (panee suuren rievun eteensä). Heti vaan, niin kun tuulessa kuiva nahka! Mutta tupakka panna pitää, vaikka ois jalka avannossa! -- Kas näin vaan! (ottaa ämpärin).

ELVIRA. Ei, älä sitä astiata ota, onhan niitä nyt laattian pesu-astioita muitakin.

HESSU (seisahtuu). Jottako olisi? Missäs niitä nyt säilytetään sitte? Viimeisen pytynpohjan rouva eilen polttti perunakattilan alla. -- (Menee).

ELVIRA. Mene, mene nyt mokomakin! Kaikki astiat antaa karsinoitua. Tietysti ne sitten saa polttaa tarpeen tullessa. Voi, voi, voi! (raapii korvallistaan).

TEOFILUS (paitahihasillaan). No, joko se kahvi alkaa olla valmista viimeinkin? Tässä olen nyt jo tätä äkkiväärää imeksinyt koko aamun! Hyi! mitenkä se hiukookin vielä.

ELVIRA (puhaltelee). Jo kiehuu kohtsillään. (Asettelee pöydälle kuppeja). Kuules Teffi -- -- --

TEOFILUS. No, mitäs nyt mariset taas, Elvira?

ELVIRA. Kuinka oletkin ystävällinen. Ei voi sanaakaan lausua, kaikki on vaan marinata! Aina sama sävel sinun virressäsi.

TEOFILUS. Niin on sinunkin virressäsi. Tätä ei ole, tuota hanki, sitä osta ja niin edespäin, aina vaan samaa nuottia.

ELVIRA. Kaikkia muuta pitääkin aina muistuttaa hankkimaan, paitsi tupakkia: sitä on runsaasti kaikki nurkat, pöydät, hyllyt, laattiat ihan täynnä: tuhkana, tupakkina ja katon rajaan asti savunakin.

TEOFILUS. Mitä saakuria se sinua, enemmän kuin muitakaan liikuttaa? Ei sen vertaa saisi olla ihmisellä virvoitusta, kun piipullinen tupakkia?

ELVIRA. Eipäs minullakaan ole: ei tupakkia, ei edes piippuakaan. Eikä kukaan hottentotti kysele: mikä minua hiukankaan virvoittaisi. Ei mar kukaan!

TEOFILUS. Sitä vielä näet puuttuu! Sinä juot kahvia minkä kerkiät, päivät päästään, aamusta iltaan.

ELVIRA. Sitä sanaa vielä puuttui, ja se on tuhannen vale! Joisinko minä enemmän kahvia kuin muutkaan? Päällimäiset palat panen talon muulle väelle ja jos mitä jää, se on jakajan osa. Niin on aina tässä talossa ollut, hamasta siitä asti kun tähän apeaaan kotiin jalkani asetin! Toista oli Hynnis-vainaja: ai, aijai, siinä oli mies, siinä Hynnisessä, ei hän joutanut kyselemään, mitä minä marisen. Ennenkuin suutani ehdin avata, oli hän aitat ja liiterit ahdannut täpö-täyteen kaikenlaisella, mitä taloudessa tarvittiin; vaan tässä talossa on minun osani aina ollut vähin. (Kaataa kahvia).

TEOFILUS (juo). Se on tietty, se. Tuota olen nyt saanut kuulla kokonaista kaksikymmentä vuotta. Mitäs saakuria sinä, suuren Tuorlan-hovin rikkaaksi mainittu neito Elvira Pajula, rupesit vaimokseni tulemaan -- kun se Hynninen niin hyvä oli?

ELVIRA (kylmästi). Kuka sinua oikein tunsi perin pohjin. Etkä sinä silloin viinan tilkkaakaan maistanut, entäs nyt? -- Nenäsikin on kaiken muun karvanen, mutt'ei nenän!

TEOFILUS. Anna sen olla! Ei siitä vaaraa, sanon sinulle!

ELVIRA. Kukas tuota liikuttaakaan? Mokomatakin koristusta (juo) vaan eihän silmä osaa vie!

TEOFILUS. Oletko äänettä -- tahi -- --

ELVIRA. Mitä? mitä sitten? Sinäkö tohtisit?

TEOFILUS. En lupaa kysy keltään, ennestäänhän tuon jo tiedät.

ELVIRA. Älä luulekkaan! Täss' on kova kovaa vastaan, sanoi Puumalan mies, katkaisi kanan kaulan.

TEOFILUS. Kas pentelettä! Ennen saa vuoren halki, kun eukon suun kiinni. (Nousee). Joko vaikenet?

ELVIRA (nousee, seisovat vastakkain). Noo-o!

TEOFILUS. Kas vain, kuin olet urhoollinen! Purasekkas!

ELVIRA (kaataa toisen kupin). Juo kahvia nyt ja hanki sitten puita. Ei ole meillä enään tikkuakaan.

TEOFILUS (istuu). Hanki itse. Mistä minä ne rahat nyt sieppaan. Luuletkos että minulla on rahat hyllyllä, kun Hynnis-vainajalla ennenmuinoin sinun tuhlataksesi?

ELVIRA. Hynnisellä oli. -- Siinä olikin toinen mies kuin sinä -- ihan toista sorttia! Ei hän aamusta alkaen iltaan saakka piipuntynkä suussa joutanutkaan istumaan, niinkuin muutama laiskiainen, jonka jalat ovat maahan juuttuneet, joka päivä tekee!

TEOFILUS (käy sohvalle pitkälleen). Ei, tätä elämätä ei kestä mikään! ei voi kärsiä kukaan! (karkaa pystyyn). Ole edes kerran vaiti!

ELVIRA (kylmästi). Hanki puita, hanki puita, sitten en virka sinulle tuon enempää. (Osoittaa oikealla kädellä vasemman käden sormien yläniveltä).

TEOFILUS. Mutta johan sen kuulit, ett'en voi hankkia puita! Minulla ei ole rahaa eikä mitään keinoa, millä voisin niitä saada.

ELVIRA. Miehen pitää tietää keinot. Mene työhön.

TEOFILUS. Mihin työhön? Anna, niin teen. Kerjäämällä olen työtä kerjännyt, mutta en saa mistään.

ELVIRA. Miehen pitää hankkia työtä. Saa vaan puut kotiin, Stellan sulhanen saapuu ehkä jo tänään tänne joulua viettämään ja kaunis kunnia, jos hän saa tietää asemamme: antaa vielä Stellalle reppuset. Sitten on taaskin kaikkien kielikellojen torvet rämpättämässä. (Itkee). Muistat kyllä miten viime kerralla kävi kun Anshelm lähetti Stellan sormuksen takaisin.

TEOFILUS. Vieläkö siitä konnasta kehtaat puhuakaan? Tämä sulhanen on ihan toista maata mies. Ei hän Stellalle anna reppuja ikinään.

ELVIRA. Niin sitä silloinkin luultiin. Mutta kokemus näytti toista. -- Hanki puut. Meidän tulee osoittautua parhaimmassa valossa. Hanki puut.

TEOFILUS. Mitä niitä niin paljon sitte ökytetäänkin aamusta iltaan, Sinulla on aina leipomiset ja paistamiset ja ryykkäämiset ja prykäämiset yhtenään.

ELVIRA. Niin pitää ollakin. Onkos mielesi siitä apea. Pitäisi nyt joulua ja sulhasta ottaa vastaan kun mitäkin kerjäläistä ikään. Ei mar, toista oli Hynnis-vainaja -- -- --

TEOFILUS. Hän jätti rahoja jälelleenkin kaikeksi onnettomuudeksi. Luuletko että muutoin olisin sinusta huolinutkaan vaimokseni? Jopa nyt.

ELVIRA. Toista nuottia silloin veisasit. Sanoithan että olit minuun niin pikiintynyt ettet hetkeäkään rahojani muistanut. Rakastit ainoastaan ihmistäni -- et rahojani, niin silloin sanoit.

TEOFILUS. Milloin minä olisin semmoista höpissyt? Olet liiaksi hyvä, että sinusta voisi pitää.

ELVIRA. Vaikkapa olisin ollut kuinka ilkeä hyvänsä, oli silloin kehyksenäni rahojeni kirkkaat puitteet. Eikö liene ollut niin? Nyt on se kehys kulunut aikoja sitten pois, olen tullut ramuksi rojujen sekaan.

TEOFILUS. Joko olet äänettä? Älyätkö?

ELVIRA. Hanki puita, hanki puita, hanki puita. Sulhanen tulee taloon ja mitäs silloin poltetaan?

TEOFILUS. Pistä sormesi pannun alle. Kun saat rahaa kahviin, ylettyy sitä puihinkin.

ELVIRA. Semmoinen sinä aina olet. Jos tohtisit pistäisit minutkin uuniin. Voi, voi ja sulhanenkin jo tänään tulee.

TEOFILUS. Anna tulla, mitäs sitä voivottelet? Tulee sulho, tuokoon lämpöäkin. (Nauraa).

ELVIRA. Hyi, kuinka katala mies sinä kumminkin olet. Etkös muista viime kerralla kun hän tarjosi sinulle satamarkkasta, mitä teit?

TEOFILUS. Viskasin sen laattialle. Sen tein ja niin tekisin nytkin aivan samalla tavalla.

ELVIRA. Kaunis kunnia! Kaunis appi-isä!

TEOFILUS. Eikö hän ole jo yllinkyllin Stellalle lahjoittanut kaikenlaista? Laskeppas yhteen kaikki, eiköhän summa nouse satoihin jo? --

ELVIRA (ylpeästi). Kelle hänen sitten pitäisi lahjoja antaa, jos ei omalle morsiamellensa? Vaan kulta rannerengasta ja kallista kultakäätyä ei voi uuniin panna eikä pöydälle ruuaksi asettaa. -- Voi, voi kun hän nyt taas näkee tämän köyhyyden! -- Kesällä panin pantiksi kaiken, minkä voin, enkä vieläkään ole jaksanut niitä lunastaa -- ja nyt -- --

TEOFILUS. Saan työtä, lunastat kyllä. -- Mitä sitten jos näkee? Päinvastoin minä hänelle kaiken rehellisesti aion kertoa -- -- --

ELVIRA (kiljahtaa). Ole jo! Voi, voi sitten sinä vasta kaunista saat aikaan! Säret lapsemme tulevaisuuden järkinään. (Itkee).

TEOFILUS. Jos hänen rakkautensa särkeytyy niin vähällä, no särkyköön sitte vain! Ei siitä vaaraa! Jos minullekin joku ystävä olisi ajoissa kertonut sinun tuhansiesi perijuurta -- -- niin -- -- --

ELVIRA. Jotka sinä tuhlasit, senkin -- -- (änkyttää). Nyt vielä lapsemme tulevaisuuden särkisit! Ole vaan hankkimatta puita -- kyllä minä itsekin niistä huolen pidän, onkos näet ensikerta! -- -- --

TEOFILUS. Parasta on kun lähden tieheni mokomankin marisijan tienovilta -- -- vaikka suoraan -- -- (mumisee itsekseen ja pukeutuu, menee ulos).

ELVIRA (hänen jälkeensä). Älä näytä kotiin naamaasi ennenkuin puita hankit! --

HESSU (punaisena tuo ämpärin ja rievut). No nyt on siellä kyllä siisti. Passaa nyt vieraiden tulla. Laattia on kirkas ja paistaa kun järven sileä selkä talvispäivän auringon valossa.

ELVIRA (kaataa poroja). Juo nyt Hessu kahvia. Sitten otat ämpärin ja käyt sialle hiukan ruokaa hankkimassa.

HESSU (huuhtoo käsiään). Eikös se rouva sitä sikaa jo hävitä poiskin, nyt kun joulukin jo tulee?

ELVIRA. Tietysti, tietysti, mistä sitä joulukinkkua sitten saataisiin? Huomen aamuna pistetään naku suolaan.

HESSU. Nyt kun jouluvieraitakin tulee, saanko minäkin sitten palkkani?

ELVIRA (peljästyneenä). Koko vuosipalkanko nyt jo tahdot?

HESSU. Niin nähkääs rouva tuota (osoittaa kenkäänsä). Eikös oikein ammota jo aikalailla? Koko palkan pyytäisin käteeni. Jos on puutos leivästä, saa tarjota seivästä, sekä vetää esiliinaa tiukemmalle, mutta kengät, -- aijaijai! (heiluttaa ruumistaan).

ELVIRA. Puolet, viisi markkaa, saat sitte joulu-pyhäin jälkeen. Mutta joudu nyt, joudu. Ei pidä nakulle paljon hankkia -- senverran vaan, että hengissä huomiseen pysyy. -- Pyydä samalla Kuivalaiskalta niitä kaalin lehtien tähteitä ja tuo kaikki kotiin, mutta joutuin!

HESSU (juo). Joutuin, sanoi åldermanni, pisti riihen tuleen! (menee).

ELVIRA (huokaa). Kuinka paljon köyhän ihmisen tulee kärsiä puutosta, sitä ei arvaa moni, joka istuu huoletonna keinutuolissansa piikojansa komennellen. Ihan kuin tuo Kuivalaiskakin tuossa naapurissa marisee ja yhä riitelee koko päivät piikansa kanssa. Mokomakin kauppiaan rouva -- itsekin oli ennen piikana, mutt'ei nyt sitä enään muista ollenkaan: kuin kissasta tulee karhu on se aika pöpö! Ja kun tohtori kielsi häntä tuonnottain kyökissä riitelemästä, kutsuu hän nyt piikansa saliin ja pauhaa niin, että karsta katolta karisee! Se on paljon terveellisempää kun saa salissa oikein pauhata. Ei, ei ne rikkaat osaa aavistaa köyhän ihmisen kärsimyksiä ollenkaan! En minäkään ennen vanhaan osannut luulla että elämä on tällaista! Voi jos joku olisi minulle siitä sanonut silloin kun isäni avarassa Tuorlan hovissa huoletonna käyskentelin koko kodin ilona ja lemmittynä! Ja sitten -- kun Hynninen osti koko tilan -- voi Hynnis-vainaja! Siinä oli mies kuitenkin siinä vainajassa, vaikka hän ei ollutkaan mitään korkeita kouluja käynyt! Mutta sitten kun tälle vaimoksi rupesin: tyhjä olj tupa tultuain, autio avattuain! (kuuluu kopinaa ovelta). No kukas siellä nyt taas tulla kopsii? -- Ei saa edes noilta vierailtakaan rauhaa, mokomassakin kestikievarissa. (Menee ovelle, äreästi). Noh, kukas siellä? --

ROUVA TELJE. Hyvä päivä taloon! Miten täällä nyt jaksetaan?

ELVIRA (Lyö Kädet yhteen). No jopas sinun tokkiisa! Hyvänen aika! Tulee mies meren takainen, ei tule turpehen alainen. Tervetuloa, rouva Telje! (riisuu vieraan turkkia ja hymyilee kohteliaasti kumarrellen).

ROUVA TELJE. Ei olisi minulla aikaa viipyä ollenkaan! Sivumennen minä vaan pistäysin katsomaan, mitenkä Stelia edistyy pitsieni kanssa. Tahtoisin niitä lahjoittaa joulupukin kuletettaviksi.

ELVIRA. Rouva insenöörskä on nyt niin hyvä käy sisään vaan. -- Stella on pitänyt semmoista kiirettä, ei ole joutanut paljon nukkumaankaan -- ihan on nääntymässä poloinen.

ROUVA TELJE. No kelläs nyt ei olisi kiireitä! Näin joulun edellä! Meidänkin talossa on parhaillaan insenöörillä omat apulaisensa, minulla sitte, paitsi piikoja, toinen päiväläinen kutoo mattokangasta, toinen leipoo joululeivoksia. Ja kova on kiire ihan jok'ainoalla.

ELVIRA. Olkaa niin hyvä, rouva insenöörskä, suvaitkaatte käydä tänne kamariin. Kahvi joutuu paikalla ja jo Stellakin luultavasti pian saapuu kotia.

ROUVA TELJE. Ei mihinkään puuhaan minun tähteni, rouva Klimmi, minä pyydän. Olen juonut kahvia; mutta jos saisin nähdä niitä pitsiä, olisin hyvin iloinen.

ELVIRA. Olkaa niin hyvä, tänne näin! (avaa oven). Suokaatte anteeksi, kun ei huoneetkaan ole oikein korjuussa vielä! (kiekailevat ovessa).

ROUVA TELJE. Eihän mitä -- minä -- tulin niin epäsuotuisaan aikaan, Suokaatte anteeksi, rouva Klimmi! (menee edellä viimeinkin).

HESSU (kantaa kaalinlehtiä). No niin Hessu, pitää nyt olla silmät sirkeinä, korvat virkeinä, hyppysillä kova kiire, jaloista ei tolkkuakaan! Nyt tulee jouluvieraita! (huomaa turkin). Mutta äläpäs huoli -- -- niitä onkin jo täällä! -- Naisväen nuttu! no nyt taas kahvinkeittoon! Anna nyt Hessu näkyä, että sull' on jalat alla -- menen vaikka nakulle seuraa pitämään sikoläät -- --

ELVIRA (söpöttää ovella). Hessu! saitko sinä niitä nakun purtavia? Mihin nyt on meno taaskin? Sissoo, laita tulta! sukkelaan kahvikannu tulelle. Tahi anna minä laitan tulta, juokse sinä Kuivalaiskalta vähän lainaksi sokeria ja yksi leipä, tuo samalla leipurista 25 pennin edestä vaikka tipoja. He! tuossa on raha. (Kaivaa nenäliinan kolkasta).

HESSU. Vaan jos se Kuivalaiska ei antaisi sokeria, tuonko sittenki tipusia?

ELVIRA. Taaskin kyselet siinä! Sano että paikalla laina maksetaan kun vaan Stellaryökkinä kotiin joutuu. Kyllä hän antaa, puhu vaan kauniisti kahdenkesken! (etsii vanhan korin, särkee sen, laittaa tulta).

HESSU (ovessa). No nyt siis jalat selkään, sokeria, leipä ja tipusia! Joko menen, vai vieläkö muuta on asiata?

ELVIRA. Ei mitään! Mene vaan joutuin!

HESSU. Joutuin, joutuin kun Kiiskis vainaan rampa hevonen! Kyllä kiirehdin, siksi kun se kahvikin joutuu mokomalla laholaudalla. Hei nyt mentiin! (menee)

ELVIRA. Nyt hänen vielä piti jäädä siihen istumaan -- mokomakin kahvinvaivanen! Saappas nyt tulta palamaan siinä, ei ole sytykkettä ei muuta! (raapii päätään, koppaa pöyytälaatikosta vanhoja sanomalehtiä, sytyttää niitä). On tämä nyt oikea kestinaika, tämä! Ihan jo päätä huimaa! Eikä sieltä tule tuo Stellakaan kotia jo, minne menee, sinne jää istumaan kun kala verkkoon.

ROUVA TELJE (tulee). Suokaatte anteeksi, en nyt malta enään odottaa. Lyhyet päivät nähkääs! Kiitos niistä villakutouksista, jotka Stella lähetti, ne olivat niin oivallisesti tehdyt! Jos Stella voisi käydä iltapäivällä tuomassa niitä pitsiä kotiini, olisin minä hyvin iloinen! Tuossa on hänelle rahat kutouksista. Älkäätte pahastuko, jos tässä annan ne teille. (Antaa setelin).

ELVIRA. Se on ihan sama kelle! Kiitoksia paljon! Stella ei mitenkään jouda tänä iltana tulemaan. Hän odottaa sulhoansa, joka tulee luoksemme joululomaansa viettämään!

ROUVA TELJE (pukeutuu, Elvira auttaa). No sehän tulee oikein hauskaa kun saatte niin toivotun vieraan! Joulu tulee ikäänkuin kaksinkertaiseksi juhlaksi silloin. Milloinka häät vietetään, älkää pahastuko uteliaisuuttani? --

ELVIRA. Keväällä vasta, pääsiäisen jälkeen. Emme muuten mitenkään ennätä laittaa morsiusvaatteita kuntoon! Niin on paljon tehtävää! Kaikki on alusta alkain ommeltava ja kudottava! Siihen minäkin ennätän laitattaa mustan silkkileninkini kuntoon. Siihen täytyy vielä noin parikymmentä kyynärätä tuottaa kangasta ulkomailta. Ei täällä semmoista saa mistään.

ROUVA TELJE. Kukas ompelee Stellan morsiusleningin?

ELVIRA. Se tuotetaan suoraan Pariisista von Marschen tehtaasta. -- Eihän sitä täällä kukaan osaa valmistaa niinkuin Stella tahtoo.

ROUVA TELJE. Valkonen luultavasti?

ELVIRA (ylpeästi). Tietysti ja komea, sen minä tohdin vakuuttaa. Voi, jos rouva insenöörskä joutaisi nyt hiukan odottamaan kahvia -- paikalla tulee Stella kotia ja sitten hän näyttäisi kaikki ne kulta kapuset ja lahjat, joita hänen sulhonsa hälle on lahjoittanut! Voi, voi, voi kuinka hän on hyvä mies kuitenkin. Ei minulle Hynnis-vainaja, vaikka olikin rikas, semmoisia eläessänsä ostellutkaan! Mutta pois sitä elettiin sentään ja hyvin tuota toimeen tultiinkin!

ROUVA TELJE. Onhan teillä palvelijatar tietysti?

ELVIRA (ylpeästi). Tiettyä se on! Kukas tässä nyt jaksaisi ypö yksin, Stella kutoo ja virkkaa -- --

ROUVA TELJE (katselee kangasta). Kaunis hyvin on malli kankaassa! Kellä vaan on tarmoa, aina se eteenpäin pääsee!

ELVIRA. Luonnollisesti, eikä meillä olekkaan mitään hätää! Meidän piikatyttö on nyt tuhma, äsken tullut maalta, mutta pyhäin perästä tulee meille oikein tanakka kankuripiika.

ROUVA TELJE. Jaha! Terveiseni Stellalie! Hyvästi!

ELVIRA. Hyvästi! hyvästi! (saattaa ovesta). No, Luojan kiitos, meni. Olisi nyt voinut tuon rahapennisen jo kauan aikaa suorittaakin, mutta hyvä tuo nyt oli näinkin. Ihan polttavaan hätään toikin! Nyt ostan puita ja jauhoja. Eipä totta mar muuta saakkaan ja aina vielä sittenkin uupuu. No hyvä on näinkin: puista on huoletta, leipä riittää, sianlihaa, maukasta läskiä saan huomenna ja ansaitseehan se Stellakin vielä, jahka työt käsistään jouduttaa. Kyllä nyt vielä menee mukiin kunnes Stella on kotona -- entäs sitten, entäs sitten? Kuinka elämään ruvetaan? Voi, voi tokkiisa! (vaipuu ajatuksiin).

STELLA (hyvässä puvussa). Kaikki kävi hyvin äitikulta, (pyörähyttää häntä iloisena ympäri tanssien). Työt kelpasivat kaikki tyyni. Rahaa sain, katsos kuinka paljon! (näyttää kukkaroansa, jota helistää). Nyt vaan tuumataan, miten ne parhaiten jakoon saadaan. Oi kuinka saamme hauskan joulun!

ELVIRA. Tietysti hauskan! Puista ja jauhoista on huoli pidetty! Insenöörskä Telje kävi täällä, pitsiänsä valmiiksi tahtoi.

STELLA. Ja minä olisin niin mielelläni sulholleni laittanut jotain joululahjaksi. Mutta aikaa, jota on olevinaan enin, sitä on minulla kaikkein vähin. -- En mitään tehdä ennättänyt hänelle, jolle kumminkin tekisin kaikki. (Istuu kutomaan).

ELVIRA. Mitä sitä suret. Kuhan nyt muut tehtävät kaikki kuntoon saamme. Eihän sulhasta saa niin ottaa vastaan kun mitä muuta vierasta. "Kaikki pitää laittaa järjestykseen," sanoin äsken isälle -- no, hän suuttui silmittömästi ja meni kotoa pois. Menisi nyt edes puita ostamaan -- hankkisi ne kotiin -- mutta äläs nyt muuta! -- Kyllä se silloin ei tule, kun tarvis olisi. Älä nyt rupea kutomaan. Laita suojat kuntoon.

HESSU (kantaa leivän paperissa ja tipuja pussissa). Noh! huusi varis kun nokka katkes! Eihän se kahvi vielä kiehukkaan, eikä tulikaan pala! Ja-a, sen minä sanon että siinä vasta urakka on, ennenkuin sen palamaan saa! Siinä ollaan niin tiukalla kun Mannisen lehmä oven välissä, sanon minä! Teenkö tulta, vai?

ELVIRA. Ei keitetä kahvia ollenkaan. Vieras meni pois, ei odottanut.

HESSU (puhaltaa käsiinsä). Noh, mitäs nyt? Tätäkö haromaa kuuraamaan, perujako raapimaan tahi mikä työ ensiksi määrätään?

ELVIRA. Ei ole peruja nyt kotona. Saitko Kuivalaiskalta sokeri-lainaa?

HESSU (kaivaa taskustaan paperikäärön). Antoihan tuo kahdeksan palaa, juuri ja happamesti väänsi suutansa, niinkuin olisi saanut karpaloita poskeensa. Hienosti se olla pitää, vaikka tuohon paikkaan haletkoon! hän sanoi.

STELLA (kiivaana). Joko taas kävit lainaamassa? Olenhan sanonut: ei saa mennä! Ihme ja kumma kun ei saa tottelemaan ollenkaan! Vie heti pois, paikalla! kuuletko!

HESSU (tuhmana). Ei niin kiirettä ole ett'ei mennä ehdi. Sinne naula on ennenkin mennyt, minne sen vasara ajaa! Rouva itse lainaa ja itse velkansa rehellisesti maksaa, ei tämä ole ensikerta. Tella-ryökkinä ei antaisi edes kahvi-tilkkaa -- -- --

STELLA. Älä jatka enään! Rupea töihisi, äläkä siinä seiso!

HESSU (yksitoikkoisesti). Tee työtä kun orja palkatonta, seiso aikaa olematointa. Kun on kova kiire, silloin paina puuta, kunnes kiire on ohi juossut! Mutta rouva, enhän ole tänään vielä mitään haukannutkaan, vaikka äsken Kuivalaiskalta leivän kävin noutamassa. Leikkaanko paloiksi, vai syönkö kokonaan Jumalan viljan? (leikkaa pari palaa).

ELVIRA. Hessu, Hessu mimmoinen sinä olet!

HESSU (panee suolaa leivälle). A kyll' meill passaa elää: a kyll meill' on hyvä rooka! Rasvanen sillin soolavesi ja haalikka potaatti. En minä jaksa syömättä elää kun Tella-ryökkinä!

ELVIRA. Syö nyt kylliksesi ja marssi sitten ostoksille!

HESSU (syö). Syö, syö syksyllä tapetaan!

STELLA. Ole nyt hiljaa edes.

HESSU. Kyllä sitten tarkenenki kuhan tämän leivän jauhan, jouluhan nyt tulee ja silloinpa saan niin suuret läskikingot omasta nakusyöttiläästäni, ett'ei suinkaan huoli peljätä, jotta palaset lautaseltani pois haihtuvat, niinkuin muulloin on tapana. Tella ryökkinä! lihapalat minun lautasellani ovat aina näkymättömässä muodossa. Uskotteko sitä?

STELLA. Voi kun mamma kehtaa pitää noin tuhmaa ihmistä kotonansa. En minä suinkaan!

HESSU (puree leipää). Enkä minäkään. Entäs vehnäset: ne ovat hienommat kun harsot herrasryökkinäin silmillä -- ihan!

STELLA. No leipää on toki runsaasti -- --

HESSU. Runsaasti kaloja! huusi kummin Kaisa, kun verkko repes! Leipää on runsaasti kun vaan jaksaa lainoissa juosta!

STELLA. Ja se on ikävä seikka! Nytkin mamma lähetti lainaamaan ihan suotta, syyttä, pakotta!

ELVIRA. Pitikö minun sitten ottaa epäkohteliaasti vastaan semmoista vierasta kun insenöörskä Telje on? Niinkö? Aina minä kaikki huonosti teen -- se on sama jos istun tahi seison -- muut saavat surutta elää! Minä yksin olen syntisäkki, maalitaulu. (Itkee).

STELLA. Ei, paras on että rupean panemaan taikinan juurta joululeivoksia varten.

ELVIRA. Entäs jauhot ja voi ja munat ja muut tarpeet? Kotona ei ole mitään.

STELLA. Ne saa Hessu ostaa. Tule tänne Hessu, niin selvitän sulle mitä ostat. (Menevät).