Part 9

Kysyttäessä saatiin tietää, että luuloteltu Anna Catherick oli tällä hetkellä ulkona hankkiakseen itselleen jotain liikuntoa laitokselle kuuluvalla kävelypaikalla. Eräs hoitajatar tarjoutui saattamaan neiti Halcombea sinne, ja lääkäri pysähtyi muutamiksi minuuteiksi, koska muudan sairas kaipasi hänen tarkastustansa, minkä jälkeen hän taas aikoi etsiä vieraansa puistosta.

Hoitajatar saattoi neiti Halcomben kaukaiselle, sievästi järjestetylle, varjokkaalle kävelypaikalle, ja katsottuaan ympärilleen poikkesi hän polulle, jota molemmin puolin varjostivat korkeat pensaskasvit. Jonkun matkan päässä lähestyi hitaasti kaksi naista. Hoitajatar osoitti heitä ja lausui: "Tuossa tulevat Anna Catherick ja hänen hoitajattarensa, joka vastaa kaikkiin haluamiinne kysymyksiinne." Näin sanoen läksi hoitajatar pois ryhtyäkseen tavalliseen tehtäväänsä.

Neiti Halcombe lähestyi puoleltansa ja molemmat toiset omaltansa. Kun he olivat toisiansa aivan lähellä, pysähtyi toinen heistä silmänräpäykseksi, katsoi hartaan innokkaasti äskentullutta vierasta, riistäytyi irti saattajastaan ja heittäytyi neiti Halcomben syliin.

Samana hetkenä tunsi neiti Halcombe sisarensa -- tunsi kuolleen ja kuitenkin elävän! --

Oli onni vastaisiin toimenpiteisiin nähden, ett'ei kukaan muu tänä hetkenä ollut läsnä kuin hoitajatar. Hän oli nuori nainen ja hämmästyi niin tämän kohtauksen johdosta, ett'ei hän ensin kyennyt sekautumaan siihen. Kun hän vihdoinkin oli ällistyksestään tointunut, vaati neiti Halcombe koko hänen huolenpitonsa, sillä hän oli silmänräpäyksessä vaipunut maahan mitä ankarimmassa ponnistuksessa ollakseen itse menettämättä järkeänsä tämän liikuttavan havainnon takia. Muutamien minuuttien kuluttua onnistui hänen kuitenkin lujan tahtonsa ja luontaisen rohkeutensa avulla voittaa tämä heikkous ja hän huomasi, kuinka äärettömän välttämätöntä oli palauttaa koko mielenmalttinsa onnettoman sisarensa vuoksi.

Hän sai luvan puhua yksin sairaan kanssa sillä ehdolla, että he pysyivät hoitajattaren nähtävissä. Ei ollut aikaa kysellä -- koettaa vain todistaa tuolle onnettomalle, kuinka välttämätöntä hänen oli olla levollinen, ja vakuuttaa hänelle, että toimitetaan nopeasti apua hänen vapauttamisekseen. Toivo päästä mielisairaalasta oli kyllin rauhoittamaan lady Glydeä ja saamaan hänet käsittämään, mitä hänen piti tehdä. Neiti Halcombe palasi sen jälkeen hoitajattaren luo, pisti kaiken kullan, mikä hänellä oli taskussaan -- kolme sovereigniä -- hänen käteensä ja kysyi, milloin ja missä hän voisi saada puhua yksin hänen kanssaan.

Nuori nainen näytti ensin sekä hämmästyneeltä että epäilevältä. Mutta kun neiti Halcombe oli sanonut haluavansa tehdä hänelle vain muutamia kysymyksiä, joita hän tällä hetkellä ei liiallisen mielenliikutuksen takia voinut esittää, eikä tarkoittavansa millään tavoin houkutella hoitajatarta tekemään mitään vääryyttä, otti tämä kullan vastaan ja esitti kello kolmea huomispäivänä sopivaksi keskusteluhetkeksi. Hänellä olisi silloin tilaisuus hiipiä ulos puoleksi tunniksi, ja kun mielipuolet olivat syöneet päivällisensä, tahtoi hän kohdata vierasta naista syrjäisellä paikalla korkean, pohjoiseen päin olevan muurin edustalla, joka suojasi pikku puistoa. Neiti Halcombella oli vain aikaa hyväksyä tämä ehdotus ja kuiskata sisarelleen, että hän saisi kuulla häneltä enemmän seuraavana päivänä, kun lääkäri tuli heidän luokseen. Kun lääkäri huomasi vieraansa surullisen ulkomuodon, selitti neiti Halcombe että Anna Catherickin ensi näkeminen oli surettanut häntä. Niin pian kun hän voi, otti hän jäähyväiset -- se on niin pian kun hän voi irtautua onnettoman sisarensa läheisyydestä.

Varsin nopea miettiminen, kun hän oli kyllin rauhoittunut voidakseen havaita jotakin, sai hänet vakuutetuksi, että joka yritys koettaa laillisilla keinoilla hankkia lady Glydelle vapaus ja nyt heti saattaa hänet jälleen oikeuksiinsa, tuottaisi, joskin se onnistuisi, ajanhukkaa, joka voisi tulla vaaralliseksi hänen sisarensa ymmärrykselle, mikä jo oli heikennyt sen kärsimyksen kauhuista, jonka hän oli saanut kokea, ja siitä asemasta, jossa hän oli. Tullessaan Lontooseen oli neiti Halcombe jo päättänyt hoitajattaren avulla salaa pelastaa Lauran mielisairaalasta.

Hän meni heti pankkiirinsa luo ja nosti koko sen pikku omaisuuden, mikä hänellä oli ja mikä kohosi lähes seitsemäänsataan puntaan. Varmasti päättäen maksaa, jos niin tarvitaan, sisarensa vapauden joka shillingillä, mikä hänellä oli, saapui hän huomispäivänä sovitulle kohtauspaikalle mielisairaalan puiston muurin edustalla.

Nuori nainen oli jo siellä. Neiti Halcombe pyrki varovasti siihen, mitä hän aikoi esittää, tehden useampia valmistavia kysymyksiä. Hän sai tietää silloin muun muassa, että se hoitajatar, jonka oli vartioitava oikeaa Anna Catherickiä, oli, vaikkakin hän oli syytön tämän pakoon, joutunut vastaamaan siitä ja menettänyt sen johdosta paikkansa. Sama rangaistus lisäsi nainen, kohtaisi häntäkin, jos luultu Anna Catherick toisen kerran pelastuisi. Tällä hoitajattarella oli sitä paitsi erityinen syynsä saada pitää paikkansa. Hän oli kihloissa ja hän ja hänen sulhasensa odottaisivat siksi, kunnes he yhteisesti olisivat säästäneet kahden tai kolmensadan punnan summan talouden alkuun panemiseksi ja pääomaksi. Hänen tulonsa täällä olivat hyvät, ja säästäen toivoi hän kahteen vuoteen voivansa antaa pikku osansa summaan.

Nyt alkoi neiti Halcombe puhua avonaisemmin. Hän selitti, että luuloteltu Anna Catherick oli hänen läheinen sukulaisensa; että hän onnettoman erehdyksen johdosta oli joutunut mielisairaalaan ja että hoitajatar tekisi hyvän ja kristillisen työn, jos hän tahtoisi auttaa heitä saamaan jälleen toinen toisensa. Ennenkun hän ennätti väittää sanaakaan vastaan, otti neiti Halcombe neljä sadan punnan pankkiosoitetta lompakostaan ja tarjosi ne naiselle korvaukseksi vaarasta, johon hän antautuisi, ja paikasta, jonka hän luultavasti menettäisi.

Hoitajatar epäröi, kumminkin vain epäilyksen ja hämmästyksen takia. Neiti Halcombe kehoitti häntä vakavasti olemaan viivyttelemättä.

"Te teette hyvän työn", toisti hän, "Te autatte siten enin loukattua ja onnettominta naista maailmassa. Kas siinä on Teidän myötäjäisenne palkkioksi. Tuokaa hänet tänne luokseni, ja minä panen nämä neljä pankkiosoitetta käteenne, ennenkun minä vien hänet mukanani pois."

"Tahdotte antaa minulle kirjeen, jossa Te ilmoitatte kaiken tämän ja jonka minä voin näyttää sulhaselleni hänen kysyessään, kuinka olen saanut nämä rahat?" kysyi nainen.

"Tämän kirjeen tuon minä mukanani allekirjoitettuna", vastasi neiti Halcombe.

"Sitten tahdon koettaa!"

"Mutta milloin?"

"Huomenna."

Kiireessä sovittiin siten, että neiti Halcombe palaisi hyvissä ajoin huomenna ja odottaisi siellä, puiden joukkoon piiloutuneena -- mutta kuitenkin aina läheisyydessä. Hoitajatar ei voinut määrätä mitään varmaa aikaa, koska varovaisuus vaati jättämään kaikki asianhaaroista riippumaan. Siten erosivat he.

Neiti Halcombe oli paikalla ennen kello 10:ltä huomisaamuna. Hän odotti toista tuntia. Tämän ajan kuluttua tuli hoitajatar kiireesti astuen muurin kulman ohi ja saattaen lady Glydeä, jonka hän oli viisaasti pukenut omiin vaatteisiinsa, ja kun he saapuivat neiti Halcomben luo, laski tämä heti rahat ja kirjeen hänen käteensä -- ja sisarukset olivat taasen yhtyneet.

Neiti Halcombe ilmoitti hoitajattarelle suunnitelman, kuinka ahdistaminen voitaisiin johdattaa harhaan, kun pako huomattaisiin. Hänen pitäisi näet palata mielisairaalaan ja toisten hoitajattarien läsnä-ollessa mainita, että Anna Catherick oli äsken kysynyt useampia kertoja, kuinka pitkälti oli Lontoossa Hampshireen; että hän sitten pitäisi odottaa niin kauan kuin suinkin mahdollista ja vasta sitten, kun pako välttämättömästi huomattaisiin, nostaa melu ja ilmoittaa, että Anna oli hävinnyt. Tämä johtaisi lääkäriä siihen ajatukseen, että hänen sairaansa oli palannut Blackwater-Parkiin uuden omituisen päähänpistonsa takia, että hän olisi lady Glyde; ensi tutkimus tehtäisiin epäilemättä sille taholle.

Hoitajatar suostui seuraamaan neuvoa -- hän suostui siihen sitä mieluummin, kun se tarjosi hänelle keinon suojella itseänsä pahempia seurauksia kuin paikan menettämistä vastaan, siten että hän jäisi sairashuoneeseen ja esiintyisi siis ainakin näennäisesti syyttömänä. Hän palasi heti takaisin eikä neiti Halcombe suinkaan hukannut yhtään aikaa, vaan saattoi sisarensa Lontooseen. Saman päivän iltapuolella matkustivat he junalla Carlisleen ja saapuivat yöllä Limmeridgeen ilman minkäänlaisia ikävyyksiä ja vaikeuksia.

Loppuosan matkastaan olivat he yksin vaunussa, ja neiti Halcombe oli siten tilaisuudessa kokoamaan sellaisia tietoja kuluneesta ajasta, joita hänen sisarensa hämmentyneen ja heikon muistinsa avulla voi antaa. Se kammostuttava kertomus, jonka hän tällä tavoin sai salahankkeesta, tuli paloittaiseksi, usein surullisen hajanaiseksi ja vajavaksi. Niin puutteellinen kuin tämä kertomus olikin, täytyy se kumminkin tähän liittää, ennenkun seuraavan päivän tapahtumat Limmeridge-Housessa päättävät nämä valaisevat viittaukset.

* * * * *

Lady Glyden kertomus niistä tapahtumista, jotka sattuivat hänen matkansa jälkeen Blackwater-Parkissa alkaa hänen saapumisestaan lounaisen radan asemalle Lontoossa. Hän oli unhottanut etukäteen merkitä päivän, jolloin hän läksi matkallensa. Kaikki toivo saada selville tämä tärkeä päivämäärä joko häneltä itseltään tai rouva Michelsonilta täytyi siis ainaiseksi jättää.

Junan saavuttua huomasi lady Glyde kreivi Foscon jo olevan odottamassa häntä. Hän seisoi vaunun ovella sitä avattaessa. Oli tavattoman monta matkustajaa ja syntyi aika sekamelska, kun jokaisen piti saada matkatavaransa. Henkilö, joka kreivi Foscolla oli mukanansa, koetti hakea lady Glyden tavaroita, jotka olivat merkityt hänen nimellään. Hän ajoi pois yksin kreivin kanssa vaunuissa, joihin hän ei kiinnittänyt mitään erikoista huomiota.

Hänen ensi kysymyksensä asemalta lähdettyä koski neiti Halcombea. Kreivi vastasi, ett'ei neiti Halcombe ollut vielä matkustanut Cumberlandiin. Lähemmin miettien oli hän nimittäin epäillyt, olisiko viisasta laskea neiti Halcombe niin pitkälle matkalle ilman muutamain päiväin lepoa.

Lady Glyde kysyi sen jälkeen, oliko hänen sisarensa silloin kreivin talossa. Hän muisti kreivin vastauksen varsin epäselvästi; hän luuli varmasti muistavansa vain kreivin selittävän, että hän nyt saattaisi hänet neiti Halcomben luokse. Lady Glyde tunsi Lontoota niin vähän, ett'ei hän voi sanoa, mitä katuja he ajoivat. Vaunujen vihdoinkin pysähdyttyä olivat he kapealla kadulla erään torin läheisyydessä -- paikka, jossa oli puoteja, julkisia rakennuksia ja paljon väkeä.

Näistä tiedoista päättäen, joista lady Glyde sanoi olevansa varma, näyttää selvältä, ett'ei kreivi Fosco vienyt häntä S:t Johns Woodissa olevaan omaan asuntoonsa.

He menivät erääseen taloon ja portaita ylös pihanpuoleiseen huoneeseen, joka oli ensi tai toisessa kerroksessa. Kaikki hänen kapineensa tuotiin tarkoin ylös. Naispalvelija avasi oven ja eräs tummapartainen herra, nähtävästi ulkomaalainen, tuli heitä eteisessä vastaan varsin kohteliaasti ja pyysi heitä nousemaan portaita ylös. Vastaukseksi lady Glyden kysymyksiin vakuutti kreivi hänelle että neiti Halcombe olisi talossa ja että hänelle heti ilmoitettaisiin sisarensa tulosta. Hän ja ulkomaalainen menivät sitten tiehensä ja jättivät lady Glyden yksin huoneeseen. Se oli kalustettu vaatimattomaksi vierashuoneeksi ja ikkunasta oli näköala pihalle.

Täällä oli kumminkin äänetöntä ja hiljaista; ei mitään askeleita kuulunut käyvän ylös- eikä alaspäin -- vain sen huoneen, jossa hän oli, allaolevasta huoneesta voitiin kuulla kumeaa, epäselvää sorinaa ja useampien miesäänten puhetta. Hän ei ollut kauvan yksin, kun kreivi taaskin tuli huoneeseen sanoakseen hänelle, että neiti Halcombe nukkui parhaallaan ja ett'ei häntä siis pitäisi häiritä. Hän toi mukanaan huoneeseen englantilaisen herran, jonka hän pyysi saada esittää ystävänään.

Tämän merkillisen esittämisen jälkeen -- jossa, mikäli lady Glyde voi muistaa, ei mitään nimiä mainittu -- jäi hän yksin vieraan kanssa. Tämä oli varsin kohtelias mutta saattoi hänet levottomaksi ja vaivasi häntä tekemällä muutamia häntä koskevia kummallisia kysymyksiä ja terävästi silmäämällä häntä. Viivyttyään huoneessa hetkisen, meni vieras pois, ja pari minuuttia myöhemmin tuli toinen tuntematon, myöskin englantilainen, huoneeseen. Tämä mies esitti itsensä kreivi Foscon ystäväksi ja hänkin katsoi lady Glydeen niin kummallisesti ja teki hänelle muutamia omituisia kysymyksiä mainitsematta koskaan, kuten lady Glyde muistelee, hänen nimeänsä, jonka jälkeen hänkin meni entisen tavoin tiehensä. Kaikesta tästä tuli hän niin peljästyneeksi itsensä vuoksi ja niin levottomaksi sisarensa takia, että hän päätti lähteä portaita alas ja kääntyä hakemaan siltä ainoalta naiselta, jonka hän oli nähnyt talossa, nimittäin tarjoilijattarelta, joka oli avannut oven, turvaa ja apua.

Juuri kun hän nousi ylös tuoliltaan, tuli kreivi takaisin huoneeseen.

Samassa silmänräpäyksessä kun hän tuli näkösälle, kysyi lady Glyde kiivaasti, kuinka kauan lykättäisiin hänen kohtaustaan sisarensa kanssa. Ensin vastasi kreivi välttelevästi, mutta kun lady Glyde vakavasti vaati päästä neiti Halcomben luo, myönsi hän, ett'ei tämä läheskään voinut niin hyvin, kuin hän tähän asti oli uskotellut. Hänen äänensä ja kasvojensa ilme, lausuessaan nämät sanat, kammotti siihen määrään lady Glydeä tai oikeammin sanoen lisäsi niin kiusaavasti sitä levottomuutta, jota hän oli tuntenut molempain outojen miesten seurassa, että äkkipikainen voimattomuus valtasi hänet, ja hän oli pakotettu pyytämään lasillisen vettä. Kreivi huusi ovelta lasin vettä ja hajusuolaa, jotka tummapartainen muukalainen toi sisään. Mutta kun lady Glyden piti juoda, oli vedellä niin kummallinen maku, että hän tunsi vielä enemmän olevansa pyörtymäisillään ja tarttui nopeasti hajusuolaan hengittääkseen sitä. Samassa silmänräpäyksessä huimasi täydellisesti hänen päätänsä. Kreivi otti vastaan pullon, kun se putosi hänen kädestään, ja viimeinen, mitä hän tiesi, oli että kreivi taas piti sitä hänen nenänsä alla.

Tästä hetkestä lähtien näyttivät hänen muistelmansa olevan sekaisin, hajanaisia ja vaikeita sovittaa tosioloihin.

Hänen oma uskonsa oli, että hän myöhemmin illalla oli tullut tajuihinsa, että hän sittemmin oli poistunut tästä talosta, että hän -- Blackwater-Parkissa tekemänsä päätöksen mukaan -- meni rouva Veseyn luo, että hän siellä joi teetä ja oli yötä. Hän oli aivan kykenemätön sanomaan _miten, milloin_, tai kenen seurassa hän oli poistunut siitä talosta, johon kreivi Fosco oli vienyt hänet. Mutta hän päätteli edelleenkin olleensa rouva Veseyn luona ja, mikä merkillisempää, oli rouva Rubelle ollut auttamassa häntä riisuutumaan ja panemaan levolle! Hän ei voinut muistaa, mitä hän oli puhunut rouva Veseyn luona eikä ketä henkilöitä hän oli siellä nähnyt lukuunottamatta tätä rouvaa eikä sitä, miksi rouva Rubelle piti olla mukana auttamassa häntä.

Vielä epävarmempaa ja hämärämpää oli se, mitä tapahtui huomisaamuna.

Hän muisteli epämääräisesti ajaneensa pois -- mihin aikaan, ei hän voinut sanoa -- kreivi Foscon kanssa -- ja rouva Rubelle taaskin seuraajana. Mutta milloin ja miten hän poistui rouva Veseyn luota, sitä hän ei voinut sanoa; ei hän tiennyt sitäkään, mille suunnalle hän ajoi, missä hän laskeusi vaunuista tai olivatko kreivi ja rouva Rubelle mukana koko matkan. Tämä hänen surullinen kertomuksensa osa on täysin pimeä. Hän ei muistanut vähääkään, ei käsittänyt vähääkään, oliko yksi vai useampia päiviä kulunut -- kunnes hän äkkiä tuli tietoihinsa oudossa paikassa ja naisten ympäröimänä, jotka kaikki olivat hänelle vieraita.

Se oli mielisairaala. Siellä vasta kuuli hän itseään kutsuttavan Anna Catherickiksi, ja siellä -- tämän viekkaan salahankkeen viimeinen huomattava seikka -- huomasi hän olevansa puettu Anna Catherickin vaatteisiin. Ensi iltana oli hoitajatar näyttänyt hänelle joka vaatekappaleen nimikirjoitusta, sitä mukaa kuin hän oli riisuttu, ja lausunut hänelle, vaikk'ei vihaisesti eikä tylysti: "Älkää väsyttäkö meitä enempää uskottelemalla, että Te olisitte lady Glyde -- hän on kuollut ja haudattu ja Te elätte. Kas tässä on Teidän oikea nimenne selvään kirjoitettuna merkkausmusteella ja sama nimikirjoitus on kaikissa muissakin Teidän kapineissanne, jotka me olemme ottaneet säilöön viime näkemästämme -- Anna Catherick!" -- Ja nimi oli aivan oikein siinä, kun neiti Halcombe katseli sisarensa vaatteita illalla heidän palattuaan Limmeridge-Houseen.

Nämä olivat ne tiedot -- kaikki epävarmoja ja ristiriitaisia -- jotka voitiin lady Glydeltä saada matkalla Cumberlandiin. Neiti Halcombe ei halunnut kiusata häntä kyselemällä hänen oloaan mielisairaalassa; hänen mielensä oli liian heikko sietääkseen vielä tämän ajan muistelemista. Lääkäriltä oli neiti Halcombe saanut tietää, että lady Glyde oli otettu sairaalaan heinäkuun 27 päivänä. Tästä päivästä lokakuun 15 päivään, jolloin hän pakeni, oli hän ollut suljettuna; että hän oli Anna Catherick, oli tällä aikaa kovasti väitetty, ja että hän olisi täysjärkinen, oli ensi päivästä viimeiseen varmasti kielletty.

Arempi luonne olisi kärsinyt sellaisesta piinaamisesta. Ei yksikään mies olisi kestänyt sitä vahingoittumatta.

Heidän saapuessaan lokakuun 15 päivänä Limmeridgeen oli myöhäinen ilta, ja neiti Halcombe päätti vasta seuraavana päivänä uskaltaa väittää, että lady Glyde vielä eli.

Heti aamulla läksi hän herra Fairlien huoneeseen ja otettuaan tarkkaan huomioon kaikki mahdolliset varovaisuustoimenpiteet ja valmistukset, sanoi hän hänelle vihdoin, mitä oli tapahtunut. Niin pian kun herra Fairlien ensi hämmästys ja kauhistus oli ehtinyt asettua, selitti hän suuttuneena, että neiti Halcombe oli antanut Anna Catherickin pettää itsensä. Hän viittasi kreivi Foscon kirjeeseen ja siihen, mitä neiti Halcombe itse oli kertonut hänelle henkilöllisestä yhdennäköisyydestä Anna Catherickin ja hänen veljensä tytär-vainajan välillä, ja kielsi lujasti edes minuutiksikaan päästämästä huoneeseensa hullua naista, jonka tuominenkin hänen taloonsa oli häpeä ja loukkaus.

Neiti Halcombe poistui huoneesta, mutta päätti, kun hänen suuttumuksensa ensi kiivaus oli ehtinyt talttua, että herra Fairlie saisi nähdä veljentyttärensä, johon hän puhtaan ihmisyydenkin kannalta oli velvollinen, ennenkun hän sulkisi ovensa häneltä. Hän otti siis lady Glyden mukaansa hänen huoneeseensa. Kamaripalvelija koetti estää heitä pääsemästä sisään, mutta neiti Halcombe ei sallinut ehkäistä itseänsä, vaan raivasi tiensä herra Fairlien luo, saattaen kädestä sisartaan.

Se kohtaus, joka nyt seurasi, oli liian kiusallinen kuvattavaksi. -- Neiti Halcombe kärsi ajatellessaan sitä. Olkoon kylliksi sanottu, että herra Fairlie mitä varmimmin sanoin selitti, ett'ei hän tuntenut sitä naista, joka oli tuotu hänen huoneeseensa, ett'ei hän hänen ulkomuodostaan huomannut vähintäkään piirrettä, joka olisi saattanut hänet epäilemään, ett'ei hänen veljentyttärensä maannut haudattuna Limmeridgen kirkkomaassa, ja että hän pyytäisi lain apua, ellei tuo nainen ennen päivän päättymistä olisi poissa hänen talostaan.

Joskin katsoo herra Fairlien itsekästä välinpitämättömyyttä ja tunteen puutetta mustimmassa valossaan, niin oli kumminkin mahdotonta uskoa hänen voivan olla siihen määrään halpamielisen, että hän olisi tuntenut, mutta röyhkeästi kieltänyt veljensä lapsen. Oikein ja viisaasti otaksui neiti Halcombe, että hämmästys oli sotkenut hänen arvostelukykynsä. Mutta kun hän vetosi talon palvelijakuntaan ja huomasi, kuinka sekin oli -- lievimmin sanoen -- epävarma, oliko se nainen, jonka he näkivät, todellakin heidän entinen nuori emäntänsä vai Anna Catherick, jonka yhdennäköisyydestä hänen kanssaan he kaikki olivat kuulleet puhuttavan -- silloin oli se surullinen seikka kieltämätön, että lady Glyden ulkomuoto ja persoonallisuus oli kärsimyksen ja pitkällisen mielisairaalassa olon takia muuttunut paljon enemmän, kuin neiti Halcombe oli ensin luullut. Ilkeä rikos voi siis uhmata paljastamista yksin siinä kodissakin, jossa hän oli syntynyt -- niiden ihmisten joukossa, jotka vuosien kuluessa olivat nähneet hänet päivittäin.

Mutta vielä ei ollut kaikki toivo lopussa.

Lady Glyden kamarineitoa, Fannyä, joka nyt sattumalta oli poissa, odotettiin Limmeridgeen parin päivän kuluttua, ja luultavasti hän tuntisi emäntänsä, jonka kanssa hän oli ollut enemmän yhdessä ja joka häneen oli paljon enemmän kiintynyt kuin muihin palvelijoihin. Myöskin olisi lady Glyde salaa voinut jäädä taloon tai kylään, kunnes hänen terveytensä olisi palannut ja mielensä rauhoittunut. Hän voisi silloin varmasti esittää tapahtumia ja henkilöitä entisestä elämästään. Ja tällä tavoin tulisi totuus ajan pitkään näytetyksi hänen omain sanainsa paljon varmemmalla todistuksella.

Mutta ne olosuhteet, joissa hän oli voittanut vapautensa, tekivät tämän keinon aivan yksinkertaisesti toteuttamattomaksi. Vaino mielisairaalasta, vaikkakin hetkiseksi suunnattuna Hampshireen, suunnattaisiin sen jälkeen varmaan Cumberlandiin. Ja ne henkilöt, joiden tehtäväksi oli annettu ottaa kiinni pakolainen, voisivat muutamissa tunneissa olla Limmeridge-Housessa, ja nykyisessä mielentilassaan ollen käyttäisi herra Fairlie varmaankin vaikutustaan ja voimaansa auttaakseen heitä. Siksi täytyi neiti Halcomben sillä hetkellä luopua kaikista yrityksistä hankkia sisarelleen oikeuttaan ja viedä heti hänet pois paikasta, joka nyt oli vaarallisin hänen turvallisuudelleen -- hänen omasta kotipaikastaan.

Oli viisainta heti palata Lontooseen.

Suuressa kaupungissa katoaisivat kaikki jäljet heistä pian ja varmimmin. Ei mitään valmistuksia ollut tarpeen -- ei ystävällistä sanaa jäähyväisiksi kenenkään kanssa vaihdettavana. Tämän muistettavan päivän iltapuolella, lokakuun 16 päivänä, läksivät sisarukset matkallensa maailmaan ja käänsivät ainaiseksi selkänsä Limmeridge-Houselle.

He olivat ehtineet hautausmaan yläpuolella olevalle kukkulalle, kun lady Glyde toivoi saada kääntyä vielä kerran katsomaan äitinsä hautaa. Neiti Halcombe pyysi hänen luopumaan aikomuksestaan, mutta tässä tapauksessa näytti se olevan järkähtämätön. Hän oli taipumaton. Hänen väsyneet silmänsä hehkuivat kerrassaan aavistamatonta tulta ja loistivat kirkkaasti harson läpi; hänen laihtuneet sormensa puristivat joka silmänräpäys sisarensa käsivartta, jolla ne siihen asti niin välinpitämättömästi olivat levänneet. Sielun syvyydessä olen minä vakuutettu, että Jumalan käsi johdatti heidät takaisin ja että sallimus oli valinnut viattomimman ja kovimman koetellun luoduista olennoista näkemään tämän käden.

He palasivat hautausmaalle, ja siten ratkaistiin tulevaisuutemme kohtalo.

II.

Tällainen oli kertomus menneestä ajasta -- ainakin mikäli me silloin tunsimme sitä.

Minä tein heti johtopäätökseni. Ennen kaikkea huomasin minä vaikkakin hämärästi, millainen tämä salahanke oli ollut, kuinka sopivia tilaisuuksia ja erinäisiä olosuhteita oli käytetty hyväksi panna rankaisematta toimeen tämä rohkea rikos. Kun kaikki yksityiskohdat olivat minulle vielä tuntemattomia, huomasin minä täysin selvästi, kuinka oli käytetty hyväksi valkopukuisen naisen ja lady Glyden yhdennäköisyyttä. Oli selvää, että Anna Catherick oli viety kreivi Foscon taloon lady Glydenä ja lady Glyde joutunut vainajan sijaan mielisairaalaan. Tämä vaihdos oli niin taitavasti suoritettu, että viattomatkin henkilöt -- kaikella varmuudella lääkäri, molemmat palvelijat ja luultavasti mielisairaalan omistajakin -- olivat tietämättään joutuneet rikostovereiksi tässä petoksessa.