Part 7

Ennen kaikkea pyydän minä saada lausua oman varman vakuutukseni, ett'ei minkään syytöksen näistä kertomistani tapahtumista pidä kohtaaman kreivi Foscoa. Olen saanut tietää, että kamala epäilys on herännyt ja että varsin arveluttavia selityksiä on annettu kreivin menettelystä. Minun vakuutustani hänen viattomuudestaan ei kumminkaan voida järkyttää. Jos hän auttoi sir Percivalia tämän suunnitelmassa lähettää minut Torquayhin, niin saattoi hänet itsensä harhaan hämmennys, josta häntä ulkomaalaisena ja outona ei pidä tuomita. Jos hän hankki rouva Rubellen sairaanhoitajattareksi Blackwater-Parkiin, niin oli se onnettomuus eikä mikään sellainen hänen virheensä, että tämä vieras henkilö olisi ollut kyllin halpamielinen auttaakseen talon herraa petoksessa, jonka tämä itse oli suunnitellut. Puhtaan moraalin nimessä panen minä vastalauseeni sitä vastaan, että kreiviä kohtaan langetetaan jokin ajattelematon tai ansaitsematon moite.

Toisekseen täytyy minun lausua ikäväni siitä, ett'en voi muistaa päivää, jolloin lady Glyde läksi Blackwater-Parkista matkustaakseen Lontooseen. On sanottu minulle, että on suuremmasta merkityksestä saada tietää oikea päivä, jolloin tämä surullinen matka tapahtui, ja minä olen vakavasti koettanut muistutella, mutta turhaan. Sen vain voin muistaa, että se tapahtui heinäkuun loppupuoliskolla. Jokainen tietää, kuinka vaikeata on jonkun ajan kuluttua muistaa jotakin määrättyä päivää, ellei sitä edeltäkäsin merkitsi muistiin. Tämä vaikeus oli minulle sitäkin suurempi niiden levottomuutta herättäväin ja merkillisten tapahtumain takia, jotka sattuvat juuri samaan aikaan, kuin lady Glyde matkusti. Toivon sydämmellisesti, että minä tähän aikaan olisin pitänyt päiväkirjaa ja että hänen matkapäivänsä olisi yhtä elävästi muistissani kuin mylady-raukan kalpeat kasvot hänen viime kerran surullisesti katsoessaan minuun vaununikkunasta.

Useiden eri todistajain jatkama kertomus.

1. Hester Pinhornin, kreivi Foscon palveluksessa olevan keittäjättären todistus.

(Hänen suullisen kertomuksensa mukaan kirjoitettu.)

Olen pahoillani, ett'en koskaan ole saanut oppia lukemaan tai kirjoittamaan. Koko elämäni olen saanut touhuta ja tehdä työtä ja olen aina pitänyt tarkkaa huolta rehellisestä nimestä. Minä tiedän, että on synti ja vääryys sanoa, mikä ei ole totta, ja minä tahdon tarkkaan karttaa sitä nytkin sanomasta. Kaikki, mitä tiedän, tahdon minä sanoa ja minä pyydän nöyrästi sitä herraa, joka merkitsee tämän muistiin, sovittamaan sanani oikein kirjoittaessaan ja suomaan minulle anteeksi, joka en ole saanut mitään oppia.

Viime kuluneena kesänä sattui niin, että minä -- vaikka omatta syyttäni -- olin ilman paikkaa. Kuulin silloin, että keittäjättären paikka oli saatavissa talossa N:o 1 Forestroadin varrella S:t Johns-Woodissa. Otin tämän paikan kokeeksi. Isäntäni nimi oli Fosco. Emäntäni oli Englantilainen rouvashenkilö. Isäntäni oli kreivi ja emäntäni kreivitär. Siellä oli nuori tyttö, jonka piti toimittaa muut palvelustehtävät talossa. Hän ei ollut erittäin siisti eikä ripeäkään, mutta mikään paha ei hänen kanssaan ollut tulla toimeen. Minä ja hän olimme talon ainoat palvelijat.

Isäntämme ja emäntämme tulivat sitten, kun me olimme alkaneet jo palveluksemme. Heti heidän tultuaan saimme tietää vieraita odotettavan maaseudulta.

Vieras oli emäntäni veljentytär, ja ensi kerroksessa oleva vierashuone pantiin hänelle kuntoon. Emäntäni sanoi, että lady Glydellä -- niin oli vieraan nimi -- oli varsin heikko terveys ja että minä sen vuoksi saisin olla varsin varova ruuanlaiton suhteen. Hänen piti tulla samana päivänä, mikäli minä voin muistaa; pyydän kumminkin, ett'ette luota minun muistiini tässä tapauksessa. Minun täytyy ikäväkseni sanoa, ett'ei hyödytä mitään kysyä minulta ajasta ja päivistä ja muusta sellaisesta. Lukuunottamatta sunnuntaita olen minä tuskin koskaan selvillä niistä, sillä minä olen köyhä työläisnainen ja varsin oppimaton. Kaikkiaan tiedän minä, että lady Glyde tuli ja herätti meissä kaikissa heti taloon tultuaan suurta peljästystä, se on totta ja varmaa. Kuinka minun isältäni saattoi hänet kotiin luokseen, en voi sanoa, sillä minulla oli silloin jotain työtä käsillä, mikä kokonaan kiinnitti minun huomioni. Mutta iltapäivällä luulen sen olleen, ja palvelustyttö avasi oven ja saattoi hänet vieraskamariin. Hän ei ollut kaukaa keittiössä luonani, kun me saimme kuulla hirveätä meteliä ylhäältä ja vierashuoneen kellon kiihkeätä soittamista ja emäntäni äänen huutavan apua.

Me juoksimme ylös molemmat ja saimme silloin nähdä vieraan rouvashenkilön makaavan sohvalla kalmankalpeana, kovasti yhteen puristetuin käsin ja pää riippuen toiselle sivulle. Hän oli äkkiä peljästynyt, sanoi emäntäni, ja kreivi sanoi hänen saaneen kouristuksia. Tuntien ympäristöä hieman paremmin kuin muut juoksin minä lähimmän lääkärin luo hakemaan apua. Lähinnä saatavissa olivat tohtorit Gardh ja Goodricke, jotka asuivat yhdessä joilla oli tunnettu nimi ja maine koko S:t Johns-Woodissa, mikäli olen kuullut. Herra Goodricke oli kotona ja seurasi minua.

Viipyi kotvasen aikaa, ennenkun hän voi olla sanottavaksi avuksi. Onneton naisraukka sai kohtauksen toisensa jälkeen; ja siten jatkui, kunnes hän oli aivan voimaton ja heikko kuin äskensyntynyt lapsi. Me veimme hänet vuoteeseen. Herra Goodricke kiiruhti kotiinsa hakemaan lääkkeitä ja tuli takaisin neljännestuntia lyhemmässä ajassa. Paitsi lääkkeitä toi hän mukanaan torvenmuotoisen mahognyisen puupalan; sen asetti hän sairaan sydämmelle ja painoi korvansa aivan siihen ja kuunteli tarkkaavasti.

Tehtyään tämän sanoi hän huoneessa olevalle emännälleni: "Tämä on varsin arveluttava sairaustapaus; minä kehotan heti kirjoittamaan lady Glyden lähimmille omaisille." Emäntäni kysyi häneltä: "Onko se sydäntauti?" Tohtori vastasi tähän: "Niin, vaarallisinta laatua." Hän sanoi sitten kreivittärelle suoraan, kuinka hän uskoi taudin laidan olevan, mutta sitä minä en ollut kyllin oppinut ymmärtämään. Mutta sen minä varmasti tiedän, että hän lopuksi sanoi pahoin pelkäävänsä, ett'ei hän eikä kukaan muukaan lääkäri enää voisi auttaa asiaa nyt.

Emäntäni otti nämä ikävät tiedot vastaan rauhallisemmin kuin isäntä. Hän oli suuri ja lihava, naurettava vanha herra, jolla oli kesyjä lintuja ja valkoisia rottia ja joka puhui niiden kanssa, ikäänkuin ne olisivat olleet kristittyjä lapsia. Hän näytti olevan kauhean pahoillaan tapahtuman johdosta. "Ah! lady Glyde raukka! rakas lady Glyde-raukka!" sanoi hän kerta toisensa perään ja käveli edestakaisin ja väänteli lihavia käsiänsä enemmän kujeilijan kuin järkevän ihmisen tavalla. Jos minun emäntäni kysyi kerran sairaan mahdollista paranemista, kysyi hän ainakin viisikymmentä kertaa. Minä vakuutan, että hän oikein vaivasi meitä kaikkia -- ja kun hän lopultakin ehti rauhoittua, meni hän ulos pieneen puutarhaan ja sitoi pieniä kukkakimppuja ja pyysi minua koristaman niillä sairashuonetta. Juuri kuin niistä olisi voinut olla jotain hyötyä! Luulen hänen jonkun kerran olleen hieman sekaisin ymmärrykseltään. Mutta ilkeä isäntä ei hän kuitenkaan ollut. Hän oli perin kohtelias puhelemaan ja esiintyi hyväntahtoisesti, leikkisästi ja ystävällisesti. Pidin hänestä paljon enemmän kuin emännästäni. Jos jokin ihminen oli kova mieleltään, niin oli hän!

Puoliyön aikaan näytti sairas hieman voimistuvan. Hän oli sitä ennen ollut niin voipunut kouristuksista, ett'ei hän voinut liikuttaa kättä eikä jalkaa eikä puhuakaan kenenkään ihmisen kanssa. Nyt kääntäytyi hän kumminkin sairasvuoteessa ja katsoa tuijotti sekä ympäri huonetta että meitä. Hänen on täytynyt olla kaunis nainen terveenä ollessaan vaaleine hiuksineen ja sinisine silmineen. Hän nukkui varsin levottomasti yöllä -- ainakin sanoi emäntäni niin, joka istui yksin ylhäällä hänen luonaan. Ennenkun itse menin levolle, olin minä sisällä kerran katsoakseni, voisinko olla joksikin avuksi, ja kuulin silloin, kuinka hän puhui itsekseen sekavalla, hajanaisella tavalla. Hän näytti suuresti ikävöivän saada puhua jonkun kanssa, joka oli poissa hänen luotaan. Tämän henkilön nimeä en voinut ensi kerralla kuulla ja toisella kertaa, juuri kun hän mainitsi sen, koputti isäntäni ovelle jättääkseen minulle vielä yhden ruman kukkakimppunsa ja kyselläkseen koko joukon.

Kun minä aikaisin huomisaamuna palasin huoneeseeni oli sairas aivan voimaton ja nukkui horrosmaisessa unessa. Herra Goodricke tai tohtori Cardkin mukanaan neuvotellakseen. He sanoivat molemmat, ett'ei häntä millään ehdolla nukkuessa saisi häiritä. He pyysivät emäntääni seuraamaan huoneen toiseen päähän ja kyselivät häneltä tarkkaan sairaan terveyttä entisinä aikoina; kuka oli ollut hänen lääkärinsä ja oliko häntä kauan painanut jokin sieluntuska ja oliko hän tuntenut itsensä onnettomaksi. Minä muistan varsin hyvin, että emäntäni vastasi tähän "kyllä", ja että herra Goodricke katsoi herra Cardhiin ja pudisti päätänsä, ja herra Gardh katsoi herra Goodrickeen ja pudisti päätänsä. He näyttivät ajattelevan, että tällä mielen levottomuudella voi olla jotain tekemistä hänen sydänvikansa kanssa. Hän näytti niin heikolta, pikku raukka! Vahva ei hän varmaan koskaan ole ollut -- ei, ei koskaan vahva!

Myöhemmin aamulla, kun hän heräsi, oli tauti saanut nopean käänteen, ja vieras herrasnainen näytti olevan parempi. Minä en saanut tulla huoneeseen katsomaan häntä, yhtä vähä kuin minun toverini sai tulla pelosta, että hän taaskin huonontuisi nähdessään vieraita. Isäntäni sanoi hänen olevan paremman.

"Kuuleppas, kiltti Hesterini", sanoi hän, "lady Glyde on nyt taas parempi. Mieleni on entistä rauhallisempi, ja minä menen nyt oikaisemaan paksuja koipiani pikku kävelylle auringonpaisteessa tänä kauniina kesäpäivänä. Pitääkö minun toimittaa jokin tehtävä sinulle? Onko minun suoritettava jotain ostoksia taloutta varten? Mitä teet sinä siinä? Ahaa! herkkutortunko päivälliseksi? Ota riittävästi voitaikinaa, kiltti piikaseni, -- paljon voitaikinaa, joka sulaa suussa, kun se on kermalla voideltu. -- Oi, se on ihanaa!" Sellainen oli hänen tapansa. Hän oli yli 60 vuotta vanha ja vielä ihastunut torttuihin ja leivoksiin. Ajatteleppas vain sitä!

Tohtori tuli takaisin puolenpäivän aikaan ja näki silloin itse, että lady Glyde oli herännyt hieman parempana. Hän kielsi meitä puhelemasta hänen kanssaan tai antamasta hänen puhella kanssamme, jos häntä haluttaisi tehdä niin, koska häntä, kuten hän sanoi, täytyi pitää ennen kaikkea hiljaisuudessa ja koettaa saada nukkumaan niin paljon kuin mahdollista. Hän ei juuri koskaan näyttänyt olevan halukas puhelemaan minun nähdessäni häntä -- paitsi yöllä, jolloin minä en ymmärtänyt, mitä hän sanoi -- muulloin oli hän varmaan liian heikko puhuakseen. Herra Goodricke ei ollut läheskään niin tyytyväinen häneen kuin minun isäntäni. Hän ei sanonut mitään muuta tullessaan alas, kuin että hän palaisi takaisin kello 5.

Jotenkin siihen aikaan -- isäntäni ei vielä ollut palannut -- soitettiin kiivaasti vierashuoneesta, ja emäntäni tuli eteiseen sekä pyysi minua juoksemaan tohtori Goodricken luo ja sanomaan hänelle, että sairas oli pyörtynyt. Minä otin hattuni ja olkahuivini, kun kaikeksi onneksi tohtori samassa tulikin puolenpäivän aikana tekemänsä lupauksen mukaan.

Avasin oven ja seurasin häntä yläkertaan. "Lady Glyde voi juuri kuten tavallisesti", sanoi emäntäni hänellä ovella, "hän oli ollut valveilla hetkisen ja katseli ympärilleen hämmentynein, kummallisin ilmein, kun minä kuulin hänen päästävän heikon huudahduksen ja näin samassa silmänräpäyksessä menettävän tajuntansa." Tohtori meni vuoteen luo ja kumartui sairaan yli. Nähdessään hänet tuli hän äkkiä varsin vakavannäköiseksi ja laski kätensä sairaan sydämmelle.

Emäntäni tuijotti herra Goodrickeen. "Eihän hän vain ole kuollut", kuiskasi hän ja alkoi vapista kiireestä kantapäähän.

"Kyllä", sanoi tohtori levollisesti ja vakavasti, "hän on kuollut. Minä pelkäsin sitä, kun minä eilen tutkin hänen sydäntään". Emäntäni astui muutamia askelia taapäin sängystä puhuessaan ja vapisi yhäti kovin. "Kuollut!" kuiskasi hän itsekseen, "kuollut, niin nopeasti, niin pian! Mitä sanoo mieheni?" Herra Goodricke pyysi hänen menemään alas ja koettamaan rauhoittua hieman. "Te olette istunut koko yön ylhäällä," sanoi hän, "hermonne ovat rasittuneet. Tämä henkilö," sanoi hän ja katsoi minuun, "jää kyllä tänne minun hankkiessani tarpeellista apua." Emäntäni seurasi hänen pyyntöänsä. "Minun täytyy varovasti valmistaa tieto miehelleni." Näin sanoen ja yhäti kovasti vapisten poistui hän huoneesta.

"Teidän isäntännehän on ulkomaalainen?" kysyi herra Goodricke kreivittären lähdettyä luotamme. "Ymmärtäneeköhän hän, mitä pitää kuolemantapausta rekisteriin merkittäessä tehdä?" -- "En tiedä oikein herra", vastasin minä, "mutta tuskinpa uskoisin." Tohtori mietti hetkisen ja sanoi sitten: "Tavallisesti en minä tee sellaista, mutta voihan se säästää perheeltä huolta ja vaivaa, jos minä itse valmistan pöytäkirjan kuolemantapauksesta. Puolen tunnin kuluttua menen minä aluetoimiston ohi ja minä voin silloin pistäytyä sisään. Olkaa hyvä ja ilmoittakaa herrasväellenne, että minä teen sen." -- "Kyllä, herra", vastasin minä, "he varmaan kiittävät Teitä hyvyydestänne ajatellessanne tätä asiaa." -- "Ettehän pelkää jäädä tänne siksi, kunnes minä ehdin lähettää henkilön avuksenne?" kysyi hän. -- "En, herra", vastasin minä. "Minä jään tänne lady-raukan luo siksi. Luullakseni ei ole mitään laiminlyöty, mitä voitiin tehdä, herra", lisäsin minä. -- "Ei," sanoi hän, "tässä ei ole mitään laiminlyöty. Hänen on täytynyt kärsiä kovin, ennenkuin minä näin hänet. Hänen tilansa oli jo silloin toivoton, kun minut kutsuttiin." --

"Ah, niin! Kaikille meille käy samoin, ennemmin tai myöhemmin -- eikö niin, herra?" sanoin minä. Hän ei vastannut mitään tähän; hän ei näyttänyt tahtovan puhua enempää sanoi vain jäähyväiset ja meni ulos.

Minä istuin sängyn vieressä aina tästä hetkestä saakka siihen asti, kun herra Goodricke lähetti lupaamansa avun. Hänen nimensä oli Jane Gould, ja hän näytti minusta olevan kunnioitettava nainen. Hän ei tehnyt mitään huomautuksia -- sanoi vain, että hän kyllä tiesi, mitä vaadittiin häneltä, ja että hän oli käärinyt monta ruumista elinpäivinänsä.

Miten minun isäntäni vastaanotti kuolonsanoman, en voi lähemmin sanoa, sillä minä en silloin ollut saapusalla. Nähdessäni hänet näytti hän kovin murtuneelta. Hän istui aivan hiljaa nurkassa lihavat kädet riippuen polvilla, pää kumarassa ja silmät tuijottaen niin, ett'ei hän nähnyt mitään. Hän ei näyttänyt olevan niin paljon suruissaan kuin hämmästynyt ja hämmentynyt tapahtuman johdosta. Emäntäni järjesti kaiken, mikä oli tarpeen hautausta varten. Täytyi varmaankin mennä suuri summa rahaa; ruumiskirstu erittäinkin oli varsin kaunis. Me saimme kuulla, että kuolleen ladyn mies oli matkustanut ulkomaille. Mutta emäntäni, joka oli hänen tätinsä, järjesti asian niin hänen maaseudulla -- Cumberlandissa muistaakseni -- olevan sukunsa kanssa, että hän vietäisiin sinne ja laskettaisiin samaan hautaan kuin hänen äitinsäkin. Kaikki hautausta koskevat seikat järjestettiin varsin komeasti ja siististi, sen sanon vielä kerran, ja isäntäni matkusti itse maaseudulle ollakseen läsnä, kun kirstua laskettiin hautaan. Hän näytti niin perin juhlalliselta synkässä surupuvussaan, suurine, vakavine kasvoineen, hitaine käyntineen ja leveine hatunnauhoineen -- niin, juhlalliselta hän näytti todellakin!

Lopuksi on minun vastattava kolmeen minulle esitettyyn kysymykseen:

1) Ett'en minä enemmän kuin toverinikaan koskaan nähnyt isäntäni itsensä antavan lady Glydelle lääkkeitä.

2) Ett'ei hän koskaan minun tietääkseni ja uskoakseni ollut yksin lady Glyden luona.

3) Ett'en minä voi selittää sitä kovaa säikähdystä, jonka emäntäni itse sanoi ladyä kohdanneen heti hänen tultuaan. Sen syytä ei koskaan mainittu minulle eikä toverillenikaan.

Edellä oleva todistus on luettu minun läsnäollessani. Minulla ei ole mitään lisättävää siihen tai muistutettavaa sitä vastaan. Vakuutan valallani kuten kristitty nainen: Tämä on totuus.

(Allekirjoitettu)

_Hester Pinhorn_ (+ hänen puumerkkinsä)

2. Lääkärin todistus.

Sen alueen registraattorille, jossa allamainittu kuolemantapaus on sattunut.

Täten saan todistaa, että minä lääkärinä olen hoitanut lady Glydeä, 21 vuotta vanha viime syntymäpäivänään, että minä näin hänet viime kerran torstaina heinäkuun 25 päivänä 1850; että hän kuoli samana päivänä talossa N:o 5 Forestroadin varrella S:t Johns-Woodissa, ja että kuoleman syy oli valtimosuonenlaajennus. Taudin pituus tuntematon.

(Allekirjoitettu)

_Alfred Goodricke_.

Osoite N:o 12 Craydons Gardens, S:t Johns-Wood, M.D. ja Ch.M.

3. Jane Gouldin todistus.

Tohtori Goodricke kehotti minua yleisellä ja sopivalla tavalla pitämään huolta siitä rouvashenkilöstä, joka oli kuollut yllämainitussa todistuksessa ilmoitetussa talossa. Minä tapasin vainajan talon palvelijan, Hester Pinhornin vartioimana. Jäin silloin taloon ja valmistin vainajan ruumiin hautaan pantavaksi. Minun läsnä-ollessani laskettiin ruumis kirstuun, ja sittemmin näin minä ruuvattavan kannen kiinni, ennenkuin se vietiin pois. Tämän tehtyä, ei ennemmin, sain palkkani ja poistuin talosta. Niitä henkilöitä, jotka haluavat jotakin todistusta minusta, kehotan kääntymään tohtori Goodricken puoleen. Hän voi todistaa sanojeni luotettavaisuuden.

(Allekirjoitettu)

_Jane Gould_.

4. Hautakiven todistus.

Omistettu Lauran, Lady Glyden, sir Percival Glyden, Blackwater-Parkin, Hampshiressä, Vapaaherran puolison ja Aatelismies Philip Fairlie-vainajan, tämän seurakunnan Limmeridge-Housesta, tyttären muistolle. Syntynyt maaliskuun 27 päivänä 1829; mennyt naimisiin joulukuun 22 päivänä 1849; kuollut heinäkuun 25 päivänä 1850.

5. Walter Hartrightin todistus.

Aikaisin kesällä 1850 läksimme minä ja elossaolevat seuraajani Keski-Amerikan erämaista ja metsistä palataksemme kotiin. Rannikolle saavuttuamme astuimme laivaan, jonka määrä oli purjehtia Englantiin. Mexikon lahdessa kärsimme me haaksirikon; minä olin yksi niistä harvoista, jotka pelastuivat. Tämä oli kolmas kerta, jolloin minä pelastuin silminnähtävästä hengenvaarasta. Rutto, intiaanein hyökkäys, hukkuminen -- nämä kolme kuolemanvaaraa ovat uhanneet minua; kaikista olen pelastunut.

Nämä lehdet eivät sisällä mitään kertomusta minun seikkailuistani ja vaaroistani kaukana isänmaastani. Syy, miksi minä poistuin maastani ja ystävieni luota Ja heittäydyin uuteen seikkailujen ja hengenvaarallisten kohtaloiden maailmaan, on jo tunnettu. Tästä vapaaehtoisesta maanpaosta palasin minä, kuten olin toivonut, rukoillut, ja uskonut, että minä palaisin -- muuttuneena miehenä. Uuden elämän taistelussa ja ponnistuksissa oli sydämmeni puhdistunut paljosta itsekkäisyyden kuonasta. Hädän ja vaaran kovassa koulussa oli minun tahtoni lujittunut, sydämmeni karaistunut päättävämmäksi ja mieleni terästynyt. Olin matkustanut pois välttääkseni kohtaloani. Palasin takaisin kohdatakseni sitä avoimin silmin, kuten miehelle sopii.

Palasin kohdatakseni sitä sillä välttämättömällä kieltäytymisellä, mitä tiesin minulta vaadittavan. Olin poistanut mielestäni katkeruuden menneisyyden suhteen, mutta syvällä sydämmessäni kätkin minä muiston tämän vaiherikkaan ajan surusta ja rakkaudesta. En lakannut koskaan tuntemasta, kuinka minä koko elämäni ajaksi olin tehnyt auttamattoman haaksirikon -- olin oppinut vain kärsimään sitä. Laura Fairlie oli yksinomaan ajatuksissani, kun laiva vei minut pois, ja minä näin viime pilkahduksen Englannin rannasta. Laura Fairlie oli yksinomaan ajatuksissani laivan tuodessa minua takaisin ja minun nähdessäni aamun ensi valossa tuon rakkaan rannan kaukana etäisyydessä.

Kynäni kirjoittaa tuon muinaisen nimen, kun sydämmeni taas puhuu muinaisesta rakkaudestani. Kutsun häntä vieläkin Laura Fairlieksi. On kovaa ajatella häntä, kovaa puhua hänestä hänen puolisonsa nimellä.

Ei mitään muuta selitystä kaivata siitä, että minä nyt toisen kerran esiinnyin kertojana. Mikäli minulla on voimaa ja rohkeutta kirjoittaa tätä kertomusta, jatketaan sitä nyt keskeyttämättä.

Ensimmäinen levoton ikäväni ja toivoni päivän tultua koski äitiäni ja sisartani. Minä huomasin välttämättömäksi valmistaa heitä siihen odottamattomaan iloon, minkä minä tiesin kotiintuloni aiheuttavan heille poissaolon jälkeen, jonka aikana he eivät moneen kuukauteen ole voineet saada mitään tietoja minusta. Aikaisin aamulla lähetin minä kirjeen Hampstead Cottageen ja tunnin kuluttua läksin minä itse.

Kun ensi tervehdykset olivat ohi ja vanhojen aikojen lepo ja rauha vähitellen alkoivat palata, näin minä jotakin äitini kasvoista, mikä ilmaisi minulle, että salainen levottomuus painoi raskaasti hänen sydäntään. Se oli enemmän kuin rakkaus -- se oli suru, joka loisti levottomista silmistä, jotka niin hellästi silmäsivät minuun; sääliä ilmaisi se uskollinen käsi, joka hitaasti ja hellästi yhä lujemmin puristi minun kättäni. Meillä ei ollut mitään salaisuuksia toisillemme. Hän tiesi, kuinka minä olin kärsinyt elämän onnen haaksirikon -- hän tiesi, miksi minä olin lähtenyt hänen luotaan. Useampia kertoja olin minä kiusauksessa niin tyynesti kuin minä voisin, kysyä häneltä, eikö mitään kirjettä ollut tullut minulle neiti Halcombelta -- eikö hän tietänyt jotain hänen sisarestaan, jota minä voisin saada kuulla. Mutta kun minä silmäsin äitini kasvoihin, menetin minä rohkeuden kysyä edes tällä varovalla tavalla. Minä voin vain sanoa kiitollisesti ja salaa peljäten: "Teillä on jotakin ilmoitettavana minulle, äitini." Sisareni, joka oli istunut meitä vastapäätä, nousi äkkiä ylös ja poistui sanaakaan lausumatta huoneesta, Äitini painautui lähemmäksi minua ja pani kätensä kaulaani. Nämä rakkaat käsivarret vapisivat, kyynelet vierivät hänen poskillensa.

"Walter!" kuiskasi hän -- "oma rakkahani! Sydämmeni tuntee tuskaa sinun tähtesi. Oi, poikani, poikani! Koeta ajatella, että _minä_ olen vielä luonasi!"

Pääni vaipui hänen rintaansa vasten. Näillä sanoin oli hän ilmaissut minulle kaikki.

* * * * *

Oli kolmannen päivän aamu kotiin palaamiseni jälkeen -- siis lokakuun 16 päivänä.

Minä olin pysähtynyt omaisteni luo Hampstead Cottageen. Olin taistellut kovasti, ett'en tekisi _heille_ palaamiseni iloa katkeraksi, kuten se minulle itselleni oli käynyt. Olin tehnyt kaiken, mikä ihmisvoimissa on, toipuakseni kohdanneesta iskusta ja sietääkseni järjellä elämää -- tuudittaakseni syvän suruni rauhaan päästämättä sitä epätoivoisesti sydämmeeni. Mutta hyödyttömästi ja toivottomasti! -- eivät mitkään kyyneleet kihonneet balsamina polttaviin silmiini; ei mitään lohdutusta tuottanut minulle sisareni osanotto, äitini hellyys.

Tänä kolmantena aamuna avasin minä sydämmeni heille. Nyt vihdoinkin tulivat ne sanat huulilleni, joita minä olin ikävöinyt saada lausua aina siitä päivästä lähtien, kun minun äitini ilmoitti, että Laura Fairlie oli kuollut.

"Sallikaa minun matkustaa pois lyhyeksi ajaksi", sanoin minä. "Minä kestän paremmin, kun vielä kerran saan nähdä sen paikan, jossa näin hänet ensi kerran -- kun minä saan polvistua ja rukoilla sillä haudalla, johon he ovat panneet hänet lepäämään."

Läksin matkalleni -- Laura Fairlien haudalle.

Oli hiljaisen syyspäivän iltapuoli, kun minä astuin junasta autiolle asemalle ja yksinäni kuljin jalkaisin hyvin tuttua tietä. Laskeuva aurinko loisti himmein valoin läpi ohuiden valkopilvien; ilma oli lämmin ja tyyni. Yksinäinen rauhaisa maisema oli kuin syksyn suloisen surumielisyyden hunnuttama.