Part 3

Vaaditaanko, että minun täytyy sanoa jotakin enemmän? Ei! Luulen nyt täyttäneeni sen vastuunalaisuuden, joka säilytettiin minulle. Ne vastenmieliset tapahtumat, jotka sittemmin sattuivat, eivät onneksi tapahtuneet minun läsnäollessani. Minä rukoilen ja pyydän, ett'ei kukaan sydämmettömästi lykkäisi syytä näistä tapahtumista minun päälleni. Tein kaikki parhaassa tarkoituksessa. Minä en ole vastuunalainen surkuteltavasta onnettomuudesta, jota oli mahdoton aavistaa. Minä olen murtunut, olen kärsinyt siitä enemmän kuin kukaan muu ihminen. Kamaripalvelijani Louis, joka yksinkertaisella tavallaan on todellakin kiintynyt minuun, luulee, ett'en minä koskaan toivu enää. Hän näkee, kuinka minä tällä hetkellä istun sanelemassa nenäliina silmilläni. Minä tahdon omaksi puolustuksekseni selittää, ettei se ollut minun vikani ja että minä olen aivan menehtynyt ja murtunut. Onko vielä jotakin sanottavaa?

Elisa Michelsonin,

Blackwater-Parkin taloudenhoitajattaren jatkama kertomus.

I.

Minua on kehotettu antamaan yksinkertainen kertomus kaikesta siitä, mitä minä tiedän neiti Halcomben sairaudesta ja niistä oloista, joiden vallitessa lady Glyde poistui Blackwater-Parkista matkustaakseen Lontooseen.

Syyksi tähän pyyntöön mainitaan, että minun todistukseni on välttämätön totuuden saamiseksi päivän valoon. Englannin kirkkoon kuuluneen papin leskenä, vastoinkäymisten pakottamana tekemään työtä leipäni edestä, olen minä oppinut pitämään totuutta suuremmassa arvossa kuin joitakin arveluttavia seikkoja. Minä täytän siis toivomuksen, johon minä muutoin, vastenmielisyyteni takia joutua sotketuksi ikäviin perheasioihin, olisin epäillyt suostua.

En pitänyt mitään päiväkirjaa kysymyksessä-olevaan aikaan en niin ollen voi varmasti ilmoittaa päivää ja päivämäärää; mutta minä luulen varmasti voivani sanoa, että neiti Halcomben vaarallinen sairaus alkoi heinäkuun ensi viikolla. Aamiaistunti oli myöhään Blackwater-Parkissa -- joskus ei ennen kello 10, ei koskaan ennen 1/2 10. Sinä aamuna, josta nyt puhun, ei neiti Halcombe, joka muutoin saapui ensimmäisenä, tullut aamiaispöytään. Kun perhe oli odottanut neljännestunnin, lähetettiin palvelijatar hänen huoneeseensa ottamaan selvää, kuinka oli asian laita, mutta hän palasi heti kerrassaan kauhistuneena takaisin. Tapasin tytön portaissa ja menin heti ylös katsomaan, kuinka neiti Halcombe voi. Nuori tyttöraukka oli aivan kykenemätön antamaan minulle mitään tietoja. Hän käveli edestakaisin huoneessa kynä kädessään, ollen polttavassa kuumeessa ja houraillen.

Lady Glyde -- nimitän entistä emäntääni siten myladyn asemasta, koska minä en enää ole sir Percivalin palveluksessa -- oli ensimmäinen, joka tuli omista huoneistaan. Hän peljästyi ja joutui niin epätoivoon, ett'ei hänestä ollut vähintäkään hyötyä. Kreivi Fosco ja hänen rouvansa jotka heti tulivat yläkertaan, olivat molemmat hätäilemättä ja kykenivät toimimaan, ja kreivitär auttoi minua toimittamaan neiti Halcombe vuoteeseen. Hänen armonsa, kreivi, joka pysähtyi eteishuoneeseen, lähetti alakertaan hakemaan kotilääkevarastoani, sekotti lääkkeen neiti Halcombelle ja järjesti kylmiä kääreitä pään ympäri, ett'ei hukattaisi aikaa ennen lääkärin saapumista. Kääreet panimme me hänen päänsä ympärille, mutta emme voineet saada häntä ottamaan lääkettä. Sir Percival lähetti ratsain kutsumaan lähintä saatavilla olevaa lääkäriä -- tohtori Dawsonia Oak-Lodgesta.

Herra Dawson tuli tunnin kuluessa. Hän oli arvossa pidettävä, vanhempi mies, hyvin tunnettu koko seudulla, ja me säikähdimme kovin kuullessamme, että hän piti tautia varsin vakavana. Kreivi keskusteli ystävällisesti tohtorin kanssa ja lausui hänelle ajatuksensa sekä viisaasti että vapaasti. Tohtori Dawson kysyi silloin, ei juuri kohteliaasti, antoiko kreivi neuvojansa lääkärinä. -- Ja saatuansa tietää, että kreivi oli tutkinut lääketiedettä, vaikkakaan hän ei harjoittanut sitä ammattina, selitti hän, ett'ei ollut pitänyt tapoinaan neuvotella lääkäriamatöörien kanssa. Tosi-kristillisen hiljaisesti hymyili kreivi ja poistui huoneesta. Ennenkun hän meni, sanoi hän minulle, että jos häntä kysyttäisiin päivän kuluessa, olisi hän otaksuttavasti järven rannalla olevassa venehuoneessa. Miksi hän meni sinne, en minä voi sanoa. Mutta sinne hän meni, se on varma, ja oli poissa koko päivän yhtäpäätä kello 7 saakka, jolloin päivällinen aina syötiin. Kenties tahtoi hän näyttää esimerkkiä olla niin hiljaa talossa kuin mahdollista. Oli aivan hänen luonteensa mukaista menetellä siten. Hän oli miettiväisin herra jonka voi tavata.

Yö oli kovin vaikea neiti Halcombelle; kuume lisäytyi ja laimeni vuoroin ja tuli aamupuolella voimakkaammaksi lauhtumisen sijasta. Kun ei ketään sopivaa sairaanhoitajatarta ollut saatavana paikkakunnalla, valvoimme hänen armonsa kreivitär ja minä vuoron perään. Valitettavasti istui lady Glyde itsepäisesti valvomassa meidän kanssamme. Hän oli liian hermostunut ja hänen terveytensä liian arka, että hän olisi voinut tyynesti kestää tietoa, että neiti Halcombe oli vaarallisesti sairaana. Hän vahingoitti vain itseään valvomalla voimatta vähintäkään auttaa. Lempeämpää ja hyväsydämisempää naista ei voi tavata, mutta hän itki ja oli herkkä peljästymään -- ja niin ollen aivan sopimaton sairashuoneeseen.

Aamulla tuli sir Percival ja kreivi kuulemaan, kuinka sairas voi.

Luultavasti huolestuneena rouvansa surusta ja neiti Halcomben sairaudesta oli sir Percival luonteeltaan varsin levoton ja hämmentynyt. Herra kreivi osoitti sen sijaan sekä järkeä että osanottoa. Hattu toisessa kädessään ja kirja toisessa sanoi hän sir Percivalille aikovansa mennä taaskin järven rannalle lueskelemaan. "Auttakaamme puolestamme, että talossa on hiljaista ja rauhaista", sanoi hän, "älkäämmekä polttako huoneessa tupakkaa, ystäväni, neiti Halcomben sairastuttua. Sinä menet tahollesi -- ja minä omalleni. Lueskellessani on minusta paras olla yksin. Hyvää huomenta, rouva Michelson".

Sir Percival ei ollut kyllin kohtelias -- kenties on oikeammin sanoa kyllin levollinen -- osoittaakseen minulle samaa huomaavaisuutta mennessään. Ainoa koko talossa, joka aina kohteli minua kuin syyttömästi huolellisiin olosuhteihin joutunutta naista, oli kreivi. Hänen esiintymisensä oli todella aatelismiehen; hän oli huomaavainen kaikkia kohtaan. Nuorta Fanny-tyttöäkään, joka oli lady Glyden kamarineito, ei hän pitänyt liian vähäpätöisenä huomatakseen häntä. Kun sir Percival oli erottanut Fannyn, kysyi herra kreivi minulta, näytellessään minulle pieniä sieviä kamarilintujaan, mitä ystävällisimmästi, kuinka nyt kävisi hänen kanssaan, mihin hän menisi sinä päivänä, jolloin hän poistui Blackwater-Parkista, ja muuta sellaista. Sellaisessa hienotunteisessa huomaavaisuudessa näyttäytyy ylhäisemmän aristokratian etevämmyys. Minä en pyydä anteeksi kirjoittaessani näitä huomioita; ne mainitsen vain osoittaakseni oikeuden herra kreivin luonteelle, jota luulen tietäväni muutamain henkilöiden ankarasti arvostelleen. Aatelismies, joka osoittaa kunnioitusta taloudelliseen ahdinkotilaan joutunutta rouvashenkilöä ja isällistä osanottoa köyhää palvelustyttöä kohtaan, näyttää omaavansa liian jaloluonteisia periaatteita ja tunteita, että häntä voitaisiin kevytmielisesti epäillä. En lausu mitään arvosteluja -- minä vain kuvaan tosi tapahtumia. Minun harrastukseni koko elämäni aikana ei ole tuomita, ett'en minä tulisi tuomituksi. Eräs mieheni parhaimpia saarnoja oli tästä aineesta. Luen sitä alinomaa -- jäljensin sen itse siitä painoksesta, joka painettiin tilauksesta leskiaikani alussa -- ja joka kerran tunsin minä suurempaa hengellistä lohdutusta ja virkistystä.

Ei mitään parannusta voitu huomata neiti Halcombessa, ja toinen yö tuli ensimmäistäkin pahemmaksi. Herra Dawson oli väsymätön käymään katsomassa. Kreivitär ja minä huolehdin edelleenkin vuoroin sairaanhoitamisesta; lady Glyde pysyi kumminkin lujasti päätöksessään istua valveilla kanssamme, vaikka me molemmat koetimme houkutella häntä menemään levolle. "Minun paikkani on Marianin sairasvuoteen vieressä", oli hänen ainoa vastauksensa. "Olimpa minä terve tai sairas, niin ei kuitenkaan mikään voi pakottaa minua poistumaan hänen luotaan".

Päivällisaikaan menin minä alakertaan täyttämään muita talousvelvollisuuksiani. Tuntia myöhemmin mennessäni taas sairashuoneeseen näin minä kreivin, joka hyvissä ajoin aamulla oli mennyt kolmannen kerran ulos, tulevan eteisessä kaikesta päättäen loistavalla tuulella. Samalla hetkellä pisti sir Percival päänsä ulos kirjaston ovesta ja puhutteli jaloa ystäväänsä innokkaasti seuraavin sanoin:

"Oletko saanut selvää hänestä?"

Herra kreivin naama loisti paljaasta tyytyväisyydestä, mutta hän ei vastannut mitään: Sir Percival, joka käänsi päätään ja huomasi minun olevan menossa portaita ylös, katsoi minuun ilkein ilmein.

"Tule tänne kertomaan minulle, kuinka kävi", sanoi hän kreiville. "Kun vain on naisia talossa, saa olla varma, että ne juoksentelevat edestakaisin portaissa."

"Paras Percivalini", huomautti herra kreivi ystävällisesti, "rouva Michelsonilla on velvollisuuksia täytettävänä. Minä pyydän, että sinä tunnustaisit hänen ihmeteltävän intonsa niin suoraan, kuin minä tunnustan. Kuinka sairas voi, rouva Michelson?"

"Valitettavasti ei paremmin, mylord."

"Surullista -- varsin surullista!" lausui kreivi. "Te näytätte väsyneeltä, rouva Michelson. On varmaankin jo aika, että Te ja vaimoni saatte apua sairashoidossa. Minä luulen olevani tilaisuudessa hankkimaan teille tätä apua. Eräät seikat pakottavat rouvani matkustamaan Lontooseen huomenna tai ylihuomenna. Hän matkustaa varhain päivällä ja palaa illalla, ja hän tuo silloin matkassaan siivon ja kelvollisen sairaanhoitajattaren, joka on nykyisin jouten. Vaimoni tuntee hänet ja tietää, että häneen voidaan luottaa. Mutta ennen hänen tulemistaan pyydän minä Teidän olemaan mitään puhumatta tohtorille, koska hän ei hyväksyisi sairaanhoitajatarta, jonka minä hankkisin. Kun hoitajatar tulee, puhuu hän kyllä puolestaan, ja herra Dawsonin täytyy myöntää, ett'ei voi muistuttaa mitään häntä vastaan. Se täytyy lady Glydenkin myöntää. Olkaa hyvä ja viekää hänelle minun sydämmellinen osanottoni ja kunnioitukseni!"

Minä lausuin tunnustukseni kreivin ystävällisestä huolenpidosta. Sir Percival keskeytti jyrkästi minun puheeni huutamalla ystävälleen -- ikäväkseni täytyy minun tunnustaa, että hän siinä käytti varsin rumaa lausumatapaa -- että hän tulisi kirjastoon eikä odotuttaisi häntä kauempaa.

Menin ylös portaita. Me olemme syntisiä ihmisraukkoja, ja olkoot naisen periaatteet kuinka lujat tahansa, ei hän aina voi olla varuillaan väärämielisen uteliaisuuden kiusausta vastaan. Minua hävettää sanoa, kuinka tässä tilaisuudessa uteliaisuus voitti periaatteeni ja herätti minussa kovan halun saada tietää sen kysymyksen tarkoitus, jonka sir Percival teki ystävälleen. Ketä kreivi halusi tavata aamukävelyillään? Että se oli nainen, voin minä aavistaa sir Percivalin kysymyksestä. Minä en epäillyt kreiviä mistään sopimattomasta -- sillä tunsin hänen siveellisen arvonsa liian hyvin -- mutta minä toistin ajatuksissani alinomaa tämän kysymyksen _kenen_ oli hän löytänyt?

Mutta palaan kertomukseeni. Yö kului entisen mukaan ilman mitään parannusta neiti Halcomben sairaudessa. Seuraavana päivänä näytti kumminkin jotain olevan toivoa sitä. Sen jälkeisenä päivänä matkusti kreivitär aamujunalla Lontooseen ilmoittamatta, mikäli minä tiedän, kenellekään matkansa syytä. Hänen herra miehensä seurasi häntä, osoittaen tavallista huomaavaisuuttaan, asemalle.

Minut jätettiin nyt yksin hoitamaan neiti Halcombea ja lady Glyden lujan päätöksen johdosta olla poistumatta hänen sairasvuoteensa äärestä oli minulla täysi syy uskoa saada pian hänetkin hoidettavakseni.

Ainoa jonkinarvoinen tapahtuma tämän päivän kuluessa oli uusi vastenmielinen kohtaus tohtorin ja kreivin välillä.

Palattuaan rautatieasemalta meni kreivi neiti Halcomben eteishuoneeseen saadakseen selvää sairaan tilasta. Minä menin puhumaan hänen kanssaan, sillä sekä tohtori Dawson että lady Glyde olivat huoneessa neiti Halcomben luona. Kreivi kyseli minulta paljon sairauden ilmauksista ja hoitamistavasta. Minä annoin hänelle ne tiedot, jotka voin, ja sanoin hänelle, että kuumekohtausten välillä lisääntyi ehdottomasti väsymys ja voimattomuus. Juuri mainitessani tätä tuli herra Dawson sairashuoneesta.

"Hyvää huomenta, herra", sanoi kreivi astuessaan esiin nöyrä ilme kasvoillaan ja pysähdytti tohtorin niin ylhäisellä päättäväisyydellä, että sitä oli mahdoton vastustaa, "minä pelkään suuresti, ett'ette huomaa mitään parantumista tänään?"

"Minä huomaan varmaa parantumista", vastasi tohtori Dawson.

"Te siis annatte voimien vähetä hoitaessanne tätä kuumetta?" jatkoi herra kreivi.

"Minä seuraan sitä hoitotapaa, jonka minä olen huomannut oikeaksi monivuotisen toimintani aikana", sanoi tohtori.

"Sallikaa minun tehdä kysymys, joka läheltä koskee tätä laajaa ainetta -- lääkärin käytännöllistä kokemusta", lausui kreivi. "Minä en uskalla antaa mitään neuvoa enää -- minä haluan vain tehdä Teille kysymyksen. Te elätte jonkun matkan päässä, herraseni, tieteellisen tutkimuksen molemmista jättiläissuurista keskipisteistä: Lontoosta ja Pariisista. Oletteko kuullut puhuttavan, kuinka kuumetautien tuhotöitä järkevästi ehkäistään vahvistamalla sairasta antamalla hänelle konjakkia, viiniä, ammoniakkia ja kiinaa? Ovatko nämä uudenaikaiset, etevimpäin lääketieteellisten auktoriteettien kerettiläiset mielipiteet koskaan tulleet korviinne -- jaa vai ei?"

"Kun virkaveli kysyy minulta tätä, vastaan minä mielihyvällä", sanoi tohtori avatessaan ovea mennäkseen ulos. "Te ette ole lääkäri, ja minä pyydän päästä vastaamasta Teille."

Saatuaan tällä anteeksiantamattoman epäkohteliaalla tavalla lyönnin toiselle poskelleen käänsi kreivi heti tosi kristityn tavalla toisen ja sanoi lempeällä äänellä: "Hyvää huomenta, herra Dawson."

Jos minun autuas mieheni olisi ollut onnellinen tunteakseen herra kreivin, niin kuinka he olisivatkaan kunnioittaneet toisiaan!

Rouva kreivitär tuli takaisin illan viime junalla ja toi silloin mukanaan tuon mainitun sairaanhoitajattaren Lontoosta. Hänen nimensä oli rouva Rubelle. Ulkonäkönsä ja huono englannin kielensä ilmaisi hänen olevan ulkolaisen.

Minä olen aina tuntenut hyväntahtoisen sietäväisyyden tunnetta ulkolaisia kohtaan. Heillä ei ole meidän armolahjojamme eikä etujamme, ja he ovat kasvaneet paavilaisuuden pimeässä ja erehdyksissä. Myöskin on ollut aina minun päätarkotukseni ja tapani, niinkuin se oli ennen minua autuaan mieheni tapa (katso kunnianarvoisa herra Samuel Michelsonin XXIX:ttä saarnaa) tehdä muita kohtaan niin, kuin minä tahdon heidän tekevän minua kohtaan. Näistä molemmista syistä en minä tahdo sanoa, että rouva Rubelle teki minuun vastenmielisen vaikutuksen, ollen pieni laiha, viekas henkilö, noin 50-vuotias, tumma kuin kreolitar huomaavaisine vaaleanharmaine silmineen. En myöskään tahdo huomauttaa näistä kahdesta yllämainitusta syystä, että minä huomasin hänen pukunsa, vaikka se olikin sileästä mustasta silkistä, sopimattoman kalliiksi ja koreaksi sekä hänen asemassaan olevalle henkilölle aivan tarpeettomasti pitseillä ja muilla koristeilla kaunistetuksi. Minä en suinkaan pitäisi siitä, että jotain sellaista sanottaisiin minusta, ja siksipä on minun velvollisuuteni olla sanomatta sitä rouva Rubellesta. Minä vain tahdon mainita, että hänen esiintymisensä oli -- ehkä ei vastenmielisen pidättyväistä -- tavattoman hiljaista ja salaperäistä; että hän katseli ympärilleen lakkaamatta, mutta puhui varsin vähän, mikä kenties perustui yhtä paljon häveliääseen mielenlaatuun kuin asemansa epäilyyn Blackwater-Parkissa, ja että hän kieltäytyi syömästä mitään tultuansa -- kenties oli se varsin omituista, mutta ei ollenkaan epäilyttävää -- vaikka minä itse kohteliaasti pyysin häntä aterioimaan huoneessani.

Kreivin erityisesti puollettua -- hyvin kuvaavaa hänen tavalliselle sovinnollisuudelleen ja hyväntahtoisuudelleen päätettiin, ett'ei rouva Rubelle ryhtyisi toimeensa, ennenkun tohtori huomisaamuna olisi nähnyt ja hyväksynyt hänet. Sinä yönä valvoin minä. Lady Glyde näytti olevan varsin vastaan, että uusi sairaanhoitajatar otettaisiin neiti Halcombelle. Sellainen maun puute ulkolaista kohtaan naiselta, jolla oli hänen kasvatuksensa ja hieno esiintymisensä, kummastutti minua. Minä uskalsin sanoa hänelle: "Mylady, meidän pitää muistaa, ett'emme liian kiireesti tuomitse alempiarvoisiamme -- varsinkin jos ne tulevat vieraista maista". Lady Glyde ei näyttänyt kumminkaan kiinnittävän mitään erikoista huomiota sanoihini. Hän huokasi vain ja suuteli neiti Halcomben kättä, joka lepäsi peitteellä. Oli tuskin oikein viisasta tehdä niin sairashuoneessa ja sairaalle, joka ennen kaikkea kaipasi lepoa. Mutta lady Glyde-raukka ei ymmärtänyt sairaanhoitoa -- ei, ei ollenkaan, valitettavasti.

Seuraavana aamuna kehotettiin rouva Rubelle menemään neiti Halcomben eteishuoneeseen, jotta tohtori hyväksyisi hänet toimeensa mennessään sairaan luo.

Minä jätin lady Glyden neiti Halcomben luo, joka juuri uinahti, ja menin rouva Rubellen luo ajatellen rohkaista häntä tänä epätietoisuuden hetkenä. Hän ei kuitenkaan näyttänyt ollenkaan katsovan asiaa tässä valossa. Hän tuntui etukäteen olevan vakuutettu siitä, että herra Dawson hyväksyisi hänet, ja istui aivan tyynesti avonaisen ikkunan ääressä nähtävästi tyytyväisenä hengittäen raikasta ilmaa. Muutamat ihmiset olisivat voineet pitää tätä tapaa hävyttömän rohkeuden todistuksena. Minä pyydän sanoa katsovani sopivammaksi kuvata se tavattomaksi mielenvoimaksi.

Sen sijaan, että olisi tullut luoksemme yläkertaan, kutsutti tohtori Dawson minut luoksensa alas. Minusta näytti tämä hieman kummalliselta, mutta rouva Rubelle ei näyttänyt siihen millään tavoin kiinnittävän huomiota. Minun mennessäni istui hän yhäti aivan tyynenä ikkunan ääressä ja nautti hiljaa maailmaa.

Herra Dawson odotti yksinään minua ruokailuhuoneessa.

"Minä haluaisin puhella kanssanne tästä uudesta sairaanhoitajattaresta, rouva Michelson", sanoi hän.

"Vai niin; mitä sitten, herra?"

"Hänethän on tänne tuonut tuon vanhan, lihavan ulkomaalaisen, joka aina tahtoo sotkeutua minun asioihini, rouva. Rouva Michelson -- tuo vanha paksu mies on puoskari."

Tämä oli varsin sopimatonta. Luonnollisesti minä oikein loukkauduin. "Tiedättekö, herra", minä sanon, "että puhutte kreivistä?"

"Joutavia! Hän ei ole ensimmäinen puoskari, joka on kiinnittänyt kauniin liitteen nimeensä. He ovat kaikki tyyni kreivejä -- koko kirottu joukkio!"

"Hän ei olisi sir Percival Glyden ystävä, herra, jollei hän olisi korkeimman ylimystön jäsen -- se tahtoo sanoa -- ei aivan yhtä hyvän kuin englantilaisen ylimystön."

"Hyvä, rouva Michelson, kutsukaa häntä, miksi Teitä miellyttää, mutta palatkaamme sairaanhoitajattareen. Minulla on jo muistutukseni häntä vastaan."

"Edes näkemättäkään häntä, herra."

"Vai niin, edes näkemättäkään häntä. Hän voi olla hyvä sairaanhoitajatar, mutta hän ei ole kuitenkaan se, jonka minä olisin hankkinut. Olen lausunut vastaväitteeni sir Percivalille, koska hän on talon herra. Hän sanoo, että vaikka minäkin olisin hankkinut hoitajattaren, olisi tämäkin ollut outo lontoolainen; hänen mielestään on tämä nainen pantava kokeelle, koskapa hänen vaimonsa täti on nähnyt vaivan tuodessaan hänet Lontoosta tänne. Se on oikein ja kohtuullista, enkä minä voi täydellä syyllä kieltää. Mutta minä olen myöntynyt sillä ehdolla, että hänen täytyy heti matkustaa tiehensä, jos minä saan jotakin aihetta olla hyväksymättä häntä. Lääkärinä on minulla oikeus tehdä sellainen ehto, ja sir Percival on suostunut siihen. Nyt tiedän minä, rouva Michelson, voivani luottaa Teihin ja pyydän sen vuoksi Teitä tarkkaan valvomaan rouva Rubellea ensi päivinä ja katsomaan, ett'ei hän anna sairaalle muita lääkkeitä kuin minun määräämiäni. Teidän ulkomaalainen kreivinne on valmis kuolemaan kärsimättömyydestä koettaakseen puoskaroimisparannuskeinojansa -- magnetismia muun muassa -- minun sairaaseeni, ja hänen rouvansa hankkima sairaanhoitajatar on kenties valmis avustamaan häntä. Ymmärrättehän minua? Hyvä, sitten menemme ylös. Minä tahdon sanoa hänelle pari sanaa ennenkun hän menee sairaan luo."

Rouva Rubelle huvittelihe vielä katsomalla ulos ikkunasta. Esitellessäni hänet tohtori Dawsonille, eivät tohtorin epäilevät silmäykset eivätkä tutkivat kysymykset näyttäneet vähintäkään hämmästyttävän häntä. Hän vastasi tohtorille tyynesti huonolla englannin kielellään, ja vaikka tohtori vakavasti koetti sotkea häntä, ei hän näyttänyt kumminkaan osoittavan mitään taitamattomuutta ammatissaan. Tämä aiheutui, kuten minä jo kerran ennen olen sanonut, varmaan hänen mielenmaltistaan eikä suinkaan hävyttömästä rohkeudesta.

Me menimme kaikki sairashuoneeseen.

Rouva Rubelle katsoi varsin tarkkaan sairasta, tervehti lady Glydeä, asetti muutamia pikku kapineita järjestykseen huoneessa ja istuutui sitten aivan hiljaa erääseen nurkkaan, kunnes häntä tarvittaisiin. Mylady näytti hämmästyneeltä ja levottomalta nähdessään oudon sairaanhoitajattaren. Ei kukaan puhunut, peljäten häiritsevänsä neiti Halcombea, joka vielä nukkui -- paitsi tohtori, joka kuiskaten kysyi, millainen yö oli ollut. Minä vastasin hiljaa "aivan kuin ennenkin", ja sen jälkeen poistui herra Dawson. Lady Glyde seurasi häntä arvatakseni puhuakseen rouva Rubellesta. Mitä minuun tulee, olin minä varma, että tämä hiljainen ihminen saisi pitää paikkansa. Hän oli hyvin selvillä ja ymmärsi varsin varmasti ammattinsa. Sanalla sanoen minä itse olisin tuskin voinut täyttää paremmin paikkani sairasvuoteen ääressä.

Herra Dawsonin kehotukset uskollisesti muistaen tarkastin minä tuon tuostakin rouva Rubellea huolekkaasti kolmen tai neljän päivän aikana. Monta kertaa astuin minä sairashuoneeseen hiljaa ja huomaamatta, mutta en koskaan huomannut hänen työskentelevän tavalla, joka olisi herättänyt epäilyjä. Lady Glyde, joka valvoi häntä yhtä tarkkaan kuin minäkin, ei koskaan huomannut mitään muistuttamista häntä vastaan. En koskaan huomannut minä lääkepulloja otettavan pois; en koskaan hänen puhuvan sanaakaan kreivin kanssa. Hän hoiti neiti Halcombea kieltämättömällä huolella ja varovaisuudella. Sairasraukka heittelehti vuoroin horros-, vuoroin kuumekohtausten tilassa, joita yhä enemmän seurasi houraaminen. Rouva Rubelle ei koskaan häirinnyt eikä pelottanut häntä tässä tilassa odottamatta näyttäytymällä sairasvuoteen ääressä. Oikeutta kaikille! -- olkootpa englantilaisia tai ulkomaalaisia ja minä annan rouva Rubellelle puolueettomasti sen kiitoksen, jonka hän ansaitsee. Hän oli huomattavan varovainen itseensä nähden ja liian varma ja piittaamaton niiden henkilöiden hänelle tarjoomista neuvoista, jotka hyvin ymmärsivät kaikkea, mikä kuuluu sairaanhoitoon. Näistä puutteista huolimatta oli hän hyvä sairaanhoitajatar eikä antanut enemmän lady Glydelle kuin tohtori Dawsonillekaan vähintäkään moittimisen aihetta.

Seuraava jonkinarvoinen tapahtuma oli, että kreivi matkusti pois lyhyeksi aikaa joidenkin Lontoossa toimitettavain asiain takia. Mikäli minä voin muistaa, matkusti hän neljäntenä päivänä rouva Rubellen tulon jälkeen ja ennen lähtöään puhui hän minun läsnäollessani varsin vakavasti lady Glyden kanssa neiti Halcombesta.

"Luottakaa herra Dawsoniin vielä muutamia päiviä, jos Teitä miellyttää", sanoi hän. "Mutta jollei siihen aikaan tapahdu parannusta, niin lähettäkää Lontoosta noutamaan lääkäri; tämän taitamattoman tohtorin täytyy mukautua neuvottelemaan hänen kanssaan. Suututettakoon kernaasti herra Dawson, jos neiti Halcombe siten voidaan pelastaa. Minä pyydän Teiltä tätä oikein vakavasti -- minä annan kunniasanani, että se on välttämätöntä."