Part 28

Päivä oli saapunut -- se päivä, jolloin Laura taasen astui Limmeridge-Housen hyvin tuttuun saliin. Kaikki saapuvilla olevat henkilöt nousivat paikoiltansa, kun Marian ja minä astuimme huoneeseen, tuoden hänet keskellämme. Huomattava liike ja hämmästys, osanoton sorina syntyi kokoutuneen väen kesken, kun he silmäsivät hänen kasvoihinsa. Herra Fairlie oli -- nimenomaisesta vaatimuksestani -- läsnä, herra Kyrle vierellään. Hänen kamaripalvelijansa seisoi hänen takanaan hajusuolapullo yhdessä ja läpeensä Eau de Colognessa kasteltu nenäliina toisessa kädessään.

Avasin kokouksen kysymällä herra Fairlieltä, olinko minä täällä hänen myöntymyksellään ja varmalla suostumuksellaan. Hän ojensi kätensä kummallekin puolelle ja siten nojaten herra Kyrleen ja kamaripalvelijaan nousi hän ylös ja seisoi todellakin omilla koivillaan, jonka jälkeen hän lausui seuraavaa: "Sallikaa minun esittää herra Hartright. Olen yhtä sairas kuin ainakin ja hän on niin hyvä ja puhuu puolestani. Asia on kauhean sotkuisa. Olkaa hyvä ja kuunnelkaa häntä älkääkä paljon melutko!" Näin sanottuaan vaipui hän nojatuoliinsa ja tarttui hajuvesiseen nenäliinaansa.

Nyt seurasi kertomus koko salahankkeen suunnittelusta ja toimeenpanosta, kun ensin muutamin sanoin olin alustavasti selittänyt. Minä lausuin siis kuulijoilleni, että olin tässä ilmoittamassa ennen kaikkea, että vaimoni, joka istui vieressäni, oli herra Philip Fairlie-vainajan tytär; toiseksi, että kumoamattomilla todistuksilla osoittamassa, että se hautaus, jossa he olivat läsnä Limmeridgen hautausmaalla, oli ollut toisen naisen; ja kolmanneksi esittääkseni heille selvän kertomuksen, kuinka kaikki tämä oli tapahtunut. Pitemmittä esipuheitta luin sitten kertomuksen koko salahankkeesta, kuvasin sen jatkon ja mainitsin ne melkoiset summat, jotka se oli tuottanut, päästäkseni ollenkaan koskettelemasta sen toista vaikutinta, nimittäin pelkoa, että sir Percivalin salaisuus tulisi huomatuksi. Tämän tehtyä muistutin minä kuulijoitani siitä päivämäärästä, joka oli kaiverrettu hautapatsaaseen (heinäkuun 25 päivä) ja vahvistin sen totuuden lukemalla kuolontodistuksen. Sitten luin sir Percivalin heinäkuun 25 päivänä kirjoittaman kirjeen, jossa hän ilmoittaa rouvansa matkustavan Hampshirestä Lontooseen 26 päivänä. Sen jälkeen pyysin vuokra-ajurin suullisesti todistamaan, että tuo matka oli tehty sanottuna päivänä, joka näkyi tilauskirjaan tehdystä merkitsemisestä. Marian lausui sitten muutamia sanoja omista ja sisarensa kohtauksesta mielisairaalassa ja viimemainitun paosta sieltä.

Lopuksi päätin minä puheeni ilmoittamalla sir Percivalin kuoleman ja avioliittoni Lauran kanssa.

Lopetettuani ja istuuduttuani nousi herra Kyrle seisoalleen ja selitti perheen lakimiehenä tämän oikeuskysymyksen tulleen ratkaistuksi varmimmilla todistuksilla, joita hän koko elämässään oli kuullut. Hänen lausuessaan näitä sanoja laskin minä käsivarteni Lauran vyötäiselle ja nostin hänen ylös, niin että jokainen läsnäolija voi hänet nähdä. "Käsitättekö tekin asian samoin?" kysyin lähestyessäni pari askelta ja osoittaessani vaimoani.

Kysymykseni herättämä vaikutus oli todellakin sähköinen. Kauimpana salissa istui eräs tiluksen vanhimpia vuokraajia. Hän hypähti ylös samassa silmänräpäyksessä ja kaikki muut hänen kanssaan. Näen hänet vieläkin, milloin tahdon, rehellisine, päivettyneine kasvoineen, harmaansekaisine hiuksineen, heiluttaen raskasta ratsupiiskaa päänsä yli ja huutaen hurraata. "Siinähän hän on reippaana ja terveenä silmiemme edessä -- Jumala siunatkoon häntä! Hujauttakaa eläköön hänelle, pojat! Eläköön hän!" Se riemuhuuto, joka kajahti vastauksena hänen lyhyeen puheeseensa ja joka toistettiin moneen kertaan, oli parasta musikia, mitä koskaan olen kuullut. Kylän väestö ja koululapset, jotka olivat kokoutuneet pihalle, toistivat sen vielä kerran. Vuokraajain vaimot tunkeilivat Lauran ympärillä ja kilpailivat, kuka ensin saisi puristaa hänen kättään ja kyynelsilmin pyytää hänen olemaan levollinen eikä itkemään. Hän oli niin liikutuksissaan, että minun täytyi viedä hänet pois heidän luotaan ja saattaa ovelle. Siinä jätin minä hänet Marianin haltuun. -- Marianin, joka tähän asti ei koskaan ollut väistynyt luotamme ja jonka sankarillinen itsehillintä ei tänäkään hetkenä pettynyt. Kun siten olin taas jäänyt yksin, kehotin kaikkia läsnäolijoita, kiitettyäni heitä Lauran ja omasta puolestani, seuraamaan minua hautausmaalle ja katsomaan, kuinka kaiverrus hautakivestä poistettaisiin.

Kaikki poistuivat huoneesta ja yhtyivät kylän väkeen, joka sittemmin seisoi kokoutuneena haudan ympärille, jossa Carlislesta saapuneet työmiehet odottivat tuloamme. Yleisen äänettömyyden vallitessa kajahti ensimmäinen kova isku marmoria vasten. Ei ääntäkään kuulunut; ei yksikään ihminen liikahtanut, ennenkun nuo kolme sanaa, "Laura, lady Glyde", olivat hävinneet. Silloin huomasi tyydytyksen tunteen käyvän koko väkijoukon läpi, ikäänkuin se olisi tuntenut, että salahankkeen viimeiset kahleet nyt vasta olisivat kirvonneet Lauralta -- hitaasti ja arvokkaasti poistuivat sitten kaikki läsnäolijat. Myöhään iltapäivällä poistettiin kaiverrus. Yksi ainoa rivi kaiverrettiin sen sijaan: "Anna Catherick, kuollut heinäkuun 25 päivänä 1850."

Palasin Limmeridge-Houseen kyllin aikaisin illalla tavatakseni herra Kyrleä, joka yhdessä kirjurin ja vuokra-ajurin kanssa palasi Lontooseen iltajunalla. Hänen matkustettuaan sain minä hävyttömän tervehdyksen herra Fairlieltä, joka ankarassa hermotäristyksessä oli viety salista väen ensimmäisen ilohuudon kaikuessa. Lähetti esitti meille "herra Fairlien parhaat onnentoivotukset" ja pyysi saada tietää, "aioimmeko me kauemmin oleksia hänen talossaan." Lähetin hänelle takaisin sen tervehdyksen, että ainoa tarkoitus, joka voi pakottaa minua tulemaan hänen taloonsa, oli nyt voitettu, eikä minun aikomukseni ollut "oleksia" kenenkään muun kuin omassa talossani ja ett'ei herra Fairlien tarvinnut vähintäkään epäillä saavansa nähdä meitä tai kuulla meistä koskaan sen enempää. Me palasimme samana iltana vuokrataloon ja läksimme huomisaamuna asemalle. Kylän asukkaat ja seudun vuokraajat olivat meitä vastassa ja ottivat meiltä sydämmellisimmät jäähyväiset, kun me nyt palasimme Lontooseen.

Viimeisten Cumberlandin kumpujen hälvetessä etäisyyteen ajattelin minä ensimmäistä toivotonta taistelua kaikkia niitä vaaroja ja huolia vastaan, jotka me olimme kestäneet ja nyt voittaneet. Oli ihmeellistä ajatella, kuinka juuri se köyhyys, joka kielsi meiltä kaiken avun toivon, oli ollut menestyksen epäsuovana keinona, kun se oli pakottanut minut itseni toimimaan. Jos me olisimme olleet kyllin rikkaita hankkimaan lainoppineen apua, niin mikä tulos siitä olisi ollut? Voitto olisi -- herra Kyrlen sanojen mukaan -- ollut enemmän kuin epävarma; tappio -- päättääkseni todellakin sattuneiden tapahtumain mukaan -- varma. Laki ei olisi koskaan hankkinut minulle keskustelua rouva Catherickin kanssa. Laki ei koskaan olisi tehnyt Pescaa välikappaleeksi pakottaa kreivi tunnustamaan.

II.

Vielä kaksi rengasta puuttuu tapauksen ketjusta, ennenkun se ulottuu kertomuksen alusta sen loppuun.

Kun vapauden tunteemme menneen ajan synkästä epävarmuudesta vielä oli aivan uusi, kehotettiin minua saapumaan sen ystävän luo, joka oli antanut minulle ensimmäiset piirrostyöt, saadakseni häneltä uuden hyväntahtoisuuden ja luottamuksen osoitteen. Hän oli saanut tehtäväkseen matkustaa Pariisiin ottaakseen selvää eräästä ranskalaisesta keksinnöstä hänen taiteensa alalla, jonka arvoa tahdottiin hartaasti saada tietää. Hänen omat työnsä eivät sallineet hänen lähteä tällaiselle matkalle ja ystävyydestä minua kohtaan oli hän laittanut niin, että tehtävä siirrettiin minulle. Suostuin mielihyvällä kutsumukseen, sillä jos minun onnistuisi täyttää tehtäväni, kuten toivoin, olisi tuloksena varmaan paikan saanti sen kuvalehden toimituksessa, jonka hyväksi minä nyt vain aika ajoittain työskentelin. Sain määräykseni ja laitoin matkakuntoon tavarani huomispäivänä. Kun minä siis vielä kerran jätin Lauran -- mutta kuinka erilaisissa olosuhteissa! -- sisarensa hoitoon, mietin taaskin erästä asiaa jota jo useamman kerran olimme vaimoni kanssa miettineet -- tarkoitan velvollisuuttamme hienotunteisesti ajatella Marianin tulevaisuutta. Oliko meillä oikeus antaa itsekkään mieltymyksemme käyttää koko elämän ajan hyväkseen hänen jaloa, itseuhraavaa hellyyttään? Eikö ollut meidän velvollisuutemme, meidän paras kiitollisuuden osoitteemme unhottaa itsemme ja vain ajatella häntä? Koetin sanoa hänelle jotakin siihen suuntaan, kun hetkisen ennen lähtöämme olimme kahden kesken. Hän tarttui minua käteen ja keskeytti heti ensi sanani.

"Kaiken sen jälkeen, mitä me kolme olemme kärsineet yhdessä, ei mikään ero voi tulla kysymykseen ennen ikuista eroa. Sydämmeni ja onneni, Walter, ovat erottamattomat sinusta ja Laurasta. Odotapas vain, kunnes iloiset lapsenäänet kaikuvat lietenne äärestä -- minä opetan heidät pyytämään puolestani heidän omalla kielellään; ensimmäinen läksy, jonka he toistavat isälleen ja äidilleen on tämä: 'me tahdomme niin mielellämme pitää tädin!'"

Matkaani Pariisiin en tehnyt yksin. Viime hetkenä päätti Pesca seurata minua. Hänen ei ollut onnistunut saada takaisin reipasta iloisuuttaan tuon operaillan jälkeen ja hän päätti koettaa, mitä viikon vapaus vaikuttaisi hänen iloisen luonteensa palauttamiseksi.

Toimitin tehtäväni ja kirjoitin tarpeellisen selvityksen siitä neljäntenä päivänä Pariisiin tultuani. Viidentenä päivänä olin päättänyt katsella, minkä ehtisin, ja yleensä huvitella Pescan seurassa.

Hotelli, jossa me asuimme, oli täynnään matkustajia, niin ett'ei meidän onnistunut saada huoneita samassa kerroksessa. Minun oli toisessa, Pescan kolmannessa kerroksessa. Viidennen päivän aamuna menin ylös katsomaan, olisiko professori valmis seuraamaan minua kaupungille. Juuri kun minun piti astua jalkani ylimmälle astimelle, näin hänen ovensa avattavan sisäänpäin; ojennettu valkoinen käsi piti sitä auki hermostuneesti vavisten. Aivan varmaan ei se ollut ystäväni käsi. Samassa kuulin Pescan innokkaasti ja hiljaa omalla äidinkielellään lausuvan: "Muistan nimen, mutta en tunne miestä. Te näitte itse operasalissa, että hän oli niin muuttunut, ett'en voinut tuntea häntä. Ilmoituksen lähetän -- mitään muuta en voi tehdä." -- "Mitään muuta ei tarvitakaan", vastasi toinen ääni. Ovi avattiin ja vaaleatukkainen, arpiposkinen mies -- sama, jonka viikko sitten olin nähnyt seuraavan kreivi Foscon matkavaunuja -- tuli ulos. Hän kumarsi minulle vetäytyessäni syrjään laskeakseni hänet ohitseni -- hän oli kuolonkalpea ja piti lujasti johtotangosta mennessään portaita alas.

Avasin oven ja menin Pescan luo. Hän istui kyyristyneenä sohvan nurkkaan mitä merkillisimmällä tavalla. Minusta näytti, että hän kauhuissaan kääntyi minusta lähestyessäni häntä.

"Kuinka on asia? Häiritsenkö sinua?" kysyin minä. "En tietänyt, että ystävä kävi luonasi, ennenkun näin hänen tulevan huoneesta."

"Ei ollenkaan ystävä", lausui Pesca kiivaasti. "Olen tänä päivänä nähnyt hänet ensi ja samalla viime kerran."

"Pelkään hänen ilmoittaneen joitakin ikäviä uutisia?"

"Kauheita uutisia, Walter! Matkustakaamme takaisin Lontooseen -- en tahdo jäädä kauemmaksi tänne -- olen pahoillani, että koskaan tulinkaan tänne. Nuoruuteni onnettomuudet painavat raskaasti minua", sanoi hän ja käänsi päänsä seinää kohden, "ne painavat raskaasti minua vieläkin keski-iässä. Koetan unhottaa ne -- eivätkä ne tahdo unhottaa minua!"

"Pelkään, ett'emme voi matkustaa ennen iltapäivää", vastasin minä. "Etkö tahdo lähteä mukaani ensin?"

"Ei, ystäväni, tahdon jäädä tänne. Mutta matkustakaamme tänään -- minä rukoilen, matkustakaamme tänään!"

Poistuin hänen luotaan vakuuttaen, että matkustaisimme saman päivän iltapuolella Pariisista. Olimme edellisenä iltana sopineet käydä Notre-Damen kirkossa Victor Hugon mainio romaani oppaanamme. Ei ollut mitään Ranskan pääkaupungissa, jota minä hartaammin olisin halunnut nähdä -- läksin siis yksin matkalle kirkkoon.

Lähestyessäni Notre-Damea joen puolelta, jouduin minä matkalla kulkemaan Pariisin kamalan ruumishuoneen la Morguen ohi. Ihmisjoukko tunkeili oven edessä. Oli nähtävästi jotakin sisällä, joka herätti roskaväen huomiota ja sen makua nähdä hirveyksiä.

En olisi piitannut tästä matkallani kirkkoon, ellei kahden miehen ja yhden naisen välinen keskustelu olisi herättänyt huomiotani. He olivat juuri tulleet la Morguesta ja kuvasivat lähimmille naapureillensa ja tuttavillensa, kuinka kuollut oli tavattoman suuri mies ja kuinka hänellä oli kummallinen merkki vasemmassa käsivarressaan.

Samassa silmänräpäyksessä kuin kuulin nämä sanat, seisahduin minä ja liityin siihen joukkoon, joka pyrki sisään. Jonkunlainen synkkä aavistus asian tosi laidasta oli päilynyt mielessäni aina siitä hetkestä, jolloin olin kuullut Pescan äänen puoliavoimesta ovesta ja näin vieraan kasvot, kun hän meni ohitseni hotellin portaissa. Nyt oli totuus selvänä edessäni -- selvänä niiden muutamain sanain takia, jotka olin saanut kuulla. Toinen kosto kuin minun oli seurannut tuomittua miestä teatterista hänen kotipaikkaansa, hänen omalta oveltaan siihen pakopaikkaan, jonka oli etsinyt Pariisissa. Toinen käsi kuin minun oli kutsunut hänet tekemään tiliä ja riistänyt hänen elämänsä rangaistukseksi hänen rikoksistaan. Sinä hetkenä, jolloin minä näytin hänet Pescalle teatterisalissa, niin että tämä muukalainen, joka myöskin etsi häntä, kuuli sanani -- oli silmänräpäys, joka ratkaisi hänen kohtalonsa. Muistan oman sydämmeni taistelun, kun hän ja minä seisoimme vastakkain -- muistan, kuinka sittemmin taistelin itsekseni, ennenkun voin pakottautua päästämään hänet käsistäni -- ja minä kauhistuin tätä muistoa.

Hitaasti, tuuma tuumalta, pääsin eteenpäin väkijoukossa, yhä lähemmäksi sitä lasiaitausta, joka la Morguessa erottaa kuolleet elävistä -- yhä lähemmäksi, kunnes olin aivan ensimmäisen katsojarivin takana ja voin nähdä sisään.

Siinä makasi hän tuntemattomana, nimettömänä, asetettuna pariisilaisen roskaväen naureksivan uteliaisuuden esineeksi! Tämä oli huonoja taipumuksia, sydämmettömiä rikoksia sisältävän pitkän elämän loppu! Vajonneina kuoleman syvään rauhaan lepäsivät suuret, säännölliset kasvot ja pää edessämme niin juhlallisen rauhaisina, että lörpöttelevät ranskattaret ympärilläni ihaillen nostivat käsiänsä ja äänekkäässä kuorossa huudahtivat. "Ah, mikä kaunis mies!" Se tikarinpisto, joka oli tappanut hänet, oli suoraan sydämmessä. Ei mitään muita väkivallan merkkejä ollut näkyvissä paitsi vasemmassa käsivarressa, ja siinä, juuri siinä paikassa, jossa minä Pescan käsivarressa olin nähnyt poltetun merkin, oli kaksi syvää haavaa, jotka muodostivat kirjaimen _T_, mikä peitti Veljeyden merkin aivan tuntemattomaksi. Hänen vaatteensa, jotka olivat ripustetut hänen yllensä, osoittivat, että hän itsekin tunsi vaaransa -- ne olivat sellaiset vaatteet, joita ranskalaiset käsityöläiset käyttävät. Muutamia silmänräpäyksiä, mutta en kauempaa, pakottauduin minä katselemaan näitä lasiruudun läpi. Enempää en voi kuvata niitä, sillä en nähnyt mitään muuta.

Ne harvat tiedot, jotka minä voin koota hänen kuolemastaan, osaksi Pescan tiedonannoista, osaksi muista lähteistä, tahdon tässä esittää, ennenkun ainaiseksi lakkaan hänestä puhumasta.

Hänen ruumiinsa löydettiin Seinestä siinä valepuvussa, josta jo olen maininnut; ei mitään löydetty, joka olisi ilmaissut hänen arvonsa, nimensä tai asuntonsa. Henkilöä, joka oli surmannut hänet, ei koskaan tavattu; yhtä vähän saatiin tietää niitä olosuhteita, joissa hän oli murhattu.

Jätän toisten tehtäväksi johtopäätökset, kuten itse olen tehnyt omani. Kun otaksun, että tuntematon arpiposkinen henkilö oli Veljeyden jäsen -- otettu siihen Pescan poistuttua kotimaastaan -- ja kun edelleen lisään, että nuo kaksi iskua kuolleen vasemmassa käsivarressa merkitsevät italialaista sanaa "_Traditore_", ja mainitsen, että Veljeys oli toimittanut verituomionsa _pettäjälle_, niin olen esittänyt kaikki ne tiedot, jotka olen voinut saada hankkimaan jotain valaistusta siihen hämäryyteen, joka peittää kreivi Foscon kuoleman.

Vainaja tunnettiin seuraavana päivänä sen jälkeen, kuin olin nähnyt hänet, hänen rouvalleen lähetetyn nimettömän kirjeen johdosta. Rouva hautautti hänet Père la Ghaisen hautausmaahan. Kreivittären oma käsi ripustaa tänäkin päivänä tuoreita seppeleitä hautaa ympäröivälle pronssiaitaukselle. Hän elää Versaillesissa mitä ankarimmassa yksinäisyydessä. Joku aika sitten julkaisi hän muistokirjoituksen miesvainajastansa. Tämä teos ei ilmaise hänen todellista nimeänsä enemmän kuin hänen elämänsä vaiheitakaan; sen tarkoituksena on ylistää vain hänen kotoisia hyveitänsä, hänen neroansa ja suuria ominaisuuksiansa sekä toistaa ne kunnianosoitukset, jotka hän oli niillä saavuttanut. Tapahtumat hänen kuollessaan ovat aivan lyhyesti kosketellut, ainoastaan viime sivulla lausutaan näin: "Hänen elämänsä oli pitkä taistelu aatelin oikeuksien ja vallitsevan järjestyksen pyhien periaatteiden säilyttämiseksi -- ja hän kuoli ajamansa asian marttyyrinä."

III.

Kesä ja syksy kuluivat palattuani Pariisista tuomatta mitään sellaisia muutoksia, joita ansaitsisi mainita. Elimme nyt niin yksinkertaisesti ja huomaamattomasti, että ne tulot, joita minulla nyt yhtämittaa oli, riittivät yli menojemme.

Seuraavan vuoden helmikuussa syntyi ensi lapsemme -- poika. Äitini, sisareni ja rouva Vesey olivat vierainamme yksinkertaisissa ristiäisissä; rouva Clements oli myöskin tässä tilaisuudessa läsnä vaimoni hoitajana. Marian oli poikamme ristiäitinä; Pesca ja herra Gilmore olivat myöskin kummeja, vaikka jälkimäinen ei ollut läsnä. Voin tässä lisätä, että kun herra Gilmore vuosi myöhemmin palasi, avusti hänkin antamalla muutamia tätä juttua koskevia tietoja, kirjoittaen pyynnöstäni sen kertomuksen, joka on otettu kirjan alkuun ja joka on, vaikkakin alkupuolella sovitettuna, viimeinen saamani avustus.

Ainoa tärkeämpiarvoinen tapahtuma, joka on kerrottavana, sattui pikku Walterimme ollessa 6-kuinen.

Siihen aikaan lähetettiin minut Irlantiin piirustamaan joukko näköaloja sitä lehteä varten, johon minä työskentelin. Olin poissa lähes 14 päivää, jolla aikaa olin säännöllisesti kirjevaihdossa vaimoni ja Marianin kanssa paitsi kolmena viime päivänä, jolloin olinpaikkani oli kovin epävarma voidakseni saada kirjeitä. Kotimatkani loppuosa sattui yöllä, ja kun aamulla saavuin kotiin, ei siellä suureksi hämmästyksekseni ollut ketään vastaanottamassa minua. Laura, Marian ja lapsemme, kaikki olivat poissa eilispäivästä saakka.

Vaimoni jättämä lippu, jonka palvelijamme antoi minulle, lisäsi vain vieläkin kummastustani, kun se ilmoitti heidän matkustaneen Limmeridge-Houseen. Marian oli kieltänyt Lauraa kirjoittamasta tarkemmin, hän pyysi, että minä heti kotiin tultuani tulisin perästä -- täydelliset tiedot saisin Limmeridgeen saavuttuani. Samalla kehotettiin minua olemaan aivan rauhallinen. Siihen päättyi kirje.

Oli vielä liian aikaista ehtiä matkustaa aamujunalla. Saavuin Limmeridge-Houseen iltapäivällä.

Puolisoni ja Marian olivat molemmat yläkerrassa. Suuremmaksi ällistyksekseni olivat he muitta mutkitta sijoittautuneet siihen pieneen huoneeseen, joka kerran oli ollut työhuoneenani, kun minä järjestelin herra Fairlien piirustuksia. Samalla tuolilla, jolla minä muinoin tavallisesti istuin maalatessani, istui nyt Marian lapsi polvellaan, Lauran seisoessa tuon tutun pöydän ääressä ja selaillessa sitä pikku albumia, jonka minä aikoinaan olin piirustanut hänelle täyteen.

"Mikä taivaan nimessä on tuonut teidät tänne?" kysyin minä. "Tietääkö herra Fairlie...?"

Marian esti minun lausumasta sanaakaan enemmän ilmoittamalla minulle, että herra Fairlie oli kuollut. Hän oli saanut halvauskohtauksen eikä koskaan voinut toipua siitä. Herra Kyrle oli ilmoittanut heille hänen kuolemastaan ja neuvonut heitä heti matkustamaan Limmeridge-Houseen.

Nyt alkoi valjeta minulle suuri ja tärkeä muutos oloissamme. Laura puhui, ennenkun minä itse olin ehtinyt selvittää täydellisesti ajatuksiani. Hän hiipi luokseni iloitakseen siitä hämmästyksestä, joka vielä kuvastui kasvoissani.

"Rakkahin Walter", sanoi hän, "täytyykö minun todellakin sanoa sinulle rohkean päätöksemme syy matkustaa tänne? Pelkään, rakkahin, että voin vain selittää sen rikkomalla sopimuksemme ja palauttamalla ajatuksemme menneisyyteen."

"Mitään sellaista ei tarvita ollenkaan", sanoi Marian. "Me voimme olla yhtä selviä ja paljon hauskempia suunnatessamme ajatuksemme tulevaisuuteen." Hän nousi ylös ja ojensi minulle lapsen, joka jokelsi ja kohotti kätensä minua kohden. "Tiedätkö, kuka tämä on?" kysyi hän ilokyynelten kimmeltäessä hänen silmissään.

"Minunkin hämmästykselläni on rajansa", vastasin minä. "Tottahan tunnen lapseni."

"Lapsi!" huudahti hän koko entisen aikansa iloisuudella. "Voitko puhua niin huolettomasti yhdestä Englannin suurimmasta tilanomistajasta? Tiedätkö, näyttäessäni sinulle tätä loistavaa vesaa, kenen luona sinä olet? Luultavasti et. Salli siis esittää kaksi kuuluisaa henkilöä toisilleen: herra Walter Hartright -- Limmeridgen perijä."

Siten lausui hän. Kirjoitettuani nämä viime sanat olen kirjoittanut kaikki. Kynä putoo kädestäni. Se pitkällinen työ, joka monena kuukautena on ollut hauskana tehtävänäni, on loppunut. Marian on ollut elämämme hyvä enkeli -- Marian päättäköön kertomuksenkin siitä.

End of Project Gutenberg's Valkopukuinen nainen II, by Wilkie Collins