Part 27

Keskiviikkona heinäkuun 24 päivänä lähetin minä vuokravaunuissa vaimoni saattamaan rouva Clementsin pois tieltämme, tämä oli ensimmäinen askel. Tekaistu tervehdys lady Glydeltä, joka muka oli saapunut Lontooseen, riitti kaiken kaikkiaan tähän. Rouva Clements vietiin pois vuokravaunuissa ja jäi niihin odottamaan, kun vaimoni, ilmoittaen muka ostavansa jotain puodista, hävisi ja kiirehti kotiin ottaakseen vastaan S:t Johns-Woodissa olevaan kotiimme odotettua vierasta. Tarvitsee tuskin mainita, että tätä vierasta mainituin palvelusväellemme "lady Glyden" nimellä.

Sillä välin olin minä ajanut perässä toisella hevosella mukanani Anna Catherickille kirjoitettu lippu, jossa mainittiin, että lady Glyde tahtoi pidättää rouva Clementsin luonaan koko päivän ja että Annankin pitäisi saapua heidän luokseen sen hyvän herran turviin, joka odotti ulkona ja joka jo oli pelastanut hänet Hampshiressä joutumasta sir Percivalin näkyviin ja käsiin. Tämä "hyvä herra" lähetti pienen katupojan viemään kirjeen huoneeseen ja odotti itse tulosta pari taloa kauempana kadulla. Samana hetkenä kuin Anna näyttäytyi ovella ja sulki sen jälkeensä, oli tuo kunnon mies aukaissut vaununoven hänelle, auttanut hänet ylös -- ja niin sitä lähdettiin!

(Sallikaa minun tässä sulkumerkkien sisässä yhdellä huudahduksella osoittaa, kuinka hauska tämä seikkailu oli!)

Matkalla Forest-roadiin ei seuralaiseni ollenkaan peljännyt. Voin olla isällisempi kuin kukaan muu, jos minua vain huvittaa olla sitä, ja tässä tilaisuudessa minä olin isällinen. Kuinka monta syytä minulla olikaan saavuttaakseni hänen luottamuksensa! Minä olin sekottanut ne lääkkeet, jotka olivat vahvistaneet häntä; minä olin suojellut häntä sir Percivalilta. Kenties luotin minä kumminkin liian sokeasti näihin syihin; mahdollisesti en minä arvostellut täysin heikkoymmärryksisten ihmisten alempien vaistojen voimaa -- varmaa on, että minä laiminlöin riittävästi valmistaa häntä kestämään pettynyttä odotusta, kun saatoin hänet asuntooni. Kun hän saapui vierashuoneeseen, kun hän ei nähnyt siellä ketään muuta kuin rouva Foscon, jota hän ei ollenkaan tuntenut -- niin joutui hän mitä rajuimman mielenliikutuksen valtaan. Jos hän olisi "ilmassa" tuntenut jonkun vaaran lähenevän, niin kuin koira tuntee näkymättömän vihollisen olevan läheisyydessä, niin ei koskaan hänen kauhistuksensa olisi voinut purkautua äkimmin. Koetin turhaan rauhoittaa häntä. Sen pelon, joka valtasi hänet, olisin minä kenties voinut tyynnyttää, mutta sitä vaarallista sydäntautia, jota hän kärsi, ei voitu millään siveellisillä lievityslääkkeillä parantaa. Suureksi kauhukseni sai hän suonenvetokohtauksia -- kohtauksia, jotka hänen sairastamansa taudin yhteydessä minä hetkenä tahansa voisivat kaataa hänet kuoliaaksi jalkojemme juureen.

Lähimmälle lääkärille toimitettiin sana, että "lady Glyde" tarvitsi hänen apuansa mahdollisimman pian. Suurimmaksi lohdutuksekseni huomasin minä hänen olevan ymmärtäväisen miehen. Kuvasin hänelle vieraani henkilöksi, jolla on heikko ymmärrys ja aika ajottain uusiutuva mielenhäiriö, ja järjestin asian niin, ett'ei mikään muu sairaanhoitajatar kuin vaimoni saanut valvoa huoneessa. Naisraukka oli kumminkin liian sairas voidakseen saattaa minut levottomaksi puheellaan. Kaiken kaikkiaan pelkäsin nyt, että väärä lady Glyde kuolisi, ennenkun oikea lady Glyde saapuisi Lontooseen.

Olin aamulla kirjoittanut lipun rouva Rubellelle, jossa pyysin häntä kohtaamaan minua miehensä talossa perjantai-iltana heinäkuun 26 päivänä, sekä toisen Percivalille, jossa pyysin hänen antamaan vaimolleen tämän sedän kutsumakirjeen, sanomaan hänelle, että Marian oli jo matkustanut, ja lähettämään hänet 26 päivänä puolipäiväjunalla. Lähemmin miettien olin minä, Anna Catherickin ollessa nykyisessä tilassaan, huomannut välttämättömäksi kiiruhtaa suunnitelman toteuttamista ja siten saada lady Glyde valtaani jonkun verran aikaisemmin, kuin olin laskenut. Mihin uusiin toimenpiteihin piti minun tässä kauheassa epävarmuudessa ryhtymän? En voinut mitään muuta tehdä, kuin luottaa sattumaan ja lääkäriin. Levottomuuteni purkautui tunteellisiin huudahduksiin, jotka minä kyllin hyvin ymmärsin, muiden ihmisten kuullessa niitä, sovittaa "lady Glyden" nimen yhteyteen. Kaikissa muissa suhteissa ei Fosco tänä muistettavana päivänä kyennyt ajattelemaan ainoaa selvää ajatusta.

Anna Catherickillä oli vaikea yö -- hän heräsi aamulla varsin voimattomana, mutta myöhemmin päivällä virkistyi hän taas kummastuttavan suuressa määrässä. Joustava mieleni elostui hänen kanssaan. En voinut saada vastausta Percivalilta ja rouva Rubellelta, ennenkun 26 päivän aamuna. Odottaen, että he seuraisivat neuvojani, minkä tiesin heidän tekevän, jollei mitään esteitä ilmaantuisi, menin minä tilaamaan vaunut hakemaan lady Glydeä asemalta ja ilmoitin, että niiden pitäisi olla kotonani kello 2 iltapäivällä. Nähtyäni merkittävän tilauskirjaan läksin herra Rubellen luo sopiakseni asian hänen kanssaan. Hankin sitä paitsi pari herraa, jotka voivat varustautua todistamaan, että kysymyksessä oleva henkilö oli mielenviassa. Toisen tunsin jo ennestään, toisen tunsi herra Rubelle. Molemmat olivat miehiä, joiden vahvat sielut olivat kohonneet yli pikkumaisten ennakkoluulojen -- molempia ahdisti huonot raha-asiat -- molemmat luottivat minuun.

Kello oli yli 5, ennenkun olin järjestänyt kaiken tämän. Kun palasin kotiin, oli Anna Catherick kuollut. Kuollut 25 päivänä, eikä lady Glyde voinut tulla Lontooseen ennenkun 26 päivänä.

Minä hämmennyin. Ajatelkaapas sitä: Fosco hämmästyi!

Oli myöhäisä vetäytyä takaisin. Ennen kotiintuloani oli lääkäri kohteliaisuudesta ja säästääkseen minulta vaivaa omin käsin merkinnyt rekisteriin kuolemantapauksen ja päivämäärän. Kauniissa suunnitelmassani, jonka kimppuun tähän asti ei voitu käydä, oli nyt heikko kohta -- eivät mitkään minun puuhani voineet ollenkaan järkähyttää sitä ikävää sattumaa, joka oli tapahtunut 25 päivänä. Suuntasin miehuullisella voimalla ajatukseni eteenpäin. Percivalin ja minun onneni olivat vielä pelissä, eikä muu auttanut kuin uskaltaa kaikki voittaakseen kaikki. Sain jälleen järkähtämättömän levollisuuteni ja toteutin yritykseni epäröimättä.

Heinäkuun 26 päivän aamuna tuli Percivalin kirje tietoineen, että hänen vaimonsa tulisi puolipäivän junalla. Rouva Rubelle kirjoitti myöskin tulevansa illalla. Läksin vuokraamissani vaunuissa noutamaan oikeaa lady Glydeä asemalta kello 3 väärän lady Glyden maatessa kuolleena talossani. Istuimen alle kätkettynä vein minä mukaani kaikki ne vaatteet, jotka Anna Catherickillä oli tullessaan kotiini -- niitä aiottiin käyttää, kun se nainen, joka oli kuollut, nousisi jälleen ylös _hänen_ persoonassaan, jota nyt menin hakemaan. Mikä omituinen asema! Suosittelen tätä ainetta Englannin romaaninkirjoittajain nuoren polven käsiteltäväksi. Tarjoan sen uutena aatteena Ranskan tyhjentyneille näytelmäkirjailijoille.

Lady Glyde oli asemalla. Siellä oli paljon väkeä ja suuri ahdinko, jonka vuoksi täytyi kauemmin pysähtyä, kuin olin toivonut -- jos joku hänen ystävänsä olisi ollut siellä -- ennenkun minä ehdin saada selvää kaikista hänen kapineistaan. Hänen ensimmäinen kysymyksensä ajaessamme sieltä oli pyyntö saada jotakin tietää sisarestaan. Minä keksin mitä rauhoittavimpia tietoja ja vakuutin hänelle, että hän heti saisi nähdä sisarensa luonani. Taloni oli tässä tilaisuudessa Leicester-squaren läheisyydessä ja siinä isännöi herra Rubelle, joka otti meidät vastaan eteisessä.

Otin mukaani vieraani erääseen toisen kerroksen pihanpuoleiseen huoneeseen, molemmat lääkärit odottivat kumminkin alakerrassa nähdäkseen sairaan ja antaakseen minulle todistuksensa. Rauhoitettuani lady Glydeä tarpeellisilla vakuutuksilla sisarensa hyvinvoinnista, saatoin minä lääkäri-ystäväni hänen luoksensa yhden kerrallaan. He suorittivat tehtävänsä nopeasti, nerokkaasti ja omantunnonmukaisesti. Tulin taas sisään heti heidän poistuttuaan ja ilman enempiä lykkäyksiä kiiruhdin lopullista päämäärää ilmoittamalla, että "neiti Halcomben" tila olisi varsin arveluttava.

Seuraus oli semmoinen kuin olin otaksunutkin. Lady Glyde peljästyi ja pyörtyi. Nyt käytin minä toisen kerran tiedettä apunani. Lasillinen vettä sekotettuna rauhoittavalla aineella ja pullo hajusuolaa nerokkaine potkuineen vapautti hänet kaikesta levottomuudesta ja huolesta. Tämän uudistaminen myöhemmin illalla hankki hänelle rauhaisan yöunen arvaamattoman onnen. Rouva Rubelle tuli hyvissä ajoin ollakseen lady Glydelle apuna hänen pukeutuessaan. Hänen omat vaatteensa otettiin pois illalla ja Anna Catherickin käyttämät puki hyvän rouva Rubellen kunnioitettavat kädet hänen päälleen kaikella asiaan kuuluvalla huomaavaisuudella. Koko tämän päivän pidin minä sairastamme puoleksi tunnottomassa tilassa, kunnes lääkäriystävieni innokkaan toiminnan oli onnistunut hankkia minulle tarpeelliset määräykset, mikä tapahtui ennemmin, kuin olin uskaltanut toivoakaan. Sen päivän (heinäkuun 27 päivän) iltana veimme rouva Rubelle ja minä jälleen elävän "Anna Catherickin" mielisairaalaan. Hänet otettiin vastaan suuresti kummeksien, mutta ei epäillen, mistä kiitos olkoon määräysten ja lääkäritodistusten, Percivalin kirjeen, tavattoman yhdennäköisyyden, vaatteiden ja lopuksi sairaan hämmentyneen mielenlaadun. Palasin kiiruusti kotiini auttamaan rouva Foscoa väärän "lady Glyden" hautauspuuhissa. Oikean ladyn vaatteet ja kapineet olivat hoidossani ja ne lähetettiin sittemmin Cumberlandiin samalla kertaa, kuin vainaja vietiin sinne haudattavaksi. Hänen hautauksessaan olin läsnä pukeuneena synkkään surupukuun.

Ja tähän päättyy kertomukseni näistä merkillisistä tapahtumista kyhättynä yhtä merkillisissä oloissa. Ne vähempiarvoiset toimenpiteet, jotka minä otin huomioon käydessäni Limmeridge-Housessa, ovat jo tunnetut -- samoin suunnitelmani ihmeteltävä menestys -- kuin myöskin suurten rahasummain kuittaaminen, mikä sitä seurasi. Minun täytyy nyt koko vakaumukseni voimalla lausua, ett'ei toimintani ainoa heikko kohta koskaan olisi tullut havaituksi, jollen olisi ensin ilmaissut sydämeni ainoaa heikkoutta. Ei mikään muu kuin Marianin onneton ihaileminen pidättänyt minua vahvistamatta omaa turvallisuuttani hänen autettuaan sisarensa pelastumaan. Minä uskalsin antautua tähän vaaraan ja toivoin, ett'ei lady Glyden olemassaoloa koskaan enää voitaisi väittää. Jos Marian tai herra Hartright tekisi tämän, niin antautuisivat he julkisesti syytettäviksi karkeasta petoksesta; he niittäisivät täten vain epäluuloa ja halveksimista eivätkä juuri tästä syystä kykenisi paljastamaan minun etuani tai Percivalin salaisuutta mihinkään vaaraan. Erehdyin luottaessani niin sokeasti tapahtumiin. Erehdyin uudestaan Percivalin saatua rangaistuksensa itsepäisestä ja väkivaltaisesta luonteestaan, kun luovun uudelleen suljetuttamasta lady Glydeä mielisairaalaan ja kun toisen kerran annoin herra Hartrightin pelastua käsistäni. Sanalla sanoen: Fosco oli tänä vaarallisena hetkenä itselleen uskoton. Surullisia ja hänen arvollensa sopimattomia erehdyksiä! Etsikää tähän syy minun omasta sydämmestäni -- nähkää Marian Halcomben kuvassa ensimmäinen ja viimeinen heikkous koko Foscon elämässä!

Kuudenkymmenen vuoden kypsyneessä iässä teen minä tämän tunnustuksen, jota ei ole koskaan ennen kuultu. Nuorukaiset, minä huudan teidän osanottoanne! Nuoret neidot, vuodattakaa minun takiani kyyneleenne!

Vielä sana -- ja lukijan huomio, joka nyt henkeä pidättävällä harrastuksella on kiintynyt minun persoonaani, on vapaa taas kääntymään muille tahoille.

Oma, selvä ymmärrykseni ilmaisee, että uteliaat ihmiset tekevät ehdottomasti tässä kolme kysymystä. Ne minä lausun ja samalla vastaankin niihin.

Ensimmäinen kysymys. Mikä on oikeastaan vaimoni sokean innon pohjana täyttää rohkeimmatkin toivomukseni, edistää vilkkaimpienkin suunnitelmaini onnellista ratkaisua? Tähän voin minä vastata aivan yksinkertaisesti viittaamalla omaan persoonallisuuteeni ja kysymällä puolestani: Koska koko maailman historiassa on koskaan minunlaistani miestä ollut, ilman että hänen elämänsä taustassa nainen ei olisi uhrautunut hänen hyväkseen? Mutta minähän muistankin kirjoittavani tätä Englannissa; minä muistan Englannissa menneeni naimisiin -- ja kysyn: salliiko se sitoumus, johon vaimo täällä käy, hänellä olevan mitään omaa ajatusta miehensä periaatteista?

Ei, se käskee ehdottomasti rakastamaan, kunnioittamaan ja tottelemaan häntä. Juuri tätä on vaimoni tehnyt. Korkealta, siveelliseltä katsantokannaltani selitän minä täten juhlallisesti, että hän on täyttänyt uskollisesti velvollisuutensa arvokkaana puolisonani. Vaietkoot panettelun äänet! Ja te, Englannin naiset, ylistäkää rouva Foscoa!

Toinen kysymys. Jollei Anna Catherick olisi kuollut silloin, kuin hän kuoli, miten olisin minä menetellyt hänen suhteensa? Tässä tapauksessa olisin varmaankin auttanut väsähtänyttä luontoa saattamaan häntä varsin tarpeelliseen lepoon. Olisin avannut vankilan portit elämälle ja hankkinut väsyneelle vangille -- joka oli sekä ruumiiltaan että sielultaan parantumaton -- onnellisen vapautuksen.

Kolmas kysymys. Huomaanko minä, tyynesti tarkastaessani tapahtumia, menettelyssäni jotakin, joka ansaitsee vakavaa moitetta? Varmimmasti vakuutettuna vastaan minä: en! Enkö ole tarkkaan välttänyt joutumasta tarpeettomasti pakotetuksi tekemään mitään rikosta? Laajoilla kemian tiedoillani olisin minä helposti voinut riistää lady Glyden elämän. Kuulumattomalla persoonallisella uhrauksella seurasin minä sen sijaan älyn, ihmisyyden ja varovaisuuden johdatusta ja riistin vain hänen persoonallisuutensa. Tuomitkaa minua sen mukaan, mitä olisin voinut tehdä. Kuinka verrattain viattomalta, kuinka epäsuorasti kunnon ihmiseltä minä näytänkin silloin siinä, mitä olen todellakin tehnyt!

Lausuin jo alussa, että tästä kertomuksesta tulisi merkillinen asiakirja. Se on vastannutkin odotustani. Vastaanottakaa nämä arvokkaat tiedonannot viimeinen lahjani sille maalle, jonka ainiaaksi jätän. Niiden arvo on tilaisuuteen sopiva ja sopiva _Foscolle_.

Walter Hartrightin lopettama kertomus.

I.

Suljettuani kreivin käsikirjoituksen viime lehden oli se puolituntia kulunut, jonka olin sitoutunut jäämään Forest-roadille. Herra Rubelle katsoi kelloansa ja kumarsi. Minä nousin heti ylös ja jätin asiamiehen vapaasti vallitsemaan autiota taloa. En nähnyt häntä koskaan sittemmin; en kuullut koskaan sanaakaan enempää hänestä kuin hänen vaimostaankaan. Petoksen ja pahuuden synkeiltä teiltä olivat he madelleet meidän radallemme -- samoja synkkiä teitä hiipivät he nyt pois ja katosivat näkyvistämme.

Neljännestunti poistumiseni jälkeen Forest-roadilta olin minä jälleen kotona.

Tarvittiin vain muutamia sanoja lausuakseni Lauralle ja Marianille, kuinka minun uskalias seikkailuni oli päättynyt ja mikä luultavasti olisi ensimmäinen toimenpiteemme.

Jätin kaikki lähemmät yksityiskohdat myöhemmäksi ja kiiruhdin taas S:t Johns-Woodiin puhuakseni sen henkilön kanssa, jolta kreivi Fosco oli vuokrannut vaunut noutaakseen Lauran asemalta.

Saamani osoite johdatti minut erään vuokra-ajurin luo, jolla oli tallinsa neljännespeninkulman päässä Forest-roadilta. Hän näytti mielestäni siistiltä ja kunnialliselta mieheltä. Sanoessani hänelle, että tärkeä perheasia pakotti minua pyytämään häntä hakemaan kirjoistaan erästä päivämäärää, jonka minä tiesin hänen ammattinsa takia merkinneen, ei hän kieltänyt vähääkään täyttämästä pyyntöäni. Kirja otettiin esille ja sinne oli "heinäkuun 26 päivänä 1850" merkitty tilaus seuraavin sanoin:

"Peitetyt vaunut kreivi Foscolle; N:o 5 Forest-road (John Owen)."

Kysyttyäni sain tietää, että nimi "John Owen" tarkoitti sitä ajajaa, jonka oli ajettava vaunuja. Hänellä oli silloin jotakin työtä tallin puolella, mutta pyynnöstäni lähetettiin häntä hakemaan voidakseni saada puhua hänen kanssaan.

"Voitteko muistaa heinäkuussa viime kesänä ajaneenne erästä herraa talosta N:o 5 Forest-roadilla Waaterloo-sillan rautatieasemalle?" kysyin minä.

"Hm, herra", sanoi mies, "sitä en voi niin tarkkaan muistaa."

"Kenties voisitte kumminkin muistaa itse herran ulkomuodon."

"Hän oli ulkomaalainen, varsin pitkä ja tavattoman lihava."

Miehen kasvot kirkastuivat. "Muistan hänet, herra! Hän oli lihavin herra, jonka koskaan olen nähnyt, -- ja raskain, jota koskaan olen ajanut. Niin, niin -- muistan nyt hänet, herra. Papukaija tai joku muu sellainen lintu istui ikkunassa kirkumassa. Herra oli tavattoman touhuissaan saadaksemme pian selvää rouvan kapineista ja hän antoi minulle kauniit juomarahat, että etsisin tarkkaan matka-arkkuja ja hankkisin ne nopeasti mukaamme."

Vähät matka-arkuista! Muistin silmänräpäyksessä, kun Laura kuvasi tuloaan Lontooseen, kuinka eräs henkilö, joka kreivi Foscolla oli ollut mukanaan asemalla, oli hakenut hänen kapineitaan. Tämä oli nyt se henkilö.

"Näittekö Te matkustavan rouvashenkilön?" kysyin minä. "Miltä hän näytti? Oliko hän nuori vai vanha?"

"Hm, herra, ahdingossa ja kiireessä en minä oikein ehtinyt nähdä, minkälainen rouva oli. En ainakaan nyt voi muistaa hänestä mitään muuta -- kuin hänen nimensä."

"Muistatteko hänen nimensä?"

"Kyllä, herra. Hän oli lady Glyde."

"Kuinka voitte muistaa sen, kun muutoin olette unhottanut hänet?"

Mies hymyili ja seisoi ja siirteli jalkojaan nolonnäköisenä.

"Niin, nähkääs herra, sanoakseni totuuden", sanoi hän, "en ollut kaukaa ollut naimisissa siihen aikaan; ja minun vaimollani oli ollut juuri sama nimi kuin tällä rouvashenkilöllä, ennenkun hän sen vaihtoi minun nimeeni -- hänen nimensä oli Glyde, hänenkin, herra. Rouvashenkilö sanoi sen itse. -- 'Onko Teidän nimenne matka-arkuissa, rouva?' kysyin minä. 'Kyllä', sanoi hän, 'nimeni on kaikissa kapineissani -- se on lady Glyde'. -- 'Hoo!' ajattelin itsekseni, 'minun on vaikea yleensä muistaa herrasväen nimiä -- mutta tämähän soinnahtaa vanhalta tutulta korviini', ajattelin minä. En voi juuri tarkkaan sanoa, milloin se oli, herra, kenties tapahtui se vuosi sitten -- kenties ei. Mutta varmasti voin vannoa muistavani lihavan herran ja rouvan nimen."

Ei ollut tarpeen, että hän muistaisi ajan; päivä ja päivämäärä olivat täydellisesti selvillä hänen isäntänsä tilauskirjassa. Tunsin heti, että minä nyt niiden varmojen aseiden, joita kutsutaan yksinkertaisiksi tosiasioiksi, yhdellä iskulla voin musertaa ja voittaa koko salahankkeen. Silmänräpäystäkään epäilemättä kutsuin vuokra-ajuriliikkeen omistajan syrjään ja ilmaisin hänelle ajajan todistuksen ja hänen tilauskirjaansa tehdyn merkitsemisen todellisen ja sanomattoman suuren arvon. Sopimus korvata hänen ajajansa muutaman päivän poissa-olo oli pian tehty, jonka ohessa minä itse jäljensin merkityn tilauksen, minkä jäljennöksen isäntä nimikirjoituksellaan oikeaksi todisti. Läksin pois sovittuamme, että John Owen olisi käytettävänäni kolmena seuraavana päivänä tai kauemminkin, jos tarve vaatisi.

Käsissäni oli nyt kaikki tarvitsemani paperit; alueregistraattorin omakätinen kuolemantodistuksen jäljennös ja sir Percivalin päivätty, kreiville lähettämä kirje olivat varmassa säilössä lompakossani.

Nämä kirjalliset todistukset taskussani ja vuokra-ajurin vastaus vielä tuoreena muistissani suuntasin askeleeni ensi kerran sen päivän jälkeen, jolloin tutkimukseni alkoivat sille kadulle, jossa herra Kyrlen konttori sijaitsi. Yhtenä tämän käyntini syynä oli luonnollisesti ilmoittaa hänelle mitä minun oli onnistunut toimittaa asiassa. Toisena oli kertoa hänelle, että minä huomisaamuna aioin viedä vaimoni Limmeridgeen saadakseni hänet siellä suoraan tunnustetuksi ja vastaanotetuksi setänsä taloon. Jätin herra Kyrlen itsensä päätettäväksi nykyisissä olosuhteissa, olisiko hän herra Gilmoren poissaollessa velvollinen vai ei, perheen asianajajana, olemaan läsnä perheen asioille niin tärkeässä tilaisuudessa.

En tahdo puhua mitään herra Kyrlen hämmästyksestä tai niistä liioitelluista huudahduksista, joilla hän hyväksyi menettelyni tutkimuksieni ensi alusta loppuun saakka. Tahdon vain mainita, että hän heti päätti seurata meitä Cumberlandiin.

Matkustimme huomisaamuna aikaisella junalla. Laura, Marian, herra Kyrle ja minä istuimme yhdessä vaunuissa; John Owenilla ja eräällä herra Kyrlen kirjurilla oli paikkansa toisessa vaunussa. Limmeridgen asemalle tultuamme läksimme me ensin Todds Cornerin vuokrataloon. Luja päätökseni oli, ett'ei Laura astuisi jalkaansa setänsä taloon, ennenkun hän saisi esiintyä siellä suoraan tunnustettuna tämän veljentyttäreksi. Jätin Marianin tehtäväksi sopia rouva Toddin kanssa oleskelumme ehdoista siellä, niin pian kun rouva-hyvä oli ehtinyt toipua tulomme ja Cumberlandissa käyntimme syyn tuottamasta hämmästyksestä; hänen miehensä lupasi huolehtia John Owenin ylläpidosta. Näiden valmistavien toimien järjestettyä läksimme herra Kyrle ja minä matkalle Limmeridge-Houseen.

En voi kokonaisuudessaan esittää keskusteluamme herra Fairlien kanssa, sillä en voi palauttaa sitä muistooni ilman kärsimättömyyden ja säälin tunteita, jotka tekevät tämän kohtauksen muistelemisenkin kiusalliseksi minulle.

On parempi mielestäni yksinkertaisesti sanoa, että voitin tarkoitukseni. Herra Fairlie koetti käsitellä asiaa tavallisella tavallansa. Emme olleet huomaavinammekaan hänen kohteliaita hävyttömyyksiänsä käyntimme alussa. Säälimättä kuuntelimme me hänen valitustaan, että tämän salahankkeen havaitseminen oli aivan musertanut hänet. Lopuksi kitisi ja marisi hän kuin kärsimätön lapsi. Kuinka hän voisi tietää, että hänen veljentyttärensä vielä eli, kun hänelle oli sanottu hänen kuolleen? Hän tahtoisi suurimmalla mielihyvällä toivottaa kalliin Lauran tervetulleeksi, jos me vain antaisimme hänelle aikaa rauhoittua. Näyttikö hän mielestämme siltä, että hän aikoisi syöksyä omaan hautaansa? Ei. Miksi pitäisi meidän siis syöstä hänet siihen? Hän toisteli sellaisia kuvitelmia lakkaamatta, kunnes minä kerta kaikkiaan tein lopun siitä asettamalla kaksi vaihtoehtoa hänelle. Joko hän tunnustaisi veljentyttärensä oikeudet niillä ehdoilla, jotka minä määrään -- tai myöskin valmistautuisi oikeudenkäynnin seurauksiin. Herra Kyrle, johon hän kääntyi saadakseen apua, sanoi hänelle, että hänen nyt heti ja lykkäämättä täytyi päättää asiasta. Hän seurasi vain luonnettansa valitessaan sen vaihtoehdon, joka heti päästi hänet kaikesta enemmästä touhusta ja harmista; ja äkkinäisellä voimanpurkauksella ilmoitti hän, ett'ei hän ollut kyllin vahva antaakseen enempää vaivata itseään ja että me saisimme tehdä miten tahansa.

Herra Kyrle ja minä menimme heti alakertaan ja sovimme siitä, että kirjeellä kutsuimme herra Fairlien nimessä kaikki ne tiluksella olevat henkilöt, jotka olivat olleet väärissä hautajaisissa läsnä, saapumaan Limmeridge-Houseen kaksi päivää tämän jälkeen. Sen ohella pyydettiin erästä Carlislen kivenhakkaajaa lähettämään työmiehen Limmeridgen hautausmaalle poistamaan erästä hautakirjoitusta.

Herra Kyrle, joka oli laittanut asiat niin, että hän sai asua herraskartanossa, oli ottanut tehtäväkseen lukea nämä kirjeet herra Fairlielle ja hankkia hänen omakätisen allekirjoituksensa niihin.

Vapaan päivän käytin minä laittaakseni vuokratalossa lyhyen kertomuksen tästä salahankkeesta kokonaisuudessaan ja liitin siihen ne kumoamattomat todistukset, jotka minun oli onnistunut hankkia sen väitteen, että Laura olisi kuollut, valheellisuudesta. Minä jätin sen herra Kyrlen tarkastettavaksi, ennenkun huomispäivänä lukisin sen kokoutuneelle väelle. Samoin ratkaisimme me, millä tavoin Lauran tunnustaminen tapahtuisi kertomuksen luettua. Tämän tehtyä koetti herra Kyrle johtaa keskustelua Lauran raha-asioihin. Kun minä en tietänyt tai halunnut tietää mitään näistä asioista ja kun minä epäilin, ett'ei hän lakimiehenä hyväksyisi minun menettelyäni luvatessani vaimoni elinkorosta sen summan, jonka rouva Fosco oli saanut testamentissaan, pyysin minä, että hän sallisi minun olla tästä asiasta lausumatta mitään. Se liittyi liian läheisesti menneen ajan surujen ja kärsimysten muistoon, joista me nyt emme koskaan keskenämme puhuneet ja joista emme halunneet muidenkaan kanssa keskustella.

Viimeinen tehtäväni ennen illan tuloa oli "hautakiven todistuksen" jäljentäminen, ennenkun kaiverrus poistettaisiin.