Part 26

Hetkinen ennen kahdeksaa tuli herra Rubelle tuoden avaamattoman kirjeeni kädessään. Kreivi katsoi tarkkaan osoitekirjoitusta ja sinettiä -- sytytti kynttilän -- ja poltti kirjeen. "Pidän sitoumukseni, herra Hartright", lausui hän, "mutta muistakaa, ett'ei tämä asia jää tähän."

Asiamies oli pidättänyt vaunut, joilla hän oli palannut, oven eteen. Hän ja palvelustyttö kantoivat nyt matkatavaroita. Heti tuli rouva Fosco portaita alas tiheä harso silmillään ja valkorottien häkki toisessa kädessään. Hän ei puhutellut minua eipä edes katsonutkaan minuun. Hänen miehensä saattoi hänet vaunuihin. "Seuratkaa minua eteiseen", kuiskasi hän minun korvaani, "tahtoisin puhua kanssanne viime silmänräpäyksessä."

Menin ovesta ulos. Asiamies seisoi pihalla. Kreivi palasi takaisin ja veti minua muutamia askelia mukanaan kauemmaksi eteiseen.

"Muistakaa kolmatta ehtoa!" kuiskasi hän. "Te saatte tekemistä kanssani -- minun täytyy saada hyvitys, ennenkun aavistattekaan." Hän tarttui minua käteen ja puristi sitä kovasti, kääntyi ovelle, pysähtyi ja palasi vielä kerran takaisin.

"Vielä sana", lausui hän tuttavallisesti. "Nähdessäni viime kerran neiti Halcomben oli hän kuihtuneen ja sairaan näköinen. Olen huolissani tämän ihailtavan naisen takia. Pitäkää hellää huolta hänestä, herra. Käsi sydämmellä vannotan minä Teitä -- pitäkää hellää huolta neiti Halcombesta!"

Nämä olivat hänen viime sanansa, ennenkun hän tunki valtavan ruumiinsa vaununovesta ja ajaja maiskautti hevosen liikkeeseen.

Asiamies ja minä odotimme muutamia minuutteja ovella ja silmäsimme poistuvia vaunuja. Seisoessamme siinä kulkivat toiset vaunut ohitsemme samaan suuntaan, kuin kreivi oli mennyt, ja niiden sivuuttaessa avonaista talonovea katsoi eräs henkilö meitä vaununikkunasta. Taaskin operasalongissa näkemäni muukalainen -- tuo ulkomaalainen, jolla oli syvä arpi vasemmassa poskiluussaan.

"Te pysähdytte luonani vielä puoli tuntia, herra!" lausui herra Rubelle.

"Sen teen."

Me palasimme huoneeseen. Minua ei haluttanut puhutella asiamiestä eikä antaa hänen puhutella minua. Otin taas esille kreivin minulle antamat paperit ja luin sen miehen laatiman hirvittävän kertomuksen tästä salahankkeesta, joka sen oli suunnitellut ja toimeenpannut.

Kertomusta jatkaa Isidor Ottavio Baldassare Fosco.

Pyhän Rooman valtakunnan kreivi, Pronssikruunu-merkin ritari, Mesopotamian Rosencreuziläisten vapaamuurarien vakinainen suurmestari, Soitannollisten seurojen, Lääkäriseurojen, Filosofisten yhdistysten ja Hyväntekeväisyysseurojen jäsen koko Europassa, y.m. y.m.

Kesällä 1850 tulin minä Englantiin suorittamaan toisen maan puolesta erästä arkaluontoista, valtiollista lähetystehtävää. Omalla edesvastuullani oli minun johdettava ja käytettävä muutamia uskottuja henkilöitä, jotka olivat puolivirallisessa suhteessa minuun -- herra ja rouva Rubelle olivat näiden joukossa. Muutamien viikkojen loma-aika oli käytettävänäni, ennenkun minä ryhdyin tehtävääni ja asetuin johonkin Lontoon etukaupunkiin. Uteliaisuutta luottamuspaikkani laatuun nähden en paha kyllä voi tyydyttää. Lausun kaiken mielisuosioni näiden tunteiden johdosta, mutta valitan lämpimästi, että valtiomiehen varovaisuus kieltää niitä täyttämästä.

Olin sovittanut asiani niin, että voin viettää osan äsken mainitsemastani lepoajasta nyttemmin kuolleen, suremani ystävän sir Percival Glyden komealla tilalla. Hän tuli mannermaalta puolisoinensa. Minä tulin sieltä puolisoineni. Englanti on kotionnen tyyssija -- kuinka sopikin siis, että me saavuimme sinne näissä samanlaisissa onnellisissa olosuhteissa!

Se ystävyydenside, joka yhdisti Percivalin ja minut, vahveni tähän aikaan liikuttavan sopusoinnun takia raha-asioissamme. Me tarvitsimme rahoja molemmat. Ei koskaan täytettyjä tarpeita! Yleinen puute! Onko yhtään sivistynyttä henkilöä, joka ei tietäisi, mitä tämä merkitsee? Sellaisessa tapauksessa täytyy hänen olla varsin välinpitämätön -- tai varsin rikas!

En mene mihinkään kurjiin yksityiskohtiin tähän asiaan nähden. Sieluni kammoo sellaista. Roomalaisen ankaralla hyveellä käännän minä omani ja sir Percivalin tyhjän kukkaron yleisön ivallisesti katseltavaksi. Tunnustakaamme nyt kerta kaikkiaan tämä valitettava asianlaita -- ja jatkakaamme sitten.

Tilalle tullessamme otti meidät vastaan se ihana olento, joka ikuisesti on kätketty sydämmeeni "Marianina" -- ja jota yhteiskunnan kylmemmässä ilmapiirissä kutsutaan "neiti Halcombeksi."

Laupias taivas, miten uskomattoman nopeasti minä opin ihailemaan tätä naista! 60-vuotiaana rakastin häntä, 18-vuotiaan nuorukaisen rajulla voimalla. Kaikki rikkaan luonteeni kultaiset aarteet viskasin minä toivottomasti hänen jalkoihinsa. Vaimoni -- enkeli raukkani! -- vaimoni, joka jumaloi minua, sai vain varjon todellisesta kullasta. Sellainen on maailma, sellainen mies -- sellainen rakkaus. Mitäpä olemme me muuta kuin tanssinukkenäytelmän nukkeja? Oi, valtava kohtalo, nykäse varovasti rihmoja! Anna meidän kevyesti tanssia pois pieneltä, kurjalta näyttämöltämme!

Oikein ymmärrettyinä muodostavat nämä rivit kokonaisen filosofisen järjestelmän. Se on _minun_ järjestelmäni.

Minä jatkan.

Aseman talossa, oleskelumme alussa Blackwater-Parkissa, on ihmeteltävällä varmuudella, selvällä arvostelukyvyllä kuvannut Marian -- suotakoon minulle se huumaava onni, että saan tuttavallisesti mainita tuon ihastuttavan naisen ristimänimeltään! Hänen päiväkirjansa, jonka sain luvattomasti käsiini -- sanomattoman suloista minusta muistellakin! -- sisällön täydellinen tunteminen estää minua lausumasta mitään kysymyksessä, jonka tämä rikaslahjainen olento on jo käsitellyt.

Ne ennen kuulumattoman ja sanomattoman mieltäkiinnittävät tapahtumat, joihin minä olen sotkeutunut, alkavat Marianin sairastumisen valitettavasta onnettomuudesta.

Asemamme tähän aikaan oli todellakin huolestuttava. Percival tarvitsi suuria rahasummia, jotka täytyi maksaa määrättynä aikana -- en lausu mitään niistä vähäpätöisistä määristä, joita minä itse tarvitsin -- ja ainoat varat, mitkä olivat, oli hänen vaimonsa omaisuus, josta hän ei saanut nostaa shillingiäkään, ennenkun hänen kuoltuansa.

Paha jo sekin; mutta puhuakseni jalon Shakespearen sanoilla, pahempi oli vielä jäljellä. Minun nyt surreella ystävälläni oli erityisiä, salaisia levottomuuden aiheita, joita epäitsekäs ystävyyteni häntä kohtaan kielsi minua liian innokkaasti tutkimasta. En tietänyt sen enempää, kuin että eräs nainen, Anna Catherick nimeltään, oleskeli salaa paikkakunnalla, että hänellä oli salaisia keskusteluja lady Glyden kanssa ja että erään salaisuuden, joka epäilemättä syöksisi Percivalin turmioon, ilmituleminen voisi olla näiden neuvottelujen tuloksena. Hän oli itse sanonut minulle tulevansa auttamattomasti onnettomaksi, jollei hänen vaimoaan voitaisi pakottaa vaikenemaan ja jollei Anna Catherickiä löydettäisi. Jos hän olisi mennyt mies, kuinka kävisi meidän raha-asiaimme kanssa? Vaikka olenkin luonteeltani rohkea, vapisin minä todellakin ajatellessani sitä.

Koko ajatuskykyni oli nyt yksinomaan suunnattu saada mahdollisesti selvää Anna Catherickistä. Raha-asiat, vaikka kylläkin olivat tärkeitä, voivat kuitenkin siirtyä toistaiseksi, mutta tämän naisen kaappaamista ei voitu lykätä. Tunsin vain hänet kuvauksen mukaan, hän kun oli ihmeellisen yhdennäköinen lady Glyden kanssa. Tämän omituisen seikan ilmoittaminen -- mikä tehtiin vain siinä tarkoituksessa, että minä helpommin tuntisin henkilön, jota me tiedustelimme -- yhdessä sen tiedon kanssa, että Anna Catherick oli karannut mielisairaalasta, herätti mielessäni sen oivallisen ajatuksen, joka sittemmin johti niin erinomaisiin tuloksiin. Tämä ajatus ei sisältänyt mitään sen enempää eikä mitään sen vähempää kuin että kaksi ihmistä vaihtaisi henkilöllisyyttänsä toistensa kanssa: Lady Glyde ja Anna Catherick vaihtaisivat nimensä, yhteiskunnallisen asemansa ja kohtalonsa toistensa kanssa -- ja tämän nerokkaan suunnitelman voittona oli kolmekymmentä tuhatta puntaa sekä Percivalin salaisuuden ikuinen säilyttäminen.

Aavistukseni, joka harvoin pettää minut, ilmaisi minulle, miettiessäni näitä seikkoja, että kadonnut Anna ennemmin tai myöhemmin palaisi Blackwater-järven rannalla olevalle venehuoneelle. Siellä olin siis yhäti varuillani, sanottuani ensin taloudenhoitajattarelle, rouva Michelsonille, että olisin tavattavissa, jos joku kysyisi minua tällä yksinäisellä paikalla, jonne minä olin vetäytynyt saadakseni rauhassa lukea. Sääntöni on olla koskaan tarpeettomasti salaamatta toimiani ja olla koskaan antamatta ihmisten kaivata minussa sopivaa määrää avomielisyyttä. Rouva Michelson luotti minuun ensi päivästä viimeiseen. Tämä hauska nainen -- protestanttisen papin leski -- oli pelkkä luottavaisuus. Liikutettuna niin kauniista hänen kypsyneessä iässään olevan ihmisen yksinkertaisuudesta osoitin minä aina ansaitsevani tämän hänen huomaavaisuutensa.

Palkintona uskollisesta vartioimisestani järven rannalla oli, että sain käsiini -- en tosin Anna Catherickiä itseään, mutta sen henkilön, joka oli ottanut hänet suojelukseensa. Tämä yksilö tuhlasi myöskin yksinkertaista luottamustaan, jota minä käytin hyväkseni kuten edellisessäkin tapauksessa. Jätän hänen itsensä kuvattavaksi, jollei hän jo ole tehnyt sitä, missä olosuhteissa hän vei minut äidillisen huolenpitonsa esineen luo. Nähdessäni ensi kerran Anna Catherickin makasi hän. _Minä_ hämmästyin täydellisesti tämän onnettoman naisen ja lady Glyden yhdennäköisyydestä. Tämän suuremmoisen suunnitelman, joka tähän asti oli epämääräisenä häilynyt mielessäni, yksityiskohdat kehittyivät nyt mestarillisella selvyydellä aivoissani katsellessani nukkujan kasvoja. Samalla kertaa tunsin minä sydämmessäni, joka aina oli hellä, syvintä sääliä sen julman kärsimyksen johdosta, jonka näin. Ryhdyin heti lieventämään sitä -- tai toisin sanoen: minä hankin tarpeellisia, vahvistavia lääkkeitä, jotta Anna Catherick voimistuisi lähtemään matkalle Lontooseen.

Tässä täytyy minun pysähtyä tehdäkseni välttämättömän vastalauseen ja siten oikaistakseni valitettavan erehdyksen.

Elämäni parhaimmat vuodet ovat kuluneet lääketieteen ja kemian ahkerassa tutkimisessa. Kemia on varsinkin aina vastustamattomasti viehättänyt minua sen suuren, niin, rajattoman voiman takia, jonka se antaa ihmiselle. Ihastuneena ja täysin varmasti voin minä vakuuttaa, että kemistit, jos heitä huvittaisi, voisivat määrätä ihmiskunnan kohtaloita. Sallikaa minun selittää tämä päätelmä, ennenkun jatkan edemmäksi.

Sanotaan, että järki johtaa maailmaa. Mutta mikähän johtaa järkeä? Niin, ruumis. Maan mahtavimmilla hallitsijoilla -- ymmärtäkää oikein, mitä tarkoitan -- kemisteillä on ihmisen ruumis vallassaan. Antakaa minulle, Foscolle, kemia avukseni, ja minä lupaan, että kun Shakespeare, oli saanut Hamlet-aatteensa ja istuutunut kirjoittamaan sitä, minä olisin, sekottamalla muutamia hiukkasia erästä pulveria hänen jokapäiväiseen ravintoonsa, heikontanut tällä puhtaasti ruumiillisella keinolla siihen määrään hänen mieltänsä, että hänen kynänsä Hamletin sijaan olisi raaputtanut kokoon mitä kurjinta tuherrusta, jolla koskaan on tärvätty paperia. Antakaa minun sellaisissa olosuhteissa saada kuuluisa Newton käsiini -- ja minä lupaan, että hän nähdessään omenan putoavan söisi sen, sen sijaan, että rupeaisi etsimään painovoiman lakeja. Neron päivällinen tekisi hänet lempeimmäksi ihmisistä ennenkun hän olisi ehtinyt sen sulattaa, ja Aleksanteri Suuren aamujuoma saisi hänet pakenemaan vihollista samana iltapäivänä. Kunniasanallani vakuutan minä, että on suuri onni yhteiskunnalle, että nykyajan kemistit ovat ihmeellisen sattuman takia viattomimmat ihmisistä. Suuri joukko heitä on arvoisia perheenisiä -- apteekkareita ja muuta sellaista yksinkertaista väkeä. Muutamat harvat ovat filosofeja, jotka ovat omain luentojensa ihailun sokaisemia -- aaveidennäkijöitä, jotka tuhlaavat elämänsä haavemaisiin mahdottomuuksiin, tai puoskareita, joiden kunnianhimo ei kohoa korkeammalle ohrantähkää pelloillamme. Mutta tällä tavoin pelastuu yhteiskunta, ja kemian tavaton voima jää vähäpätöisimmän ja mitättömimmän tarkoituksen orjaksi.

Mutta miksi tämä mielenpurkaus? Miksi tämä musertava kaunopuheliaisuus?

Niin, siksi että minun käytöstäni on väärin tuomittu -- minun vaikuttimiani pahoin arvosteltu. On ilmoitettu minun käyttäneen laajoja kemiallisia tietojani Anna Catherickiä vastaan ja tahtoneen, jos se olisi minulle ollut mahdollista, käyttää niitä ihanaa Marianiakin vastaan. Kammottavia epäluuloja kummassakin tapauksessa! Suurin harrastukseni oli säilyttää Anna Catherick elossa -- kuten heti saadaan nähdä. Koko intoni Marianin sairastaessa tarkoitti pelastaa hänet tuon etuoikeutetun narrin käsistä, jolle sittemmin Lontoosta saapunut lääkäri vahvisti jokaisen sanani. Ainoastaan kahdessa tilaisuudessa käytin kemiantietojani apunani -- vaikka kummassakin tapauksessa mitä viattomimmalla tavalla. Ensimmäisessä näistä tilaisuuksista -- tutkittuani kuormavaunujen taakse piiloutuneena. Marianin vartalon ja käynnin runollista viehätystä hänen kävellessään Blackwaterin majataloon -- teki verraton puolisoni minulle sen suuren palveluksen, että jäljensi toisen ja vaihtoi toisen niistä kahdesta kirjeestä, jotka minun jumaloitu vastustajani oli uskonut talosta poistetulle kamarineidolle. Pienen tippapullon avulla, jonka minä annoin rouva Foscolle, sai hän tilaisuuden lukea nämä kirjeet, suorittaa ne määräykset, jotka minä olin antanut hänelle, sulkea ne uudelleen ja panna entiselle paikalleen. Toinen tilaisuus, jossa näitä keinoja käytettiin, oli silloin kun lady Glyde saapui Lontooseen -- tapaus, josta minä pian tulen enemmän puhumaan. En koskaan muulloin minä turvannut tieteen apuneuvoihin. Kaikissa muissa vaikeuksissa ja arveluttavissa olosuhteissa riitti täysin se taito, jonka luonto itse oli lahjoittanut minulle selvän arvostelukykyni avulla taistellakseni ja voittaakseni. Vakuutan täten tämän ominaisuuteni suuren arvon. Kemistin kustannuksella ylistän minä ihmistä.

Kunnia tälle jalon suuttumuksen purkaukselle! Se on tyydyttänyt mieltäni sanomattomasti. -- Jatkakaamme!

Sittenkun minun oli onnistunut vakuuttaa rouva Clement tai Clements, en tiedä oikein kumpiko -- kuinka parhain keino suojella Anna Percivalin käsiin joutumasta oli viedä hänet Lontooseen, ja sittenkun minä olin määrännyt päivän, jolloin kohtaisin matkalle lähtijöitä asemalla auttaakseni heitä -- olin minä taas vapaa palaamaan kotiin ja arvokkaasti valmistautumaan niihin vaikeuksiin, joihin minun vielä oli mentävä. Ensimmäinen tehtäväni oli käyttää hyväkseni puolisoni ylevää harrastusta. Olin sopinut rouva Clementsin kanssa, että hän Annan edun takia ilmoittaisi lady Glydelle osoitteensa Lontooseen tultuaan. Mutta ei sillä kyllä. Juonittelevain ihmisten voisi kenties minun poissaollessani onnistua järkyttää rouva Clementsin luottamusta minuun, eikä hän kenties lopulta kirjoittaisikaan. Kenen saisin minä matkustamaan samassa junassa ja salaisuudessa seuraamaan häntä tulevaan kotiin? Kysyin tätä. Avioliiton pyhä tunne vastasi heti sielussani: rouva Fosco!

Päätettyäni vaimoni matkan Lontooseen ajattelin sen voivan hyödyttää minua kahdessa suhteessa. Sairaanhoitajattaren, joka oli yhtä välttämätön kärsivälle Marianille kuin minulle hyödyksi, saaminen oli varsin tärkeä. Eräs varmimpia ja taitavimpia naisia, joita olen nähnyt, oli onneksi käytettävänäni. Tarkoitan oivallista rouva Rubellea, jolle lähetin vaimoni mukana kirjeen.

Määrättynä päivänä kohtasin minä rouva Clementsin ja Anna Catherickin asemalla. Autoin heitä kohteliaasti lähtiessä. Yhtä huomaavasti seurasin minä rouva Foscoakin sinne nähdäkseni hänen lähtevän samalla junalla. Myöhään saman päivän iltana palasi hän Blackwateriin seurattuaan moitteettomasti saamiansa määräyksiä. Hänellä oli mukanaan rouva Rubelle ja rouva Clementsin osoite Lontoossa. Myöhemmät tapahtumat osoittivat näiden varovaisuustoimenpiteiden olleen tarpeettomia. Rouva Clements ilmoitti lady Glydelle asuntonsa. Valppaasti silmäten tulevia vaikeuksia kätkin minä tämän kirjeen.

Samana päivänä oli minulla lyhyt keskustelu lääkärin kanssa, jossa minä harrastuksesta ihmisyyden pyhää asiaa kohtaan panin vastalauseeni hänen tapaansa vastaan hoitaa Marianin sairautta. Hän oli hävytön, kuten kaikki taitamattomat ihmiset ovat. En suuttunut ollenkaan siitä: lykkäsin kaiken vakavamman riidan hänen kanssaan, kunnes voisin käyttää sitä hyväkseni jossakin tärkeämmässä tapauksessa.

Lähin toimeni oli itse poistua Blackwaterista. Minun täytyi hankkia asunto Lontoossa voidakseni panna täytäntöön tekemäni suunnitelman. Minulla oli sen lisäksi pikku asia suoritettavana herra Fredrik Fairlien kanssa. Tarvitsemani asunnon sain minä S:t Johns-Woodista. Herra Fredrik Fairlien tapasin taas Limmeridgessä Cumberlandissa.

Yksityinen, salainen tutustumiseni Marianin kirjevaihtoon oli jo ilmaissut minulle, että hän oli kirjoittanut herra Fairlielle ja ehdottanut Lauralle käyntiä Cumberlandissa lohdutukseksi hänen onnettomain kotiolojensa takia. Tämän kirjeen annoin minä tosin mennä määräpaikkaansa, ollen vakuutettu, ett'ei se voisi ollenkaan vahingoittaa, vaan mahdollisesti hyödyttää. Saavuin nyt mieskohtaisesti herra Fairlien luo tukemaan Marianin ehdotusta -- erinäisillä muodostuksilla, jotka onneksi, hänen sairautensa johdosta, olivat välttämättömiä ja melkoisesti edistivät suunnitelmiani. Oli välttämätöntä, että lady Glyde setänsä kutsun johdosta poistui Blackwater-Parkista yksin ja että hän setänsä nimenomaan lausuman toivomuksen mukaan lepäsi yönsä tätinsä talossa -- eli toisin sanoen: siinä talossa, jonka minä äsken olin vuokrannut S:t Johns-Woodissa. Voittaa tämä tulos ja hankkia itselleni toivottu kutsumakirje näyttääkseni sen lady Glydelle, oli aiheena käyntiini herra Fairlien luona. Kun lisään, että tämä herra oli yhtä heikko ruumiiltaan kuin sielultaankin ja että minä kävin hänen kimppuunsa koko lujan mieleni voimalla, olen sanonut kylliksi. Tulin, näin, voitin Fairlien.

Palattuani Blackwater-Parkiin -- kutsumakirje mukanani -- huomasin minä, että lääkärin Marianin taudin väärä hoitamistapa oli tuottanut mitä surullisimmat tulokset. Kuume oli kääntynyt lavantaudiksi. Samana päivänä, jolloin palasin, koetti lady Glyde väkisin päästä sisarensa sairashuoneeseen hoitaakseen häntä. Hän ja minä emme koskaan olleet tunteneet mitään erityistä mielisuosiota toisiamme kohtaan, hän oli tehnyt sen anteeksiantamattoman vääryyden minua kohtaan, että kovin äänekkäästi kutsui minua _vakoojaksi_; hän oli sitä paitsi sekä minun että Percivalin tiellä -- mutta huolimatta kaikesta tästä kielsi ylevämielisyyteni minua saattamasta häntä ominkäsin tartunnan alaiseksi. Jos hän itse sitä vastoin tahtoi heittäytyä tähän vaaraan, niin en minä varmaankaan halunnut olla esteenä. Jos hänen olisi onnistunut tehdä se, olisi kenties se ovela suunnitelma, jonka toimeenpanemiseksi minä nyt hitaasti ja kärsivällisesti työskentelin, sattuman kautta kehittynyt loppuunsa. Lääkäri pistäytyi nyt väliin ja lady Glyde pidettiin erillään sairashuoneesta.

Olin jo ennen päättänyt lähettää Lontoosta hakemaan lääkäriä. Nyt vasta pantiin tämä päätös toimeen. Tohtori vahvisti tultuaan minun käsitykseni taudista. Oli hengenvaara kysymyksessä. Viidentenä päivänä lavantaudin ilmestymisen jälkeen oli meillä kumminkin toiveita kalliin sairaamme pelastumisesta. Tällä aikaa matkustin minä vain kerran Blackwaterista -- matkustin aamujunalla Lontooseen ryhtyäkseni lopullisiin asuntoni järjestämispuuhiin S:t Johns-Woodissa, saadakseni salaa selville, ett'ei rouva Clements ollut muuttanut ja tehdäkseni etukäteen pari pientä sopimusta rouva Rubellen miehen kanssa. Palasin illalla. Viisi päivää myöhemmin selitti lääkäri ihastuttavalta Marianiltamme kaiken vaaran poistuneen ja hänen tarvitsevan vain hellää ja huolellista hoitoa. Tätä hetkeä olin minä odottanut. Kun nyt ei mitään lääkäriä tarvittu, tein minä ensimmäisen vetoni sakkipelissä -- tohtori Dawsonia vastaan. Hän oli yksi niiden monien todistajain joukossa, jotka olivat tielläni ja josta minun täytyi päästä. Kiihkeä sananvaihto välillämme -- johon Percival määräykseni mukaan kieltäytyi sekautumasta -- johti täydellisesti päämäärän saavuttamiseen. Minä lävähytin miesraukan päälle vastustamattoman suuttumuksen ja halveksumisen laavavyöryn -- ja lakaisin hänet pois talosta.

Palvelusväestä oli sen jälkeen päästävä. Taaskin sanoin minä, mitä Percivalin -- jonka siveellinen rohkeus alinomaa tarvitsi karaistusta -- oli tehtävä ja rouva Michelson hämmästyi eräänä päivänä äärettömästi saadessaan tietää, että koko talous oli hajoitettava. Kaikki palvelijat lähetettiin talosta paitsi yksi, jonka eläimellinen tyhmyys oli takeena, ett'ei hän voisi tehdä mitään havaintoja meidän puuhistamme. Heidän poistuttuaan oli vielä selvittävä rouva Michelsonistakin, mikä kävi helposti päinsä lähettämällä tämä kunnon nainen merenrannikolle hankkimaan emännälleen huoneita.

Nyt oli asema aivan sellainen, kuin me toivoimmekin sen olevan. Lady Glyde oli suljettu huoneeseensa hermokivun tähden ja tyhmä piika, jonka nimen olen unhottanut, vietti yötä hänen luonaan ollakseen apuna hänellä. Marian oli, vaikkakin parantumassa, yhäti vuoteessa ja rouva Rubelle hoiti häntä. Ei ketään muuta elävää olentoa, paitsi näitä, vaimoani, Percivalia ja minua, ollut talossa. Näin suotuisissa olosuhteissa kävin minä pelottomasti seuraavaan vaikeuteen käsiksi -- tein _toisen_ vedon pelissä.

Tämä veto oli yksinkertaisesti pakottaa lady Glyde poistumaan Blackwaterista ilman sisartaan. Jollei meidän ensin onnistuisi kuvitella hänelle, että Marian oli jo matkustanut Cumberlandiin, ei ollut toivomistakaan, että hän matkustaisi omasta vapaasta tahdosta. Pakottaakseni hänen tekemään tämä välttämätön päätös, kätkimme me kalliin sairaamme erääseen asumattomaan Blackwaterin huoneeseen. Sydänyöllä panimme, rouva Fosco, rouva Rubelle ja minä tämän muuton toimeen -- Percival ei ollut kyllin levollinen luottaaksemme häneen. Koko tapauksella oli mitä suurimmassa määrässä romantinen, salaperäinen ja dramatinen vaikutuksensa. Määräykseni mukaan oli vuode jo aamulla muutettu lujalle, siirrettävälle kankaalle. Meidän tarvitsi vain varovasti nostaa tätä kangasta pää- ja jalkapuolesta ja sitten muuttaa sairaamme, mihin halusimme, häiritsemättä häntä vähintäkään. Tähän ei tarvittu mitään kemian apua. Kunnon Marianimme nukkui parantuvan sairaan syvässä unessa. Edeltäkäsin olimme asettaneet kynttilöitä, missä niitä tarvittiin, ja avanneet kaikki ovet. Minä kannoin häntä pääpuolesta -- suuren ruumiillisen voimani oikeuttamana -- rouvani ja rouva Rubelle kantoivat jalkapuolesta. Kannoin sanomattoman kallista kuormaa miehuullisella hellyydellä, isällisellä hienotunteisuudella. Missä on se nykyajan Rembrandt, joka voisi maalata meidän yöllisen kulkumme? Ah, ei missään! Taide rappeutuu -- tämä ihana aihe jää käyttämättä, Rembrandtia ei ole meidän päivinämme.

Seuraavana aamuna matkustimme rouvani ja minä Lontooseen -- jätettyämme Marianin hyvin kätkettynä asuinrakennuksen asumattomaan osaan rouva Rubellen hoitoon, joka hyväntahtoisesti oli luvannut sulkeutua sairaansa kanssa pariksi kolmeksi päiväksi. Ennen matkaamme annoin minä Percivalille herra Fairlien veljentyttärelleen kirjoittaman kutsumakirjeen, jossa hän pyysi tätä lepäämään yön tätinsä luona -- käskien antamaan sen lady Glydelle, kun määräisin ajan sitä varten. Myöskin sain minä häneltä sen mielisairaalan osoitteen, johon Anna Catherick oli ollut suljettuna, ja kirjeen sen omistajalle, että pakolainen oli vihdoinkin saatu kiinni ja lähetettäisiin takaisin.

Edellisellä käynnilläni pääkaupungissa olin minä järjestänyt kaikki niin, että asuntomme oli järjestyksessä vastaanottamaan meidät, jos me saapuisimme Lontooseen ensi junalla. Tämän hyvin lasketun varovaisuustoimenpiteen johdosta voimme me jo samana päivänä tehdä _kolmannen_ tärkeän vetomme pelissä -- anastaa Anna Catherick haltuumme.

Tässä ovat päivämäärät tärkeitä. Minä yhdistän kaikki tunteen ja käytännöllisen älyn ominaisuudet, jotka yhdessä muodostavat niin täydellisen kokonaisuuden. Minulla on jokainen näiden päiväin päivämäärä varmasti muistissa.