Part 25

"Olen kyllä ajatellut sitä asiaa", vastasin minä, "enkä minäkään ole tullut tänne laskeakseni leikkiä Teidän kanssanne. Käyntini täällä koskee elämää tai kuolemaa -- ja jos tuo ovi, jonka Te äsken suljitte, olisi tänä hetkenä auki, ei mikään, mitä Te sanotte tai teette, voisi pakottaa minua menemään siitä ulos."

Menin etemmäksi huoneeseen ja asetuin häntä vastapäätä takan ääreen. Hän veti tuolin oven eteen ja istuutui sille, laskien vasemman käsivarren pöydälle. Häkki valkorottineen oli aivan hänen vieressään, ja pikku elukat hypähtivät unestaan ja tirkistelivät häntä hienon, maalatun lankakudoksen raoista.

"Kysymys elämästä tai kuolemasta?" toisti hän itsekseen. "Sananne ovat vakavampia kenties kuin luulettekaan. Mitä tarkoitatte?"

"Mitä sanonkin."

Suuret hikipisarat kihosivat hänen leveältä otsaltaan. Hänen vasen kätensä hiipi hiljaa pöydän reunan yli. Pöydässä oli laatikko, joka oli lukittu, mutta avain oli lukossa. Hänen sormensa tarttuivat avaimeen.

"Te tiedätte siis, miksi minä poistun Lontoosta?" jatkoi hän. "Sanokaa minulle syy, jos Teitä miellyttää." Hän väänsi avainta.

"Minä voin tehdä jotain parempaakin", vastasin minä, "minä voin näyttää Teille syyn, jos Te sitä toivotte."

"Kuinka se tapahtuisi?"

"Te olette ottanut päältänne takkinne", sanoin minä. "Vetäkää ylös vasemman käden paidanhiha, niin voitte itse nähdä sen."

Sama harmaankalpea, kuolonkaamea leima, jonka minä jo operasalongissa olin nähnyt hänellä, välähti taaskin varjona hänen kasvoillaan. Hän ei sanonut mitään, mutta hänen vasen kätensä vetäytyi hitaasti laatikosta. Jokin kova ja raskas, jota hän liikutti laatikossa, mutta jota minä en voinut nähdä, kilahti -- sitten tuli hiljaisuus. Niin, se hiljaisuus, joka nyt seurasi, oli niin syvä, että minä selvään kuulin, kuinka pikku valkorotat nakersivat häkkinsä rautalankoja.

Elämäni riippui hiuskarvasta -- ja minä tiesin sen. Tänä ratkaisevana silmänräpäyksenä ajattelin _minä_ hänen ajatuksillaan, tunsin _hänen_ sormillaan. Ikäänkuin olisin nähnyt sen, tiesin minä, mitä hänellä oli kätkössä pöydän laatikossa.

"Odottakaa hieman", sanoin minä. "Ovi on suljettuna enkä minä liiku -- näettehän, ett'ei minulla ole mitään käsissäni. Odottakaa siis. Minulla on jotakin vielä sanottavaa Teille."

"Te olette sanonut minulle kylliksi", lausui hän pian saavutettuaan takaisin levollisuutensa, mutta niin luonnottomasti, niin aavemaisesti, että se koetteli hermojani enemmän, kuin mikään kiukun purkaus olisi koettanut. "Minä toivon vain kokoavani ajatuksiani hetkisen. Voitteko arvata, mitä minä ajattelen?"

"Kenties."

"Ajattelen vain", sanoi hän levollisesti, "että minä luultavasti ammun Teitä otsaan."

Jos minä olisin liikahtanut tällä hetkellä, olisi hän tehnyt sen.

"Neuvon Teitä lukemaan pari riviä, jotka minulla on taskussani", sanoin minä, "ennenkun teette mitään ratkaisevaa päätöstä."

Sanani näyttivät herättävän hänen uteliaisuuttansa. Hän nyökkäsi. Otin esiin Pescan tunnustuksen kirjeeni saamisesta ja ojensin sen hänelle käsivarren pituudelta.

Hän luki molemmat rivit ääneen: "Olen saanut kirjeesi. Jollen saa sinulta tietoa määrättyyn aikaan, avaan minä sen tunnin lyötyä."

Toinen mies hänen asemassaan olisi tarvinnut selitystä näihin sanoihin -- kreivi ei sitä kaivannut. Luettuaan tuon pikku lipun huomasi hän yhtä selvästi ne toimenpiteet, joihin olin ryhtynyt, kuin hän itse olisi ollut läsnä. Kasvoihin tuli silmänräpäyksessä toinen ilme, ja käsi tuli takaisin pöydän laatikosta.

"En sulje laatikkoa, herra Hartright", sanoi hän, "enkä sano, ett'en minä vieläkin muserra aivojanne. Mutta minä olen oikeudentuntoinen mies vihamiehiänikin kohtaan ja etukäteen tahdon minä mainita, että Teidän aivonne ovat viekkaammat, kuin luulinkaan. Käykäämme nyt asiaan, herra! Te tahdotte saada jotakin minulta?"

"Niin -- ja minun _täytyy_ saada se."

"Erityisillä ehdoilla."

"Ilman _mitään_ ehtoja."

Käsi vaipui taasen laatikkoon.

"Ah! Mehän kuljemme aina samassa, lakkaamattomassa kierroksessa", sanoi hän, "ja Teidän viekkaat aivonne ovat taasen vaarassa. Te pidätte valitettavan korkeaa ääntä -- laskekaa sitä hieman! Vaara ampua Teidät siinä paikassa seisoessanne on _minusta_ pienempi kuin vaara päästää Teidät täältä. Te ette taistele nyt suremaani ystävääni vastaan -- Te seisotte silmätysten Foscon kanssa! Jos tarvittaisiin kaksikymmentä sellaista henkeä kuin Teidän, herra Hartright pelastukseni portaiksi, nousisin minä järkkymättömän levollisuuteni ja ylevän välinpitämättömyyteni tukemana kylmästi näitä portaita ylös. Älkää hyökätkö kimppuuni, jos elämänne on rakas! Kehotan Teitä vastaamaan kolmeen kysymykseen, ennenkun puhutte enempää. Ne ovat tärkeitä tälle keskustelulle ja tärkeitä minulle." Hän nosti yhden oikean kätensä sormen ylös. "Ensimmäinen kysymys!" sanoi hän. "Te tulitte tänne hallussanne tieto, joka voi olla tosi -- tai voi olla väärä -- kuinka olette saanut sen?"

"Sitä en sano."

"Välipä sillä, minä otan kyllä selvän siitä. Jos tämä tieto on tosi -- muistakaa, että minä sanon: jos -- niin hierotte Te täällä kauppaa joko oman tai toisen epärehellisyyden johdosta. Minä panen tämän asianhaaran tuleviksi tarpeikseni mieleeni, joka ei koskaan kadota mitään, mitä sinne pantu on, ja jatkan." Hän nosti ylös toisen sormen lisäksi. "Toinen kysymys! Ne rivit, jotka Te pyysitte minun lukemaan, ovat allekirjoittamattomat. Kuka kirjoitti ne?"

"Mies, johon minulla on täysi syy luottaa ja Teillä täysi syy peljätä."

Vastaukseni vaikutti. Hänen vasen kätensä vapisi kuuluvasti laatikossa.

"Kuinka pitkän ajan annatte Te minulle", kysyi hän levollisemmalla äänellä, "ennenkun kello lyö ja sinetti murretaan?"

"Riittävästi kyllä suostuaksenne vaatimuksiini", vastasin minä.

"Vastatkaa selvemmin, herra Hartright. Minä tuntina täytyy kellon lyödä?"

"Kello 9 aamulla."

"Kello 9 aamulla! Niin, minä huomaan -- Te olette ovelasti laskenut ajan, ennenkun minä ennätän saada passini järjestykseen ja poistua Lontoosta. Eihän kumminkaan ennemmin? Punnitsemme asiaa nyt. Minä voin pitää Teitä panttivankina täällä ja sopia ehdoista, niin että Te lähetätte hakemaan kirjettänne, ennenkun minä päästän Teidät täältä. Sillä välin voitte olla niin hyvä ja lausua vaatimuksenne."

"Te saatte kuulla ne. Ne ovat yksinkertaiset ja pian esitetyt. Te tunnette, kenen etua minä täällä-käynnilläni valvon?"

Hän hymyili ylemmyyden ilmeellä ja viittasi huolimattomasti kädellään.

"Suostun arvaamaan", sanoi hän ivallisesti. "Luonnollisesti jonkun naisen etua."

"Vaimoni etua."

Hänen kasvoilleen levisi ensi kerran mitä suurimman hämmästyksen teeskentelemätön ilme. Minä huomasin hänen käsityksensä, että olin vaarallinen mies, melkoisesti vähenevän. Hän lykkäsi heti laatikon kiinni, laski käsivartensa ristiin rinnallensa ja kuunteli minua ivallisen tarkkaavasti.

"Teille on kylliksi ilmoitettu", jatkoin minä, "niistä tutkimuksista, joihin olen käyttänyt useampia kuukausia saadessanne tietää, että yritys kieltää tosiasioita olisi aivan turha.

"Te olette ottanut osaa halpamaiseen salahankkeeseen ja kymmenen tuhannen punnan voitto on kiihoittanut Teitä siihen."

Hän ei vastannut mitään. Mutta hänen kasvoillensa tuli äkkiä synkän levottomuuden ilme.

"Pitäkää voittonne", sanoin minä. -- Hänen kasvonsa selkenivät jälleen ja silmänsä tuijottivat minuun yhä kummastuneempina. "En ole tullut tänne hieromaan kauppaa rahasummista, jotka ovat menneet käsienne kautta ja olleet kurjan rikoksen hinta --."

"Hiljaa, herra Hartright. Teidän siveysopilliset voimalauseenne vaikuttavat erinomaisen hyvin täällä Englannissa -- pitäkää ne omiksi ja maamiestenne tarpeiksi, jos Teitä miellyttää. Nuo kymmenen tuhatta puntaa oli herra Fairlie-vainaja lahjoittanut kunnon vaimolleni. Olkaa hyvä ja käsitelkää asiaa tältä näkökannalta, niin neuvottelen minä siitä kanssanne. Miehelle, jolla on minun makuni, on tämä asia kuitenkin surettavan mitätön. Esitän siis, että sivuutamme kerrassaan sen. Kehotan Teitä siis palaamaan keskusteluun ehdoistanne. Mitä vaaditte?"

"Ensi sijassa vaadin minä täydellistä salahankkeen tunnustusta, joka on laadittava ja allekirjoitettava minun läsnäollessani."

Hän kohotti taaskin sormensa. "Yksi!" sanoi hän, keskeyttäen lyhyesti minut käytännöllisen miehen levollisella huomaavaisuudella.

"Toiseksi vaadin minä varmaa todistusta, joka ei perustu Teidän omaan päätelmäänne, päivästä ja päivämäärästä, jolloin vaimoni läksi Blackwater-Parkista matkustaakseen Lontooseen."

"Ahaa, ymmärrättepä Te iskeä heikkoon kohtaan!" lausui hän kylmästi. "Onko useampia?"

"Ei tällä kertaa."

"Hyvä! Te olette maininnut ehtonne; kuulkaa nyt minua. Kokonaisuudessa katsottuna on vaara kenties minulle pienempi tunnustaa se, mitä Te suvaitsette kutsua 'salahankkeeksi', kuin ampua Teidät kuoliaaksi jalkoihini. Otaksukaamme nyt, että minä suostun Teidän ehdotukseenne -- mutta vain niillä ehdoilla, jotka minä itse määrään.

"Todistuksen, jota Te vaaditte minun kirjoittamaan ja jossa minun tulee määrätä matkapäivä, saatte. Luullakseni katsotte Te surreen ystävä-vainajani kirjeen, jossa hän mainitsee minulle päivän ja tunnin, milloin hänen rouvansa saapuu Lontooseen, täysin päteväksi todistukseksi -- kun sen on hän itse kyhännyt, allekirjoittanut ja päivännyt. Minä voin antaa Teille sen. Minä voin myöskin lähettää Teidät sen miehen luo, jolta minä vuokrasin vaunut tuodakseni vieraani asemalta, ja ilmaista hänen saapumispäivänsä -- miehen kirjathan voivat auttaa Teidät löytämään päivän ja päivämäärän, jollei silloin toimineesta ajajasta olisi mitään hyötyä. Kaiken tämän voin ja tahdon tehdä erinäisillä ehdoilla. Ensiksi, että rouva Fosco ja minä poistumme tästä talosta milloin ja kuinka tahdomme. Toiseksi, että Te jäätte tänne luokseni, kunnes minun asiamieheni tulee luokseni huomisaamuna kello 7 auttaakseen minua asiaini järjestämisessä. Te jätätte asiamiehelleni kirjeellisen vietäväksi käskyn sille miehelle, joka on saanut sinetöidyn kirjeen. Te odotatte täällä, kunnes asiamies on jättänyt kirjeen avaamatta käsiini, ja sen jälkeen annatte Te minulle puolituntia päästäkseni täältä -- jonka jälkeen Te itse olette vapaa menemään, mihin haluttaa. Kolmanneksi: Te annatte minulle gentlemanille tulevan hyvityksen siitä, että Te tällä tavoin olette tunkeutuneet yksityisiin asioihini, ja siitä kielestä, jota Te olette suvainnut tässä keskustelussa käyttää minua kohtaan. Ajan ja paikan määrään minä kirjeessä, niin pian kun minä olen mannermaalla turvassa. Kirje sisältä myöskin paperin, joka on varma mitta miekkani pituudesta. Kas siinä ehtoni. Sanokaa minulle, hyväksyttekö ne -- jaa vai ei?"

Se päättäväisyyden, viekkauden ja ylvästelevän lörpöttelyn sekasotku, joka oli hänen sanoissaan, hämmästytti minua silmänräpäyksen -- mutta vain silmänräpäyksen. Kaikkiaan epäröin minä vielä, olinko minä oikeutettu pääsemään niiden varmojen keinojen omistajaksi joilla Lauran eläminen oli todistettava, päästämällä tämä konna rankaisematta menemään. Minä tiesin, että vaikuttimeni saattaa puolisoni oikeus tunnustetuksi siihen isänkotiin, josta hän oli petturina ajettu pois, ja julkisesti poistaa se valhe, joka vielä häpäisi hänen äitinsä hautaa, olisi paljon jalompi, jos se voitaisiin vapauttaa kaikista pahoista intohimoista, kuin jos minä antaisin sen kostonhimon, joka alusta asti oli vallinnut mieleni, johdattaa itseäni. Ja kumminkin täytyy minun totuudenmukaisesti tunnustaa, ett'ei siveellinen vakuutukseni ollut kyllin voimakas voittamaan yksin tässä sisäisessä taistelussani. Se kutsui avukseen sir Percivalin kuoleman muiston. Kuinka kauheasti olikaan koston valta temmattu viime hetkenä heikoista käsistäni! Mikä oikeus oli _minulla_ tietämättömyydessäni tulevaisuuteen nähden ratkaista, pelastuisiko tämä mies rangastuksesta silti, että hän pelastuisi minun käsistäni? Mietin tätä -- kenties sillä taikauskoisuuden tunteella, joka on luonteessani, kenties paremmastakin vaikuttimesta. Tuntui kovalta päästää hänet vapaasta tahdostani taas vapaaksi, kun hän nyt vihdoinkin oli vallassani, mutta minä pakottauduin tekemään tämän uhrauksen. Lyhyesti sanottuna: -- minä päätin antaa johdattaa itseäni sen vaikuttimen, jonka perusteen puhtaudesta olin varma: sen vaikuttimen, että samalla kertaa palvelisin sekä Lauran että totuuden asiaa.

"Hyväksyn esityksenne", sanoin minä, "yhdellä ehdolla puolestani."

"Millä?" kysyi hän.

"Ehto koskee sinetittyä kirjettä", vastasin minä. "Vaadin, että se avaamatta hävitetään läsnäollessani, niin pian kun olette saanut sen käsiinne."

Tämän vaatimuksen syynä oli aivan yksinkertaisesti estää häntä viemästä mukanaan mitään kirjallista todistusta neuvottelustani Pescan kanssa. Itse asiassa saisi hän tosin tietää sen, kun minä aamulla antaisin hänen asiamiehelleen professorin osoitteen. Mutta hän ei koskaan paljaalla sanallaan ja ilman minkään todistuksen tukea voisi käyttää hyväkseen tätä tietoa -- jos hän todella uskaltaisi yrittääkin -- enkä minä siten tarvitsisi Pescan turvallisuuden suhteen olla vähintäkään peloissani.

"Suostun Teidän ehtoonne", vastasi hän hetken vakavasti mietittyään. "Siitä ei ansaitse kiistellä -- kirje hävitetään heti käsiini tultua."

Lausuessaan nämä sanat nousi hän ylös tuolilta, jossa hän oli koko ajan istunut. Lujalla ponnistuksella näytti hän vapauttavan mielensä siitä painostuksesta, jonka tähänastinen keskustelumme oli vaikuttanut. "Uh!" huudahti hän ja ojensi tyytyväisesti käsivartensa, "kamppailu oli kuuma kestämänsä ajan. Ottakaa tuoli, herra Hartright. Tästä lähtien kohtaamme me kuolonvihollisina toisemme -- osoittakaamme nyt, kuten sivistyneiden miesten tulee, toisillemme kaikin puolin huomaavaa kohteliaisuutta. Sallikaa minulle kunnia kutsua vaimoni sisään."

Hän avasi oven. "Eleonor!" huusi hän syvällä bassoäänellään. Sisukkaannäköinen nainen tuli huoneeseen. "Kreivitär Fosco -- herra Hartright", lausui kreivi, esittäen meidät sopivan arvokkaasti toisillemme. "Enkelini", jatkoi hän, "sallisiko sinun sälyttämistyösi sinulle mahdollisesti aikaa hankkia minulle hieman voimakasta ja hyvää kahvia? Minulla on tässä jotakin kirjoittamista herra Hartrightille ja minun täytyy tuntea itseni oikein eloisaksi ja vahvaksi tehdäkseni sen niin, että minulla itselläni on kunnia siitä."

Rouva Fosco nyökäytti kaksi kertaa päätään -- yhden herran kylmästi minulle, toisen kerran alamaisesti miehelleen -- ja hiipi sen jälkeen hiljaa ovesta.

Kreivi meni ikkunan ääressä olevan kirjoituspöydän luo, avasi sen, otti esille kirjoituspaperin ja kyniä. Hän sirotti kynät ympäri pöytää ja leikkasi sitten paperin pitkiksi kaidoiksi liuskoiksi. "Teen tämän arvokkaaksi asiapaperiksi", sanoi hän ja katsoi minuun yli olkansa. "Kirjallinen työskentely on minulle hyvin tuttua. Miehen parhaita henkisiä etuja on voida selvään ja hyvin esittää ajatuksensa. Se verraton etu on minulla. Onko teillä?"

Hän käveli edestakaisin huoneessa hyräillen itsekseen ja aina väliin kopauttaen otsaansa. Se häpeämättömyys, millä hän käytti hyväkseen sitä asemaa, johon minä olin ajanut hänet, turhamaisuutensa tyydyttämiseksi kehua kirjailijakyvyllään, hämmästytti minua suuresti. Kuinka kammoinkaan miestä, ei kumminkaan voinut tämä tavaton luonteenlujuus, vaikka se ilmenikin niin mitättömällä tavalla, olla vaikuttamatta minuun.

Kreivitär toi kahvin huoneeseen. Kreivi suuteli kiitollisesti hänen kättänsä ja seurasi häntä, ovelle, palasi takaisin, kaatoi kuppiin kahvia itselleen ja otti sen mukaan kirjoituspöydälle.

"Saanko tarjota kupillisen kahvia, herra Hartright?" kysyi hän, ennenkun istuutui.

Kieltäydyin juomasta.

"Vai niin! Luuletteko, että aion myrkyttää Teidät?" sanoi hän iloisesti. "Englantilainen arvostelu on terve, mikäli sitä riittää", jatkoi hän ja istuutui kirjoituspöydän ääreen; "sillä on kumminkin suuri puute -- se on aina varovainen väärälle taholle."

Hän pisti kynän mustepulloon, pani ensin paperin järjestykseen eteensä painamalla kädellään kirjoituspöytää vasten. Hän kirjoitti varsin nopeaan ja raapi kynällään, korkealla käsialalla ja jättäen leveät rivivälit, niin ett'ei varmaan paria minuuttiakaan kulunut, ennenkun hän oli ehtinyt paperiliuskan loppuun. Joka lehti numeroitiin ja viskattiin olan yli lattialle ollakseen poissa tieltä. Kun ensi kynä oli kulunut, meni se samaa tietä, ja hän tarttui heti toiseen niiden joukosta, jotka olivat pöydälle levitetyt Siten lensi paperi toisensa perästä -- tusinoittain, viisikymmenittäin, niin sadottainkin -- hänen olkansa yli milloin yhdelle, milloin toiselle puolelle häntä, kunnes hänellä oli koko kinos paperiliuskoja tuolinsa ympärillä. Tunti tuntinsa perästä kului -- siinä istuin minä valvoen, siinä istui hän kirjoittaen. Hän ei koskaan pysähtynyt muutoin kuin ryypätäkseen kahvia ja tämän loputtua lyödäkseen väliin kädellä otsaansa. Kello löi 1, löi 2, -- 3 -- 4 -- yhäti lensivät paperiliuskat hänen ympärillään, yhä rapisi kynä väsymättömästi liuskan alusta loppuun, yhäti kasvoi kasvamistaan paperikinos hänen tuolinsa ympärillä. Kellon lyötyä 4 kuulin minä kynän kovan rapinan -- se oli kiemura, jonka hän piirsi nimensä alle. "Bravo!" huusi hän ja hypähti tuoliltaan ylös nuorukaisen notkeudella ja katsoi minua suoraan silmiin hymyillen voitonriemuisesti.

"Nyt se on tehty, herra Hartright!" sanoi hän ja löi leveään rintaansa itsetyytyväisesti. "Se on tehty omaksi suureksi mielihyväkseni -- Teidän syväksi hämmästykseksenne lukiessanne, mitä olen kirjoittanut. Aine on nyt tyhjennetty, minun, Foscon voimat eivät riitä. Käyn nyt järjestämään papereitani, silmäämään ne läpi, lukemaan ne -- nämä paperit, jotka nimenomaan ovat osoitetut Teille mieskohtaisesti. Kello löi juuri 4. Hyvä! Järjestäminen, silmääminen läpi, lukeminen kestää neljästä viiteen. Pieni virkistävä uni minulle viidestä kuuteen. Lopuksi valmistuksia kuudesta seitsemään. Toimi asiamieheni kanssa ja sinetöitty kirje seitsemän ja kahdeksan välillä. Kello 8 lähtö. Kas siinä ohjelma!"

Hän istui jalat ristissä lattialla paperiensa seassa, liitti ne yhteen paksuun rihmaan parsinneulalla, tarkasti niitä, kirjoitti ensi sivulle kaikki arvonimet ja kunnianosotukset, jotka hän oli saanut ja luki sen jälkeen ääneen käsikirjoituksen minulle suurella näyttämöllisellä ihastuksella ja valtavilla kädenliikkeillä. Lukija saa ennen pitkää itse tilaisuuden muodostaa käsityksen tästä asiakirjasta. Olkoon tässä vain kylliksi sanoessani, että se oli toivomukseni mukainen.

Hän kirjoitti sitten sen henkilön nimen, jolta hän oli vuokrannut vaunut, ja antoi minulle sir Percivalin kirjeen. Se oli päivätty Hampshiressä heinäkuun 25 päivänä ja ilmoitti "lady Glyden" matkan Lontooseen 26 päiväksi. Siis oli hän samana päivänä (heinäkuun 25), jolloin lääkärintodistus selitti hänen kuolleen S:t Johns-Woodissa, elävänä Blackwater-Parkissa ja piti hänen, sir Percivalin omakätisen kirjeen mukaan, lähteä seuraavana päivänä matkalle! Kun todistus, että matka oli tehty, oli saatu ajurilta, olisi todistus täydellinen.

"Neljännes yli 5", sanoi kreivi ja katsoi kelloansa. "On aika nukkua hieman. Ulkomuodoltani olen minä suuren Napoleonin näköinen, kuten kenties olette huomannutkin -- minä muistutan tätä kuolematonta miestä siinäkin, että voin nukkua, milloin vaan tahdon. Suokaa anteeksi jos minä silmänräpäykseksi poistun. Kutsun rouvani pitämään Teille seuraa, jos aika sattuisi tuntumaan Teistä pitkältä."

Kun minä tiesin aivan yhtä hyvin kuin hänkin, että hän kutsui kreivittären vartioimaan minua, ett'en minä hänen maatessaan poistuisi huoneesta, en vastannut mitään, vaan puuhasin vain niiden paperien järjestämistä, jotka hän oli antanut minulle.

Hänen rouvansa tuli jääkylmänä, kalpeana, vihaisena kuten aina. "Huvita herra Hartrightiä, enkelini", sanoi kreivi. Hän nosti tuolin hänelle, suuteli toisen kerran hänen kättään, poistui eräälle sohvalle ja oli 3 minuuttia sen jälkeen vaipunut yhtä syvään uneen kuin hyverikkain ihminen tässä maailmassa.

Rouva Fosco otti kirjan pöydältä, istuutui ja katsoi minuun naisen kostonhimoisella ilkeydellä, joka ei koskaan voinut unhottaa eikä, koskaan antaa anteeksi.

"Olen kuullut Teidän keskustelunne mieheni kanssa", sanoi hän -- "ja hänen sijassaan olisin minä ampunut Teidät kuoliaaksi jalkaini juureen."

Näin lausuttuaan avasi hän kirjan eikä sitten katsonut minuun tai puhellut kanssani, ennenkun hänen miehensä heräsi.

Kreivi avasi silmänsä ja nousi ylös sohvalta juuri tunti siitä hetkestä, jolloin hän oli nukkunut.

"Tunnen itseni sanomattoman vahvistuneeksi", huomautti hän. "Eleonor, oiva puolisoni, onko kaikki valmis siellä ylhäällä? Hyvä. Pieni sälytykseni täällä on tehty 10 minuuttiin -- toisen 10 minuutin kuluttua olen minä matkapuvussa. Mitä muuta on vielä tehtävänä, ennenkun asiamieheni tulee?" Hän katsoi ympäri huonetta ja huomasi valkorottien häkin. "Ah!" huudahti hän, "viimeinen syvä isku sydämmeeni on vielä jäljellä. Viattomat pienokaiseni, rakkaat lapseni! Mitä pitää minun tehdä teidän kanssanne? Nykyään ei meillä ole mitään kotia -- me matkustamme alinomaa, kuta vähemmän matkatavaraa, sitä parempi. Papukaijani, kanarialintuni ja pikkurottani -- kuka rakastaa ja hoitaa heitä, kun heidän hyvä pappansa on poissa."

Hän käveli edestakaisin huoneessa vaipuneena syviin ajatuksiin. Hän ei ollut tuntenut mitään epävarmuutta kirjoittaessaan tunnustustaan. Mutta kysymyksessä, mihin hän sijoittaisi lemmikkinsä, oli hän nähtävästi levoton ja huolestunut. Pitkään mietittyään istuutui hän jälleen kirjoituspöytänsä ääreen.

"Sainpa oivan ajatuksen!" huudahti hän. "Minä lahjoitan kanarialintuni ja papukaijani tälle suurelle pääkaupungille -- asiamieheni saa minun nimessäni lahjoittaa ne Lontoon eläintarhalle. Kyhään heti lahjoituskirjan."

Hän alkoi kirjoittaa, toistaen ääneensä, mitä kirjoitti.

Ensiksi: Kirjavahöyhenisin kakadora, mitä jokainen katselija, jolla on makua, on ihaillut. Toiseksi: Verrattoman eloisat ja ymmärtäväiset kanarialinnut, jotka ovat kyllin arvokkaat Edenin puutarhaan -- siis myöskin arvokkaat Regents-Parkin puutarhaan. Lahjaksi Englannin eläintieteellisiin kokoelmiin antaa

Fosco.

Kynä rapisi taasen ja nimi sai tarpeellisen kiemuransa.

"Mieheni! Et ole luetellut valkorottia", sanoi rouva Fosco.

Kreivi poistui pöydän luota, tarttui häntä käteen ja painoi sen sydäntään vasten.

"Eleonor", sanoi hän juhlallisesti, "kaikella ihmisvoimalla on rajansa. Minun rajani on kirjoitettu tähän lahja kirjeeseen. En voi erota valkorotistani. Kärsi minua enkelini ja ota ne, muuttaaksesi ne matkahäkkiinsä."

"Mikä hellä sydän", huudahti kreivitär ihailun purkauksessa, luoden samalla ilkeän silmäyksen minuun. Hän otti varovasti häkin ja poistui huoneesta.

Kreivi katsoi kelloansa. Huolimatta hänen ponnistuksestaan näyttää levolliselta oli hän nähtävästi kärsimätön asiamiehen viipymisen johdosta. Kynttilät olivat jo kauan sammutetut, ja uuden päivän valo tunkeutui kirkkaasti huoneeseen. Vasta 5 minuuttia kellon lyötyä 7 soitettiin ovikelloa ja asiamies tuli. Hän oli tummapartainen muukalainen.

"Herra Hartright -- herra Rubelle", esitteli kreivi. Hän otti asiamiehen -- ulkomaisen vakoojan, jollei joka piirre hänen kasvoissaan pettänyt -- erilleen huoneen nurkkaan, kuiskasi muutamia salamääräyksiä hänelle ja poistui luotamme. Jäätyämme kahden pyysi herra Rubelle varsin kohteliaasti, että minä suvaitsisin antaa hänelle tarpeelliset määräykset. Kirjoitin pari riviä Pescalle, kehotin häntä siinä antamaan lähetille sinetöidyn kirjeen, piirsin kuorelle osoitteen ja jätin sen herra Rubellelle.

Kun kreivi matkapukuunsa pukeuneena palasi, tarkasti hän kirjeen osoitetta, ennenkun hän lähetti asiamiehen. "Sitäpä uskoinkin!" sanoi hän silmäten synkästi minuun ja esiintyen tästä hetkestä aivan muuttuneesti.

Hän lopetti sälyttämisen, tarkasti sitten matkakarttaansa, teki muistiinpanoja lompakkoonsa ja katsoi väliin kärsimättömästi kelloansa. Minulle ei hän lausunut sanaakaan. Hänen lähtönsä läheinen aika ja se varma todistus, jonka hän oli nähnyt Pescan ja minun välisistä neuvotteluista, oli taas kiinnittänyt hänen huomionsa niihin toimenpiteisiin, jotka olivat hänen pakonsa turvaamiseksi tarpeen.