Part 24

"Veljeyden tarkoitukset", jatkoi Pesca, "ovat lyhyesti sanottuna juuri samat kuin muidenkin samanluontoisten valtiollisten seurain -- tyranniuden vastustaminen ja kansan oikeuksien puoltaminen. Veljeyden olemassaolo nojaa kahteen perusteeseen: -- niin kauan kun miehen elämä on hyödyksi tai vaikkapa vain vahingoton, niin on hänen oikeutensa saada pitää se. Mutta jos hän vaikutuksellaan tuottaa lähimmäisilleen jotakin vahinkoa, on hän tästä hetkestä tuomittu menettämään elämänsä, eikä ainoastaan ole mikään rikos, vaan jonkummoinen ansiokin riistää se häneltä. Minun asiani ei ole kertoa, minä vainon ja sorron aikoina tämä yhteys ensin perustettiin. Yhtä vähän on teidän asianne, englantilaiset, jotka olette voittaneet vapauden niin kauan aikaa sitten, unhottaa sen veren, jonka te olette vuodattaneet, ne äärimmäisyydet, joihin te olette menneet, saavuttaaksenne sen, -- ei, yhtä vähän on teidän asianne tuomita, mihin korkeimmilleen kohonnut katkeruus mahdollisesti saattaa johtaa sorretun kansan. Ne kahleet, jotka ovat tunkeutuneet aina meidän sieluihimme asti, ovat menneet liian syvälle löytääksenne niitä. Jätä pakolainen rauhaan! Naura hänelle, epäile häntä, katso hämmästyneenä tätä kummallista olemusta, joka hehkuu hänessä ja joka polttaa häntä milloin jokapäiväisen levollisen kuoren alla niinkuin minussa, milloin minua onnettomampien, taipumattomampien ja kärsimättömämpien julmassa köyhyydessä ja inhoittavassa liassa -- mutta älkää meitä tuomitko! Ensimmäisen Kaarlonne aikana olisitte te kenties ymmärtäneet meitä. Teidän pitkällinen vapautenne on saattanut teidät kykenemättömiksi arvostelemaan meitä nykyisin oikein."

Kaikki hänen luonteensa syvimmät tunteet näkyivät purkautuvan näihin sanoihin; ensi kerran elämässään paljasti hän koko sydämmensä minulle -- eikä hän koskaan kumminkaan kohottanut ääntään; ei silmänräpäykseksikään hän unhottanut sen salaisuuden vaarallisuutta, jonka hän nyt oli ilmaisemaisillaan minulle.

"Sikäli", jatkoi hän, "katsotte te tämän seuran olevan samanlaisen kaikkien muiden sellaisten seurain kanssa, joiden tarkoituksena on, teidän käsityksenne mukaan anarkia ja vallankumous. Se riistää huonon hallitsijan tai huonon ministerin elämän, jotka milloin tahansa villipedon tavoin voidaan ampua: Ja minä myönnän, että te olette oikeassa. Mutta Veljeydellä on sellaisia lakeja, joita ei ole millään muulla valtiollisella yhdistyksellä koko maailmassa. Sen jäsenet eivät tunne toisiansa. Italialla on presidenttinsä ja samoin kaikilla muilla maillakin. Jokaisella näistä on oma kirjurinsa. Presidentit ja kirjurit tuntevat seuran jäsenet, mutta nämä ovat kaikki outoja toisillensa, kunnes heidän päällikkönsä katsovat sen tarpeelliseksi ja ajan valtiollinen asema tai myöskin seuran lakien totteleminen vaatii heidän tutustuttamista toisiinsa. Kun yhdyssiteet ovat sellaiset, ei ole mikään vala seuraan liittyessä tarpeen. Veljeyteen yhdistää meidät merkki, jota me salaa pidämme ja pidämme elämämme loppuun saakka. Me hoidamme tavallisia tehtäviämme ja lähetämme vain neljästi vuoteen ilmoituksen itsestämme presidentille tai kirjurille siltä varalta, että meidän toimintaamme tarvittaisiin. Me olemme etukäteen valmistautuneet, että, jos me paljastamme Veljeyden tai muutoin vahingoitamme sitä edistämällä muita, sitä vastustavia harrastuksia, meidän täytyy kuolla -- kuolla vieraan käden kautta, vieraan, joka kenties on lähetetty toisesta maailmanosasta toimeenpanemaan tätä tuomiota -- tai kenties voi isku kohdata rakkaimman ystävämme kädestä, joka mahdollisesti myöskin on tämän seuran jäsen, ilman että olemme mitään sellaista aavistaneet näinä hartaan tuttavuuden vuosina. Joskus on kuolemantuomiota viivytetty -- joskus pannaan se toimeen heti petoksen tehtyä. Ensimmäinen velvollisuutemme on oikein voida odottaa, toinen oikein ymmärtää totella, kun kutsumus saapuu. Muutamat meistä saavat odottaa koko elämänsä ajan eivätkä tarvitse toimia. Toisia sen sijaan kutsutaan toimintaan tai valmistaviin toimenpiteisiin samana päivänä, kuin he liittyvät Veljeyteen. Minä itse -- minä samainen pikku, hyväntahtoinen, tyytyväinen mies, joka, kuten tiedät, tuskin tahtoisin ajaa pois sitä kärpästäkään, joka liehuu ympärilläni -- liityin nuoruusvuosinani Veljeyteen ärsytettynä niin hirveällä tavalla, ett'en minä tahdo mainita siitä sinulle; sieluni oli niin valtavasti järkkynyt, että minun täytyi tehdä se tai tappaa itseni. Nyt olen sidottu siihen -- se on saanut minut valtaansa aina kuolinpäivääni saakka -- kuinka arvostellenkaan sitä nyt miehuuteni tyynempinä päivinä ja paremmissa olosuhteissa. Ollessani vielä Italiassa valittiin minut sihteeriksi, ja kaikki seuran jäsenet siihen aikaan, jotka saapuivat presidenttini luo, näin minäkin."

Minä aloin nyt käsittää tarkoituksen; minä näin, mihin tämä varsin omituinen ilmoitus johtaisi. Hän viivytteli pari silmänräpäystä, katsellen tutkivasta minua -- kunnes hän nähtävästi arvasi, mitä olin miettinyt mielessäni.

"Sinä olet tehnyt jo johtopäätöksesi", sanoi hän. "Näen sen jo päältäpäinkin. Älä sano minulle mitään; älä ilmaise minulle salaisimpia ajatuksiasi. Olen valmis sinun tähtesi tekemään viimeisenkin uhrautuvan tunnustuksen -- sitten en koskaan tahdo palata tähän aineeseen."

Hän viittasi minulle, ett'en vastaisi hänelle -- nousi ylös -- otti takin päältään ja veti vasemman paidan hihan ylös.

"Lupasin sinulle täydellisen luottamukseni", kuiskasi hän aivan korvaani, samalla kun hän tarkkaavasti silmäsi ovea kohden. "Olkoon seuraus mikä tahansa, et sinä voi nuhdella minua siitä, että olisin salannut sinulta jotakin, jota sinä olisit halunnut tietää. Sanoin, että Veljeys antaa jäsenillensä merkin, joka pysyy koko eliniän. Katso tätä!"

Hän nosti ylös käsivartensa ja näytti minulle korkealle sen sisäpuolelle syvään poltetun kirkkaan, veripunaisen merkin. En mainitse niitä sanoja, jotka siitä voitiin lukea; riittää sanoa, ett'ei se ollut alaltaan tavallista shillingin rahaa suurempi.

"Se mies, jolla on tämä poltettu merkki", jatkoi hän peittäessään käsivartensa, "on Veljeyden jäsen. Jos hän on pettänyt seuran, saa sen presidentti tai kirjuri ennemmin tai myöhemmin tietoonsa. Ja se mies, joka on huomattu petturiksi, on kuoleman oma. Ei mikään inhimillinen laki voi suojella häntä. Muista, mitä nyt olet nähnyt ja kuullut; tee siitä mitä johtopäätöksiä tahansa, toimi kuinka tahdot. Mutta mitä tahansa huomaatkin, mitä tahansa teetkin, älä Jumalan nimessä lausu minulle siitä sanaakaan! Vapauta minut edesvastauksesta, jota kammon ajatellakin ja jota omatuntoni ei sano minun edesvastauksekseni. Viime kerran vakuutan minä -- kunniani kautta gentlemanina, lupaukseni kautta kristittynä -- että, jos se mies, jonka sinä teatterissa näytit minulle, tuntee minut, on hän niin muuttunut tai valepuettu, ett'en minä tunne häntä. En tunne hänen puuhiaan ja toimiaan täällä Englannissa -- en ole koskaan nähnyt häntä, en koskaan kuullut hänen nimeänsä, mikäli tiedän, ennenkun tänä iltana. En sano enempää. Lähde luotani, Walter; olen aivan huumautunut siitä, mitä on tapahtunut, ja järkyksissäni siitä, mitä olen sanonut. Salli minun koettaa tulla entiselleni ensi tapaamiseemme."

Hän vaipui tuolille, kääntyi pois minusta ja kätki kasvot käsiinsä. Minä avasin varovasti oven, ett'en häiritseisi häntä, ja lausuin hiljaisella äänellä:

"Sieluni syvyyteen kätken minä, mitä nyt olet uskonut minulle. Sinä et koskaan tarvitse katua minulle osoittamaasi luottamusta. Saanko tulla luoksesi huomisaamuna niin aikaisin kuin kello 9?"

"Kyllä, Walter", vastasi hän englanniksi ja katsoi taas ystävällisesti ylös, ikäänkuin haluten innokkaasti palauttaa entisen, huolettoman suhteemme toisiimme. "Tule ottamaan osaa pikku aamiaiseeni, ennenkun alan vaellukseni oppilaitteni luo."

"Hyvää yötä, Pesca."

"Hyvää yötä, ystäväni."

XVI.

Päästyäni uudelleen kadulle tiesin minä, ett'ei minulla ollut mitään muuta valittavana kuin heti menetellä niiden tietojen mukaan, jotka olin saanut -- saada kreivi käsiin: jo tänä iltana, ellen minä haluaisi menettää kenties viimeistä mahdollisuutta saada hyvitys Lauralle viivyttelemällä huomiseen. Katsoin kelloani; se oli 10.

Minä en vähääkään epäillyt kreivin tarkoitusta, kun hän niin äkkiä poistui operasta. Hänen pakonsa silloin oli vain epäilemättä etunäytös hänen pian tapahtuvaan pakoonsa Lontoosta. Veljeyden tulimerkki oli hänen käsivarressaan -- olin siitä niin varma, kuin hän olisi sen näyttänyt minulle -- ja petos sitä seuraa kohtaan, johon hän kuului, oli poltettu hänen omaantuntoonsa -- sen huomasin minä hänen silmätessään Pescaan.

Oli, helppo huomata, miksi he eivät tunteneet toisiaan molemmin puolin. Henkilö, jolla oli kreivin luonne, ei koskaan olisi antautunut vakoilunsa hirvittäväin seurausten alaiseksi pitämättä persoonallisesta turvallisuudestaan yhtä suurta huolta kuin runsaasta kultapalkkiosta. Sileät, hyvin ajetut kasvot, joihin minä operasalongissa kiinnitin ystäväni huomiota, olivat kenties Pescan aikaan olleet tuuhean parrakkaat; hänen ruskea tukkansa oli kenties tekotukka, hänen nimensä epäilemättä väärä. Ajan tuottamat muutokset olivat hänelle kenties myöskin suureksi avuksi -- hän oli tavattomasti lihonnut luultavasti vasta viimeisinä vuosinaan. Oli monta syytä, jonka vuoksi Pesca ei tuntenut häntä ja jonka vuoksi hän tunsi Pescan, jonka omituinen ulkomuoto saattoi hänet helposti tunnettavaksi, mihin hän tulikin.

Olen sanonut, että minä olin heti varma kreivin tarkoituksesta, kun hän niin äkkiä poistui teatterista. Kuinka olisin voinut epäilläkään sitä, kun minä omin silmin näin, että hän itse, huolimatta siitä, että oli niin muuttunut, uskoi Pescan tunteneen hänet ja siten joutuneensa hengenvaaraan. Jos minä voisin saada puhua hänen kanssaan tänä iltana -- jos minä voisin todistaa hänelle, että minäkin tiesin sen hengenvaaran, joka hänellä oli, mitähän siitä seuraisi? Kysymättäkään olisi se selvä ainakin yhdessä suhteessa. Toisen meistä täytyisi voittaa -- toisen täytyisi ehdottomasti antautua toisen armoille.

Velvollisuuteni itseäni ja puolisoani kohtaan teki välttämättömäksi minulle tarkoin ottaa huomioon ja poistaa mahdollisesti ne vaarat, joihin minä antauduin.

Eikä niitä ollut vaikea laskeakaan -- voi sanoa, että kaikki yhdistyivät yhteen. Jos kreivi huomaisi, että hänen pelastuksensa riippuisi minun henkeni uhraamisesta, niin olisi hän luultavasti viimeinen epäröimään houkuttelemasta minut valtaansa.

Ainoa, mikä minun piti tehdä, näytti hetkisen miettimisen jälkeen kylläkin selvältä. Ennenkun minä mieskohtaisesti tunnustaisin havaintoni hänelle, täytyisi minun panna tämä havainto varmalle taholle säilöön, jossa se minä hetkenä tahansa voisi saattaa hänet turmioon. Jos minä johtaisin miinan hänen jalkojensa alle, ennenkun lähestyin häntä itseään, ja jos minä jättäisin kolmannen henkilön tehtäväksi sen sytyttämisen jonkun määräajan kuluttua, jollei vastakkaista määräystä sitä ennen saataisi kädestäni tai huuliltani -- niin täytyisi kreivin turvallisuuden riippua ehdottomasti minun turvallisuudestani ja minulla olla määräämisvalta yksin hänen omassa talossaankin.

Tämä ajatus selveni minulle täydellisesti, ennenkun minä olin siinä uudessa asunnossa, jonka me olimme vuokranneet merenrannalta palattuamme. Häiritsemättä ketään menin minä huoneeseen. Eteisessä paloi kynttilä; se kädessäni hiivin minä hiljaa työhuoneeseeni tehdäkseni valmistuksiani ja ehdottomasti päättääkseni tavata kreiviä, ennenkun Laura tai Marian vähintäkään epäileisivät aikomustani.

Pescalle osoitettu kirje sisälsi parhaan varovaisuustoimenpiteen, jonka minä voin miettiä. Kirjoitin seuraavasti:

"Se mies, jonka minä osoitin sinulle operassa on Veljeyden jäsen ja petturi. Tutki heti näiden päätelmäin totuus. Sinä tunnet sen nimen joka hänellä on Englannissa. Hänen osoitteensa on N:o 5, Forest-road, S:t Johns Wood. Ystävyytesi takia minua kohtaan vaivaan minä sinua säälimättä ja viivyttelemättä käyttämään valtaasi tätä miestä kohtaan. Olen uskaltanut ja menettänyt kaikki -- se on maksanut henkeni."

Kirjoitin nimeni ja merkitsin päivämäärän sekä suljin kirjeen kuoreen ja sinetöin sen. Kuorelle kirjoitin seuraavasti: "Anna kirje olla avaamatta huomisaamuun klo 9. Jollet saa minulta mitään tietoa tai näe minua ennen tätä tuntia, niin avaa se kellon lyötyä." Kirjoitin sen alle nimeni alkukirjaimet ja vielä kaikki tyyni toiseen kuoreen, jonka varustin Pescan nimellä ja osoitteella.

Mitään muuta ei nyt ollut tehtävää kuin heti lähettää tämä kirje. Ei mitään muuta varovaisuustoimenpidettä ollut tarpeen. Jos minulle tapahtui jokin onnettomuus kreivin talossa, olin minä täten huolehtinut, että hän saisi maksaa sen hengellään.

En epäillyt silmänräpäystäkään, ett'ei Pescalla olisi vallassaan keinoja estää tuon konnan pako, jos hän tahtoisi käyttää niitä. Se tuskainen innostus, jota hän osoitti päästäkseen antamasta mitään tietoja kreivin persoonasta -- tai toisin sanoen saadakseen oikeuden jäädä passiiviseksi -- osoitti, että hänen käsissään oli valta käyttää Veljeyden hirvittävää oikeutta, vaikka hän luonnostaan hyväluontoisena miehenä oli kammonut sanoa minulle niin paljoa. Siitä varmuudesta, jolla ulkolaiset, valtiolliset seurat voivat musertaa petturin, kätkeytyköönpä hän mihin tahansa, oli liian monta esimerkkiä minunkin tiedossa, että asiaa olisi voinut epäillä. Minun tarvitsee vain muistella niitä monia salaperäisiä tapahtumia, joita sanomalehdet ovat sekä Lontoossa että Pariisissa kertoneet muukalaisista, jotka ovat tavatut kaduilla murhattuina, ilman että murhaajaa on koskaan voitu huomata -- kuolleista ruumiista tai niiden kappaleissa, joita on nakattu Themseen tai Seineen, ilman että heittäjää on koskaan tunnettu -- salaisista, väkivaltaisista kuoleman tapauksista, joita ei millään muulla tavalla voida selittää. Minä en ole salannut mitään itseäni koskevaa enkä tahdo nytkään salata, että olin kirjoittanut kreivi Foscon kuolemantuomion, jos yritykseni onneton päättyminen oikeuttaisi Pescan avaamaan kirjeeni.

Poistuin huoneestani puhutellakseni isäntääni hankkimaan minulle lähetin. Tapasin hänet eteisessä ja hän esitti poikansa saadessaan tietää, mitä asia koski. Poika, reipas nuorukainen, lähetettiin luokseni, ja minä annoin hänelle tarpeelliset määräykset. Hän hankkisi itselleen ajoneuvot, ajaisi kirje mukanaan professori Pescan luo, jättäisi sen hänen omiin käsiinsä ja toisi minulle muutamia sanoja todisteeksi siitä, että Pesca oli saanut kirjeeni, sekä kotiintultuaan pidättäisi ajoneuvot oven edessä minun laskuuni. Kello oli nyt lähes 1/2 11. Minä laskin pojan voivan olla takaisin noin parinkymmenen minuutin kuluttua ja itseni taas joutuvan toisen parinkymmenen minuutin jälkeen S:t Johns-Woodiin.

Palasin huoneeseeni järjestääkseni muutamia papereja, jotka olivat helposti saatavissa, jos onnettomuus kohtaisi minua. Sen vanhanmallisen piirongin, jossa nämä paperit säilytettiin, avaimen panin minä kirjekuoreen ja kirjoitin Marianin nimen pikku käärön päälle. Tämän tehtyäni menin alas vierashuoneeseemme, jossa toivoin Lauran ja Marianin istuvan ylhäällä odottamassa minun palaamistani teatterista. Nyt tunsin minä ensi kerran käteni vapisevan avatessani ovea.

Marian oli yksin. Hän istui ja luki ja katsahti kummastuneena kelloonsa, kun minä tulin sisään.

"Kuinka aikaisin olet palannut!" sanoi hän. "Sinun on täytynyt tulla kotiin ennen operan päättymistä."

"Niin", vastasin minä, "ei Pesca enkä minäkään ollut loppuun asti. Missä Laura on?"

"Hänen päätään kivisti, ja minä pyysin hänen menemään levolle juotuamme teemme."

Poistuin huoneesta sanoen meneväni katsomaan, nukkuiko Laura. Marianin terävä silmäys alkoi seurata minua kysyvällä ilmeellä; hänen nopea ajatuskykynsä alkoi huomata, että jokin syvän vakava harrastus oli mielessäni.

Tultuani sänkykamariin ja varovasti lähestyttyäni vaimoani huomasin minä hänen nukkuvan.

Emme olleet täyttä kuukauttakaan olleet naimisissa. Jos minun sydäntäni ahdisti, jos minä taaskin hetkisen tunsin horjuvani päätöksessäni nähdessäni hänen suloisen muotonsa uskollisesti kääntyneen korvatyynyyni päin yksin unessakin ja käden lepäävän peitteellä ikäänkuin tiedottomasti odottamassa minun kättäni, niin lieneehän se toki anteeksiannettavaa. Soin itselleni ainoastaan muutamia minuutteja viipyä, laskeusin polvilleni vuoteen ääreen ja katselin rakkaita piirteitä -- hänen suloinen henkäyksensä lehahti kasvojani vasten; hiljaa kosketin minä hänen kättänsä ja poskeansa huulillani ja nousin sitten mennäkseni. Hän liikahti, hän kuiskasi nimeni kumminkaan heräämättä. Viivyin vielä silmänräpäyksen ovella silmätäkseni vielä kerran häneen. "Jumala siunatkoon ja varjelkoon sinua, rakkahani!" kuiskasin minä ja poistuin.

Marian kohtasi minut eteisessä. Hänellä oli kokoonkääritty paperi kädessään.

"Isännän poika antoi tämän", sanoi hän. "Hänellä on ajoneuvot tässä oven edessä ja hän sanoo sinun pyytäneen ne hankkimaan itseäsi varten."

"Aivan oikein, Marian. Minä tarvitsen niitä; minun täytyy taasen ajaa ulos."

Sanoin tämän mennessäni alas portaita vierashuoneeseen lukeakseni lampun valossa, mitä paperiin oli kirjoitettu. Siinä oli ainoastaan seuraavat kaksi lausetta Pescan käsialalla:

"Olen saanut kirjeesi. Jollen saa sinulta mitään tietoa määrättyyn aikaan, avaan minä sen tunnin lyötyä."

Panin paperin lompakkooni ja menin ovea kohden. Marian kohtasi minut kynnyksellä ja työnsi minut taasen huoneeseen, jossa lampun valo lankesi kasvoilleni. Hän puristi lujasti molempia käsiäni ja katsoi tutkivasti minuun.

"Huomaan sen!" kuiskasi hän hiljaa ja innokkaasti.

"Tänä iltana koetat sinä viimeistä mahdollisuutta."

"Niin -- viimeistä ja parasta", kuiskasin minä vastaan.

"Mutta et yksin! Oi, Walter, älä Jumalan tähden mene yksin! Anna minun seurata sinua. Älä kiellä, minun täytyy seurata sinua! Minä tahdon seurata! Minä odotan oven edessä vaunuissa."

Nyt oli minun vuoroni pitää häntä lujasti. Hän koetti irtautua minusta tullakseen ensin ovelle.

"Jos tahdot auttaa ja lohduttaa minua, niin ole vaimoni luona tänä yönä. Jos minä vain voin tuntea itseni levolliseksi Lauran suhteen, niin vastaan minä kaikesta muusta. Kas nyt, Marian, suutele minua nyt ja anna minun nähdä, että sinulla on rohkeutta odottaa, kunnes minä palaan takaisin."

En rohjennut antaa hänelle aikaa lausua sanaakaan. Hän koetti taasen pidättää minua. Minä irrotin hänen kätensä -- seuraavassa silmänräpäyksessä olin minä poissa huoneesta. Poika, joka odotti minua alisessa eteisessä, kuuli minun tulevan portaissa ja avasi oven. Hyppäsin ajoneuvoihin, ennenkun ajaja ennätti laskea alas astuinraudan. "Forest-road, S:t Johns-Wood!" huusin hänelle. "Kaksinkertainen maksu, jos olemme siellä neljänneksen kuluttua." -- "Ollaan, herra." Katsoin kelloani -- se oli 11, siis ei minuuttiakaan menetettävänä.

Nopea ajo, tieto että joka askel vie minua lähemmäksi kreiviä, varmuus että minä vihdoinkin, minkään estämättä, olin alkanut rohkean toimeni -- kaikki lisäsi siihen määrään kuumeista kärsimättömyyttäni, että minä lakkaamatta kehotin ajuria ajamaan kovemmin. Ajaessamme yli S:t Johns-Wood-roadin oli intoni niin suuri, että minä seisoin vaunuissa nähdäkseni matkani päämäärän, ennenkun olimme tulleet sinne. Juuri kun lähimmän kirkontornin kello löi neljänneksen, saavuimme me Forest-roadille. Käskin ajajan seisauttamaan kappaleen matkaa kreivin asunnosta, maksoin ja annoin hänen ajaa tiehensä sekä menin yksin ovelle.

Lähetessäni ovea näin minä toisenkin henkilön saapuvan, mutta vastakkaiselta taholta. Me tapasimme toisemme erään katulyhdyn kohdalla. Silmänräpäyksessä tunsin minä miehen vaaleatukkaiseksi, arpiposkiseksi muukalaiseksi ja minä uskon hänenkin tunteneen minut. Hän ei sanonut mitään ja sen sijaan, että hän olisi minun tavallani pysähtynyt talon edustalle, kulki hän hitaasti edelleen.

Oliko hän sattumalta Forest-roadilla? Vai oliko hän seurannut kreiviä teatterista?

En koettanut ollenkaan ratkaista näitä kysymyksiä. Odotettuani, kunnes tuntematon oli hitaasti kadonnut näkyvistäni, soitin minä. Kello oli nyt 20 minuuttia yli 11 -- kylläkin myöhä, että kreivi olisi voinut kieltäytyä vastaanottamasta minua ilmoittamalla menneensä levolle.

Ainoa mahdollisuus estää tämä ikävyys oli lähettää hänelle käyntikorttini tekemättä mitään valmistavia kysymyksiä, mutta samalla kertaa saattamalla hänen tietoonsa, että minulla oli varsin tärkeä syy tavata häntä näinkin myöhään kuin nyt. Odottaessani otin minä siis esille korttini ja kirjoitin nimeni alle: "varsin tärkeän asian takia."

Palvelustyttö avasi oven ja kysyi epäilevästi mitä minä tahtoisin.

"Olkaa hyvä ja jättäkää tämä isännällenne", vastasin minä ja annoin hänelle.

Minä näin varsin hyvin tytön esiintymisestä ja epäröimisestä, että jos minä heti olisin kysynyt kreiviä, olisi hän saamansa käskyn mukaan ilmoittanut, ett'ei hän ollut kotona. Hän hämmentyi nyt varmuuteni takia. Tuijotettuaan minuun meni hän sisään suljettuaan ensin oven, niin että minä sain jäädä pihalle odottamaan.

Hetkisen perästä tuli hän takaisin. "Hänen isäntänsä pyysi saada tietää asiani." -- "Olkaa hyvä, tervehtäkää isäntäänne", vastasin minä, "ett'ei asiatani voida ilmoittaa kellekään muulle kuin hänelle itselleen." Hän meni -- palasi taas takaisin -- tällä kertaa pyytääkseen minua astumaan huoneeseen.

Seurasin häntä ja seuraavassa silmänräpäyksessä olin kreivi Foscon huoneessa.

XVII.

Eteisessä oli pimeä, mutta sen kynttilän valossa, joka oli tytöllä, näin minä vanhemman naisen tulevan äänettömin askelin eräästä alakerran huoneesta. Hän silmäsi myrkyllisesti minuun tullessani sisään, mutta ei sanonut mitään ja meni hitaasti portaita ylös vastaamatta tervehdykseeni. Marianin päiväkirjasta tiesin minä tämän naisen kreivitär Foscoksi.

Palvelustyttö vei minut siihen huoneeseen, josta kreivitär oli tullut. Olin silmätysten kreivin kanssa.

Hänellä oli vielä iltapukunsa paitsi hännystakkia, jonka hän oli heittänyt eräälle tuolille. Paidanhihat olivat kääräistyt hieman ranteiden yläpuolelle. Matkareppu oli hänen yhdellä ja matka-arkku toisella puolellaan. Kirjoja, papereja ja vaatteita oli levitetty ympäri huonetta. Pöydällä heti oven vieressä oli häkki valkoisine rottineen, jonka minä Marianin kuvauksesta niin hyvin tunsin. Kanarialinnut ja papukaija olivat luultavasti jossain toisessa huoneessa. Hän istui matka-arkun edessä ja täytti sitä huoneeseen tullessani, mutta nousi heti ylös ottaakseen vastaan minut. Hänen ulkomuodossaan voi vielä huomata sen kauhun jälkiä, jota hän oli operasalongissa kokenut. Hänen lihavat poskensa riippuivat kalpeina ja pöhöttyneinä, hänen jääkylmät, harmaat silmänsä katsoivat levottomasti; hänen äänensä, ilmeensä ja esiintymistapansa osoittivat epäilemisen leimaa hänen ottaessaan askeleen minua kohden ja määräperäisen kohteliaasti kysyessään, enkö haluaisi istuutua.

"Teillä on asiaa herra?" sanoi hän. "En voi ollenkaan ymmärtää, mikä asia se on."

Se nähtävä uteliaisuus, jolla hän terävästi tarkasteli minua, ilmoitti minulle, ett'ei hän ollut huomannut minua teatterissa. Hän oli ensin nähnyt Pescan, ja tästä hetkestä siihen saakka, kun hän poistui salongista, ei hän selvästi ollut nähnyt ketään muuta. Käyntini pitäisi hänessä luonnollisesti herättää sen käsityksen, että olin saapunut vihamielisissä aikeissa, mutta niiden oikea laatu näytti hänelle olevan aivan tuntematon.

"Olen varsin onnellinen tavatessani Teidät", sanoin minä. "Näytätte aikovan matkustaa."

"Onko käyntinne jossain yhteydessä tämän matkan kanssa?"

"On, eräässä suhteessa."

"Missä suhteessa? Tiedättekö, mihin minä matkustan?"

"En. Tiedän vain, että Te poistutte Lontoosta." Hän hiipi ohitseni nopeasti kuin ajatus, sulki huoneen oven ja pisti avaimen taskuunsa.

"Te ja minä, herra Hartright, tunnemme toisemme erinomaisen hyvin maineen kautta", sanoi hän. "Oletteko sattumalta tulleet ajatelleeksi, kun läksitte tähän taloon, että minä olen mies, jonka kanssa ei ole leikitteleminen?"