Part 22

Toiseksi: Herra Philip Fairlie-vainaja Limmeridge-Housesta oli nuorempina päivinään ollut harras ystävä ja alinomainen vieras majuri Donthornen luona. Katsottuaan läpi vanhat paperit ja kirjeet voi majuri varmasti sanoa, että herra Philip Fairlie oleskeli Warneck-Hallissa elokuussa 1826 ja että hän jäikin sinne metsästysajaksi syyskuussa ja osaksi lokakuuta. Mikäli majuri tiesi, matkusti hän sitten Skottlantiin eikä palannut Warneck-Halliin pitkään aikaan. Kun hän sitten palasi, oli hän äsken nainut.

Itsessään katsottuna oli tämä tieto vähänarvoinen -- mutta yhdessä niiden seikkojen kanssa, jotka sekä minä että Marian tiesimme tosiksi, sisälsi se selityksen, jonka me huomasimme kieltämättömäksi.

Niiden uusien tietojen kanssa, jotka minä olin saanut, auttoi rouva Catherickin kirjekin, hänen sitä tahtomattaan, vahvistamaan sitä vakuutusta, jonka minä olin saavuttanut. Hän oli kuvannut rouva Fairlien "vähäpätöiseksi" ja "että hän oli puijannut koko Englannin kauneimman miehen menemään naimisiin kanssaan." Molemmat nämä lausunnot olivat ansaitsemattomia ja vääriä. Mustasukkainen vastenmielisyys -- joka sellaisella naisella kuin rouva Catherickillä täytyi ilmetä pahansuovana panetteluna tai olla ollenkaan ilmenemättä -- näytti minusta olevan ainoana hänen hävyttömän arvostelunsa perusteena rouva Fairliestä oloissa, jotka eivät tehneet mitään arvostelua pakolliseksi.

Rouva Fairlien nimen mainitseminen herättää aivan luonnollisesti toisen kysymyksen. Aavistikohan hän koskaan, kenen tytär se pikku tyttö oli, joka tuotiin hänen luokseen Limmeridgeen?

Marianin todistukset tähän kysymykseen nähden olivat kieltämättömät. Se rouva Fairlien kirje miehelleen, jonka minä olin kuullut muinoisina päivinä luettavan -- tuo kirje, joka kuvasi Annan ihmeellistä yhdennäköisyyttä Lauran kanssa ja puhui äidin hellästä osanotosta pikku vierasta kohtaan -- oli epäilemättä kirjoitettu sydämellisen viattomasti. Näyttääpä olevan epäiltävää, oliko Philip Fairlie itsekään totuutta lähempänä kuin hänen rouvansa. Se halpamainen petos, jonka rouva Catherick oli avioliitollaan tehnyt, se todellisen asianlaidan salaaminen, jota sillä tarkoitettiin, pakottaisi epäilemättä hänen vaikenemaan sekä varovaisuudesta että ylpeydestä.

Samalla kun tämä vakuutus yhä vahvistui minussa, ajattelin minä Raamatun sanoja: "Joka rankaisen isäin pahat lasten päälle". Jollei tuota onnetonta yhdennäköisyyttä kahden sisarpuolen välillä olisi ollut, ei koskaan olisi sitä salahanketta, jonka viattomana välikappaleena Anna oli ollut ja jonka viaton uhri Laura oli, voitu miettiä. Millä keskeymättömällä ja hirveällä varmuudella menikin tuo pitkä sarja erilaisia asianhaaroja isän ajattelemattomasta pahasta teosta lähtien aina siihen julmaan vääryyteen, jota hänen lastensa täytyi kärsiä!

Nämä ajatukset tulivat mieleeni ja monet muut niiden kanssa, jotka palauttivat muistini takaisin Cumberlandiin pienelle hautausmaalle, jossa Anna Catherick nyt lepäsi haudassa. Minä ajattelin entisiä päiviä, jolloin viime kerran kohtasin hänet rouva Fairlien haudalla. Muistan, kuinka hänen turvattomat käsiraukkansa hyväilivät kylmää hautakiveä; muistan ne väsyneet, ikävöivät sanat, jotka hän kuiskasi nurmen alla nukkuvalle ystävälle ja suojelijattarelle. "Oi jospa saisin kuolla ja levätä haudassa _luonasi_!" Vähän enemmän kuin vuosi oli kulunut siitä, kun hän huokasi nämä sanat, ja kuinka tutkimattomasti, kuinka hirveästi ne olivat toteutuneet! Kuinka oli se toivomus, jonka hän oli lausunut Lauralle järvenrannalla, toteutunut. "Oi, jospa minut saisi haudata Teidän äitinne viereen, oi, jospa heräisin hänen vierellään, kun tuomiopasuuna kaikuu ja haudat laskevat kuolleensa iankaikkisen tuomarin eteen asetettavaksi!" Kuinka olikaan tuo ihmisraukka, julmain rikosten ja kauhujen vainoamana, vaeltanut Jumalan käden johtamana tähän viimeiseen kotiinsa, jota hän ei koskaan elämässään toivonut voittavansa! Tähän pyhään rauhaan jätän minä hänet -- tässä synkässä seurassa uinukoon hän levossa!

Siten tulee se aavemainen olento, joka kuin varjona henkien maailmasta on häilynyt näillä lehdillä samoinkuin minun elämässäni, vajoamaan tutkimattomaan pimeyteen. Kuin varjo seisoi hän ensi kertaa edessäni yön yksinäisyydessä. Kuin varjo katoaa hän nyt kuolon yksinäiseen rauhaan.

XIII.

Neljä kuukautta kului. Huhtikuu tuli -- kevään, vaihtelujen kuukausi.

Aika oli kulunut rauhallisesti ja onnellisesti uudessa kodissamme. Olin käyttänyt varsin edukseni pitkää joutoaikaani, olin hankkinut paljon laajemman toiminta-alueen ja laskenut varman pohjan toimeentulollemme. Vapaana siitä levottomuudesta ja epäilystä, joka niin kauan ja julmasti oli vaivannut häntä, sai Marian jälleen kaiken mielenlujuutensa ja hänen entinen iloinen, reipas tuulensa alkoi palata, vaikkakaan ei yhtä eloisana kuin rakkaina menneinä aikoina.

Sisartaan taipuvampana osoitti Laura vielä selvemmin sen parantavan ja onnellistuttavan elämän vaikutusta, jota hän nyt vietti. Väsynyt, kärsimystä osoittava ilme oli hänen kasvoistaan melkein tyyten hävinnyt, ja se muinoisten päiväin lempeä leima, joka silloin oli ollut nuoren neidon muodon suurin viehkeys, palasi ensimmäisenä piirteenä sen kauneudesta. Nykyisin voin minä vain huomata yhden surullisen vaikutuksen siitä salahankkeesta, joka kerran oli uhannut hävittää sekä hänen järkensä että elämänsä. Hän oli täydellisesti kadottanut muistinsa siitä mitä oli tapahtunut aina siitä päivästä alkaen, jolloin hän poistui Blackwater-Parkista, siihen hetkeen saakka, jolloin me kohtasimme toisemme haudalla Limmeridgen kirkon luona. Vähimmästäkin viittauksesta tähän aikaan muuttui hän toisenlaiseksi ja alkoi vapista; hänen sanansa sekosivat, hänen muistinsa tuli epävarmaksi. Tässä, ja _ainoastaan_ tässä olivat menneen kamalan ajan jäljet liian syvät poistettaviksi.

Mutta kaikessa muussa suhteessa oli hän entinen Laura. Tällä onnellisella muutoksella oli luonnollinen vaikutuksensa meihin molempiin. Nämä unhottumattomat muistot menneestä elämästämme Cumberlandissa -- muistot meidän rakkaudestamme heräsivät taaskin pitkästä uinailustaan hänessä ja minussa.

Vähitellen ja huomaamatta tuli jonkunlainen pakko suhteessamme toisiimme. Ne hellät sanat, joiden lausuminen hänelle surun ja kärsimyksen päivinä oli niin luonnollista, kuolivat nyt huulilleni. Aikana, jolloin enimmän pelkäsin kadottaa hänet, olin minä aina suudellut häntä hänen poistuessaan luotani yöksi ja tavatessaan minua aamulla. Tämä suudelma ei nyt enää tullut kysymykseen -- se oli aivankuin kadonnut elämästämme. Kätemme vapisivat taasen kohdatessaan toisensa. Me tuskin katsoimme toisiimme, kun Marian ei ollut kanssamme. Keskustelu katkesi usein ollessamme yksin. Jos minä sattumalta tulin koskettaneeksi häneen, sykki sydämmeni rajusti, ja kuin syvänä vastakaikuna näin minä hänen poskensa punastuvan, aivan kuin me taasenkin olisimme olleet Cumberlandin ruohoisilla kummuilla vanhoissa toimissamme, minä opettajana ja hän oppilaana. Hän oli pitkät hetket vaiti ja miettiväinen, mutta kun Marian kysyi häneltä, kielsi hän miettineensä mitään. Minä yllätin itseni eräänä päivänä unhottamasta työni ja uneksimasta tuo pikku kuva edessäni, jonka minä olin piirtänyt hänestä huvihuoneessa, missä me ensi kerran näimme toisemme, aivankuin minä unhotin herra Fairlien taulut haaveillakseni saman kuvan edessä. Niin erilaiset kuin kaikki muut olosuhteet nyt olivatkin, näytti kumminkin meidän asemamme toisiimme noina ensimmäisen tuttavuutemme kultaisina päivinä heräävän uudelleen, samalla kun meidän rakkautemme taasen tuli siksi, minä se ennen oli ollut. Oli kuin aika olisi ensi toiveemme jätteillä viskannut meidät vanhalle, hyvin tutulle rannalle!

Toiselle naiselle olisin minä voinut lausua ne ratkaisevat sanat, joita minä epäröin sanoa hänelle. Hänen edelleen turvaton asemansa, tieto, ett'ei hänellä ollut mitään muuta turvaa ja tukea kuin minkä minä suurimmalla, itseni kieltävällä tarkkuudella olin velvollinen hänelle omistamaan, epäilyni, että kenties liian aikaisin koskettaisin jotakin hänen sydämmensä arkaa kieltä, jota minä miehenä en kenties olisi kyllin hienotunteinen käsittämään -- kaikki nämä epäilykset ja monet muut saivat minut epäröiväksi ja äänettömäksi. Ja kumminkin tiesin minä, että tämän molemminpuolisen pakon täytyi päättyä, että meidän asemamme toisiimme täytyi muuttua ja saada tulevaisuudessa toinen luonne, ja että ensi sijassa oli _minun_ velvollisuuteni huomata se.

Kuta enemmän minä ajattelin sitä, sitä vaikeammalta näytti minusta tehdä mitään muutosta. Minä en voi itse selittää sitä oikkuisaa tunnetta, joka oli tämän käsityksen perusteena -- minä tiedän vain, että paikan ja töiden muutos, jokin äkillinen keskeytys meidän rauhallisessa, yksitoikkoisessa elämänjärjestyksessämme, muutos tavassamme seurustella ja katsoa toisiamme parhaiten valmistaisi minut puhumaan ja tekisi samalla Lauralle ja Marianille keveämmäksi ja vaivattomammaksi kuulla minua. Tässä tarkoituksessa sanoin minä eräänä aamuna, että mielestäni me kaikki olimme ansainneet pienen loman. Lyhyen neuvottelun jälkeen päätettiin, että me pariksi viikoksi menisimme meren rannalle.

Huomispäivänä läksimme me Fulhamista ja matkustimme etelärannikolla olevaan pikku kaupunkiin. Tähän aikaiseen vuoden aikaan olimme me ainoat vieraat paikkakunnalla. Vuorilla, rannalla, kävelyillä -- kaikilla oli se yksinäisyyden leima, joka meille oli niin tervetullut. Ilma oli lauhkea; näköalat kukkuloille, metsiin ja laaksoihin olivat kauniit vaihtelevine valoineen ja varjoineen, ja levoton meri vyörytteli aaltojansa aivan ikkunaimme alle, ikäänkuin nekin olisivat tunteneet kevään sykähtävän elämän ja lämmön.

Olin velvollinen osoittamaan Marianille huomaavaisuuden neuvotella hänen kanssaan, ennenkun puhuisin Lauralle, ja sitten seuraamaan hänen neuvoansa.

Kolmantena päivänä tulomme jälkeen huomasin minä sopivan tilaisuuden puhua yksin hänen kanssaan. Samana hetkenä, kun meidän silmäyksemme kohtasivat toisensa, ilmaisi hänen nopea käsityksensä, mitä minä ajattelin ennenkun minä edes olin ehtinyt pukea tätä ajatusta sanoiksi. Tavallisella voimallaan ja rehellisyydellään puhui hän heti ja puhui ensin.

"Sinä ajattelet nyt sitä, mistä me puhuimme sinä iltana, jolloin sinä palasit Hampshirestä", sanoi hän. "Olen odottanut, että puhuisit siitä. Muutos täytyy tapahtua kodissamme, Walter; tällä tavoin ei voi kauempaa jatkua. Minä näen sen yhtä selvästi kuin sinäkin -- yhtä selvästi kuin Laura näkee sen, vaikka hän ei puhu mitään. Eikö ole ihmeellistä, että Cumberlandin vanhat ajat näyttävät palanneen? Sinä ja minä olemme taasen yhdessä ja Laura on uudelleen, kuten ennen, kaiken meidän harrastuksemme ainoa ja yhteinen keskus. Minä voisin melkein kuvitella, että tämä huone on Limmeridgen huvihuone ja että nämä aallot läikkyvät meidän rantojamme vasten."

"Silloin, Marian, seurasin minä neuvoasi", sanoin minä, "nyt tahdon minä seurata sitä kymmenkertaisella luottamuksella".

Hän vastasi kädenpuristuksella. Minä näin, että hänen mielensä heltyi muistuttaessani mennyttä aikaa. Istuimme yhdessä lähellä ikkunaa. Puhuessani ja hänen kuunnellessaan katselimme ulos loistavalle merelle, joka kimalteli säihkyvässä auringonpaisteessa.

"Mitä tahansa seuraakin tästä keskustelustamme", sanoin minä, "päättyköönpä se onnellisesti tai onnettomasti minulle, niin on kumminkin Lauran onni elämäni ainoa harrastus. Olen päättänyt -- tapahtukoonpa se missä olosuhteissa tahansa -- pakottaa kreivi Foscon tekemään sen tunnustuksen, jonka hänen rikostoverinsa vältti. Ei kumpikaan meistä voi tietää, mihin tämä mies ryhtynee minua vastaan, jos minä pakotan hänet äärimmäisyyteen. Me tiedämme hänen omista sanoistaan ja teoiltaan, että hän silmänräpäyksenkään epäröimättä tai tuntematta omantunnontuskaa on valmis uhraamaan Lauran musertaakseen siten minutkin. Nykyisessä asemassa toisiimme ei minulla ole mitään oikeuksia, joita yhteiskunta ja laki hyväksyvät, vastustaa kreiviä ja suojella Lauraa. Tämä saattaa minut vaikeaan asemaan. Voidakseni antautua taisteluun kreivin kanssa, lujasti tietäen, että Lauran onni täytyy voida voittaa, niin pitää minun silloin taistella puolisoni puolesta. Hyväksytkö, mitä tähän asti olen sanonut, Marian?"

"Joka ainoan sanan", vastasi hän.

"En tahdo puhua omasta tunteestani", jatkoin minä, "tai siitä rakkaudesta, joka on kestänyt kaikki esteet, kaikki muutokset -- minä tahdon vaieta itsestäni ajatellakseni vain siltä näkökannalta, jonka minä äsken mainitsin, häntä, puhuakseni hänestä puolisonani. Jos, kuten minä luulen, tämä yritys pakottaa kreivi tunnustamaan on ainoa mahdollisuus laillisesti todistaa Lauran olemassaolo, niin johtaa mahdollisimman vähän itsekkäisyyttä minua tähän avioliittoon. Kenties olen minä kumminkin väärässä; kenties on meillä toisia keinoja voittaa päämäärämme, jotka ovat vähemmin epävarmoja, vähemmin epäilyttäviä. Minä olen vakavasti ja levottomasti miettinyt niitä mielessäni -- mutta löytämättä yhtään. Jos sinä tiedät, niin sano."

"Ei, minäkin olen miettinyt, mutta aivan turhaan."

"Todenmukaisesti", jatkoin minä, "ovat samat kysymykset heränneet sinun mielessäsi kuin minunkin. Pitäisikö meidän kenties palata hänen kanssaan Limmeridgeen nyt, kun hän on entisenlaisensa, ja luottaa siihen, että kylän väki ja koululapset tuntisivat hänet jälleen? Pitäisikö meidän koettaa, mitä hänen käsialansa todistus vaikuttaisi? Ajatelkaamme, että me nyt tekisimme sen. Ajatelkaamme, että joukko henkilöitä tuntisi uudelleen hänet ja että vertailujen avulla hänen käsialansakin tulisi tunnustetuksi. Mitähän muita etuja me voittaisimme tällä kuin erinomaisen aiheen _alkaa_ oikeusjuttu? Saisiko hänen itsensä tunteminen herra Fairlien tunnustamaan hänet ja ottamaan hänet takaisin Limmeridge-Houseen _vastoin_ hänen tätinsä todistusta, lääkärin kuoleman todistusta ja sitä näennäistä todistusta, jonka sekä hautaus että hautakirjoitus antavat? Ei! Kaikki, mitä sillä voittaisimme, olisi hänen kuolemansa epäileminen -- epäileminen, jonka täytyy vaatia laillista tutkintoa. Minä edellytän nyt, että meillä olisi riittävät varat suorittaa oikeudenkäynti -- joita meillä ei suinkaan ole -- ja että herra Fairlien väitteet voitaisiin kumota, että kreivin ja hänen rouvansa ja kaikkien muiden väärät tiedot voitaisiin osoittaa perättömiksi, että Lauran uudistettua esiintymistä elämään ei päätettäisi vaihdokseksi Lauran ja Anna Catherickin välillä tai ett'eivät vihollisemme selittäisi hänen käsialansa todistusta viekkaaksi petokseksi -- mahdollisuuksia, jotka enemmässä tai vähemmässä määrässä voivat kumota meidän toiveemme, mutta älkäämme ollenkaan ottako niitä laskuun -- vaan mitä seuraisi niistä kysymyksistä, jotka tehtäisiin Lauralle tämän salahankkeen johdosta? Sen me tiedämme liian hyvin -- sillä hän ei ole koskaan voinut palauttaa muistiinsa, mitä tapahtui hänelle täällä Lontoossa. Hän voi yhtä vähän yksityisessä keskustelussa kuin virallisessa kuulustelussa antaa tietoja omasta asiastaan. Jos sinä et tätä huomaa yhtä selvästi kuin minäkin, niin matkustakaamme huomispäivänä Limmeridgeen ja koettakaamme."

"Minä huomaan sen täydellisesti, Walter. Jos meillä olisikin varoja oikeudenkäyntiin, jos meidän onnistuisikin lopulta voittaa se, niin täytyisi tämän viivytyksen olla sietämätön; alinomainen epätietoisuus kaiken sen jälkeen, mitä me jo olemme kärsineet, olisi kauhea. Olet oikeassa ollessasi toivoton Limmeridgeen tehtävään matkaan nähden. Toivoisin, että minäkin voisin tuntea varmuutta siitä, että päätöksesi ilmiantaa kreivi on viisas. Voidaanko siitä jotain toivoa?"

"Epäilemättä. On toivoa saada tietää Lauran matkustuspäivä Lontooseen. Toistamatta nyt niitä syitä, joita minä ennen olen esittänyt, tahdon vain sanoa, että minä nyt olen yhtä vakuutettu kuin konsaan ennen, että ristiriitaisuus on olemassa todellisen ajan ja sen ajan välillä, joka on ilmoitettu lääkärintodistuksessa. Siinä on salahankkeen heikko kohta. -- Ja jos minun onnistuu temmaista kreiviltä se, on se päämäärä voitettu, jonka puolesta sekä sinä että minä elän. Jollei se onnistu, ei Laura koskaan tässä maailmassa saa hyvitystä."

"Pelkäätkö sinä, ett'et voisi onnistua, Walter?"

"En uskalla luottaa varmaan menestykseen ja juuri tästä syystä, Marian, minä puhun näin avonaisesti ja suodaan. Varmimmasta vakuutuksestani voin sanoa sinulle: -- Lauran tulevaisuuden toiveet ovat mahdollisimman pienet. Minä tiedän, että hänen varallisuutensa on poissa; minä tiedän, että ainoa mahdollisuus hankkia hänelle oikea paikkansa yhteiskunnassa on hänen suurimman vihamiehensä käsissä -- miehen, joka nykyään on aivan saavuttamaton ja kenties pysyy loppuun asti sellaisena. Ja nyt, kun kaikki maalliset edut ovat poissa ja toivo joskus voida saavuttaa ne takaisin epävarmempi kuin koskaan ennen, nyt, kun ei mitään muuta tulevaisuutta näytä hänellä olevan edessään kuin se, minkä hänen puolisonsa työ voi taata hänelle, uskaltaa köyhä piirustuksenopettaja vihdoinkin lausua toivomuksensa. Hänen loistonsa päivinä olin minä vain vähäpätöinen opettaja, joka johti hänen kättänsä. -- Nyt, Marian, kovan onnen päivinä rukoilen minä että hän tahtoisi lahjoittaa minulle tämän käden!"

Marianin silmät kohtasivat minun katsettani sydämmellisen hartaasti -- minä en voinut lausua mitään enempää. Sydämmeni oli täysi, huuleni vapisivat. Vastoin aikomustani olin minä valmis rukoilemaan hänen sääliänsä. Minä nousin ylös poistuakseni huoneesta. Samana hetken nousi hänkin seisaalleen ja laski ystävällisesti kätensä olkapäälleni.

"Walter!" sanoi hän, "kerran erotin minä teidät toisistanne sinun ja hänen onnensa vuoksi. Pysähdy tänne veljeni, rakkain, paras ystäväni, kunnes Laura tulee sinulle sanomaan, mitä minä nyt olen sanonut!"

Ensi kerran eromme jälkeen Limmeridgestä kosketti hän otsaani huulillansa. Kyynele putosi päähäni, kun hän suuteli minua. Hän kääntyi nopeasti ja poistui huoneesta.

Minä istuuduin yksin ikkunan ääreen hiljaisuudessa odottamaan sitä sanaa, joka ratkaisisi elämäni. Minä en voinut ajatella mitään sitä odottaessani. En tietänyt mistään muusta kuin tuskaan asti kiihtyneestä kaikkien aistimieni voimasta. Aurinko loisti huikaisevan kirkkaasti; valkoiset merilinnut, jotka ajelivat toisiansa kaukana minusta, näyttivät minusta lyövän siivillänsä vasten silmiäni ja aaltojen hiljainen kohina rantaa vasten kaikui kuin ukkosen jyrinä korviini.

Ovi avattiin ja Laura tuli yksin sisään. Niin tuli hän sinäkin aamuna, jolloin minä matkustin Limmeridge-Housesta. Hitaasti ja väsynein askelin, surren ja epäillen tuli hän _sillä_ kertaa. _Nyt_ siivitti onni hänen askeleensa, _nyt_ tuli hän ilosta loistavin kasvoin. Omasta alotteestaan sulkivat rakkaat käsivarret minut syliinsä; omasta tahdostaan kohtasivat suloiset huulet minun huuliani. "Rakkahani!" kuiskasi hän, "saammeko me nyt rakastaa toisiamme?" Hän laski hellästi ja turvallisesti päänsä minun rintaani vasten. "Ah", sanoi hän viattomasti, "kuinka onnelliseksi olen minä vihdoinkin tullut!"

Muutamia päiviä myöhemmin olimme me vieläkin onnellisempia. Meidät vihittiin.

XIV.

Tämän kertomuksen jatko saattaa minut tasaisessa juoksussaan avioliittomme ensi ajasta yhä lähemmäksi ratkaisua.

Parin kolmen viikon kuluttua olimme me kaikki kolme taas takaisin Lontoossa, ja alkava taistelu kreiviä vastaan hiipi kuin tumma varjo ylitsemme.

Marian ja minä olimme varsin huolellisia salaamaan Lauralta palaamisemme oikeaa syytä. Nyt oli toukokuun alku, ja kreivin vuokraoikeus Forest-roadin varrella olevaan taloon lakkasi kesäkuun lopussa. Jos hän pidentäisi sitä vielä kerran -- seikka, johon minulla oli aihetta uskoa syystä, minkä minä heti mainitsen -- olisin minä varma, ett'ei hän jostakin syystä poistuisi maasta -- ei minulla olisi aikaa menetettävänä varustautumalla arvokkaasti kestämään taistelussa sellaista vihollista vastaan.

Uuden onneni ensi aikoina oli ollut hetkiä, jolloin minä horjuin päätöksessäni ja tunsin itseni täysin tyydytetyksi, nyt kun elämäni rakkain unelma oli toteutunut. Ensi kerran tunsin minä itseni araksi ajatellessani vaaran suuruutta ja kaikkia niitä vaikeuksia, joita vastaan minun oli taisteltava -- kun minä mietin sitä onnen lupausta, jonka tulevaisuus tarjosi meille -- sitä vaaraa, jolle minä paljastaisin sen autuuden, minkä me niin vaikeasti olimme voittaneet. Niin, minun täytyy tunnustaa se -- lyhyeksi ajaksi onnistui rakkauden suloisen äänen houkutella minut pois siitä tehtävästä, jolle minä olin ollut uskollinen koettelemuksen kovempina päivinä. Tietämättä itsekään sitä oli Laura viehättänyt minut poikkeamaan vaaralliselta tieltä -- yhtä viattomasti saattoi hän kumminkin minut sille uudelleen.

Tapahtui joskus, että, ilman mitään yhteyttä nykyisen todellisuuden kanssa, uni ja unennäkö -- nuo salaperäiset sanansaattajat -- palauttivat hänen mieleensä tapahtumia, joita hän valveilla ollessaan ei voinut vähintäkään muistaa. Erään kerran -- se oli vain kaksi viikkoa vihkimisemme jälkeen -- kun minä valvoin hänen uneksuvistaan, näin minä kyynelten hitaasti tulevan esiin silmäluomien alta ja kuulin hiljaisten, kuiskaavain sanojen valahtavan hänen huuliltaan, jotka ilmaisivat minulle, että hänen henkensä oli harhaillut taas takaisin tuohon surulliseen matkaan Blackwater-Parkista. Tämä itsestään tietämätön kehotus, joka oli niin liikuttava ja niin vakava unen pyhässä rauhassa, kävi kuin miekka läpi sydämmeni. Seuraavana päivänä palasimme Lontooseen -- sinä päivänä, jolloin päätökseni uudistui kymmenkertaisella voimalla.

Ensin oli minun tarpeen tuntea miestä lähemmin. Tähän asti oli koko hänen elämänsä ollut minulle läpitunkematon salaisuus.

Minä aloin niin niukoilla tiedon lähteillä, kuin oli käytettävinäni. Se merkillinen kertomus, jonka herra Fredrik Fairlie oli kirjoittanut ja jonka Marian oli saanut talvella seuraamalla antamiani neuvoja -- ei näyttänyt olevan miksikään hyödyksi tähän kysymykseen nähden. Lukiessani sitä johduin minä ajattelemaan niitäkin tietoja, joita rouva Clements oli antanut minulle siihen petossarjaan nähden, millä Anna Catherick oli houkuteltu Lontooseen ja siellä uhrattu salahankkeen edistämiseksi. Mutta tässä oli kreivi taasenkin aivan saavuttamaton.

Sen jälkeen turvauduin minä Marianin päiväkirjaan -- josta hän luki minulle sen osan, mikä koski hänen entistä uteliaisuuttansa kreivin suhteen, ja ne harvat tiedot, jotka hänen oli onnistunut saada hänestä, hänen luonteestaan ja persoonallisesta ulkonäöstään. Marian kuvaa hänet sellaiseksi, "joka ei ole astunut jalkaansa useampaan vuoteen isänmaansa rajojen sisälle, että hän osoitti suurinta harrastusta saadakseen tietää, asuiko jokin italialainen Blackwater-Parkin lähinnä olevassa kaupungissa" -- ja että hän sai kaikenlaisilla postileimoilla varustettuja kirjeitä sekä erään kerran suurella virkasinetillä varustetun. Marian olisi taipuvainen uskomaan, että hän olisi valtiollinen pakolainen, jos tätä voitaisiin sovittaa hänen ulkomaalaisten, virkasinetillä varustettujen kirjeittensä saamiseen -- kirjeitähän mannermaalta valtiollisille pakolaisille luulisi tavallisesti viimeksi voivan odottaa.

Nämä arvelut ja minun oma luuloni vakuuttivat minua siitä, mitä Laura oli kerran Blackwater-Parkissa sanonut Marianille ja minkä rouva Fosco oli kuullut kuuntelemalla ovella -- että kreivi oli vakooja!

Laura oli kutsunut häntä siksi helposti käsitettävästä suuttumuksesta hänen esiintymisensä johdosta häntä kohtaan. Ja _minä_ siinä täydessä vakuutuksessa, että hän todellakin oli vakooja. Ja minä huomasin varsin selvästi syyn hänen muutoin omituiseen viipymiseensä Englannissa, nyt kun salahanke oli suoritettu ja sen tarkoitus voitettu.