Part 20

Mitäpä voin minä muuta tehdä? Minä seisoin siinä minä avuttomana, huomaten pian saavani enemmän menoja ja vaivaa olennosta, josta minun täytyi huolehtia. Mitäpä muuta minä voin tehdä? Ottaako vastaan armolahjoja mieheltäni -- tuolta puolihullulta karkulaiselta -- joka ensin oli saanut aikaan koko häväistysjutun? Ennemmin tahdoin kuolla. Apuraha oli sitä paitsi varsin huomattava. Minulla oli paremmat tulot, paremmat huoneet, kauniimmat matot lattioillani kuin puolella niistä naisista, jotka nostivat silmänsä kattoon nähdessään minut. Meidän paikkakunnallamme kävi hyve pumpulivaatteissa. Minä käytin silkkiä, minä!

Siis hyväksyin minä hänen ehtonsa, käytin niitä hyväkseni vointini mukaan, taistelin kunniallisten naapurieni kanssa heidän omalla maallansa ja voitin aikojen kuluttua -- kuten Teidän itsenne olisi pitänyt huomata kuinka minä vaikenin hänen salaisuudestaan -- joka oli minunkin -- kaikkina niinä vuosina, jotka ovat kuluneet sen jälkeen ja kuinka minun tyttäreni, Anna, todellakin houkutteli itselleen luottamukseni ja sai tietää salaisuuteni -- on kaksi kysymystä, joihin minä varmasti uskon Teidän toivovan saada vastauksen.

No hyvä, kiitollisuuteni on niin suuri, ett'en minä voi kieltää Teiltä mitään -- käännän siis kirjeeni lehden ja sanon, kuinka sen asianlaita oli. Erään asian pyydän minä kumminkin suomaan anteeksi -- minun täytyy aluksi lausua kummastukseni, herra Hartright, siitä mielenkiinnosta, jota Te näytätte tunteneen tytär-vainajaani kohtaan. Se on minusta aivan selittämätöntä. Jos tämä mielenkiinto tekee Teidät uteliaaksi saamaan joitakin tietoja hänen aikaisemmasta elämästään, niin täytyy minun kehottaa Teitä kysymään rouva Clementsiltä, joka tietää siitä asiasta enemmän kuin minä. Olkaa hyvä ja muistakaa, ett'en minä koskaan katsonut tunteneeni mitään suurempaa hellyyttä tytärtäni kohtaan. Hän oli minulle vaivaksi alusta loppuun jäsen lisäksi sanomattoman tylsä ymmärrykseltään. Te pidätte suoruutta arvossa -- toivon tämän tyydyttävän Teitä.

Ei olisi hyötyä väsyttää Teitä pitkillä kertomuksilla näistä kuluneista vuosista. Riittää vain: minä pidin sopimuksen puoleltani ja nautin sitä vastaan hyvät tuloni neljänneksittäin maksettuina.

Kerran ja toisen tein minä lyhyitä matkoja Welminghamista pyydettyäni etukäteen luvan herraltani, joka harvoin kielsi suostumustaan. Kuten jo sanoin Teille, ei hän ollut kyllin hullu suututtaakseen minua liian paljon. Hänen oma ymmärryksensä ilmaisi hänelle kylläkin, että minä vaikenisin, jollen hänen takiansa, niin itseni takia. Eräs pitemmistä matkoistani oli Limmeridgeen hoitaakseni sairasta sisar-puoltani, joka asui siellä. Hänellä arveltiin olevan omaisuutta ja minä ajattelin olevan syytä valvoa etuani siltä taholta, jos vuotuinen apurahani jostakin syystä lakkaisi. Kaiken selvitettyä huomasin minä nähneeni turhaa vaivaa enkä saanut mitään, koska ei mitään jäänyt häneltä perittäväksi.

Olin ottanut Annan mukaani, koska minulla aika ajoittain oli oikkuni ja päähänpistoni lapsen suhteen ja koska tunsin jonkunlaista mustasukkaisuutta rouva Clementsiä kohtaan hänen hoitamisensa takia. En koskaan tullut oikein toimeen rouva Clementsin kanssa. Hän oli yksinkertainen nainen, jolla ei ollut selvää arvostelu- ja päättämiskykyä -- hän oli tuollainen siivo raukka -- ja minua huvitti joskus kiusata häntä hieman ottamalla häneltä Anna pois. Kun minä en tietänyt oikein, mihin panisin tytön siksi aikaa, kun minä hoidin sairasta Limmeridgessä, toimitin minä hänet sikäläiseen kouluun. Herrastalon rouva -- kauhean vähäpätöinen nainen, joka oli puijannut yhden Englannin kauheimpia miehiä avioliittoon kanssansa -- tuli kerrassaan naurettavaksi Annaa kohtaan osoittamansa hellyyden takia. Siitä seurasi, ett'ei hän oppinut mitään koulussa ja hemmoteltiin ja pilattiin herraskartanossa. Muiden päähänpistojen mukana oppi hän senkin hullutuksen olla aina valkopukuinen. Minä, joka kammoin valkoista ja pidin koreista väreistä, päätin ajaa hänen päästään tämän hassutuksen heti kotiin tultuamme.

Mutta, ihmeellistä kyllä, teki tyttäreni itsepäistä vastarintaa. Kun hän kerran oli saanut jonkun ajatuksen, oli hän kuten kaikki puolihupsut suurimmassa määrässä uppiniskainen. Meillä oli alinomaa riitaa, ja rouva Clements, joka luuloni mukaan ei pitänyt siitä, tarjoutui ottamaan Annan mukaansa Lontooseen, jonne hän muutti. Olisin suostunut, ellei rouva Clements olisi puolustanut häntä valkoiseen pukuun nähden. Kun minä olin lujasti päättänyt, ett'ei hän saisi olla valkopukuisena kummittelemassa, ja kun minä sitä paitsi tunsin melkoista vastenmielisyyttä rouva Clementsiä kohtaan sen tähden, että hän oli pitänyt tyttäreni puolta minua vastaan, niin sanoin minä ei ja tarkoitin ei, ja siihen se jäi. Siitä seurasi, että Anna jäi kotiin, minkä johdosta kehittyi ensimmäinen vakava riita vaaralliseen salaisuuteen nähden.

Tämä tapaus sattui kauan sen ajan jälkeen, jota minä nyt olen kuvannut. Olin jo useampia vuosia asunut uudessa kaupungissa, kumonnut tarkoitukseni mukaan yhä enemmän panettelua ja saanut jonkun ajan kuluttua lujan jalansijan kaupungin arvossapidettyjen asukkaiden joukossa. Minulla oli tässä suhteessa suuri apu siitä, että tyttäreni oli kotona. Hänen jumalisuutensa ja saamansa päähänpisto olla aina valkopukuisena herätti jossakin määrin osanottoa. Huomattuani tämän lakkasin minä vastustamasta hänen mielituumaansa, koska varmaankin aikojen kuluessa jokin osa tätä mielenkiintoa koituisi minunkin hyväkseni. Niin kävikin. Siitä ajasta sain minä valita jonkun parhaimmista paikoista kirkossa ja sen paikan saatua kumarsi kirkkoherra minulle ensi kerran.

No hyvä; kun asia oli niinkin selvällä tolalla, sain minä eräänä aamuna kirjeen ylhäiseltä -- nykyisin kuolleelta -- herralta. Tämä kirje oli vastaus minun kirjeeseeni, jonka minä sopimuksen mukaan olin kirjoittanut hänelle ilmoittaakseni toivomukseni poistuakseni lyhyeksi ajaksi kaupungista huvitellakseni ja nauttiakseni raikasta ilmaa.

Luultavasti oli hän rajulla tuulellaan saadessaan kirjeeni, sillä hänen vastauksensa oli kieltävä ja niin kauhean hävytön, että minä menetin kaiken itsehillintäni ja tyttäreni läsnäollessa häväisevästi kutsuin häntä halpamaiseksi petturiksi, jonka minä voisin tehdä onnettomaksi koko elämäksi, jos minä avaisin suuni ja paljastaisin hänen salaisuutensa.

En lausunut mitään sen enempää. Nämä sanat eivät olleet livahtaneet vielä huuliltani, ennenkun minä täysin palasin käsitykseeni nähdessäni Annan, joka innokkaasti ja uteliaasti tuijotti minuun. Käskin hänen heti menemään pois huoneesta, kunnes olisin rauhoittunut.

Tunteeni olivat kaikkea muuta kuin mieluiset, sen voin sanoa Teille, kun aloin käsittää oman hulluuteni. Anna oli kuluneena vuotena ollut vielä kummallisempi ja mielettömämpi, ja kun minä ajattelin mahdollisuutta, että hän kenties toistaisi sanani kaupungilla ja toistaisi hänen nimensä niiden yhteydessä, jos uteliaat ihmiset saisivat hänet käsiinsä, tunsin itseni kerrassaan kauhun lamauttamaksi seurauksien pelosta. Pahimmin pelkäsin itseäni -- suurin pelkoni, mihin hän voisi ryhtyä, ei koskaan mennyt sitä pitemmälle. Olin aivan valmistautumaton, mitä todellakin voisi tapahtua jo huomispäivänä.

Sinä päivänä, ollessani aivan valmistautumaton, saapui hän luokseni.

Hänen ensimmäiset sanansa ja ääni, millä ne lausuttiin -- niin äreä kuin se olikin -- vakuuttivat minulle heti, että hän oli jo katunut sopimatonta vastaustaan minun pyyntööni ja nyt oli tullut sovittamaan kaikki, ennenkun olisi myöhäistä. Hän oli nähtävästi varsin vihaisella päällä. Tyttäreni, jota minä en ollut uskaltanut päästää näkyvistäni eilispäivästä lähtien, oli huoneessa hänen tullessaan. He eivät olleet koskaan voineet sietää toisiaan ja hän antoi Annan kokea sitä huonoa tuulta, jota hän ei uskaltanut purkaa minua vastaan, käskemällä hänen menemään ulos.

"Mene pois", sanoi hän hänelle ja katsoi yli olkansa. Anna katsoi halveksivasti häneen ja seisoi paikallaan, ikäänkuin uhmaillen. "Etkö kuule?" karjui hän, "poistu heti huoneesta." -- "Puhukaa kohteliaasti minulle", sanoi Anna punastuen harmista. "Ajakaa ulos se höperö!" sanoi vieras minulle. Annalla oli aina ollut naurettavia ja vääriä käsityksiä omasta arvostaan ja sana "höperö" sai hänet aivan raivoonsa. Ennenkun minä ennätin lausua sanaakaan torjuakseni myrskyä, meni hän aivan hänen luokseen kauhean kiihtyneenä. "Pyytäkää minulta heti anteeksi, muutoin voitte saada kalliisti maksaa. Minä kerron salaisuuden. Minä voin tehdä Teidät koko elämäksenne onnettomaksi, jos minä vain avaan suuni." Minun omat sanani! -- toistettuina aivankuin olin ne lausunut eilispäivänä -- toistettuina hänen läsnäollessaan, aivankuin ne olisivat olleet seurauksena hänen omista ajatuksistaan. Hän istui mykkänä ja yhtä lumivalkeana kasvoiltaan kuin se paperi, jolle minä kirjoitan, kun minä työnsin Annan pois huoneesta. Kun hän taas oli tointunut voidakseen puhua. --

Mutta, ei! Olen liian kunnioitettava nainen tahtoakseni toistaa, mitä hän sanoi voidessaan uudelleen puhua. Kuinka voisin _minä_, joka olen kouluneuvoston jäsen -- keskiviikkoesitelmäin "Vanhurskauttamisesta uskon kautta" tilaaja -- alentaa kynäni toistamaan niin halpamaisia sanoja? Te voitte itse ajatella, miltä kuuluisi, jos Englannin suurin roisto alkaisi pauhata hurjia valoja ja kirouksia -- ja jatkakaamme sitten kertomustamme, nähdäksemme kuinka kaikki päättyi.

Loppu oli sellainen, kuten Te luultavasti itsekin olette arvannut, että hän -- oman turvallisuutensa vuoksi -- vaati, että Anna oli suljettava mielisairaalaan.

Minä tarjouduin laittamaan asiaa selvälle tolalle. Minä lausuin hänelle, että Anna vain oli kuten papukaija toistanut samat sanat, kuin hän oli kuullut minun lausuvan, ja ett'ei hän tietänyt mitään, koska minä en ollut mitään sanonut. Vakuutin hänelle, että Anna höperömäisestä suuttumuksesta häneen oli tietävinään, mitä hän ei todellisuudessa ollenkaan tietänyt, että hän vain oli tahtonut uhata ja suututtaa häntä, koska hän oli puhutellut häntä niin loukkaavalla tavalla, ja että minun onnettomat sanani olivat antaneet hänelle tilaisuuden saada aikaan sen ikävyyden, jota hän toivoi. Minä muistutin hänelle Annan muista kummallisista päähänpistoista ja kysyin häneltä, eikö hänen oma kokemuksensa vakuuttanut hänelle, että heikkomielisille ihmisille usein pälkähtää päähän sellaisia mielikuvitelmia kuin tämä -- mutta ei mikään auttanut -- hän ei tahtonut uskoa valaanikaan -- hän oli aivan vakuutettu, että minä olin ilmaissut koko asian. Sanalla sanoen: -- hän ei tahtonut kuulla puhuttavan mistään muusta kuin Annan sulkemisesta mielisairaalaan. Sellaisissa olosuhteissa tein minä kaikki, mitä voitiin odottaa minulta äitinä. "Köyhien sairaalaan", sanoin minä, "en halua häntä. Pankaa yksityiseen mielisairaalaan, jos Teitä haluttaa. Minulla on tunteeni äitinä ja minun täytyy sitä paitsi pitää huolta arvostani täällä kaupungissa. Minä suostun ainoastaan, jos hänet toimitetaan yksityiseen mielisairaalaan, sellaiseen, jonka etevimmät kaupunkilaiset valitsisivat mielisairaillensa". Nämä olivat sanani. Mielihyvällä ajattelen tehneeni velvollisuuteni. Vaikka minä en koskaan tuntenut ylenmääräistä hellyyttä ja heikkoutta tytärtäni kohtaan niin olin minä kumminkin aika arka hänen arvostaan. Ei mikään vaivaishoidon armoleivän häpeämerkki -- kiitos olkoon päättäväisyyteni -- ole koskaan tarttunut lapseeni.

Sittenkun olin saanut tahtoni läpi -- mikä oli sitä helpompaa, kuin joukko sellaisia yksityisiä laitoksia oli valittavana -- en voinut kieltää itseltäni, että hänen sulkemisensa tuottaisi muutamia varsin hyviä etuja. Ennen kaikkea olisi hänellä siellä kaikki hyvin ja häntä kohdeltaisiin aivankuin ylhäistä rouvashenkilöä -- asia, jota minä en suinkaan unhottanut kertomatta kaupungilla. Toiseksi pidettäisiin hän poissa Welminghamista, jossa hän helposti voisi herättää epäluuloja toistamalla varomattomia sanojani.

Se syy, joka vaadittiin hänen sulkemisekseen, oli helposti löydetty. Me ilmoitimme hänen tyhjän kehuskelunsa tietää salaisuuksia omituiseksi päähänpistoksi. Kun hän ensi kerran oli toistanut nämä sanat mielipuolisen raivon purkauksessa sitä miestä vastaan, joka oli loukannut häntä, oli hän kyllin viisas ymmärtääkseen pelottaneensa pahasti häntä ja käsittääkseen, kuka oli syypää hänen sulkemiseensa mielisairaalaan. Seuraus oli raivoisin vihan purkaus häntä vastaan, kun hänet vietiin sairaalaan, ja ensi sanat, jotka hän lausui hoitajattarille, heidän onnistuttuaan rauhoittaa hänet, olivat, että hän oli lähetetty sinne, koska hän tunsi vaarallisen salaisuuden ja että hän aikoi puhua kaikki ja saattaa lähettäjänsä onnettomaksi, kun sopiva hetki olisi käsillä.

Kenties sanoi hän samaa Teillekin, kun Te, ajattelemattomasti kyllä, autoitte häntä pakenemaan. Varmasti tiedän minä, että hän sanoi sille onnettomalle naiselle, joka tuli rakastettavan, nimettömän, äsken kuolleen ystävämme puolisoksi. Jos Te tai tämä onneton nainen olisitte tarkoin kuulustelleet tytärtäni -- jos te olisitte vaatineet, että hänen pitäisi selittää, mitä hän oikeastaan tarkoitti, niin olisitte te heti huomanneet, kuinka hän äkkiä olisi joutunut tolkultaan -- kuinka hänen puheensa olisi tullut sekavaksi, levottomaksi ja hajanaiseksi -- olisitte huomanneet, ett'en minä kirjoita muuta kuin puhdasta totta. Hän tiesi salaisuuden olevan, hän tiesi, ketä se koski, hän tiesi kuka kärsisi siitä, jos se tulisi tunnetuksi, mutta mitään muuta ei hän kuolemakseen tietänyt -- kuinka törkeitä ilmeitä hänellä olikaan ja kuinka sekavasti hän kehuikin oudoille.

Olenko nyt tyydyttänyt uteliaisuutenne? Minä olen kaikissa tapauksissa nähnyt varsin suuren vaivan tässä tarkoituksessa. Sen lisäksi, mitä olen esittänyt, ei minulla todellakaan ole mitään kerrottavana itsestäni ja tyttärestäni. Suurimmat murheeni ja vastuuni hänestä olivat menneet, kun hän suljettiin arvossapidettyyn mielisairaalaan. Minulle lähetettiin kerran kirjeen malli, mikä koski hänen sulkemisensa syytä ja mikä minun pitäisi kirjoittaa puhtaaksi vastaukseksi jollekin neiti Halcombelle, joka oli utelias saamaan selkoa asiasta ja joka lienee kuullut koko joukko valheita minusta joltakin toiselta henkilöltä, joka oli hyvin tottunut kertomaan sellaisia. Ja minä tein sittemmin, mitä vain, päästäkseni karanneen tyttäreni jäljille ja estääkseni siten häntä aikaansaamasta mitään ikävyyksiä. Mutta nämä ja muut pikkuasiat ovat liian vähäarvoisia Teistä, sen jälkeen mitä jo olette kuullut.

Tähän asti olen minä kirjoittanut tämän kirjeen varsin ystävällisin sanoin. Minä en voi kuitenkaan päättää sitä lisäämättä muutamia vakavain nuhteiden rivejä Teille.

Keskustellessanne kanssani lausuitte Te mielipiteenne tyttäreni synnystä isään nähden loukkaavalla tavalla, ikäänkuin tämä asia voisi joutua epäilyksen alaiseksi. -- Tässä menettelitte varsin sopimattomasti ja säädyttömästi! Jos me tapaamme toisemme, niin olkaa hyvä ja muistakaa, ett'en minä salli sellaisia vapauksia ja että Welminghamin "siveellistä ilmapiiriä" -- käyttääkseni ystäväni kirkkoherran lempilausetta -- ei saa saastuttaa sellaisilla taitamattomilla lausunnoilla. Jos Te uskallatte epäillä, ett'ei Anna ole minun mieheni tytär, niin loukkaatte Te minua syvästi. Jos Te olette tuntenut ja edelleenkin tunnette epäpyhää uteliaisuutta tässä suhteessa, niin kehotan minä Teitä, oman parhaanne takia, heti ja ainaiseksi hillitsemään sen. Tällä puolen hautaa ei Teidän uteliaisuuttanne koskaan tyydytetä, herra Hartright.

Kenties huomaatte Te, vastaanotettuanne tämän kirjeen ja luettuanne, mitä minä nyt olen kirjoittanut, välttämättömäksi pyytää minulta kirjallisesti anteeksi. Tehkää se, minä otan sen mielelläni vastaan. Minä astun sitten, jos Te haluatte edelleen keskustella kanssani, askeleen etemmäksi ja otan Teidät itsenne vastaan. Varani sallivat minun ainoastaan nähdä Teidät juomassa kupillisen teetä -- älkää kumminkaan luulko, että ne ovat huonommat nyt kuin ennen. Minä olen aina elänyt tulojeni mukaan ja säästänyt kyllä näinä kahtenakymmenenä vuotena elääkseni hyvin loppupäiväni. Aikomukseni ei ole poistua Welminghamista. On yksi tai kaksi pikku etua voitettavanani tässä kaupungissa. Seurakunnan pastori nostaa hattuansa minulle -- kuten Te itse huomasitte. Hän on naimisissa, eikä hänen rouvansa ole aivan yhtä kohtelias. Minä aion kumminkin mennä "Seuraan hellien perheenäitien kehittämistä varten" ja sitten ajattelen minä, että pastorin rouva saa olla minulle hieman kohteliaampi.

Jos tahdotte tehdä minulle mieliksi käymällä luonani, niin muistakaa, niin muistakaa, että keskustelu saa kosketella ainoastaan jokapäiväisiä asioita. Mikään lausunto, joka tarkoittaa tätä kirjettä, ei hyödytä mitään -- minä olen lujasti päättänyt olla tunnustamatta kirjoittaneeni sen. Tosin on tuli hävittänyt rikollisen kirjoituksen; minä ajattelen kumminkin, että liian suuri varovaisuus on parempi kuin liian pieni.

Tästä syystä ei ole mitään nimiä tässä esitetty eikä mitään allekirjoitusta kirjoitettu kirjeen alle; käsiala on muovaeltu, ja minä itse ajattelen jättää kirjeen tavalla, ett'ei sen tuojaa huomata. Teillä ei voi olla syytä valittaa näitä varovaisuustoimenpiteitä, jotka eivät suinkaan vähennä Teille antamien tietojen täydellisyyttä -- tietojen, jotka olette ansainnut minulle tekemällänne palveluksella. Teetuntini on 1/2 6 -- ei koskaan myöhemmin.

Valkopukuinen nainen.

Walter Hartrightin jatkama kertomus.

XI.

Ensi aikomukseni, luettuani rouva Catherickin kummallisen kirjeen, oli hävittää se. Kovettunut, häpeämätön turmelus, joka läpeensä henki koko kirjeen alusta loppuun -- se kauhea ilkeys, joka yhtäpäätä teki minut vastuunalaiseksi onnettomuudentapauksesta, jota poistaakseni minä olin uskaltanut henkeni, herätti minussa sellaisen kammon, että minä olin repimäisilläni kirjeen, kun päähäni pälkähti ajatus, joka sai minun hillitsemään itseni.

Tällä ajatuksella ei ollut mitään tekemisiä sir Percivalin kanssa. Ne tiedot, jotka minä olin saanut hänestä, ei ollut mitään muuta kuin sen luulon vahvistus, jo minulla jo ennestään oli ollut.

Hän oli tehnyt rikoksen aivan niin, kuin olin uskonutkin, ja se seikka, että rouva Catherick laiminlöi mainita sanaakaan Knowlesburyssä olevasta rekisterin jäljennöksestä, vahvisti uskoani, että tämän kirjan olemassaolo ja vaara sen ilmaisemisesta täytyi olla salaisuus sir Percivalille. Harrastukseni tehdyn petoksen havaitsemiseen nähden oli nyt lopussa, ja ainoa syy päätökseeni säilyttää kirje oli vastaisuudessa käyttää sitä hyödykseni saadessa selville ainoaa, jäljellä olevaa salaisuutta, joka vielä oli hämärän peitossa -- Anna Catherickin sukuperää. Oli pari lausetta äidin kirjeessä, jotka kenties hyödyttäisivät minua tässä suhteessa, kun suurempiarvoiset seikat sallivat minun sen tehdä. En ollut lohduton saada valoa tähänkin asiaan, ja mielenkiintoni tuota ihmisraukkaa kohtaan, joka nyt uinui rouva Fairlien haudassa, ei ollut vähentynyt.

Minä suljin siis kirjeen ja panin sen lompakkooni saadakseni sen käsille, kun sopiva hetki oli saapunut.

Huomispäivä oli viimeiseni Hampshiressä. Saavuttuani Knowlesburyn maistraatin eteen ja oltuani todistajana lykätyssä tutkinnossa tulipalon johdosta, olisin minä vihdoinkin vapaa palaamaan Lontooseen iltapäivän tai illan junalla.

Ensi tehtäväni aamulla oli tavallisuuden mukaan mennä kuulustamaan postista kirjettä. Siellä olikin Marianin lähettämä kirje, mutta mielestäni tuntui se nyt tavattoman kevyeltä. Levottomana repäsin minä kuoren auki. Sisässä ei ollut muuta kuin pieni, kokoonkäännetty paperilappu. Harvat, suurimmassa kiireessä kirjoitetut rivit sisälsivät seuraavat sanat:

"Tule kotiin niin pian kun voit. Olen ollut pakotettu vaihtamaan huoneita. Tule Gowers-Walkiin Fulhamissa N:o 5. Olen varuillani, kun saavut. Älä ole levoton tähtemme; mitään pahaa ei ole tapahtunut meille. Mutta kiiruhda kotiin. -- Marian."

Nämä uutiset, jotka minä silmänräpäyksessä päätin olevan yhteydessä kreivi Foscon kanssa, saivat minut melkein epätoivoiseksi. Seisoin pian voimatta hengittää, paperi kokoonrutistettuna kädessäni. Mitä oli tapahtunut? Minkä kavalan juonen oli kreivi tehnyt ja pannut toimeen poissaollessani? Yö oli kulunut Marianin kirjeen kirjoittamisesta -- monta tuntia kuluisi vielä, ennenkun minä voisin olla heidän luonaan -- eikö uusi onnettomuus voisi sattua sitä ennen? Ja täällä monen, monen peninkulman päässä heistä täytyy minun vielä viipyä -- estettynä lähtemästä velvollisuuteni takia saapua tuomioistuimen eteen!

En tiedä, mihin velvollisuuksieni unhotukseen tuska ja epävarmuus olisi houkutellut minua, jollen minä olisi kokenut lohdutuksen ja levottumisentunnetta ajatellessani Marianin ymmärrystä ja luotettavaisuutta. Rajaton luottamukseni häneen oli ainoa voima, joka auttoi minua voittamaan jälleen itsehillintäni ja antoi minulle rohkeutta viipyä. Minä saavuin määrätyllä aikaa. Lailliset muodollisuudet vaativat minun läsnäoloani, mutta mitään todistusta ei minun tarvinnut uudistaa. Tämä hyödytön este koetteli kovin kärsivällisyyttäni -- minä koetin kumminkin parhaimmalla tavalla kestää sitä seuraamalla juttua niin tarkkaan kuin voin.

Vainajan lontoolainen asianajaja -- herra Merriman -- oli myöskin saapuvilla. Hänellä ei ollut kumminkaan mitään tietoja annettavana. Hän sanoi vain olevansa sanomattoman kauhistunut ja hämmästynyt, mutta muutoin ilmoitti hän, että häneltä puuttui täydellisesti kaikki valaistus tähän surulliseen ja salaperäiseen asiaan nähden. Tuontuostakin ehdotti hän kysymyksiä, joita tuomarikin kuulustellessaan esitti, ilman että ne kumminkaan johtivat mihinkään tulokseen. Sitkeän tutkimuksen jälkeen, joka kesti melkein kolme tuntia, ja sittenkun jokainen tiedon lähde oli tyhjennetty, julisti jury tuon tavallisen päätöksen, "kuollut tapaturmaisesti". Tuomion muodolliseen julistamiseen lisättiin, ett'ei mitään valaistusta oltu saatu avainten saantiin, tulen syttymiseen tai vainajan sakaristosi käyntiin nähden. Siihen päättyi tutkimus. Asianajaja sai huolehtia hautauksen ja todistajat saivat poistua.

Lujasti päättäen olla viipymättä minuuttiakaan kauempaa, maksoin minä laskuni ravintolassa ja otin postivaunun Knowlesburyyn. Eräs herra, jonka piti matkustaa samaa tietä, kysyi minulta, saisiko hän ajaa kanssani kotiseudullensa. Luonnollisesti hyväksyin minä ehdotuksen.

Keskustelumme matkalla koski yksinomaan sitä ainoaa juttua, joka kiinnitti koko paikkakunnan huomion.

Uusi tuttavani oli saanut muutamia tietoja sir Percivalin asianajajalta. Hän oli keskustellut herra Merrimanin kanssa vainajan asioista ja siitä, kenen käsiin tila nyt joutuisi. Sir Percivalin huonot asiat olivat niin yleisenä tietona paikkakunnalla, että hänen asianajajansa teki vain rehellisesti myöntäessään suoraan sen. Hän oli kuollut tekemättä testamenttia, eikä se olisi mitään hyödyttänytkään, kun hänellä ei ollut mitään omaa omaisuutta hallittavanaan. Kaikki, mitä hän oli perinyt vaimoltaan, oli mennyt velkojain tyydyttämiseksi. Maatilan perijä -- kun sir Percival ei jättänyt yhtään poikaa -- oli eräs sir Felix Glyden veljenpojan poika, meriupseeri ja erään Itä-Intian kauppalaivaston laivan päällikkö. Hän saisi huomata odottamattoman perintötilansa kovin velkojen rasittamaksi, ja jos "kapteeni" olisi viisas mies voisi hän toivoa vielä ennen kuolemaansa olevansa melkoisen rikkauden omistaja.

Niin kovin kun yksinomainen ikävä palata Lontooseen ahdistikin minua, oli tällä tiedolla, joka vastaisuudessa näyttäytyi todeksi, oma mielenkiinnityksensä, joka pakotti minua tarkkaan kuulemaan sitä. Katsoin olevani oikeutettu vaikenemaan, että olin huomannut sir Percivalin petoksen. Se mies, jonka perintöoikeuden hän oli petoksella vallannut itselleen, oli sama, joka nyt saisi maatilan. Sen tulot, jotka 23 vuotena oikeuden mukaan olisivat olleet hänen ja jotka vainaja oli viimeistä penniä myöten hävittänyt, olivat auttamattomasti menetetyt. Jos minä ilmoittaisin asian, en minä hyödyttäisi sillä ketään. Jos minä vaikenisin, ei se mies, joka petollisesti oli houkutellut Lauran tulemaan puolisokseen, esiintyisi maailman silmissä konnana. Lauran vuoksi halusin minä salata sen; hänen vuokseen kerron minä tämän tapauksen otetuilla nimillä.