Part 2

Kenties ei mitään muuta voinut odottaakaan. Sen sijaan oli kummallista, ett'ei mitään kirjettä tullut Marianiltakaan eikä mitään merkkiä huomattu siitäkään, että hän itse saapuisi pian tänne. Hänen odottamaton jäämisensä teki minulle sanomattoman hyvää. Oli niin rauhoittavaa, niin sanomattoman mieluista toivoa -- kuten minä luonnollisesti toivoinkin -- että naimisissa olevat sukulaiseni olivat suosiolla keskenään sopineet. Viiden päivän häiritsemätön lepo, viisi päivää poikamieselämän siunattua rauhaa toivutti minut entiselleen. Kuudentena päivänä -- joko heinäkuun viidentenätoista tai kuudentenatoista -- tunsin itseni kyllin virkeäksi haettaakseni valokuvaajan ja pannakseni hänet työhön jäljentämään kalliita taideaarteitani, jotka minä, kuten ennen olen maininnut aion lahjoittaa jalostaakseni makua tällä barbaarisella maaseudulla. Olin juuri lähettänyt hänet työhön ja alkanut puhdistaa rahoja, kun Louis aavistamatta saapui huoneeseen kortti kädessään.

"Onko nyt taas nuori naishenkilö?" kysyin minä. "Hän ei saa tulla sisään. Heikon terveydentilani takia on minusta vastenmielistä nähdä tuollaisia nuoria henkilöitä. Sano, etten ole kotona."

"Tällä kertaa on tulija herra, sir."

"Herra -- no, se muuttaa asian." Minä katsoin korttia.

"Armollinen taivas! Ikävän sisareni ulkomaalainen mies -- kreivi Fosco."

Onko välttämätöntä kuvata ensi ajatustani nähdessäni kortin? Voin tuskin uskoa sitä. Kun minun sisareni oli mennyt naimisiin ulkomaalaisen kanssa, niin voin minä järkevänä miehenä luulla vain yhtä asiaa. Luonnollisesti oli kreivi tullut lainaamaan minulta rahaa. "Louis", sanoin minä, "luuletko hänen menevän matkaansa, jos minä annan hänelle 5 shillingiä?"

Louis näytti hämmästyneeltä. Hän kummastutti minua sanomattomasti kuvaamalla, että minun sisareni ulkomaalainen mies oli komeasti puettu ja näköään kaiken hyvinvoinnin perikuva. Saadessani kuulla tämän muuttuivat minun käsitykseni jonkun verran. Minä pidin nyt selvänä, että kreivilläkin oli perheellisiä huolia ja että hän oli tullut tänne nakatakseen ne, muiden perheen jäsenten tavalla, minun niskaani.

"Sanoiko hän mitään käyntinsä syystä?" kysyin minä. "Kreivi Fosco sanoi matkustaneensa tänne, sir, koska neiti Halcombe ei voi lähteä Blackwater-Parkista."

Uusia ikävyyksiä epäilemättä. Ei hänen omiaan, kuten olin luullut, vaan rakkaan Marianimme. Ikävyyksiä ja vaivaa kaikilta tahoilta. Oh!

"Anna hänen tulla sisään," sanoin minä alistuvasti. Kreivin ensi näkeminen melkein pelotti minua. Hän oli niin hirmuisen suuri ja lihava, että minä vapisin. Minä olin vakuutettu siitä, että lattia notkuisi hänen painonsa alla ja että hän pyyhkäseisi alas suuren osan minun taideaarteitani. Ei kumminkaan tapahtunut kumpastakaan. Hän oli puettu kevyeen ja viileään kesäpukuun, hänen esiintymisensä oli varsin miellyttävää ja hiljaista -- hänen hymynsä hurmaava. Ensi vaikutus, jonka hän teki minuun oli siis erittäin edullinen. Ei ole minun terävänäköisyydelleni kunniaksi tunnustaa tämä -- kuten pian nähdään -- mutta minä olen luonnostani rehellinen mies ja sen vuoksi minä tunnustankin sen.

"Sallikaa minun esitellä itseni, herra Fairlie", sanoi hän. "Minä tulen Blackwater-Parkista ja minulla on kunnia ja onni olla rouva Foscon puoliso. Sallikaa minun nyt ensimmäisen ja ainoan kerran nauttia etua tästä suhteesta ja pyytää, ett'ette Te suvaitse katsoa minua muukalaiseksi. Minä pyydän, ett'ette vaivaisi itseänne -- että Te tekisitte hyvin ja istuisitte aivan hiljaa."

"Olette varsin hyvä", vastasin minä. "Tahtoisin toivoa, että olisin kyllin vahva noustakseni ylös. Sanomattoman mieluista saada nähdä Teidät Limmeridgessä. Olkaa hyvä, istukaa!"

"Pelkään, ett'ette voi oikein hyvin tänään", sanoi kreivi.

"Kuten tavallisesti," vastasin minä. "Ah, minä olen vain ihmismuodossa oleva hermojoukko."

"Minä olen tutkinut monia eri aineita elämäni aikana", sanoi tämä osaaottava mies. "Muun muassa ottanut selvää hermoista. Sallittaisiinko minun esittää eräs asia -- kerrassaan mitä yksinkertaisin ja terveellisin, sallitteko minun muuttaa valaistusta täällä huoneessanne?"

"Kyllä -- jos vain tahdotte olla hyvä ettekä laske mitään valoa tulvaamaan päälleni."

Hän meni ikkunan luo... Kuinka toisin kuin meidän rakas Marianimme! Niin erinomaisen hiljaa kaikissa liikkeissään!

"Valo", sanoi hän lempeällä, tuttavallisella äänellä, joka on niin sanomattoman mieluinen sairaasta, "on välttämättömin kaikista. Valo elvyttää, ravitsee, ylläpitää voimat. Te ette voi sitä ilman olla, herra Fairlie, enemmän kuin kukkakaan. Olkaa hyvä ja katsokaa! Sinne, jossa Te istutte, peitän minä valon kaihtimella hankkiakseni Teille lievennystä; tuonne taas sitävastoin, jossa Te ette istu, päästän minä auringonvalon. Antakaa valon tulla huoneeseen, vaikk'ette itse voisi sietääkään sitä. Valo, hyvä herrani, on kaitselmuksen suuri peruslaki. Omaksuttehan, joillakin ehdoilla, kaitselmuksen? Omaksukaa valokin samoilla ehdoilla."

Minä huomasin tämän varsin vakuuttavaksi ja hyvin esitetyksi. Hän oli voittanut suosioni -- valoa koskevilla mietteillään oli hän todellakin voittanut suosioni.

"Te näette minut hämilläni", sanoi hän palatessaan paikallensa -- "kunniani kautta, herra Fairlie, näettehän minut aivan hämilläni Teidän luonanne."

"Sanomattoman ikävää kuulla sitä! Saanko luvan kysyä miksi?"

"Herrani, voinko minä tulla tähän huoneeseen, jossa Te istutte kivuliaana raukkana, ja nähdä Teidät kaikkien näiden kauniiden taide-esineiden ympäröimänä huomaamatta, että Te olette mies, jolla on eloisat, herkästi vaikutuksia vastaanottavat tunteet ja aina lämmin, osaaottava mieli. Sanokaa minulle, voinko minä tehdä sen?"

Jos minä olisin ollut kyllin vahva noustakseni ylös tuolista, olisin minä luonnollisesti kumartanut. Mutta kun näin ei ollut, tunnustin minä hänen huomautuksellaan osuneen oikeaan hymyilemällä. Se teki saman vaikutuksen -- me ymmärsimme toisemme.

"Olkaa hyvä, seuratkaa minun ajatusjuoksuani", jatkoi kreivi. "Tässä istun minä, mies, jolla on jalostuneet tunteet, vastapäätä toista miestä, jolla myöskin on jalostuneet tunteet. Minä tiedän olevani pakotettu mitä tuskallisimmasti loukkaamaan näitä tunteita ilmoittamalla varsin surullisia perhesuhteita. Mikä on luonnollinen seuraus? Minä olen jo itselleni osoittanut kunnian viitata siihen. Istun tässä aivan hämilläni."

Olikohan se tässä kohdassa hänen puhettaan, kun minä aloin epäillä hänen vaivaavan minua? Uskonpa melkein niin.

"Onko aivan välttämätöntä puhua näistä vastenmielisistä asioista?" kysyin minä. "Sanokaa minulle suoraan kreivi Fosco, emmekö me voisi antaa niiden olla sinänsä?"

Mutta onnettomuutta ennustavimmalla, juhlallisella ilmeellä pudisti kreivi päätänsä ja huokasi syvään.

"Täytyykö minun todellakin kuulla niitä?"

Hän kohotti, olkapäitänsä -- se oli hänen ensimäinen ulkomaalainen liikkeensä huoneeseen tulonsa jälkeen -- ja katsoi minuun vastenmielisen läpitunkevalla silmäyksellä. Oli jotakin minussa, mikä sanoi olevan parasta sulkea silmäni. Minä tottelin tätä varotusta.

"Olkaa hyvä, ilmoittakaa minulle varovasti", pyysin minä. "Onko joku kuollut?"

"Kuollut!" huudahti kreivi aivan liiallisella italialaisella kiivaudella. "Herra Fairlie, Teidän levollisuutenne aivan kammottaa minua. Taivaan nimessä, mitä olen minä sanonut, mitä olen minä tehnyt, että Te voitte katsoa minun tulleen tuomaan kuolemansanomaa?"

"Kaikin mokomin suokaa anteeksi minulle", vastasin minä. "Ettehän ole sanonut ettekä tehnyt mitään. Minulla on vain sääntönä näissä ikävissä asioissa odottaa aina pahinta. Tekee kiusan helpommaksi, jos kohtaa sitä puolitiessä. Sanomattoman mieluista, ett'ei kukaan ole kuollut. -- Kenties kuitenkin sairastunut?"

Avasin silmäni ja katsoin, häntä. Oliko hän kellanvaalea tullessaan huoneeseen, vai oliko hän kovin kellastunut kahden viime minuutin kuluessa? Minä en todellakaan voi sitä sanoa enkä minä voi sitä Louikseltakaan kysyä, sillä hän ei ollut sisässä.

"Onko kenties joku sairastunut?" toistin minä ja luulin yhäti huomaavani, että minun englantilainen malttini kummastutti häntä.

"Se on todellakin osa minun pahoja tietojani, herra Fairlie. Niin, joku on todellakin sairas."

"Varsin valitettava, kautta kunniani. Kuka heistä on sairas?"

"Suureksi surukseni neiti Halcombe. Kenties olitte Te valmistaunut ottamaan vastaan tämän tiedon? Kenties pakotti hellä huolenpito Teitä pelkäämään jotakin sellaista, kun neiti Halcombe, huolimatta Teidän kehoituksestanne, ei ole itse saapunut tänne eikä kirjoittanut mitään kirjettäkään?"

Minä en epäile ollenkaan, ett'eikö hellä huolenpitoni jonkun kerran olisi saattanut minua näin surulliseen uskoon, mutta tällä hetkellä ei heikko muistini voinut mieleeni johdattaa mitään sellaista. Luonnollisesti vastasin minä kumminkin "kyllä", enin sopivana. Tulin niin vastenmielisen hämmästyneeksi. Tuntui minusta siihen määrään sopimattomalta, että niin voimakas henkilö kuin Marian laskeutuisi vuoteeseen ja sairastuisi, ett'en minä voinut mitään muuta uskoa, kuin että hänelle oli sattunut jokin tapaturma -- hevonen vauhkoontunut, tai oli hän kompastunut portaissa tai jotakin sellaista.

"Onko hän pahasti sairaana?" kysyin minä.

"Pahasti -- epäilemättä", vastasi hän. "Toivoakseni ei kumminkaan vaarallisesti. Neiti Halcombe antoi onnettomuudekseen rajusateen kastella itsensä läpimäräksi. Seurauksena oli ankara kylmettyminen, ja sittemmin on hänellä ollut vaikea kuume."

Kuullessani sanan "kuume" ja muistaessani, että se tunnoton henkilö, jonka kanssa minä nyt puhuin, oli juuri äsken tullut Blackwater-Parkista, luulin minä pyörtyväni.

"Hyvä Jumala!" sanoin minä. "Onko se tarttuvaa?"

"Ei nykyisin", vastasi hän inhoittavalla levollisuudella. "Kenties voi se tulla siksi, mutta niin ikävää käännöstä ei taudissa ollut vielä tapahtunut minun poistuessani Blackwater-Parkista. Minä olen seurannut tarkkaan tätä taudin kohtausta, herra Fairlie -- minä olen koettanut tehdä huomioitani yhdessä lääkärin kanssa -- minä vakuutan, ett'ei tauti ollut tarttuva nähdessäni viimeksi sairasta."

Minäkö uskoisin hänen vakuutustaan! En koskaan elämässäni minä ole ollut vähemmän halukas uskomaan mihinkään. Vaikka hän olisi tehnyt valan, en minä olisi uskonut häntä. Hän oli liian kellanvaalea uskottavaksi. Hän näytti aivan vaeltavalta mätäkuumekulkutaudilta. Hän oli kyllin suuri siirtääkseen lavantautia lastimäärittäin ja voidakseen saastuttaa koko maton, jolla hän seisoi, tulirokolla. Tapahtuu joskus, vaaran hetkenä, että minä voin silmänräpäyksessä päättää varmasti. Minä päätin heti päästä hänestä erilleni.

"Suonette hyväntahtoisesti sairaalle anteeksi", sanoin minä, -- "mutta pitkät puhelemiset mistä tahansa tuottavat minulle aina vaikeata hermokipua. Saanko pyytää Teitä nopeaan kertomaan arvoisan käyntinne syyn?"

Toivoin varmaan tämän selvän viittauksen saattavan hänet tasapainostaan -- nolostuttavan häntä -- sitten pakottavan hänen pyytämään nöyrimmästi anteeksi -- sanalla sanoen: ajamaan hänet ulos huoneesta. Päinvastoin istui hän entistä varmemmin tuolissaan. Hänen esiintymisensä tuli vielä arvokkaammaksi, juhlallisemmaksi ja tuttavallisemmaksi. Hän kohotti ylös kaksi suurta sormeansa ja katseli minua taaskin vastenmielisen läpitunkevilla silmillään. Mitä pitäisi minun tehdä. En ollut kyllin vahva taistellakseni häntä vastaan. Ajateltakoon minun asemaani. Voiko kieli sanoin oikein lausua sitä? Tuskinpa.

"Käyntini syyt", lausui hän ollenkaan häiriintymättä, "voidaan luetella näillä sormillani. Niitä on kaksi. Ensiksi täytyy minun suureksi surukseni todistaa valitettava epäsopu sir Percivalin ja lady Glyden välillä. Olen sir Percivalin vanhin ystävä, olen avioliittoni kautta sukua lady Glyden kanssa ja sitä paitsi omin silmin nähnyt kaikki, mitä Blackwater-Parkissa on tapahtunut. Näiden kolmen seikan takia lausun minä ajatukseni rehellisesti, varmasti ja ikävällä mielellä. Herra, minä saan kertoa Teille, joka olette lady Glyden perheen päämies, ett'ei neiti Halcombe ole liioitellut mitään siinä kirjeessä, jonka hän kirjoitti Teille. Minä myönnän, että se keino, jonka tämä erinomainen nuori nainen on ehdottanut, on ainoa, joka voi säästää Teiltä julkisen häväistysjutun vastenmielisyydet. Väliaikainen ero miehen ja vaimon välillä voi vain rauhallisesti ratkaista tämän riidan. Erottakaa heidät joksikin aikaa, ja kun kaikki tyytymättömyyden syyt ovat poistetut, otan minä, jolla nyt on kunnia puhua Teidän kanssanne, tehtäväkseni saattaa sir Percival järkiinsä. Lady Glyde on viaton, lady Glyde on kärsinyt vääryyttä; mutta -- olkaa hyvä ja seuratkaa minun ajatusjuoksuani! -- hän on juuri tästä syystä -- minä sanon sen häveten -- tyytymättömyyden aiheena niin kauan, kun hän on miehensä katon alla. Ei mikään muu koti ole sopiva vastaanottamaan häntä kuin Teidän. Minä pyydän Teitä avaamaan sen!"

Varsin mieluista, kunniani kautta! Tässä on meillä, Etelä-Englannissa, aviollinen pyry, joka on purkautunut oikein rajun raivokkaasti. -- Ja minua, joka elän Pohjois-Englannissa, kehotetaan myöskin viskautumaan sen tuiverrettavaksi, ja kehoittajana on mies, joka tuo mukanaan kuumetartuntaa takkinsa joka poimussa! Minä koetin voimakkaasti esittää asian juuri niin, kuin minä sen nyt olen tehnyt, mutta kreivi laski vain, antamatta häiritä itseään, toisen inhoittavista sormistaan, piti toisen pystyssä ja kävi päälle -- kuvannollisesti sanoen, tallasi minut jalkoihinsa sanomatta edes kertaakaan "pois tieltä", ennenkun hän täysin ruhjoi minut.

"Olkaa hyvä ja kiinnittäkää vielä hetkinen huomiotanne", jatkoi hän. "Ensi syyn olette nyt kuullut. Toisena seikkana, tullakseni nyt siihen, on minun esitettävä se, mistä neiti Halcomben sairaus on estänyt hänet. Laajaa kokemustani on kysytty kaikissa ikävissä asioissa Blackwater-Parkissa ja minun neuvoani pyydettiin myöskin tässä arkaluontoisessa asiassa, mikä koskee Teidän kirjettänne neiti Halcombelle. Minä ymmärsin heti -- sillä minun tunteeni ovat Teidänkin -- miksi Te toivoitte saavanne nähdä häntä täällä, ennenkun lupasitte vastaanottaa lady Glyden. Te teitte täysin viisaasti epäillessänne vastaanottaa vaimoa, hyvä herrani, ennenkun olette vakuutettu, ett'ei mies käytä valtaansa vaatiakseen häntä takaisin. Sen hyväksyn minä täydellisesti. Minä hyväksyn myöskin ett'ei sovi kirjallisesti käsitellä näin arkaluontoisia asioita. Matkani tänne, joka on tuottanut minulle varsin suuria vastenmielisyyksiä, on todistuksena siitä, mitä minä lausun. Mitä nyt itse asiaan tulee, vakuutan minä -- Fosco -- minä joka tunnen sir Percivalin paljon paremmin kuin neiti Halcombe -- kunniani kautta, ett'ei hän tule tälle paikkakunnalle eikä edes koeta ilmoittautua Teille ja perheellenne niin kauan, kun hänen rouvansa oleskelee täällä. Hänen asiansa ovat joutuneet epäjärjestykseen. Auttakaa häntä vapauteensa poistamalla lady Glyde, ja minä lupaan, että hän vastaanottaa vapautensa ja palaa mannermaalle niin pian kuin mahdollista. Huomaatteko tämän selväksi? Kyllä. Onko Teillä jotakin kysyttävää minulta! Kaikin mokomin, olkaa niin hyvä, olen tässä vastatakseni niihin. Kysykää herra Fairlie -- tehkää minulle todellinen palvelus kysymällä minulta kaikkea, mikä Teitä miellyttää."

Hän oli jo puhunut kyllin suututtaakseen minut ja näytti suuressa määrin voivan puhua vielä paljoa enemmän kiusatakseen yhä vain minua, että minä hylkäsin hänen kohteliaan ehdotuksensa suojellakseni ainoastaan itseäni.

"Olen varsin kiitollinen", vastasin minä. "Tunnen itseni yhä heikommaksi. Valitettavassa terveyden tilassani täytyy minun otaksua paljon varmaksi tutkimatta itse sitä. Sallikaa minun tehdä samoin tässäkin tilaisuudessa. Ymmärrämmehän me toisiamme täydellisesti? Kyllä, kyllä. Kiitän sanomattomasti Teidän ystävällisestä osanotostanne. Jos minä joskus saan paremman terveyden ja tilaisuuden uudistaa paremmin tuttavuuttamme --"

Hän nousi ylös. Minä luulin hänen aikovan mennä. Mutta ei -- vieläkin lörpöttelyä; vielä enemmän aikaa istuttaa kuumetartuntaa -- minun huoneeseeni; huomatkaa -- _huoneeseeni!_

"Vielä yksi asia", sanoi hän, "vielä yksi asia, ennenkun menen. Minä pyydän Teidän sallimaan ennen matkaani kiinnittää huomiotanne erääseen varsin painavaan seikkaan. Ja se on tämä, herrani! Te ette saa viivytellä lady Glydeä vastaanottamasta siksi, kunnes neiti Halcombe tulee terveeksi. Neiti Halcombea hoitaa lääkäri, Blackwater-Parkin taloudenhoitajatar ja sitä paitsi taitava sairaanhoitajatar -- siis kolme henkilöä, joiden innosta ja kunnosta minä vastaan hengelläni. Tämän tahdon sanoa Teille. Samalla tahdon sanoa vielä Teille, että se levottomuus ja tuska, jota lady Glyde tunsi sisarensa sairauden johdosta, jo on käynyt hänen oman terveytensä ja luonteensa kimppuun ja tehnyt hänet aivan kykenemättömäksi olemaan miksikään hyödyksi sairashuoneessa. Hänen suhteensa mieheensä tulee joka päivä surullisemmaksi ja levottomuutta herättävämmäksi. Jos Te sallitte hänen kauemman aikaa olla Blackwater-Parkissa, niin ei hänen sisarensa tervehtyminen edisty vähintäkään ja Te paljastatte vain samalla häntä yhä enemmän siinä julkisessa häväistysjutussa, jota Te ja minä ja kaikki perheen kunnian vuoksi olemme halukkaat koettamaan välttää. Kaikesta sydämmestäni kehotan minä siis Teitä vapautumaan siitä epäilyttävästä edesvastauksesta, jonka jatkuva lykkääminen sälyttää päällenne, kirjoittamalla lady Glydelle ja pyytämällä häntä heti tulemaan tänne. Tehkää, mitä hellyys, kunnia ja velvollisuus ehdottomasti vaativat Teiltä -- mitä tahansa sitten tapahtuukin, ei kukaan voi heittää varjoa päällenne. Sanon tämän Teille laajan kokemukseni takia; tarjoan ystävällistä neuvoani. Ja minä kysyn -- otetaanko se vastaan vai ei?"

Minä katsoin häneen -- katsoin häneen vain -- ja joka kasvojen piirre kuvasti kummastusta hänen hävyttömästä varmuudestaan sekä yhä lujempaa päätöstä soittaa Louis huoneeseen ja käskettää hänet ulos. Ei kukaan usko sitä, mutta on kumminkin totisen totta, ett'ei minun ulkomuotoni näyttänyt tekevän häneen vähintäkään vaikutusta. Hän oli syntynyt hermotoinna -- nähtävästi aivan hermotoinna!

"Epäröittekö Te?" kysyi hän. "Minä ymmärrän tämän epäröimisen, hera Fairlie! Te epäilette -- kas vain, hyvä herrani, kuinka minä tunnen Teidän sisäisimmät ajatuksenne! -- Te epäilette lady Glyden olevan kyllin vahvan ja levollisen voidakseen yksin tehdä tuon pitkän matkan Hampshirestä tänne. Hänen oma kamarineitonsa on häneltä otettu pois, kuten tiedätte, eikä ketään muutakaan palvelijaa, joka sopisi matkustamaan hänen kanssaan läpi Englannin, ole Blackwater-Parkissa. Te teette edelleen sen väitteen, ett'ei hän ilman vastenmielisyyttä voi pysähtyä Lontooseen lepäämään tänne tullessaan, koska ei sopisi hänelle aivan yksin ja täysin outona tulla yleiseen hotelliin. Epäilemättä hyväksyn minä Teidän muistutuksenne -- epäilemättä tunnustan minä ne. Olkaa nyt hyvä ja ottakaa viime kerran huomioonne, mitä minä sanon. Kun minä palasin Englantiin, oli minun aikomukseni asettua asumaan johonkin Lontoon läheisyyteen. Mielihyvällä on tämä aikomukseni onnistunut. Minä olen kuudeksi kuukaudeksi vuokrannut kalustetun asunnon korttelissa jota kutsutaan S:t Johns-Woodiksi. Olkaa hyvä ja muistakaa tämä sekä kuulkaa sitä matkasuunnitelmaa, jonka minä nyt ehdotan. Lady Glyde matkustaa Lontooseen -- mikä on lyhyt matka -- minä tapaan hänet asemalla, vien hänet kotiini, mikä samalla on hänen tätinsä koti, lepäämään ja nukkumaan yli yön! kun hän on levännyt tarpeeksi, vien minä hänet takaisin asemalle, hän jatkaa matkaansa tänne, ja hänen oma kamarineitonsa, joka nyt oleksii talossanne, ottaa hänet vastaan vaunuovella. Tässä ehdotuksessa on hänen mukavuutensa otettu huomioon samoinkuin tarkoin sopivaisuuskin. -- Teidän velvollisuutenne osoittaa vieraanvaraisuutta, osanottoa ja turvaa onnettomalle naiselle, joka on kaiken sen tarpeessa, otetaan huomioon kevyellä ja mukavalla tavalla alusta loppuun saakka. Minä kehotan Teitä vakavasti, herra, helpottamaan minun omia puuhiani perheen kalliista menestyksestä. Vakavasti pyydän minä Teitä minun avullani kirjoittamaan ja tarjoamaan kotinne ja sydämmellinen osanottonne sekä minun kotini ja sydämmellinen osanottoni sille loukatulle ja onnettomalle naiselle, jonka asianajajana minä nyt olen."

Hän viittasi minulle kauhealla kädellään; hän löi kuumeensaastuttamaan rintaansa; hän puheli kuin kaunopuhuja ja kuin olisimme olleet alahuoneessa. Oli siis jo oikea aika ryhtyä epätoivoiseen päätökseen. Oli samoin oikea aika haetuttaa Louis ja poltattaa etikkaa huoneessa.

Tänä huolekkaana hetkenä pälkähti päähäni ajatus -- oiva suunnitelma, jonka toteuttamisella minä voitin kaksi hyvää päämäärää. Minä päätin päästä vapaaksi kreivin väsyttävästä kaunopuheliaisuudesta ja lady Glyden tuottamasta kiusallisesta huolesta täyttämällä arvoisan ulkolaisen pyynnön kirjoittaa heti tämä kirje. Eihän ollut vähintäkään vaaraa, että tarjoukseen suostuttaisiin, sillä Laura ei varmaankaan millään ehdolla suostuisi lähtemään Blackwater-Parkista, kun Marian makasi siellä sairaana. Kuinka tämä erinomainen, minun mielestäni varsin sopiva este oli jäänyt kreivin toimeliaalta terävä-älyisyydeltä huomaamatta, oli minun mahdotonta selittää -- kumminkin oli se jäänyt huomaamatta. Pelkoni, että hän huomaisi sen, jos minä antaisin hänelle aikaa ajatella, innostutti minua siihen määrään, että minä ponnistauduin istuvaan asentoon, tartuin -- niin, todellakin tartuin itse kirjoituskapineihini jotka olivat vieressäni olevalla pöydällä, ja kyhäsin kirjeen kokoon niin nopeasti, kuin olisin ollut tavallinen konttoristi. "Paras Laura! Ole hyvä ja tule tänne, milloin Sinua miellyttää. Pysähdy tänne tullessasi Lontooseen ja lepää yö tätisi kotona. Surkuttelen kovin rakkaan Marianin sairautta. Tosi hellyydellä j.n.e." Ojensin kirjeen käsivarren matkalta kreiville -- vajosin takaisin nojatuoliin ja sanoin: "Suokaa anteeksi, voimani ovat aivan lopussa; en jaksa enempää. Tahdotteko levätä ja syödä aamiaista alakerrassa? Monta hellää ja osanottavaa tervehdystä kaikille -- ja niin edespäin. Hyvää huomenta!"

Hän piti vielä puheen -- luulen, että mies oli aivan väsymätön. Minä suljin silmäni; koetin kuulla niin vähän kuin mahdollista, mutta huolimatta tästä olin pakotettu kuulemaan koko joukon. Sisareni väsyttävä herra mies toivotti onnea minulle keskustelumme menosta; hän lausui vielä varsin paljon omista tunteistaan ja minun tunteistani, valitti, että minun terveyteni on niin heikko, tarjoutui kirjoittamaan reseptin minulle, muistutti minua, ett'en unhottaisi, mitä hän oli sanonut valon päästämisen välttämättömyydestä huoneeseen, hän otti vastaan minun kohteliaan pyyntöni syödä aamiaista, pyysi minua olemaan valmis ottamaan vastaan lady Glyde kahden tai kolmen päivän perästä, pyysi minun sallivan hänen saavan toivoa tulla uudelle vierailulle ja sen sijaan, että olisi pahoittanut sekä minun että omaa mieltään ottamalla jäähyväiset, hän rupatti vielä paljoa enemmän, mitä minä ilokseni en luule koskaan kuulleeni ja minkä minä varmaan nyt olen unhottanut. Lopulta kuulin minä hänen miellyttävän äänensä yhä enemmän etenevän -- mutta kuinka hirmuisen suuri hän olikin, oli hänellä se negatiivinen etu, että hän voi liikkua aivan äänettömästi. En tiedä todellakaan, milloin hän avasi tai sulki oven. Hetkisen hiljaisuuden jälkeen uskalsin minä avata silmäni -- hän oli silloin poissa.

Minä soitin Louista ja menin kylpyhuoneeseeni. Haalea kylpy tuoksuetikalla sekotettuna ja työhuoneeni runsas savustaminen olivat luonnollisesti ne varokeinot, joihin oli ryhdyttävä, enkä minä luonnollisesti laiminlyönyt niitä. Olen iloinen voidessani sanoa, että niillä oli toivottu vaikutus. Otin tavallisuuden mukaan päivällislevon ja heräsin suloiseen hikoiluun.

Kysyin ensiksi kreiviä. Olimmeko todellakin selvinneet hänestä? Niin -- hän oli matkustanut takaisin iltapäivän junalla. Oliko hän syönyt aamiaista ja jos oli, niin mitä oli syönyt? Niin -- ainoastaan ja yksinomaan hedelmätorttua makean kerman kanssa. Mikä ihminen! Mikä kauhea ruuansulatus!