Part 19

En voi uskoa, että hän sytyttämällä sakariston tuleen, olisi tahtonut tehdä kirkonkirjan häviämisen onnettomuuden syyksi. Paljas mahdollisuus, että apua voisi pian saapua ja kirkonkirjat pelastettaisiin, olisi silmänräpäyksenkin miettimisen perästä ollut kylliksi ajamaan sellaiset suunnitelmat hänen mielestään. Kun muistan sen joukon helposti syttyviä aineita -- olkia, paperia, sälylaatikoita, kuivaa puuta ja madon kalvamia kaappeja -- niin oli mielestäni varsin uskottavaa, että tulen irtipääsy aiheutui jostain pakollisesta varomattomuudesta kynttilän tai tulitikkujen pitelemisessä.

Hänen ensi yrityksensä oli luonnollisesti silloin koettaa sammuttaa tuli, ja, kun se ei onnistunut, pelastautua samasta ovesta, josta hän oli tullutkin ja jonka epäluotettavaa lukkoa hän ei tuntenut. Kun minä huusin hänelle, olivat liekit varmaankin jo ehtineet kirkkoon johtavalle ovelle, jonka molemmilla puolin kaapit olivat ja jonka läheisyydessä muutkin helposti syttyvät tavarat sijaitsivat. Luultavasti olivat tuli ja savu jo tyrmistäneet hänet, kun hän koetti pelastautua sisäoven kautta. Hänen on täytynyt voimattomana kaatua paikalle, josta hän sittemmin löydettiin, juuri silloin kun minä läksin katolle lyödäkseni ikkunan rikki. Joskin me sitten olisimme voineet päästä kirkkoon ja murtaa oven sieltä käsin, olisi tämä viivytys tehnyt pelastuksen mahdottomaksi. Hän olisi ollut kuollut, ennenkun me olisimme saaneet oven auki, ja me olisimme vain päästäneet liekit vapaasti kirkkoon: tähän vanhaan kirkkoon, joka siten olisi saanut sakariston kohtalon. Minä en ollenkaan epäile -- eikä kukaan voi epäillä -- että hän jo oli kuollut, ennenkun me olimme ehtineet autioon rakennukseen ja sieltä kaikin voimin kiskoneet parrun irti.

Tällainen on tämän kamalan tapauksen todenmukaisin selitys. Siten kuin olen kuvannut, tapahtui kaikki. Siten kuin olen esittänyt, löydettiin hänen hengetön ruumiinsa.

Tutkimus lykättiin päiväksi, kun ei mikään tieto, jonka laki kykeni hankkimaan, tyydyttävästi voinut selittää asian salaperäistä laitaa.

Päätettiin kutsua useampia todistajia ja kehottaa vainajan Lontoossa asuvaa asianajajaa saapumaan paikalle. Eräs lääkäri sai myös tehtäväkseen antaa lausunnon palvelijan mielentilasta, joka edelleen oli niin heikko, ett'ei hän voinut lausua vähimmänkään arvoista todistusta. Hän voi vain sekavasti selittää, että hänen oli tulipaloiltana käsketty odottaa lukkarintaloon johtavalla tiellä ja että hän ei tietänyt sen enempää, kuin että vainaja oli hänen isäntänsä.

Minun uskoni on, että hän, ilman että hän tiesi rikollisesta aikomuksesta, ensin oli lähetetty katsomaan, onko lukkari poissa, ja sitten käsketty odottamaan kirkon läheisyydessä voidakseen kiiruhtaa isännälleen avuksi, jos minun onnistuisi pelastua maantiellä tehtävästä hyökkäyksestä. Minun täytyy tässä lisätä, että miehen omaa selvää todistusta ei koskaan saatu. Lääkärin todistus sisälsi, että hänen ymmärryksensä, joka aina oli ollut heikko, oli nyt surullisella tavalla pimennyt, eikä hän, mikäli minä olen kuullut, vielä tänäkään päivänä ole parantunut.

Minä palasin Welminghamin ravintolaan ruumiiltani ja sielultani niin väsyneenä, niin heikontuneena ja alakuloisena kaiken sen johdosta, mitä olin kokenut, että tunsin olevani täysin kykenemätön vastaamaan kaikkiin niihin kysymyksiin, joita utelias väkijoukko kahvilahuoneessa tutkimukseen nähden minulle teki. Poistuin sen vuoksi vaatimattomaan vinttihuoneeseeni yhtä vaatimattomaan päivällisen jälkeen saadakseni rauhassa ajatella Mariania ja Lauraa.

Jos olisin ollut varakas mies, olisin minä matkustanut Lontooseen vahvistaakseni ja rauhoittaakseni itseäni näkemällä molempia rakkaita ystäviä. Mutta minä olin velvotettu, jos minua kutsutaan, uudelleen saapumaan todistajaksi nyt lykättyyn tutkintoon ja toisessakin suhteessa sidottu velvollisuuteni kautta kolmen päivän kuluttua vapauttaa tohtori Dawson hänen takauksestaan Knowlesburyn maistraatin edessä. Niukat varamme, olivat jo kuluneet eikä se epävarma tulevaisuus -- nyt epävarmempi kuin koskaan -- sallinut minun omaksi huvikseni tarpeettomasti vielä vähentää niitä edes vähäpätöisimmälläkään summalla.

Seuraava päivä oli vapaa käytettäväkseni mieleni mukaisesti. Minä alotin sen hakemalla Marianin tavallista kirjeilmoitusta. Hänen lähettämänsä kirje odotti siellä minua, ja se oli, kuten ennenkin, kirjoitettu iloisesti ja rauhoittavasti. Minä luin sen mielihyvällä ja levottomuuteni vaimennettua siksi päiväksi läksin minä sen jälkeen Vanhaan Welminghamiin nähdäkseni päivänvalossa tulipalopaikkaa.

Kuinka olikaan kaikki toisin nyt!

Kaikissa synkän, maallisen olemuksemme olosuhteissa käy jokapäiväisyys ja ilkeys toisensa jäljissä. Hetken iva ei vältä mitään tässä elämän murhenäytelmässä. Kun minä tulin kirkolle, oli tallattu hautausmaa ainoa vakava muistutus tulipalosta ja kuolemasta. Höyläämättömiä lautoja oli pystytetty sakariston käytävän eteen. Karkeita pilakuvia oli jo piirretty niihin, ja kylän lapset kirkuivat ja tappelivat parhaista paikoista kurkistaakseen raoista sisään. Samalla paikalla, jossa minä ensin kuulin hätähuudon palavasta huoneesta ja jossa kauhistunut palvelija oli vaipunut polvillensa, löytyisi nyt parvi huimia kanoja noukkimassa sateen jälkeen kohonneita matoja -- ja maassa jalkojeni edessä, jossa ovi kauheine taakkoineen oli ollut, oli nyt erään työmiehen päivällinen sidottuna keltaiseen saviastiaan suljettuun myttyyn, ja hänen uskollinen koiransa murisi minulle tullessani sitä liian lähelle. Vanhalle lukkarille, joka toimettomana katseli, kuinka puhdistustyö hitaasti alkoi, oli vain yksi harrastus, josta hän alinomaa puhui -- into puolestaan puhdistautua kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut. Eräs kylän naisista, jonka kauhusta kuolonkalpeiksi muuttuneet kasvot minä hyvin muistan, kun me päästimme irti parrua, seisoi nyt siinä ajattelemattomuuden perikuvana, nauraen ja rupattaen toisen naisen kanssa. Ei ole mitään vakavuutta tässä matoisessa maailmassa! Salomo kaikessa komeudessaan oli kumminkin Salomo, jonka joutava pikkumaisuus väijyi Jokaisesta hänen kalliin kaapunsa poimusta ja jokaisesta ihanan linnansa nurkasta.

Poistuessani paikalta ei ollut ensi kertaa, kun minä ajattelin, kuinka sir Percivalin kuolema oli täysin kumonnut kaikki minun suunnitelmani saattaa Laura jälleen yhteiskunnallisiin oikeuksiinsa. Sir Percival oli poissa -- ja hänen kanssaan se mahdollisuus, joka oli ollut kaikkien minun harrastusteni ja ajatusteni päämääränä.

Enkö minä voinut katsoa tätä onnetonta ratkaisua miltään paremmalta näkökannalta?

Jos sir Percival olisi elänyt -- olisikohan tämä johtanut toiseen tulokseen? Olisinko minä Lauran tähden voinut käyttää havaintoani kuin myytävää aarretta silloinkin, kun minä huomasin, että sir Percivalin rikos sisälsi toisten oikeuksien, varastamisen? Olisinko minä voinut tarjota hänelle vaiteliaisuuttani palkinnoksi jos hän olisi tunnustanut salahankkeen, kun tämän vaiteliaisuuden seurauksena edelleenkin olisi täytynyt olla se, että oikeutettu perillinen olisi erotettu nimestään, maatilastaan ja arvostaan? Mahdotonta! Tätä huomiota, josta minä olin niin paljon toivonut, en minä koskaan olisi voinut mielivaltaisesti salata tai julkaista aina sen mukaan, kuin se olisi ollut hyödyllisin Lauralle. Kunnia ja rehellisyys olisivat minua ehdottomasti pakottaneet hakemaan heti sitä minulle tuntematonta henkilöä, jonka yhteiskunnallinen asema oli ryöstetty -- minun olisi samana hetkenä, jolloin voitto oli saavutettu, täytynyt luopua siitä jättämällä ilman mitään välipuheita havaintoni tämän vieraan käsiin ja silloinkin uudelleen alkaa taistelu niitä vaikeuksia vastaan, jotka kohosivat minun ja sen ainoan päämäärän välille, minkä vuoksi minä elin, aivankuin minä nyt sisimmästä sydämmestäni päätin taistella niitä vastaan!

Rauhoittunein mielin palasin minä Welminghamiin: tunsin nyt varmemmaksi itsestäni ja tehtävästäni, kuin koskaan ennen olin ollut.

Matkalla ravintolaan kuljin minä yli torin, jonka varrella rouva Catherick asui. Koettaisinko minä päästä sisään? Ei. Uutinen sir Percivalin kuolemasta, viimeinen mitä hän odotti kuulla, oli varmaan jo saapunut hänen tietoonsa. Koko tutkimuksen meno oli painettu kaupungin tänä aamuna ilmestyneeseen sanomalehteen: ei ollut minulla mitään hänelle kerrottavaa, jota hän ei jo ennen tuntisi. Harrastukseni puhua hänen kanssaan tai oikeammin sanoen saada hänet puhumaan oli vähentynyt. Minä muistan sen peitetyn vihan ilmeen, joka oli hänen kasvoillaan hänen sanoessaan: "minulle ei ole mikään muu tieto sir Percivalista odottamaton kuin hänen kuolemastaan". Minä muistan sen väijyvän mielenkiinnon, joka väikkyi hänen silmäyksistään, kun hän pois lähtiessäni katsoi minuun. Sydämmeni syvyydessä piilevä tunne, jonka minä tiesin olevan toden, herätti minussa kammoa tavata uudelleen häntä -- ja minä käännyin pois ja menin suoraan ravintolaan.

Muutamia tunteja myöhemmin, kun minä istuin ravintolahuoneessa, jätti tarjoilija minulle kirjeen. Osoitekirjoitus oli minulle, ja kysyessäni sain minä tietää, että kirjeen oli tuonut eräs nainen vähää ennen pimeän tuloa. Hän ei ollut sanonut mitään ja mennyt pois, ennenkun kukaan oli ehtinyt puhutella häntä tai edes katsahtaa, kuka hän oli.

Avasin kirjeen. Siinä ei ollut päivämäärää eikä allekirjoitusta ja käsiala oli ilmeisesti väännetty. Ennenkun minä olin lukenut ensimmäisen lauseen, tiesin minä kumminkin, kuka kirjeenkirjoittajatar oli: -- rouva Catherick.

Kirje kuului seuraavasti -- kirjoitan sen sana sanaltaan.

Rouva Catherickin jatkama kertomus.

Herra, ette ole tullut takaisin, kuten lupasitte tehdä. Se on minusta yhdentekevä; tiedän mitä on tapahtunut, ja kirjoitan sanoakseni Teille sen. Näittekö jotakin erikoista ilmettä kasvoissani lähtiessänne luotani? Minä halusin tietää itsekseni, eikö hänen perikatonsa päivä ollut tullut ja ettekö Te ollut valittu ase saavuttamaan tätä päämäärää. Te olitte se -- ja Te olette saavuttanut sen.

Kuten kuulen, olitte Te kyllin heikko tahtoaksenne pelastaa hänen elämänsä. Jos se olisi onnistunut Teille, olisin minä pitänyt Teitä vihollisenani. Nyt, kun se ei onnistunut Teille, pidän minä Teitä ystävänäni. Teidän tiedustelunne ajoivat hänet yöllä sakaristoon. Teidän tiedustelunne ovat, ilman että Te olette tietänyt tai tahtonut sitä, palvelleet 23-vuotista vihaa ja kostonhimoa. Teidän tulee ottaa kiitokseni, herra, tahtoen tai tahtomattanne.

Olen velvollinen sille miehelle, joka on suorittanut tämän teon, lausumaan jonkun tunnustuksen. Kuinka voin minä maksaa velkani? Jos minä olisin vielä nuori, voisin minä sanoa: "Tulkaa tänne! pankaa kätenne vyötäiselleni ja suudelkaa minua, jos Teitä huvittaa!" Minä olisin voinut kyllin miellyttää Teitä menemään niin pitkälle, ja Te olisitte tehnyt sen, -- Teidän olisi täytynyt tehdä se 20 vuotta sitten! Mutta olen vanha nyt. No hyvä! Minä voin tyydyttää Teidän uteliaisuutenne ja sillä tavoin maksaa velkani. Teillä oli suuri halu saada selko muutamista minua koskevista yksityisistä seikoista, hakiessanne minua -- yksityisistä asioista, joita Te kaikella terävänäköisyydellänne ette voinut tutkia ilman minun apuani -- salaisuuksista, joihin Te tähän saakka ette voinut tunkeutua. Te saatte selvän niistä; uteliaisuutenne tulee tyydytetyksi. Vaivaan itseäni kirjoittamalla tämän miellyttääkseni Teitä, kunnioitettava, nuori ystäväni!

Olitte, luullakseni, pieni poika vuonna 1827? Siihen aikaan olin minä kaunis nuori nainen ja asuin Vanhassa Welminghamissa. Olin naimisissa naurettavan narrin kanssa. Minulla oli myöskin kunnia tutustua, välipä sillä kuinka, erääseen herraan, pikku juttu kehen. En aio sanoa hänen nimeänsä. Miksi minä tekisin sen. Se ei ollut hänen nimensä. Hänellä ei ollut koskaan nimeä: Te tiedätte sen tällä hetkellä yhtä hyvin kuin minäkin.

Enemmän asiaan kuuluu ilmoittaa Teille, kuinka hän houkutteli minut avukseen. Minulla oli luonnostaan ylhäisen naisen maku ja toiveet: hän tyydytti ne. Eli toisin sanoen -- hän ihaili minua ja antoi lahjoja. Ei kukaan nainen voi vastustaa ihailua ja lahjoja -- varsinkin lahjoja, jos ne ovat juuri niitä, joita hän toivoo. Hän oli kyllin terävänäköinen tietääkseen sen -- sellaisia ovat useimmat miehet. Luonnollisesti tahtoi hän jotakin vaihtokaupassa -- sitähän tahtovat kaikki miehet. Mitä luulette hänen tahtoneen. Vallan vähäpätöistä. Ei mitään muuta kuin sakariston avainta ja siellä olevaa kaapinavainta, kun minun mieheni jonkun kerran kääntäisi selkänsä. Oli luonnollista, että hän valhetteli minulle kysyessäni, miksi hän niin salaperäisellä tavalla halusi saada avaimet. Hän olisi kernaasti voinut säästää itseltään sen vaivan -- en uskonut sanaakaan siitä, mitä hän lausui. Mutta pidin lahjoistani ja toivoin saavani useampia. Hankin siis hänelle avaimet mieheni tietämättä ja vakoilin häntä hänen itsensä tietämättä. Yksi, kaksi -- aina neljä kertaa vakoilin minä häntä -- viime kerran sain minä selville hänen puuhansa.

Minä en ole koskaan ollut ylenmäärin tarkkatuntoinen toisten asioihin nähden -- mitäpä välitin minä siitä, että hän lisäsi yhden vihkimätodistuksen rekisteriin?

Minä huomasin kyllä, että se oli väärin tehty, mutta pahalta se ei minusta tuntunut -- olihan mielestäni hyvä syy olla meteliä pitämättä. Ja minä olin saanut kultakellon perineen -- mikä oli toinen, vieläkin parempi syy. Sitä paitsi oli hän luvannut minulle vieläkin kellon Lontoosta -- kolmas ja paras syy kaikista. Jos minä olisin tietänyt, millaiseksi laki katsoi rikoksen ja miten se rankaisisi sen, olisin minä kyllä varonut itseäni ja jättänyt hänet pulaan. Mutta minä en tietänyt -- ja ikävöin kultakelloa. Ainoa ehto, jonka minä tein, oli, että hänen täytyi luottaa minuun ja ilmaista minulle kaikki. Olin silloin yhtä utelias hänen asioihinsa nähden kuin Te nyt minun asioihini nähden. Hän suostui vaatimuksiini -- miksi, saatte pian kuulla.

Kas tässä muutamin sanoin, mitä minä sain kuulla häneltä. Hän ei sanonut minulle mielellään kaikkea, minkä minä nyt kerron Teille. Osan houkuttelin minä puhuttelemalla, osan kyselemällä. Olin ottanut tehtäväkseni saada selvä oikeasta asianlaidasta -- luulen sen onnistuneen.

Hän ei tietänyt enempää kuin kukaan muukaan, kuinka oikeastaan oli hänen vanhempainsa yhdistymisen laita, ennenkun äidin kuoltua. Silloin sanoi hänen isänsä hänelle sen ja lupasi tehdä voitavansa poikansa puolesta. Hän kuoli tekemättä mitään -- edes testamenttiakaan. Poika päätti silloin -- ja kuka voi syyttää häntä siitä? -- älykkäästi pitää huolta itsestään. Hän tuli Englantiin ja otti tilan haltuunsa. Ei kukaan ollut epäilemässä mitään eikä kukaan ollut esteenä. Hänen vanhempansa olivat aina eläneet kuin aviopuolisot; ei kukaan niistä harvoista, jotka tunsivat heidät, ollut koskaan uskonut muuta heistä. Omaisuuden oikea perillinen -- jos totuus olisi tullut tunnetuksi -- oli eräs kaukainen sukulainen, joka ei koskaan ollut ajatellut mitään sinnepäinkään ja joka oli merillä, kun sir Felix kuoli. Niin pitkälle meni kaikki hyvin, ja hän otti tilan haltuunsa. Mutta hän ei voinut ottaa lainaa kiinnitystä vastaan tilaan. Siihen puuttui häneltä kahta asiaa: hänen omaa kastetodistustaan ja vanhempainsa vihkimätodistusta. Kastetodistus oli helppo saada -- hän oli syntynyt ulkomaalla ja varmistuskirja löytyi laillisessa muodossaan. Toinen kysymys oli arveluttavampi -- se saattoi hänet Vanhaan Welminghamiin.

Jos se ei olisi ollut vaikeaa, olisi hän luultavasti matkustanut sen sijaan Knowlesburyyn.

Hänen äitinsä oli asunut siellä siihen aikaan, kun hän tuli tuttavaksi hänen isänsä kanssa -- hän eli silloin siellä isän nimellään. Tosi asia oli kumminkin, että todellakin oli naimisissa -- hän oli avioliitossa ollut muutamia vuosia Irlannissa, jossa hänen miehensä oli kohdellut häntä pahoin ja sittemmin mennyt matkoihinsa toisen naisen kanssa. Minä tiedän sen aivan varmaan; sir Felix mainitsi sen pojallensa syyksi, miksi hän ei mennyt avioliittoon hänen kanssaan. Te ihmettelette kenties, miksi poika, joka tiesi, että hänen vanhempansa olivat nähneet ensin toisensa Knowlesburyssa, ei silloin koettanut mieluummin väärentää avioliittorekisteriä siinä kirkossa, jossa pikemmin voisi luulla heidät vihityiksi. Syy siihen oli, että Knowlesburyn pastori, joka oli seurakunnan kirkkoherrana jo vuonna 1803, jolloin, hänen kastetodistuksensa mukaan, vanhemmat olisi pitänyt vihkiä, vielä eli ja oli paikassaan, kun hän uutena vuotena 1827 otti maatilan haltuunsa. Tämä ikävä seikka pakotti häntä kääntämään ajatuksensa tälle taholle. Täällä ei ollut mitään sellaista vaaraa: entinen kirkkoherra oli jo kuollut muutamia vuosia.

Vanha Welmingham sopi hänelle muutoin yhtä hyvin kuin Knowlesburykin. Hänen isänsä oli vienyt mukanaan hänen äitinsä tästä jälkimäisestä kaupungista erääseen joen varrella olevaan maanpaikkaan, joka ei ollut kaukana meidän kyläämme. Ne, jotka olivat tunteneet hänen erakkomaisen yksinäisyytensä hänen vielä naimattomana ollessaan, eivät ihmetelleet, että hän säilytti samat ominaisuudet naimisiin mentyäänkin. Jollei hän olisi ollut epämuodostuksen takia kauhea katsella, niin olisi tämä eristynyt elämä nuoren puolison kanssa voinut herättää epäluuloja. Kuten nyt oli, ei voinut ketään kummastuttaa, että hän kätki inhokannäköisen vartalonsa maailmalta niin hyvin kuin voi. Hän asui meidän paikkakunnallamme, kunnes hän joutui omistamaan Blackwater-Parkin. Kun 23 tai 24 vuotta oli kulunut ja pappikin välillä kuollut, niin kukapa voi sanoa, ett'ei hänen avioliittonsa ollut tapahtunut yhtä hiljaa ja yksinäisesti, kuin hänen elämänsä oli kulunut, ja ett'ei vihkiminen ollut tapahtunut Vanhan Welminghamin kirkossa?

Siitä aiheutui, kuten minä jo olen sanonut, että poika katsoi tämän paikan sopivimmaksi työskennellä suurimmassa salaisuudessa harrastustensa hyväksi. Kenties kummastuttaa Teitä kuulla, että se kirkonkirjan väärennys, johon hän ryhtyi, tapahtui aivan sattuman johdosta -- eikä koskaan alusta asti ollut hänen aikomuksensa.

Hänen ensi aikomuksensa oli ollut repiä kirjasta se lehti, joka koski oikeaa vuotta ja kuukautta, salaa hävittää se, matkustaa sitten Lontooseen ja pyytää asianajajia antamaan hänelle tarpeellisen varmennustodistuksen isän avioliitosta, mutta löysästi viitaten kirkonkirjan lehteen, johon sen olisi pitänyt olla merkitty -- joka lehti nyt oli poissa. Ei kukaan voisi sen jälkeen päättää, ett'eivät vanhemmat olisi laillisesti vihityt. Ja haluttiinpa asiain näin ollen lainata hänelle rahoja tai ei -- hän uskoi lainattavan -- oli hänellä kaikissa tapauksissa vastaus valmiina, jos joskus nousisi kysymys hänen oikeudestaan maatilaan ja vapaaherran nimeen.

Mutta kun hän yksinäisyydessä alkoi lukea rekisteriä, huomasi hän alimpana eräällä sivulla, koskeva vuotta 1803, kirjoittamattoman alan, joka nähtävästi oli syntynyt siitä, ett'ei tilaa olisi riittänyt seuraavalle pitkälle todistukselle, joka sen sijaan oli siirretty seuraavan lehden alkuun. Tämän huomaaminen muutti kaikki hänen suunnitelmansa. Se oli onnenpotkaus, jota hän ei ollut voinut toivoa tai ajatellakaan, ja hän käytti sitä hyväkseen tavalla, jonka itse tiedätte.

Kun hän kertoi minulle elämäkertansa, olin minä kyllin hullu tuntemaan jotain mielenkiintoa ja sääliä häntä kohtaan -- seikka, jonka hän juuri otti laskuun, kuten kohta saatte kuulla. Minä katsoin hänen kärsineen julmaa vääryyttä. Ei ollut hänen syynsä, ett'eivät hänen vanhempansa olleet naimisissa -- tuskin oli heidän oma syynsäkään. Ajattelevampi nainen kuin minä -- nainen, joka ei niin kokonaan olisi mielistynyt kultakelloon perineen, olisi vielä löytänyt yhden ja toisen syyn puolustaakseen häntä. Olkoon sen laita kuinka tahansa, riittää vain, että minä vaikenin kuin muuri ja autoin häntä salaa puuhissaan.

Viipyi jonkun aikaa, ennenkun hän voi antaa musteelle oikean värin -- hän sekotti sitä monta kertaa pulloissa ja mustetolpossa, jotka olivat minun. -- Ja sitten vielä kului hieman aikaa, ennenkun hän oppi jäljittelemään käsialaa. Mutta hänen onnistui lopuksi tehdä se, ja niin tuli hänen äitinsä kunnialliseksi aviovaimoksi maattuaan jo kauan haudassaan! Tähän asti en minä kiellä hänen menetelleen kylläkin kunniallisesti minua kohtaan Hän antoi minulle kellon perineen eikä säästänyt mitään kuluja saadakseen ne oikein kauniit ja aistikkaat. Minulla on vielä ne jäljellä -- kello käy erinomaisesti.

Te mainitsitte tässä eräänä päivänä, että rouva Clements oli sanonut Teille, mitä hän itse tiesi. Tässä tapauksessa en minä tarvitse juurta jaksain tehdä selkoa siitä tyhmästä arvostelusta, josta minä sain kärsiä -- ja syyttömästi kärsiä, sen voin minä kalliisti vakuuttaa. Teidän tulee tietää yhtä hyvin kuin minunkin, mitä houreita mieheni sai päähänsä huomatessaan minun ja vieraan, hienon herran salaisuudessa kohtaavan toisensa ja keskustelevan. Mutta Te ette varmaankaan tiedä, miten asia päättyi tämän vieraan herran ja minun välilläni. Te saatte itse lukea ja nähdä, kuinka hän käyttäytyi minua kohtaan.

Ensi sanat, jotka minä lausuin hänelle huomatessani, minkä käänteen koko juttu oli saanut, olivat: "Antakaa minulle hyvitys -- vapauttakaa maineeni syytöksestä, josta Te tiedätte, ett'en minä sitä ansaitse. Minä en pyydä Teitä ilmaisemaan kaikkea miehelleni -- sanokaa hänelle vain kunnianne kautta, että hän on väärässä ja ett'en minä ole syyllinen sillä tavoin, kuin hän luulee. Osoittakaa minulle ainakin tämä oikeus kaiken sen takia, mitä olen tehnyt hyväksenne." Hän kieltäytyi jyrkästi. Hän sanoi olevan hänelle edullista, jos mieheni ja kaikki naapurit uskoivat tätä väärää huhua -- niin kauan kun he olivat siinä käsityksessä, eivät he luonnollisesti koskaan aavistaisi asian tosi laitaa. Minulla oli jyrkkä mielenlaatu ja minä sanoin hänelle silloin, että he minulta saisivat kuulla suoran totuuden. Hänen vastauksensa oli lyhyt ja sattuva. Jos minä lausuisin sanankaan, olisin minä mennyt nainen yhtä varmaan kuin hän olisi mennyt mies.

Niin, siihen oli tultu. Hän oli pettänyt minut sen vaaran suhteen, johon minä antauduin auttamalla häntä. Hän oli hyötynyt taitamattomuudestani, kiusannut minua lahjoillansa, herättänyt osanottoani kertomuksillaan onnettomuudestansa -- kaikki tarkoituksensa tehdä minut rikostoverikseen. Hän lausui tämän minulle suurimmalla kylmyydellä maailmassa ja lopetti ilmoittamalla minulle ensi kerran sen hirveän rangaistuksen, minkä laki määrää hänen rikoksestaan ja jokaiselle, joka on ollut avullisena sen suorittamisessa: Siihen aikaan ei oikeus ollut niin hellämielinen, kuin se nyt kuuluu olevan. Murhaajat eivät olleet ainoita, jotka hirtettiin, eikä lain tuomitsemia, rikollisia naisia kohdeltu kuten rouvasihmisiä, jotka olivat syyttömästi joutuneet ikävyyksiin. Tunnustan, että hän pelotti minua -- tuo halpamielinen petturi, pelkuri, konna! Ymmärrättekö nyt, kuinka minä vihasin häntä? Ymmärrättekö nyt, miksi minä näen kaiken tämän vaivan -- miksi teen sen kiitollisuudesta -- tyydyttääkseni sen ansiokkaan nuoren miehen uteliaisuutta, joka on saattanut hänet perikatoon?

No hyvä, menkäämme etemmäksi. Hän ei ollut kyllin suuri narri ajaakseen minut äärimmäiseen epätoivoon. Minä en ollut senlainen nainen, jota vastaan voitiin uskaltaa liian paljon -- hän tiesi sen ja rauhoitti minua älykkäästi muutamilla ehdotuksilla tulevaisuuteen nähden.

Hän oli niin hyvä ja sanoi minun ansainneeni jonkun palkkion siitä palveluksesta, jonka minä tein hänelle, ja jonkun korvauksen siitä, mitä olin kärsinyt. Hän selitti haluavansa -- se jalomielinen roisto! -- antaa minulle vuotuisen ylläpidon neljänneksittään, mutta kahdella ehdolla. Ensimmäinen oli, että minun pitäisi vaieta -- yhtä hyvin itseni kuin hänenkin vuoksensa. Toinen ehto oli, ett'en minä saisi poistua askeltakaan Welminghamista ilmoittamatta ensin hänelle ja saamatta häneltä lupaa. Naapuristossa eivät mitkään hyverikkaat naisystävät teepöydässä houkuttelisi minulta vaarallisia salaisuuksia -- täällä saisi hän aina tietää, mistä hän löytäisi minut. Ne olivat kovia ehtoja -- mutta minä hyväksyin ne.