Part 18

Ennenkun minä ehdin ovelle, avattiin se äkkiä, ja mies tuli ulos juosten lyhty kädessään. Hän seisahti ja piti sitä ylhäällä huomatessaan minut. Me säpsähdimme molemmat. Harhailuni oli saattanut minut kaartamaan osan kauppalaa ja johtanut minut sen vastapäiselle puolelle. Seisoin taas Vanhan Welminghamin lukkarin talossa, ja lyhtyä pitelevä mies ei ollut kultaan muu kuin aamullinen tuttavani, seurakunnan lukkari. Hänen esiintymistapansa oli kumminkin hämmästyttävästi muuttunut siitä, kun minä muutamia tunteja sitten näin hänet. Hän katseli minua epäilevin ja sekavin katsein, hänen punaverevät kasvonsa olivat tulistuneet, ja minä tuskin käsitin hänen ensimmäisiä sanojansa.

"Missä ovat avaimet?" kysyi hän. "Oletteko ottanut ne?"

"Mitkä avaimet?" toistin minä. "Tulen juuri tällä hetkellä Knowlesburysta. Mitä tarkoitatte?"

"Sakariston avaimia. Jumala armahtakoon minua -- mitä pitää minun tehdä? Avaimet ovat poissa! Ettekö kuule, mitä sanon?" huusi vanhus, kohottaen mielenjärkytyksessään uhkaavasti lyhtynsä kasvojani kohden. "Avaimet ovat poissa!"

"Kuinka? Milloin? Kuka on ottanut ne?"

"En tiedä", sanoi lukkari ja tuijotti sekautuneesti ympärilleen pimeään. "Tulin juuri kotiin. Sanoin Teille, että minulla on pitkällisiä toimituksia tänä päivänä -- suljin oven ja ikkunan -- se on auki nyt -- ikkuna on auki. Katsokaa! Joku on tullut sen kautta sisään ja ottanut avaimet!"

Hän kääntyi ikkunaan päin ja näytti, että se oli seposeljällään. Lyhdyn ovi aukeni hänen kääntäessään sitä, ja kova tuuli sammutti silmänräpäyksessä kynttilän.

"Hankkikaa valoa", sanoin minä, "ja menkäämme yhdessä sakaristoon. Pian, pian!"

Minä pukkasin hänet ovesta huoneeseen. Olikohan ilkityö, joka kenties riistäisi minulta kaiken saavuttamani edun, tällä hetkellä tekeillä? Kärsimättömyyteni päästä kirkkoon oli niin suuri, etten minä viipynyt edes niin kaukaa, kun lukkari taasen sytytti lyhtyä, vaan läksin pihasta ja kuljin pitkin tietä.

Ennenkun minä olin ennättänyt kulkea kymmentä askelta, kohtasin minä siltä taholta, jossa kirkko oli, tulevan miehen. Hän puhutteli minua kunnioittavasti tullessaan lähemmäksi. En voinut nähdä hänen kasvojansa, mutta ääni oli minulle tuntematon.

"Pyydän anteeksi, sir Percival --" alkoi hän. Keskeytin hänen puheensa.

"Pimeys saattaa Teidät harhaan", sanoin minä. "En ole sir Percival."

Mies vetäytyi heti takaisin.

"Luulin isännäkseni", mutisi hän sekavasti ja epäröivästi.

"Odotitte tapaavanne isäntänne täällä?"

"Minun käskettiin odottaa häntä tässä tiellä."

Näin vastattuaan meni hän takaisin. Minä näin nyt lukkarin tulevan ulos saatuaan tulen sytytetyksi lyhtyynsä. Tartuin vanhusta käsivarteen kiiruhtaakseni hänen askeleitansa. Kuljimme nopeasti tietä ja menimme ohi miehen, joka oli puhutellut minua. Mikäli minä voin nähdä lyhdyn valossa, oli hän palvelija, mutta ilman virkapukua.

"Kuka on tuo?" kuiskasi lukkari. "Kenties tietää hän jotain avaimista?"

"Emme viivyttele kysymällä häneltä", vastasin minä. "Meidän täytyy ennen kaikkea mennä sakariston luo."

Kirkko ei näkynyt päivänvalollakaan, ennenkun oli ehditty tämän tien päähän. Kun me nousimme mäelle jolla se oli, tuli muuan poika alhaalta kauppalasta, tulen valon houkuttelemana, aivan luoksemme -- ja tunsi heti lukkarin.

"Kuulepas isä", sanoi poika ja tarttui mielistelevällä innolla lukkaria takkiin, "kirkossa on joku sisällä. Minä kuulin jonkun sulkevan oven perästään -- minä kuulin jonkun raapasevan tulta tulitikulla."

Lukkari vapisi ja nojasi raskaasti minua vasten.

"Tulkaa, tulkaa!" sanoin minä kehottaen. "Emme ole täällä liian myöhään. Me otamme kyllä miehen kiinni, olipa hän kuka tahansa. Pitäkää vain lyhtyä ja seuratkaa minua niin nopeasti kuin voitte."

Nousin kiireesti mäelle. Tumma kirkontorni oli ensimmäinen, minkä minä, vaikkakin epäselvästi, voin erottaa synkkää yötaivasta vasten. Kun kaarsin ympäri sakariston luo, kuulin raskaita askeleita aivan lähelläni. Kulkija oli palvelija, joka oli seurannut meitä kirkolle. "Minulla ei ole mitään pahoja aikomuksia", sanoi hän, kun minä käännyin häntä kohden, "minä etsin vain isäntääni." Hänen äänensä kuvasti ilmeistä kauhistusta. En huolinut hänestä enempää ja kuljin edelleen.

Samassa silmänräpäyksessä kun minä käännyin kulman ohi ja näin sakariston, huomasin minä kattoikkunasta loistavan kirkkaan valon sisältä. Se kohosi huikaisevan kirkkaana synkkää pilvitaivasta vasten.

Kiiruhdin kirkkomaan yli ovelle.

Kun tulin likemmäksi, luulin tuntevani kummallista hajua. Kuulin rätisevää ääntä sisältä -- näin valon vahvenevan vahvenemistaan -- ruutu meni rikki. -- Tuli oli valloillaan sakaristossa!

Melkein kauhun lamauttamana tämän nähdessäni kuulin minä kumean lyönnin sisäpuolelta ovea vasten, kuulin avainta kiivaasti kierrettävän lukossa -- ja miehen äänen sisällä huutavan epätoivon voimalla apua.

Palvelija, joka oli tullut perässäni, hoippui kauhuissaan taaksepäin ja vaipui polvilleen. "Oi Jumalani!" sanoi hän, "se on sir Percival!"

Samassa silmänräpäyksessä oli lukkari ehtinyt luoksemme -- ja juuri nyt kuultiin viime kertaa avainta vonkuen väännettävän ja käännettävän lukossa.

"Jumala armahtakoon hänen kurjaa sieluansa!" sanoi vanhus. "Hän on kuolemaan tuomittu -- hän on vääntänyt oven umpilukkoon."

Minä töytäsin taas esiin kaikki, mikä oli täyttänyt ajatukseni, määrännyt tekoni useita viikkoja sitten, poistui silmänräpäyksessä sielustani. Koko sen sydämmettömän vääryyden muisto, jonka tämä mies oli rikoksellaan aikaansaanut, -- kaikki se rakkaus, viattomuus ja onni, jonka hän säälimättä oli uhrannut -- se vala, jonka minä olin sydämmessäni vannonut, vaatia hänet tilille -- kaikki katosi mielestäni kuin uni. Minä en muistanut tänä hetkenä mitään muuta kuin hänen kauhean asemansa. Minä en tuntenut mitään muuta kuin luonnollista, suorastaan ihmisellistä toivetta pelastaa hänet kamalasta kuolemasta.

"Koettakaa avata kirkkoon vievä ovi!" huusin minä. "Tämä on mennyt umpilukkoon. Elämänne on hukassa, jos viivytte!"

Ei kuulunut mitään uutta hätähuutoa sen jälkeen, kun avainta oli viime kerran kierretty lukossa, ei mitään ääntä, joka todisti hänen vielä elävän. Minä en kuullut mitään muuta ääntä kuin liekkien ritinää ja rätinää ja rikkimeneväin ikkunaruutujen kovaa kilahtelemista.

Katsoin molempia seuraajiani. Palvelija oli noussut ylös ja ottanut lyhdyn, pitäen sitä mitään miettimättä ovea kohden. Kauhu näytti riistäneen häneltä kaiken käsityksen -- hän seurasi minua kuin koira, meninpä mihin tahansa. Lukkari istui hautakivellä vapisten ja huokaillen. Minun tarvitsi vain silmätä heihin voidakseni nähdä, ett'ei heistä olisi minulle mitään apua.

Tuskin tietäen, mitä tein, menettelin minä silmänräpäyksen päähänpiston mukaan. Minä tartuin palvelijaa olkapäihin ja pukkasin hänet sakariston seinän luo. "Seisokaa hiljaa", sanoin minä, "ja pidelkää kiinni kivistä. Minä nousen Teidän olkapäiltänne katolle, lyön rikki ikkunan ja hankin hänelle ilmaa."

Mies vapisi kiireestä kantapäähän, mutta pysyttelihe kumminkin kiinni. Minä nousin hänen olkapäilleen keppi suussani, tartuin vuorauslistaan ja heittäydyin yhdessä silmänräpäyksessä katolle. Kiireessä ja tuskassa en minä johtunut ajattelemaan, että minä päästäisin liekit ulos, sen sijaan että aioin päästää ilmaa sisään. Minä iskin ikkunaan ja rikkonaiset, irtauneet lasiruudut kilahtivat kappaleiksi ainoasta lyönnistä. Liekit leimahtivat ulos kuin villipedot pesästään. Jollei tuuli olisi heittänyt takaisin, olisivat liekit sillä paikalla, jossa minä seisoin, saavuttaneet minut ja tehneet pikaisen lopun kaikista minun puuhistani ja suunnitelmistani. Minä konttasin takaisin katon reunalle. Savu ja lieska kiemurtelivat korkealla ylläni. Veripunainen valo näytti minulle palvelijan kasvot, jotka hullun ilmeellä tuijottivat ylöspäin. Lukkari oli noussut hautakiveltä ja väänteli epätoivoissaan käsiänsä, ja kylän harvalukuinen väestö, miehet neuvottomina ja naiset kauhistuneina, kokoutui alas kirkkomaalle -- milloin näkyivät he selvästi kamalassa tulenvalossa, milloin katosivat he näkyvistäni mustaan, tukehduttavaan savuun. Ja jalkojeni alla paloi auttamattomasti ja kuoli mies, johon emme päässeet käsiksi!

Tämä ajatus sai minut melkein mielipuoleksi. Käsieni ja käsivarsieni avulla laskeusin minä taasen maahan.

"Ottakaa tänne kirkon avain!" huusin minä lukkarille. "Meidän täytyy koettaa sitä tietä -- kenties voimme me pelastaa hänet lyömällä sisäoven sisään."

"Ei, ei!" valitti ukko. "Ei ole mitään toivoa! Molemmat avaimet ovat sisässä! Ah, herra, häntä ei voi mikään pelastaa -- hän on tomu ja tuhka tähän aikaan!"

"Kaupungista nähdään kyllä tuli", sanoi eräs mies takanani. "Siellä on paloruisku. Kirkko pelastetaan varmaan."

Minä huusin luokseni tätä miestä -- hän näytti olevan ainoa, joka ei ollut menettänyt käsitystään. Viipyisi vähintäinkin neljännestunti, ennenkun kaupungin paloruisku voisi olla täällä. Oli enemmän kuin voisin kestää, seisoa toimettomana koko tämä aika. Huolimatta kaikista järkeni vastaväitteistä, koetin minä vakuutella itseäni, että tuo perikatoon joutunut kurjimus oli sakaristossa vain tunnottomana kaatunut lattialle eikä ollut vielä kuollut. Eiköhän häntä voisi pelastaa, jos me murtaisimme oven? Minä tiesin, kuinka luja, raskas lukko oli -- kuinka vahva raudoitettu tammiovi -- minä huomasin, kuinka toivotonta oli murtaa molempia puoliskoja tavallisilla apuneuvoilla. Varmaankin löytyisi kumminkin parruja hyljätyissä taloissa lähellä kirkkoa? Voisikohan hankkia sellaisen ja käyttää sitä muurinmurtajana? Tämä ajatus juolahti mieleeni salaman nopeudella. Minä käännyin mieheen: "Onko Teillä kirveenne mukananne?" -- Kyllä ne olivat. "Ja saha ja köysi?" -- Kyllä, kyllä! Juoksin alas väkijoukkoon. "Viisi shillingiä jokaiselle, joka auttaa minua!" Nämä sanat saivat kaikkiin eloa. Tämä köyhyyden ahmivan nälän toinen laji -- rahan nälän -- sai heidät silmänräpäyksessä innostumaan ja liikkumaan. "Pari teistä juoksee hakemaan useampia lyhtyjä, pari käsikirveitä ja työaseita! Kaikki muut kanssani etsimään parrua!" He hurrasivat lujin äänin. Naiset ja lapset väistyivät syrjään molemmille sivuille. Me hyökkäsimme kaikki kirkkomaalta lähimpään, asumattomaan rakennukseen. Ei kukaan jäänyt paikalleen paitsi lukkari -- vanhus-raukka seisoi hautakivellä ja itki ja valitti kirkon paloa. Palvelija seurasi minua yhäti. Hänen kuolonkalpeat, sekautuneet kasvonsa olivat aivan minun olkapääni vieressä, kun me raivasimme tietä asumattomaan taloon. Siinä oli muutamia muinaisen katon lehtereitä ympärillämme, mutta ne olivat liian keveitä. Eräs parru oli päämme päällä kyllin alhaalla voidaksemme käydä siihen käsin ja kirvein -- toinen oli kiinnitetty vastaisiin rappeutuneisiin seiniin, katto ja lattia olivat pois otetut ja yllämme oli suuri reikä, josta synkkä pilvi näkyi. Me koetimme irroittaa parrua molemmista päistä yht'aikaa. Jumalani, kuinka lujassa se oli -- mitä vastusta tiilet ja muurisavi teki! Me temmoimme, kiskoimme ja vedimme kaikin voimin. Nyt antoi parru perään, toisesta päästään -- se putosi ja suuri kappale muuria sen kanssa. Naiset, jotka olivat kokoutuneet ovelle katsoakseen, kirkasivat -- miehet huusivat -- pari kellahti kumoon vahingoittumatta kumminkaan. Vieläkin raju ponnistus, ja parru irtaantui toisestakin seinästä. Me nostimme sen ja huusimme: "Väistykää! Reippaasti eteenpäin! Ulos ovesta! -- Katsokaa kuinka liekki nousee pilviä kohden entistä korkeammalle ja kirkkaammin näyttääkseen meille tietä. -- Pitäkää kiinni nyt, ylös kirkkomaalle -- reippaasti eteenpäin parru mukana suoraan ovelle. Yks', kaks, kolme! -- takaisin taas. Taas kaikuu hurraa-huuto niin kummallisesti ja ilottomasti. Olemme jo vahingoittaneet ovea; jos ei lukko anna perään, antavat ha'at. Vielä pusku parrulla! Yks', kaks', kolme! -- takaisin taas. Se on irtautunut! Tuli purkautuu ulos kaikista raoista sen ympärillä. Vielä pusku -- viimeinen kerta! Ovi kaatuu paukkuen sisään. Silmänräpäyksen kamala äänettömyys, henkeä pidättävä odotus valtasi meidät kaikki. Tuijotimme sisään nähdäksemme miehen. Hirveä kuumuus ajoi meidät takaisin. Emme nähneet mitään, emme mitään -- ylhäällä, alhaalla, koko huoneessa, ei mitään muuta kuin tulimeren!"

"Missä hän on?" kuiskasi palvelija ja tuijotti mielipuolen tavoin liekkeihin.

"Hän on tomu ja tuhka", sanoi lukkari. "Ja kirjat ovat tomu ja tuhka -- ja, oi! kirkko on pian myöskin."

Kaikkiaan kuultiin nämä sanat. Sitten ei häirinnyt mikään muu hiljaisuutta kuin tulen rätinä ja paukahtelu.

Kuulkaa!

Kova, rämisevä ääni kaikui etäältä -- hevosten kavioin kopina, jotka lähenivät lähenemistään täyttä neliä -- niin, ensin hiljainen, pian yhä voimakkaampi, lopulta satojen huutavain ihmisäänien sorina. Paloruisku oli tuotu.

Väki kiiruhti innokkaasti mäen reunalle. Vanha lukkari koetti mennä muiden kanssa, mutta hänen voimansa olivat lopussa. Minä huomasin hänen pysytteleivän pystyssä pitämällä kiinni eräästä hautarististä. "Pelastakaa kirkko!" huusi hän niin kovasti kuin voi, ikäänkuin miehistö jo olisi voinut kuulla häntä. "Pelastakaa kirkko!"

Ainoa, joka ei liikkunut paikaltaan, oli palvelija. Hän seisoi yhäti tuijottaen tulta sama sekautunut ilme kasvoissaan. Puhuttelin häntä, pudistin hänen käsivarttaan. Häntä ei voinut herättää käsitykseensä, vaan kuiskasi hän vain vielä kerran: "Missä hän on?"

Kymmenessä minuutissa oli sammutustyö käynnissä. Kirkon takana olevasta lähteestä saatiin vettä ja letku suunnattiin sakariston käytävään. Jos minun apuani olisi tarvittu, en minä olisi voinut antaa sitä tänä hetkenä. Tarmoni oli murtunut -- voimani tyhjentyneet, tuska ja hämmennys taas vallannut sieluni, kun minä nyt tiesin, että hän on kuollut. Minä seisoin toimettomana ja kädet riipuksissa -- silmäten yhäti ja yhtämittaa palavaan huoneeseen.

Näin, kuinka tuli vähitellen tukahdutettiin. Punaiset liekit pienenivät -- savu kohosi ylös valkopilvinä ja tuhkakasoja hehkui sen läpi alhaalla lattialla. Tuli hetken pysähdys -- sitten lähestyi poliisi ja sammutusmiehistö, niin että sisäänkäytävä sulkeutui -- sitten neuvoteltiin hiljaisin äänin. Kaksi miestä erosi muista ja poistui kirkkomaalta. Väki väistyi ääneti sivulle antaakseen heidän mennä.

Kävi kuin väristys läpi väkijoukon, ja elävä muuri vetäytyi hitaasti syrjään. Molemmat miehet tulivat takaisin tuoden oven eräästä autiosta talosta. He menivät sakaristoon sen kanssa ja poliisi sulki taas käytävän. Osa tunkeutui esiin joukosta ollakseen ensimmäisinä näkemässä jotakin, toiset seisoivat läheisyydessä voidakseen kuulla parhaiten. Näiden joukossa oli vaimoja ja lapsia.

Tiedot sakaristosta alkoivat nyt levitä suusta suuhun, kunnes ne saapuivat paikkaan, jossa minä seisoin. Kuulin kysymyksiä ja vastauksia toistettavan ympärilläni kuiskaavin, hätäisin äänin:

"Ovatko he löytäneet hänet?" -- "Ovat." -- "Mistä?" -- "Hän makasi pää ovea vasten ja kasvot lattiaa vasten." -- "Mitä ovea vasten?" -- "Kirkkoon johtavaa." -- "Ovatko hänen kasvonsa palaneet?" -- "Ei." -- "Ovatpahan." -- "Eivät palaneet, ainoastaan kärventyneet." -- "Hänhän makasi kasvoillaan, sanon minä." -- "Kuka hän oli?" -- "Eräs lordi, sanotaan." -- "Ei, ei lordi. Hän oli eräs sir -- jokin sir merkitsee vain aatelismiestä." -- "Eipähän, se merkitsee vapaaherraakin." -- "Eipähän." -- "Merkitseepä." -- "Miksi hän meni sakaristoon?" -- "Ei ainakaan missään hyvässä aikomuksessa, siitä voit olla varma." -- "Tekikö hän sen tarkoituksella?" -- "Olisiko hän tahtoen polttanut itsensä!" -- "En tarkoita häntä itseään, tarkoitan sakaristoa. Näyttääkö hän kamalalta?" --. "Kauhealta! Mutta kasvot eivät kuitenkaan juuri pahasti palaneilta." -- "Eikö täällä ole ketään, joka tuntee hänet?" -- "Täällä on mies, joka sanoo tuntevansa." -- "Kuka?" -- "Palvelija, mutta hän on aivan tolkultansa; poliisi ei luota häneen." -- "Eikö täällä ole ketään muuta, joka voi sanoa, kuka hän on?" -- "Hiljaa! --" Selvä ja täyteläinen miehen ääni vaiensi silmänräpäyksessä kaiken sorinan ja puhelun.

"Missä on se gentleman, joka koetti pelastaa hänet?" kysyi tämä ääni.

"Tässä, herra -- tässä hän on!" Joukko hartaita kasvoja kääntyi minua kohden ja tusinoittain innokkaita käsivarsia raivasi tien läpi väkijoukon. Oikeuden palvelija tuli luokseni lyhty kädessään.

"Tätä tietä, olkaa hyvä, herra", sanoi hän rauhallisesti.

Minä en voinut vastata hänelle enkä tehdä mitään vastarintaa, kun hän otti minua käsivarresta. Minä koetin sanoa, ett'en minä koskaan ollut nähnyt vainajaa hänen elinaikanansa -- ett'ei ollut mahdollista niin oudon kuin minun todistaa, kuka hän oli. Mutta sanat kuolivat huulilleni. Minä olin mykkä ja väsynyt ja tahdoton.

"Tunnetteko häntä, herra?"

Minä seisoin miesten ympäröimänä. Kolme heistä piti lyhtyä aivan maassa. Kaikkien katse oli äänettömän odotuksen vallitessa kiintynyt minuun. Minä tiesin, mikä oli jalkojeni juuressa -- minä tiesin, miksi he pitivät lyhtyä niin alhaalla.

"Voitteko Te todistaa, kuka hän oli, herra?"

Silmäni laskeutuivat hitaasti. Ensin en minä nähnyt mitään muuta kuin palasen karkeaa purjekangasta. Sadepisarain rapse sitä vastaan kuului selvästi kamalassa hiljaisuudessa. Minä siirsin katseeni kankaan yläkulmaan, ja siinä -- siinä kellervässä lyhdyn valossa näkyivät sir Percivalin elottomat kasvot jäykkinä, hirveinä ja mustina.

Siten näin minä hänen ensi ja viime kerran. Niin tahtoi Jumala, että hänen ja minun piti kohdata toisemme.

X.

Laillista tutkintoa onnettomuudesta kiiruhtivat erinäiset paikalliset syyt, jotka näyttivät vaikuttavan tuomariin ja paikkakunnan arvohenkilöihin. Se pidettiin huomispäivän iltapäivänä. Luonnollisesti kutsuttiin minut todistajaksi.

Ensimmäinen tehtäväni saman päivän aamuna oli käydä postikonttorissa kysymässä Marianin lähettämää kirjettä. Ei mitkään tapahtumat, olkoot kuinka tärkeitä tahansa, voineet ehkästä minua tuntemasta samaa elävää levottomuutta Marianista ja Laurasta ollessani poissa Lontoosta. Tämän aamun kirje, joka oli ainoa todistus minulle, ett'ei mitään pahaa ollut tapahtunut heille minun poissa-ollessani, oli vieläkin päivän ensimmäinen ja suurin harrastukseni.

Lohdutukseni oli Marianin lähettämä kirje postissa. Ei mitään ollut tapahtunut -- kaikki oli kotonamme hyvin nyt kuten lähtiessäni. Laura lähetti minulle sydämmellisen tervehdyksen ja pyysi minua ilmoittamaan kotiintulostani hänelle edellisenä päivänä. Hänen sisarensa lisäsi tätä tervehdystä koskevan selityksen; Laura oli näet säästänyt kokoon melkein koko sovereignin [englantilainen kultaraha = 25 markkaa] omasta kassastaan laittaakseen sillä pikku päivällisen, jolla piti vietettämän minun kotiintuloani. Luin nämä pienet, sydämmelliset tiedonannot aurinkoisena aamuna eilisillan hirveäin tapausten järisyttäessä vielä sieluani. Välttämättömyys säästää Lauraa jättämällä liian hätäisesti ilmoittamatta totuus oli suurin varovaisuus, johon hänen nykyinen tilansa pakoitti minut. Kirjoitin heti Marianille ilmoittaakseni hänelle mitä minä jo olen kertonut näillä lehdillä. Kerroin hänelle kaikki vähitellen ja niin varovaisesti kuin voin ja pyysin häntä tarkoin varomaan, ett'ei mikään sanomalehti joutuisi Lauran käsiin poissa-ollessani. Jos minä olisin kääntynyt jonkun toisen naisen puoleen, joka oli vähemmän rohkea ja vähemmän luotettava, olisin kenties epäröinyt, ennenkun minä suoraan ilmaisin koko totuuden. Mutta Marian ansaitsi hyvin, että minä pysyin uskollisena ensimmäiselle vakuutukselleni hänestä ja että minä luotin, täydellisesti yhtä paljon häneen kuin itseenikin.

Kirjeeni venyi luonnollisesti pitkäksi. Se antoi minulle työtä aina siihen asti, kun minun piti lähteä oikeuteen.

Tutkimus tapahtuneesta onnettomuudesta oli, kuten voi odottaakin, sekä sotkuisa että vaikea. Lukuunottamatta tiedusteluja siihen tapaan nähden, jolla vainaja oli kuollut, oli myöskin vaikeita kysymyksiä vastattavana tulen syttymisestä, avainten viemisestä ja vieraan olosta sakaristossa tulen päästessä valloilleen. Vielä ei ollut todistettu edes sitäkään, kuka kuollut oli eläessään ollut. Palvelijan kauhun sotkema vastaus oli poliisin saattanut epäluuloiseksi. Jo yöllä oli lähetetty Knowlesburyyn lähetti hankkimaan todistajia, jotka olivat hyvin tunteneet sir Percival Glyden, ja nämä olivat hyvissä ajoin aamulla hankkineet lähempiä tietoja Blackwater-Parkista. Nämä toimenpiteet saattoivat vihdoinkin tuomarin ja juryn vahvistamaan vainajan sir Percival Glydeksi ja hyväksymään palvelijan selitykset, varsinkin kun varmoja todistajia saapui ja erinäiset tosiseikat tukivat asiaa, kuten esimerkiksi tutkimus vainajan kelloon nähden. Sir Percivalin vaakuna ja nimi olivat kaiverretut siihen.

Seuraava tutkimus koski tulen valloilleen pääsyä.

Palvelija, minä ja poika, joka oli kuullut sakaristossa tulitikkua raapaistavan, olimme ensimmäiset todistajat, jotka kutsuttiin kuulusteltaviksi. Poika todisti selvästi ja tarkasti, mutta palvelija oli vieläkin niin pökerryksissään kokemastaan kauhusta, että hän oli nähtävästi aivan kykenemätön todistamaan mitään selvästi, ja sai poistua.

Ilokseni tuli minun kuulusteluni varsin lyhyeksi. En ollut koskaan tuntenut vainajaa en ollut edes nähnytkään häntä, en tietänyt, että hän oli vanhassa Welminghamissa, enkä lopuksi ollut sakaristossa, kun hän tavattiin kuolleena ja palaneena. Kaikkiaan voin minä ilmoittaa olleeni lukkarin asunnossa kysymässä tietä, kuulleeni hänen sanovan, että avaimet olivat kadonneet, seuranneeni häntä kirkolle antaakseni hänelle sitä apua, jota minä voisin, nähneeni siellä sakariston olevan tulessa, kuulleeni tuntemattoman henkilön sisällä turhaan koettavan avata ovea ja koettaneeni silloin vointini mukaan pelastaa häntä. Toisilta todistajilta, jotka olivat tunteneet vainajan, kysyttiin, voivatko he selittää, miksi hän odottamatta oli ottanut avaimet ja ollut palavassa huoneessa. Tuomari näytti pitävän kylläkin yksinkertaisesta syystä ratkaistuna, ett'en minä, ollen aivan outo henkilö paikkakunnalla ja tuntematta sir Percival Glydeä, voisi antaa mitään tietoja kummastakaan seikasta.

Minusta oli aivan selvää, miten minun piti menetellä kuulustelun päätyttyä. En tuntenut olevani velvollinen esittämään mitään yksityisestä vakuutuksestani, ennen kaikkea siitä syystä, koska siitä ei olisi mitään hyötyä, kun kaikki todistukseni tiedonantoni totuudesta nyt olivat palaneen kirkonkirjan mukana hävinneet, ja toisekseen siitäkin syystä, koska minä en olisi voinut tehdä esitystäni ymmärrettäväksi muutoin kuin ilmaisemalla koko salahankkeen. Tässä tapauksessa eivät varmaankaan tuomari ja jury olisi esitystäni hyväksyneet sen enempää kuin kerran ennen herra Kyrlekään.

Ei mikään sellainen pakko tarvitse näillä lehdillä sen ajan jälkeen, joka nyt on kulunut, kahlehtia vakuutukseni vapaata lausumista. Ennenkun kukaan muita tapahtumia tahdon minä siis lyhyesti esittää oman ajatukseni avainten viennistä, tulen syttymisestä ja sir Percivalin kuolemasta.

Tieto, että minä vastoin odotusta olin päässyt vapaaksi, sai hänet luultavasti tarttumaan viimeisiin keinoihinsa. Ensin hyökkäys maantiellä ja sitten -- tärkein -- hänen rikoksensa näkyvän todistuksen -- kirkonkirjan lehden -- hävitys. Jollen minä voisi näyttää jotakin otetta alkuperäisestä rekisteristä verrattavaksi Knowlesburyssa olevaan todistettuun jäljennökseen, en minä olisi voinut esittää mitään sitovaa todistusta häntä vastaan. Ja hänen tarvitsi vain huomaamatta tulla sakaristoon, repäistä pois tuo peljättävä lehti kirkonkirjasta ja sen jälkeen poistua yhtä huomaamatta kuin oli tullutkin.

Jos käsittää asian näin, on helppo ymmärtää, miksi hän odotti pimeän tuloa, ennenkun yritti, ja miksi hän käytti hyväkseen lukkarin poissa-oloa anastaakseen avaimet. Hän oli pakotettu tekemään tulen etsiäkseen oikean kirjan ja lehden siitä, tavallinen varovaisuus saattoi hänet sulkemaan oven sisäpuolelta, ett'ei häntä häiritsisi joku utelias kulkija tahi minä, jos sattuisin olemaan juuri silloin läheisyydessä.