Part 14

Arvostellen asiaa tältä kannalta ja yhäti muistaen sitä tosiseikkaa, että rouva Catherick tiesi salaisuuden, huomasin minä varsin hyvin, että sir Percivalille oli etua pidättää hänet Welminghamissa, koska hänen huono maineensa sillä seudulla aivan varmasti pitäisi hänet erillään kaikesta seurustelusta naisnaapurien kanssa ja tekisi hänelle mahdottomaksi ilmaista jotain varomattomasti luottavassa keskustelussa. Mutta mikä oli se salaisuus, joka niin huolellisesti kätkettiin? Ei se ollut sir Percivalin halveksittava osallisuus siihen tapaukseen, joka oli riistänyt rouva Catherickiltä kaiken arvonannon -- senhän tunsivat aivan alusta alkaen kaikki seudun asukkaat. Ei epäilyskään, että Anna oli sir Percivalin tytär -- sillä Welmingham oli juuri se paikka, jossa sellaisen epäluulon täytyi välttämättömästi olla. Jos minä omaksuin todistukset rouva Catherickin rikollisuudesta niin ehdottomasti, kuin kaikki muut olivat tehneet, jos minä sen johdosta tein samoja pintapuolisia päätöksiä, kuin herra Catherick ja kaikki hänen ystävänsä olivat tehneet -- niin mitä sittenkin oli kaikessa tässä, mikä voi herättää minussa sen vakuutuksen, että vaarallinen salaisuus olisi sir Percivalilla ja rouva Catherickillä, salaisuus, joka on kätketty kaikkien näiden vuosien kuluessa?

Ja kumminkin näin minä näissä salaperäisissä kohtauksissa, näissä kuiskaavissa keskusteluissa lukkarin vaimon ja "surupukuisen vieraan" välillä todistuksen sen totuudesta.

Oliko mahdollista, että ulkonaiset seikat näyttivät toiselle taholle, kun totuus oli aivan toisella taholla? Voiko rouva Catherickin vakuutus, että hän olisi väärän epäillyn uhri olla todellakin totta? Vai oliko sir Percival pitänyt vireillä tätä väärää epäilyä kääntääkseen itsestään pois _toisen_ ja raskaamman? Tässä oli, jos minä vain voin löytää sen, tämän salaisuuden johtolanka, salaisuuden mikä on kätketty syvälle tuon näöltään vähäpätöisen jutun verhoon, jonka minä juuri nyt olin kuullut.

Seuraavan kysymykseni tarkoituksena oli nyt saada varmuus, oliko herra Catherick todellakin tullut vakuutetuksi puolisonsa rikollisesta käytöksestä vai ei. Se vastaus, jonka minä sain rouva Clementsiltä ei jättänyt minulle epäilyksen hivenettäkään tässä tapauksessa. Rouva Catherick oli, siitä oli saatu varmoja todistuksia, naimattomana ollut moitittavissa suhteissa jonkun tuntemattoman henkilön kanssa ja sitten mennyt naimisiin pelastaakseen maineensa. Oli huomioiden kautta, joita minä en tässä katso sopivaksi esittää, tullut täysin todistetuksi, että se tytär, joka kantoi hänen puolisonsa nimeä, ei ollut Catherickin.

Ei ollut niin helppoa tutkia, oliko läheinen sukulaisuus Annan ja sir Percivalin välillä. Minä en keksinyt muuta parempaa keinoa kuin henkilöllisen yhdennäköisyyden.

"Luullakseni Te usein näitte sir Percivalin, kun hän oleskeli Welminghamissa?" sanoin minä.

"Kyllä, herra -- varsin usein", vastasi rouva Clements.

"Huomasitteko Te mitään yhdennäköisyyttä hänen ja Annan välillä?"

"He eivät olleet vähintäkään toistensa näköisiä."

"Oliko hän äitinsä näköinen?"

"Ei, ei äitinsäkään, herra. Rouva Catherick on tumma ja hänellä on pyöreät kasvot."

Siis ei kummankaan heidän näköisensä. Minä tiesin, ett'ei henkilöllinen yhdennäköisyys ollut mikään sellainen todistus, johon olisi varmasti kiinnyttävä, mutta toiselta puolen ei se ollut aivan hyljättäväkään. Oliko mahdollista saada jotain selvyyttä huomaamalla toisia tärkeämpiä tapahtumia rouva Catherickin ja sir Percivalin elämässä, ennenkun he tulivat Welminghamiin? Tässä tarkoituksessa tein minä seuraavat kysymykseni.

"Kuulitteko Te, mistä sir Percival tuli", kysyin minä, "kun hän ensin saapui kaupunkiimme?"

"Ei, herra. Muutamat sanoivat hänen tulleen Blackwater-Parkista ja toiset sanoivat Skottlannista -- mutta ei kukaan tiennyt oikein."

"Oliko rouva Catherick palvellut Varneck-Hallissa, ennenkun hän joutui naimisiin?"

"Kyllä, herra."

"Oliko hän ollut kauan siellä?"

"Kolme tai neljä vuotta, herra; en tiedä varmaan kummanko."

"Kuulitteko Te koskaan Varneck-Hallin omistajan nimeä siihen aikaan?"

"Kyllä, herra. Se oli eräs majuri Donthorne."

"Tiesikö herra Catherick tai kuuliko joku teistä, oliko sir Percival majuri Donthornen ystävä vai oliko hänellä tapana oleskella Varneck-Hallin läheisyydessä."

"Herra Catherick ei koskaan puhunut siitä, mikäli minä voin muistaa, eikä kestään muustakaan luullakseni."

Minä merkitsin majuri Donthornen nimen ja osoitteen muistiin, jos hän vielä eläisi ja jos minulle vastaisuudessa olisi jotain hyötyä kääntyä hänen puoleensa. Kumminkin olin minä yhä enemmän vakuutettu, ett'ei mitään läheistä verisidettä ollut sir Percivalin ja Annan välillä, samalla kun minä tunsin olevani yhä enemmän varma, että hänen ja rouva Catherickin välisillä keskusteluilla ei ollut mitään yhteistä sen häpeän kanssa, jonka rouva Catherick oli kiinnittänyt miehensä hyvään nimeen. Minä en kumminkaan voinut miettiä useampia kysymyksiä hankkiakseni vahvistusta tälle vakuutukselle -- minä voin vain kehoittaa rouva Clementsiä puhumaan hieman Annan aikaisimmasta lapsuudesta toivoen ehkä sitä tehdessä sattumalta leviävän jotain valoa siihen asiaan, joka niin eloisasti kiinnitti mieltäni.

"Minä en ole vielä kuullut", sanoin minä, "kuinka tämä lapsi-raukka joutui Teidän huollettavaksenne, rouva Clements."

"Ei ollut ketään muuta, herra, joka olisi ottanut hoitaakseen tuota turvatonta pikku olentoa", vastasi rouva Clements. "Ilkeä äiti näytti vihaavan lasta aina sen syntymästä saakka, ikäänkuin se polonen olisi ollut mikäkin syyllinen. Säälin sydämmestäni ja minä tarjouduin kasvattamaan lasta, aivan kuin se olisi ollut omani."

"Jäikö Anna siitä lähtien ainaiseksi Teidän hoitoonne?"

"Ei, ei aivan herra. Rouva Catherickillä oli ajoittain oikkunsa ja päähänpistonsa ja joskus oli hänen tapansa ottaa lapsi luoksensa ikäänkuin kiukusta minua kohtaan, koska se oli minun hoidossani. Mutta nämä päähänpistot eivät koskaan kestäneet kauvan. Pikku Anna-raukka? Hän lähetettiin aina takaisin luokseni ja aina oli hän iloinen takaisin tullessaan -- vaikka hänellä olikin niin iloton elämä minun talossani, ilman muita samanikäisiä leikkitovereja kuten muilla lapsilla. Pisin eromme toisistamme oli silloin, kun hänen äitinsä otti hänet mukaansa Limmeridgeen. Se oli juuri samaan aikaan, kun minun mieheni kuoli, ja mielestäni oli oikein hyvä, ett'ei Anna tänä surun aikana ollut talossa. Hän oli silloin yhdennellätoista vuodellansa, kankea lukemaan, pieni raukka eikä niin iloinen kuin muut lapset -- mutta varsin sievä pikku tyttö. Minä jäin vanhaan kotiini, kunnes hänen äitinsä toi hänet takaisin, ja tarjouduin sitten ottamaan hänet kanssani Lontooseen -- sillä asia oli siten, herra, ett'en minä voinut jäädä enää vanhaan Welminghamiin kunnon miehen kuoltua -- kaikki oli siellä niin vastenmielistä ja niin erilaista entiseen verraten."

"Suostuiko rouva Catherick Teidän ehdotukseenne?"

"Ei, herra. Hän palasi Cumberlandista entistäkin kovempana ja katkerampana. Muutamat sanoivat, että hänen oli täytynyt pyytää sir Percivalilta lupa matkustaa, ja että ainoana hänen päätöksensä aiheena lähteä tälle pitkälle matkalle Limmeridgeen hoitamaan kuolevaa sisartaan oli luulo, että sairas-raukalla oli rahoja -- mutta hänellä oli tuskin riittävästi hautauskulujen maksamiseen. Luultavasti teki kaikki tämä rouva Catherickin yhä nurpeammaksi luonteeltaan -- hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan, että minä ottaisin lapsen mukaani. Näytti todellakin häntä huvittavan kiusata meitä tällä erolla. Kaikkiaan voin minä sanoa Annalle, missä minä asuisin ja pyytää häntä salaa tulemaan luokseni, jos hän joskus joutuisi murheeseen. Mutta monta vuotta kului sitten, ennenkun hänellä oli oikeus etsiä minua. Anna-raukka! En nähnyt häntä koskaan, ennenkun sinä yönä, jolloin hän pakeni mielisairaalasta."

"Tiedättekö, miksi sir Percival suljetti hänet sinne?"

"Minä tiedän ainoastaan, mitä Anna itse kertoi minulle, herra. Tyttö-raukka kertoili tavallisesti koko joukon sekasotkua siitä. Hän sanoi äitinsä tietävän tärkeän, sir Percivalia koskevan salaisuuden ja oli sen kerran ilmaissut hänelle joku aika sen jälkeen, kun minä olin poistunut Hampshirestä -- ja kun sir Percival sai tietää, että hän tunsi tuon salaisuuden, suljetti hän hänet mielisairaalaan. Mutta mikä salaisuus oli, ei hän koskaan voinut sanoa kysyessäni. Kaiken kaikkiaan vastasi hän vain, että hänen äitinsä, jos vain tahtoisi, voisi saattaa sir Percivalin menneeksi mieheksi ja onnettomaksi ihmiseksi. Rouva Catherick oli luultavasti sanonut juuri niin paljon, mutta ei enempää. Minä olen melkein vakuutettu, että minä olisin saanut tietää koko jutun Annalta, jos hän todellakin olisi tietänyt niin paljon, kuin uskotteli -- tai oikeammin sanoen, kuin uskoi tietävänsä, lapsi-raukka!"

Tämä käsitys oli useamman kuin kerran pälkähtänyt minunkin päähäni. Minä olin jo sanonut Marianille epäileväni, oliko Laura todellakin saamaisillaan jonkun tärkeän tiedon, kun kreivi Fosco saapui häiritsemään hänen ja Anna Catherickin keskustelua venehuoneessa. Oli aivan Annan mielenhämmennyksen mukaista, että hän kuvitteli selvään tietävänsä salaisuuden epämääräisen epäilyn perusteella, epäilyn, joka oli aiheutunut hänen äitinsä hänen läsnä-ollessaan varomattomasti lausutuista viittailuista. Sir Percivalin huonon omantunnon täytyi tässä tapauksessa ehdottomasti hänessä herättää sen väärän käsityksen, että Anna oli saanut tietää kaikki äidiltään, samoinkuin hän myöhemmin oli joutunut väärin epäilemään, että hänen vaimonsa oli saanut tietää kaikki Annalta.

Aika kului -- puolipäivä oli pian lopussa. Jos minä viipyisinkin kauemmin, oli kuitenkin epävarmaa, saisinko kuulla mitään tärkeämpää rouva Clementsiltä, mikä voisi hyödyttää minun puuhiani. Olin jo saanut ne tiedot rouva Catherickistä, jotka olin halunnut, ja olin odottamatta saanut tehdä eräitä johtopäätöksiä, jotka kenties suuressa määrässä voivat helpottaa minun tulevia tutkimuksiani.

Nousin ylös, lausuin jäähyväiset ja kiitin rouva Clementsiä hänen ystävällisestä alttiudestaan tietojen annossa.

"Pelkään, että olette huomannut minut liian uteliaaksi", sanoin minä. "Minä olen vaivannut Teitä useammalla kysymyksellä, kuin mihin useimmat ihmiset olisivat halunneet vastata."

"Sanon Teille sydämmellisen mielelläni kaikki, mitä haluatte tietää, herra", vastasi rouva Clements. Hän vaikeni ja katsoi minua levottoman tutkivalla silmäyksellä". Minä olisin toivonut, että Te olisitte voinut sanoa minulle hieman enemmän Annasta. Tultuanne ensin huoneeseen oli jotakin Teidän muodossanne, joka näytti ilmaisevan minulle, että Te voisitte tehdä sen. Te ette voi uskoa, kuinka katkeraa on olla tietämättä, elääkö hän vai onko kuollut. Voisin kestää surullisintakin tietoa paremmin sanoitte luulevanne, ett'emme me koskaan saisi nähdä häntä tässä elämässä. Tiedättekö siis -- tiedättekö varmaan, että Jumala on katsonut hyväksi ottaa hänet luokseen?"

En voinut vastustaa tätä kehotusta; olisin menetellyt sanomattoman halpamielisesti ja julmasti, jos olisin tehnyt sen.

"Pelkään, ett'ei ole ollenkaan epäiltävä todellista asianlaitaa", vastasin minä ystävällisesti. "Omasta puolestani olen minä vakuutettu, että hänen surunsa tässä maailmassa ovat loppuneet."

Vaimo-raukka vaipui alas tuolille ja kätki kasvonsa käsiinsä. "Ah, herra", sanoi hän, "kuinka tiedätte sen? Kuka on sanonut Teille sen?"

"Ei kukaan, rouva Clements, mutta minulla on syyni olla varma tästä asiasta -- syyni, jotka minä lupaan ilmoittaa Teille, niin pian kun minä vaaratta voin tehdä sen. Minä tiedän, ett'ei häntä ole jätetty hoidotta viimeisinä hetkinään, minä tiedän, että se sydäntauti, jota hän sairasti niin kauan aikaa, oli todellisena syynä hänen kuolemaansa. Te tulette pian olemaan tästä yhtä varma kuin minäkin -- Te tulette pian vakuutetuksi, että hän on haudattu hiljaiseen kirkkomaahan maalla -- joka on kaunis, rauhallinen lepopaikka, paras, jonka Te itse olisitte voinut valita hänelle."

"Kuollut!" sanoi rouva Clements, "kuollut niin nuorena -- ja minä elän vielä kuullakseni sen! Minä ompelin hänen ensimmäiset hameensa. Minä opetin häntä kävelemään. _Minulle_ lausui hän ensi kerran sanan _'äiti'_ -- Ja nyt olen minä jäljellä, hän poissa! Sanoitteko Te, herra", jatkoi vaimo-raukka ottaessaan nenäliinan kasvoiltaan ja katsoessaan uudelleen minuun -- "sanoitteko Te hänen saaneen sopivan hautauksen? Oliko se niin kaunis, kuin hän todellakin olisi ollut minun oma tyttäreni?"

Minä vakuutin hänelle sen. Hän näytti tuntevan erityistä lohdutusta vastauksestani -- lohdutusta, jota muut ja korkeammat syyt eivät voineet tarjota hänelle. "Olisi musertanut sydämmeni", sanoi hän aivan yksinkertaisesti, "jollei Annaa olisi kunniallisesti haudattu -- mutta kuinka tiedätte sen? -- Kuka on sanonut Teille sen, herra?" Minä pyysin häntä vielä kerran olemaan kärsivällinen kunnes minä avonaisemmin voisin puhua kaikesta. "Te voitte olla vakuutettu saavanne nähdä vielä minut", sanoin minä, "sillä minun on pyydettävä Teidän osoittamaan minulle suosio, kun Te taas olette ehtinyt rauhoittua -- kenties parin päivän perästä."

"Älkää viivytelkö minun takiani, herra", sanoi rouva Clements. "Älkää ajatelko, että minä itken. Jos minä voin jotain hyödyttää, niin tahdon tehdä sen mielelläni. Jos jotakin haluatte sanoa minulle, herra, niin olkaa hyvä ja sanokaa heti."

"Minä haluaisin tehdä vielä yhden ainoan kysymyksen", sanoin minä. "Haluaisin mielelläni tietää, missä rouva Catherick asuu Welminghamissa?"

Kysymykseni hämmästytti häntä siihen määrään, että mielenliikutuskin Annan kuoleman takia näytti hetkeksi hälvenevän. Hänen kyyneleensä lakkasivat äkkiä vuotamasta ja hän istui ja tuijotti minuun -- hämmästyksen perikuvana.

"Jumalan tähden, herra!" sanoi hän, "mitä Te tahdotte rouva Catherickiltä?"

"Sanon Teille, mitä tahdon häneltä, rouva Clements", vastasin minä. "Minä tahdon tietää hänen ja sir Percival Glyden välisten salaperäisten kokousten syyn. On jotakin enemmän siinä, mitä Te olette sanonut tämän naisen menettelystä ja tämän miehen suhteesta häneen, kuin mitä Te ja naapurinne ovat aavistaneet. Näiden kahden välillä on salaisuus, jota ei kukaan meistä tunne -- ja minä matkustan rouva Catherickin luo vakaassa aikomuksessa saada se selville."

"Ajatelkaa tarkoin ensin asiaa, herra!" sanoi rouva Clements nousten ylös ja laskien innoissaan kätensä minun käsivarrelleni. "Hän on kamala nainen -- Te ette tunne häntä niin hyvin kuin minä. Ajatelkaa tarkoin."

"Kiitän Teitä ystävällisestä varotuksestanne, rouva Clements. Mutta minä olen päättänyt käydä tämän rouva Catherickin luona, tapahtuipa mitä tahansa."

Rouva Clements katsoi levottomasti minuun.

"Minä näen Teidän päättäneen varmasti, herra", sanoi hän. "Tässä on hänen osoitteensa."

Kirjoitin sen muistiin lompakkooni ja puristin sitten hänen kättänsä jäähyväisiksi.

"Saatte pian kuulla minulta", sanoin minä, "Te saatte tietää kaikki, mitä minä olen luvannut sanoa Teille".

Rouva Clements huokasi ja pudisti epäillen päätänsä.

"Vanhan mummon neuvoa ei ole aina halveksittava, herra", sanoi hän. "Ajatelkaa tarkoin asiaa, ennenkun matkustatte Welminghamiin."

VII.

Palattuani kotiin käynniltäni rouva Clementsin luona hämmästyin minä Laurassa tapahtuneesta nähtävästä muutoksesta.

Lempeä kärsivällisyys, jota ei pitkällinen kärsimys koskaan ollut kukistanut, näytti nyt kerrassaan jättäneen hänen. Turhaan oli Marian koettamistaan koettanut rauhoittaa häntä. Hän istui pöydän ääressä, silmät tuijottaen lattiaan ja sormet levottomasti väännellen toisiaan hänen polvellansa. Minun astuessani huoneeseen nousi Marian istualtaan äänetön surun ilme kasvoissaan. Hän viivytteli hetkisen nähdäkseen, katsoiko Laura ylös minun lähestyessäni, ja kuiskaten minulle: -- "koeta sinä herättää hänet", poistui huoneesta.

Minä istuuduin Marianin jättämälle tuolille, irroitin lempeästi toisistaan laihtuneet, levottomat sormiraukat ja tartuin hänen molempiin käsiinsä.

"Mitä sinä ajattelet, Laura? Sano minulle, rakkahani -- koeta sanoa minulle, mitä se on."

Hän puuhaili itsekseen ja kohotti katseensa silmiini. "En voi tuntea itseäni onnelliseksi", sanoi hän "en voi olla sitä ajattelematta --." Hän vaikeni, kumartui hieman eteenpäin ja laski päänsä olkapäälleni äänettömyydessään niin liikuttavalla avuttomuuden ilmeellä, että se koski minun sisimpään sydämmeeni.

"Koeta sanoa minulle", toistin minä hiljaa, "miksi et ole onnellinen."

"Minä olen niin avuton -- minä olen vain taakkana teille molemmille", vastasi hän väsyneesti huoaten. "Sinä teet työtä ja ansaitset rahaa, Walter, ja Marian auttaa sinua. Mitä voin minä tehdä? Lopulta pidät sinä enemmän Marianista kuin minusta -- sinä pidät varmaan, sillä minä en kelpaa mihinkään! Ah, minä pyydän, minä pyydän niin sydämmellisesti sinulta älä kohtele minua kuin lasta!"

Minä kohotin hänen päätään, pyyhkäisin pois sotkeuneen tukan ja suutelin hänen otsaansa -- kuihtunut kukkaraukkani, vainottu, onneton sisareni! "Sinä autat meitä, Laura", sanoin minä, "sinä alat jo tänä päivänä."

Nousin ylös, asetin hänen piirustuskapineensa järjestykseen ja annoin ne hänelle taas.

"Tiedäthän, että minä ansaitsen rahaa piirustamalla". sanoin minä. "Nyt, kun sinä olet tehnyt niin paljon työtä ja niin suuresti edistynyt, saat sinäkin alkaa ansaita rahaa. Koeta tehdä tämä pikku piirustus niin sieväksi ja kauniiksi kuin mahdollista. Kun se on valmis, otan minä sen mukaan, ja sama henkilö, joka ostaa minun työni, ostaa tämänkin, minä säilytät kaiken, mitä sinä ansaitset, omassa kukkarossasi, ja Marian tulee sinun luoksesi pyytämään apua yhtä usein kuin minunkin luokseni. Ajatteleppas nyt, miten paljon sinä autat meitä ja kuinka onnelliseksi sinä tunnet itsesi aamusta iltaan."

Hänen kasvoihinsa tuli harras ilme ja hymy lehahti muutamiksi sekunneiksi niille. Tänä hetkenä ja kun hän uudelleen otti kynän, jonka hän oli lykännyt luotansa, oli hän melkein taaskin entinen Laura.

Minä olin oikein tulkinnut hänen sielunsa äsken heränneen joustavuuden ja voiman ensimmäiset merkit, jotka hänen aavistamattaan, ilmenivät siinä harrastuksessa, mitä hän alkoi tuntea sisareni ja minun toimintaani kohtaan. Kertoessani Marianille, mitä oli tapahtunut, huomasi hän yhtä hyvin kuin minäkin, kuinka Laura ikävöitsi työllä antaa elämälleen jotakin merkitystä ja hankkia siten itselleen sekä omaa että meidän kunnioitustamme. Ja tästä päivästä pidimme me varovasti vireillä tätä uutta kunnianhimoa, joka ennusti onnellisempaa, ehkäpä läheistäkin tulevaisuutta. Hänen piirustuksensa, kun hän on lopettanut ne, kätkettiin huolellisesti ja minä erotin joka viikko pienen summan tuloistani, joka annettiin hänelle kuviteltuna maksuna niistä heikoista, arvottomista piirros-raukoista, joiden ainoa ostaja minä itse olin. Oli vaikeata kyllä joskus olla ilmaisematta viatonta petostamme, kun hän tyytyväisenä jätti kukkaronsa auttaaksensa elantoamme ja vakavan harrastuneena halusi tietää, kumpiko meistä -- hänkö vai minä -- oli ansainnut enemmän viikon kuluessa. Minulla on vielä kaikki nämä piirustukset tallessani: ne ovat minulle arvaamattomia aarteita -- kalliita muistoja, joita minä rakastan ja hoidan -- ystäviä menneeltä koetuksen ajalta, joista minä en koskaan eroa, joita sydämmeni ei koskaan voi unhottaa.

Mutta mitä! enkö minä laiminlyö sen tehtävän selvittämistä, jonka olen ottanut suorittaakseni? Enkö silmää edeltäkäsin onnellisempaan aikaan, johon kertomukseni ei vielä ole saapunut? Niin, niin teenkin! Takaisin siis -- takaisin näihin epäilyksen ja pelon päiviin, jolloin minä taistelin kovasti ylläpitääkseni rohkeuttani alinomaisen epävarmuuden jäätävästi ahdistaessa. Minä olen pysähtynyt, olen levännyt hieman matkallani eteenpäin. Mutta tämä hetki ei ole kenties mennyt hukkaan, jos ne ystävät, jotka lukevat näitä rivejä, ovat myöskin pysähtyneet ja levänneet.

Minä käytin hyväkseni ensimmäistä tilaisuutta puhuakseni kahden kesken Marianin kanssa ja ilmoittaakseni hänelle aamupäivän tutkimusteni tuloksen. Hänkin näytti olevan samaa mieltä rouva Clementsin kanssa Welminghamiin aikomani matkan johdosta.

"Varmaakin tiedät sinä vielä liian vähän, Walter", sanoi hän, "voidakseni pakottaa rouva Catherickin uskomaan sinulle salaisuutensa? Onkohan oikein harkittua ryhtyä näihin äärimmäisyyksiin, ennenkun olet koettanut vaarattomampia ja yksinkertaisempia keinoja? Sanoessasi minulle, että sir Percival ja kreivi olivat ainoat henkilöt maailmassa, jotka tiesivät Lauran matkapäivän Blackwater-Parkista, unhotit sinä ja minäkin, että oli kolmaskin henkilö, joka varmaan hyvin muistaa sen -- tarkoitan rouva Rubellea. Eikö olisi helpompaa ja vaarattomampaa pakottaa hän tunnustamaan kuin sir Percival?"

"Kenties", vastasin minä, "mutta me emme voi olla yhtä varmoja rouva Rubellen muistista kuin sir Percivalin ja kreivin. Se riippuu siitä, tietääkö hän salahankkeesta ja onko hän ottanut osaa siihen. Nyt on myöhäistä rouva Rubellen vuoksi tuhlata aikaa, joka kenties on mitä suuriarvoisin ainoan sir Percivalin elämän aran kohdan tutkimiseksi. Etkö sinä ajattele hieman liian vakavasti sitä vaaraa, johon minä antaudun matkustamalla Hampshireen? Alatko peljätä, että sir Percival kumminkin lopuksi voittaa minut?"

"Hän ei voita sinua", vastasi hän varmasti, "sillä hänellä ei ole kreivin pohjatonta ilkeyttä apunaan."

"Mikä saa sinut sitten uskomaan?" kysyin minä kummastuneena.

"Se, että minä tunnen sir Percivalin itsepäisyyden ja uhmaavan kärsimättömyyden kreivin vallan takia", vastasi hän. "Minä uskon hänen itsekseen ryhtyvän taistelemaan sinua vastaan kuten hän ensin itsepäisesti ryhtyi oman käsityksensä mukaan toimimaan Blackwater-Parkissakin. Aika peljätä kreivin sekautumista on silloin kuin sinulla on sir Percival vallassasi. Hänen omat harrastuksensa joutuvat silloin vaaranalaisiksi -- eikä hän kammo kauheimpia juonia sinua vastaan pelastaakseen itsensä."

"Meidän onnistuu kenties sitä ennen riistää häneltä aseet", sanoin minä. "Muutamia rouva Clementsin tietoja voidaan käyttää häntä vastaan, ja muitakin keinoja on meillä vastaisuudessa ehkä käytettävinämme. On jotain rouva Michelsonin lausunnossa, joka todistaa, että kreivi katsoi välttämättömäksi ryhtyä tekemisiin herra Fairlien kanssa. Voidaan huomata sellaisia seikkoja tässä asiassa, jotka ehkä sotkevat hänet juttuun kiinni. Minä pyydän sinua, Marian, poissa-ollessani kirjoittamaan herra Fairlielle ja ilmoittamaan hänelle, että sinä odotat häneltä vastausta, joka sisältää tarkan kertomuksen siitä, mitä tapahtui hänen ja kreivin välillä, ja lisäksi kaikki tärkeäarvoisimmat, hänen veljentytärtään koskevat seikat, mitkä siltä ajalta ovat tulleet hänen tietoonsa. Ilmoita hänelle myöskin, että se selitys, jota sinä nyt pyydät, vaaditaan häneltä ennemmin tai myöhemmin oikeuden edessä, jos hän nyt kieltäytyy sitä mielisuosiolla antamasta."

"Minä kirjoitan, Walter. Mutta oletko todellakin vakavasti päättänyt matkustaa Welminghamiin?"

"Täysin vakavasti. Minä käytän nyt kaksi päivää hankkiakseni varoja elatustamme varten; kolmantena matkustan minä Hampshireen."

Kun mainittu päivä oli saapunut, olin minä valmis matkustamaan.

Ollen mahdollista, että minä tulisin viipymään poissa jonkun lyhyen ajan, sovin minä niin Marianin kanssa, että me kirjoittaisimme toisillemme joka päivä. Niin kauan kuin minä säännöllisesti sain jotakin häneltä kuulla, voin minä tietää, että kaikki oli hyvin.

Mutta jollei kirjettä saapunut, palaisin minä Lontooseen ensi junalla. Minun onnistui tyydyttää Laura ilmoittamalla matkastani, että menen maaseudulle hankkimaan uuden ostajan minun ja hänen piirustukseensa. Täten jätin minä hänet ahkeroimaan tyytyväisenä! Marian seurasi minua portaita alas aina ovelle saakka.

"Muista, mitkä levottomat sydämmet sinä olet tänne jättänyt", kuiskasi hän, "muista, että koko meidän toivomme riippuu sinun onnellisesta palaamisestasi. Jos odottamattomia seikkailuja tapahtuisi tällä matkalla, jos sinä ja sir Percival joudutte yhteen..."

"Mikä saa sinut uskomaan, että me tapaamme toisemme?" kysyin minä.