Part 13

Tähän vastasi rouva Clements varsin levottomana ja tuskaisena, ettei hän toivoisi mitään sen parempaa, kuin että taas olisi hyvin Lontoossa Annan kanssa, mutta ett'ei nykyisin voi toivoakaan sitä, kun Anna makasi vuoteessa pahoin sairaana. Kreivi kysyi, oliko rouva Clements hakenut lääkärin apua, ja kun hän sai kuulla, että rouva Clements oli tähän asti empinyt hakea lääkäriä pelosta kiinnittää liiaksi huomiota heidän oleskeluunsa paikkakunnalla, oli hän ilmoittanut hänelle olevansa itse lääkäri ja haluavansa, jos rouva niin toivoisi, seurata häntä kotiin katsoakseen, mitä oli Annan kanssa tehtävä. Rouva Clements, joka helposti ymmärrettävästi luotti kreiviin henkilönä, mille lady Glyde oli uskonut salaisen tehtävän, otti kiitollisesti tarjouksen vastaan, ja he menivät sen jälkeen heidän asuntoonsa.

Heidän huoneeseen tullessaan nukkui Anna. Kreivi tuijotti häneen pitkän aikaa -- luultavasti kummastellen hänen yhdennäköisyyttään lady Glyden kanssa. Kiltti rouva Clements uskoi, että hän vain oli peljästynyt nähdessään kuinka sairas Anna oli. Kreivi ei sallinut herättää Annaa vaan tyytyi tekemään rouva Clementsille muutamia kysymyksiä taudin oireista, katsomaan häntä ja keveästi koskettamaan hänen valtimoaan. Kylässä oli rohdos- ja maustetavarakauppa. Kreivi meni sinne kirjoittamaan lääkemääräyksen ja katsomaan, että lääkeaineet oikein sekoitettiin. Hän toi ne itse takaisin ja sanoi rouva Clementsille, että tämä lääke oli varsin voimakkaasti vaikuttava ja että se aivan varmaan antaisi Annalle voimaa nousta ylös ja kestääkin tuon ainoastaan muutamain tuntien matkan Lontooseen. Lääkettä piti nauttia määrättyinä tunteina tänä ja huomispäivänä. Kolmantena päivänä pitäisi hänen olla kyllin vahva voidakseen matkustaa, ja hän lupasi tavata rouva Clementsiä Blackwaterin asemalla sekä auttaa heitä menemään puolipäivän junalla. Jolleivät he tulisi, niin otaksuisi hän itsestään selväksi, että Anna oli huonompi, ja lähtisi silloin heti heidän asuntoonsa.

Näkyi kumminkin heti, ett'ei mitään sellaista tapahtuisi.

Saadulla lääkkeellä oli ihmeellisen voimakas vaikutus Annaan, ja tätä hyvää tulosta auttoi vielä sekin vakuutus, jonka rouva Clements nyt katsoi voivansa ilmaista hänelle, että hän heti Lontoossa saisi tavata lady Glyden. Määrättynä päivänä ja tuntina tulivat he rautatieasemalle. Kreivi oli jo siellä heitä vastassa ja puhui vanhemman naisen kanssa, joka myöskin näytti aikovan matkustaa Lontooseen samalla junalla. Hän auttoi heitä mitä ystävällisimmästi, ojensi heille kätensä vaunuun noustaessa ja pyysi rouva Clementsiä muistamaan lähettää osoitteensa lady Glydelle. Vanhempi nainen ei ollut samassa vaunussa kuin he, eivätkä he olleet huomanneet, mihin hän oli mennyt perille tultua Lontoon asemalle. Rouva Clements vuokrasi huoneet hiljaisessa ja rauhaisassa kaupungin osassa ja kirjoitti sitten, lupauksensa mukaan, lady Glydelle ilmoittaakseen hänelle osoitteensa.

Hieman enemmän kuin kaksi viikkoa oli kulunut, mutta ei mitään vastausta saapunut.

Tämän ajan kuluttua tuli vanhempi nainen -- sama, jonka he olivat nähneet rautatieasemalla -- eräänä päivänä, ajaen vaunuissa, tuoden terveisiä lady Glydeltä, joka oli Lontoossa eräässä hotellissa, että lady Glyde toivoi saavansa nähdä rouva Clementsin sopiakseen hänen kanssaan tulevasta keskustelusta Annan kanssa. Rouva Clements selitti olevansa halukas seuraamaan häntä -- mihin häntä kehotti saapuvilla oleva Annakin -- sitäkin mieluummin, kun hänelle vakuutettiin, ett'ei hänen tarvitse olla poissa kuin korkeintaan puolen tuntia. Hän ja tuntematon nainen -- luonnollisesti kreivitär Fosco -- olivat sen jälkeen ajaneet yhdessä vaunuissa. Ajettua hetkinen oli viimemainittu pyytänyt ajuria pysäyttämään erään puodin edustalle, koska hänen piti ostaa jotakin, minkä hän oli unhottanut, ennenkun he menisivät hotelliin. Hän ei palannut koskaan takaisin.

Kun rouva Clements oli odottanut hyvän aikaa, tuli hän levottomaksi ja käski ajurin ajaa takaisin hänen asuntoonsa. Palattua sinne, hieman enemmän kuin puolen tunnin kuluttua, oli Anna poissa!

Ainoa selvitys, minkä hän voi saada, oli kysymällä siltä naiselta, joka oli vuokralaisten tarjoilijattarena. Hän oli avannut oven pojalle, joka oli jättänyt kirjeen "toisessa kerroksessa asuvalle nuorelle naiselle" -- siinä, missä rouva Clements asui. Palvelustyttö oli vienyt kirjeen ja sen jälkeen mennyt alakertaan jälleen; viisi minuuttia myöhemmin oli hän nähnyt Anna Catherickin avaavan katuoven ja menevän ulos puettuna hattuun ja olkahuiviin. Luultavasti oli hän ottanut kirjeen mukaansa, sillä sitä ei löytynyt mistään, eikä ollut siis mahdollista sanoa, millä hän oli houkuteltu poistumaan talosta. Jotain erinomaista sen täytyi olla -- sillä hän ei koskaan tahtonut yksin kävellä Lontoossa. Jollei rouva Clements olisi tietänyt sitä, ei mikään olisi voinut saada häntä lähtemään hänen luotaan, ei edes puoleksi tunniksi.

Niin pian kun rouva Clements taas voi koota ajatuksiansa, oli hänen ensimmäinen, helposti käsitettävä tehtävänsä lähteä mielisairaalaan, jonne hän pelkäsi Annan olevan viedyn.

Huomispäivänä meni hän siis sinne -- Anna itse oli näet ilmoittanut hänelle, missä se sijaitsi. Vastaukseksi sai hän tietää -- varmaankin siksi, että hän kysyi pari päivää aikaisemmin, kuin väärä Anna Catherick oli sinne tuotu -- ett'ei ketään sen nimistä henkilöä ollut palannut sinne. Hän oli sitten kirjoittanut rouva Catherickille Welminghamiin saadakseen tietää, oliko hän nähnyt tytärtään tai kuullut mitään hänestä, mutta saanut sieltä kieltävän vastauksen.

Siihen loppuivatkin hänen keinonsa tiedustella Annaa, eikä hän tietänyt enää, mitä hänen pitäisi tehdä tässä asiassa. Tästä päivästä lähtien aina tähän asti ei hän tietänyt Annan katoamisen syytä eikä hänen vaiheittensa loppua.

VI.

Siinä määrin olivat rouva Clementsiltä saamani tiedot, vaikkakin tosin kuvaten tapauksia, joita minä en ennen tuntenut, vain valmistavaa laatua.

Oli aivan selvää, että kreivi ja kreivitär Fosco olivat toimittaneet koko sen sarjan petoksia, jotka olivat saattaneet Anna Catherickin Lontooseen ja houkutelleet hänet rouva Clementsin luota pois. Mutta voiko laki heidän tekojansa rangaista, oli asia, jota hyvin ansaitsi miettiä. Ja se päämäärä, joka minulla nyt oli mielessäni, ei sallinut mitään sellaista poikkeusta. Varsinainen aihe käyntiini rouva Clementsin luona oli löytää mahdollisesti kaikkein pieninkin johto sir Percival Glyden salaisuuden huomaamiseen, eikä hän vielä ollut sanonut mitään, mikä olisi ollut minulle avuksi tässä tärkeässä kysymyksessä. Minä huomasin välttämättömäksi muistuttaa hänen mieleensä muinoisia aikoja, toisia henkilöitä ja tapauksia kuin ne, joissa hänen ajatuksensa tähän asti olivat liikkuneet, ja minä puhuin nyt ainoastaan ja yksinomaan tässä tarkoituksessa.

"Toivoisin voivani olla Teille joksikin avuksi tässä surullisessa asiassa", sanoin minä. "Kaikki, mitä voin tehdä, on ilmoittaa sydämmellinen osanottoni Teidän surussanne. Jos Anna olisi ollut Teidän oma lapsenne, niin ette Te koskaan olisi voinut uhrata enempää hänen hyväkseen."

"Siinä ei ole mitään ansiota, herra", sanoi rouva Clements teeskentelemättömästi. "Tyttöraukka, oli yhtä hyvä kuin oma lapseni. Olin kasvattanut häntä aikaisimmasta lapsuudesta; kaiken, mitä hän osasi, oppi hän minulta, ja uskokaa pois, herra, että oli kylläkin vaikeaa saada häntä hieman käsittämään. Hänen kadottamisensa ei kävisi niin sydämmelleni, ellen minä juuri olisi ommellut hänen ensimmäisiä vaatteitaan ja opettanut häntä kävelemään.

"Aina sanoin minä taivaan lähettäneen hänet lohduttamaan minua, koska minulla itselläni ei ollut lapsia, ja nyt, kun hän on poissa, on entinen aika niin selvästi ajatuksissani. Niin vanha kuin olenkin, en voi olla itkemättä häntä -- ei, sitä en todellakaan voi, herra!"

Minä viivyttelin hieman antaakseni rouva Clementsille aikaa rauhoittua. Olihan mahdollista, että se valo, jota minä niin kauan olin etsinyt, alkaisi nyt -- joskin heikosti ja kaukaa -- loistaa minua vastaan tuon kunnon naisen kertomuksessa Annan aikaisemmasta elämästä.

"Tunsitteko rouva Catherickin ennen Annan syntymistä?" kysyin minä.

"En paljoa ennemmin, herra -- ei enempää kuin noin neljä kuukautta. Siihen aikaan näimme me toisiamme, sangen usein, mutta ystäviä emme me juuri olleet."

Hänen äänensä oli taas tullut voimakkaammaksi hänen vastatessaan tätä. Niin kiusalliset kuin monet hänen muistonsa lienevät olleetkin, huomasin minä aivan hyvin, että hänelle oli helpottavaa, hänen itsensä sitä tietämättä, kääntää ajatuksensa nykyajan katkeroista suruista takaisin hänen kauan sitten kuluneeseen elämänsä osaan.

"Olitteko Te ja rouva Catherick naapureita?" kysyin minä ja johdatin hänen muistonsa näihin päiviin niin paljon kuin uskalsin.

"Kyllä, herra -- me asuimme molemmat vanhassa Welminghamissa."

"_Vanha_ Welmingham? Onko siis kaksi tämän nimistä kaupunkia Hampshiressa?"

"Niin, herra, ennen oli niin -- siitä on nyt enemmän kuin 23 vuotta kulunut. Rakennettiin uusi kaupunki pari peninkulmaa kauemmaksi, mukavammin joen varrelle -- ja vanha Welmingham, joka ei koskaan ollut sanottavasti kylää parempi, tuli heti aivan autioksi. Uutta kaupunkia kutsutaan nyt Welminghamiksi -- mutta vanha kirkko on vielä edelleenkin seurakunnan kirkkona. Se on nyt aivan yksin, kun huoneet ovat puretut tai luhistuneet raunioiksi sen ympärillä. Niin, minä olen elänyt kyllin kauan nähdäkseni surullisia muutoksia. Se oli minun nuoruudessani kaunis ja hauska paikka."

"Asuitteko siellä ennen naimisiin menoanne, rouva Clements?"

"En, herra. -- Olen syntynyt Norfolkissa. Mieheni ei myöskään ollut siltä seudulta. Hän oli syntynyt Crimsbyssä, kuten jo olen maininnut, ja siellä palveli hän oppivuotensa. Mutta kun hänellä oli ystäviä maan eteläosassa ja kun hän oli kuullut puhuttavan, että Southampton olisi hyvä paikka, asettui hän sinne asumaan ja alkoi harjoittaa ammattiaan. Sitä hän ei tehnyt tosin suuressa määrässä, mutta hän ansaitsi kumminkin kyllin voidakseen muutamien vuosien kuluttua luopua siitä ja kohtuullisesti tulla säästöillään toimeen. Hän asettui silloin vanhaan Welminghamiin ja minä hänen kanssaan, jouduttuamme naimisiin. Me emme olleet nuoria kumpikaan, mutta elimme onnellisesti toistemme kanssa -- onnellisemmin kuin meidän naapurimme, herra Catherick, eli vaimoineen kun he pari vuotta myöhemmin tulivat paikkakunnalle."

"Tunsiko Teidän miehenne heidät ennen?"

"Tunsi Catherickin, herra, mutta ei hänen vaimoansa. Jokin ylhäinen herra oli auttanut Catherickiä, niin että hän pääsi Welminghamiin kirkon lukkariksi. Tämän takia tuli hän asettumaan meidän naapuriksemme. Hän toi mukanaan nuoren vaimonsa, ja me kuulimme sittemmin, että vaimo oli ollut kamarineitona eräässä perheessä Varneck-Hallissa lähellä Southamptonia. Catherickin oli ollut varsin vaikea saada hänet, kun hänellä oli varsin kopea ja ylpeä mielenlaatu. Monta kertaa oli hän kosinut ja saanut rukkaset, niin että hän lopulta, nähtyään kuinka haluton tyttö oli avioliittoon, oli jättänyt koko jutun sillensä, Mutta kun hän oli luopunut kosimishommistaan, muutti tyttö äkkiä mieltään ja tuli hänen luokseen pyytämättä, aivan syyttä. Miesvainajani sanoi aina, että juuri silloin olisi ollut oikea hetki antaa hänelle kunnon löylytys. Mutta Catherick oli niin ihastunut häneen, ett'ei hän ajatellut mitään sellaista. Hän ei sanonut koskaan epäystävällistä sanaa hänelle ei ennen eikä jälkeen vihkimisen. Hän oli liian kiivastunteinen mies ja antoi tunteittensa johdattaa itseään liian pitkälle, milloin yhdelle, milloin toiselle taholle; hän olisi pilannut paremmankin vaimon kuin rouva Catherickin, jos hänen kohtalonsa olisi suonut hänelle paremman. Minä en pidä pahan puhumisesta toisesta ihmisestä, herra -- mutta totta ja varmaa on, että hän oli sydämmetön nainen ja tavattoman suuressa määrässä itsekäs ja hullu tavottelemaan turhamaista ihastelua ja koreita vaatteita. Hän ei edes ajatellutkaan osoittaa Catherickille hiventäkään ulkonaista kunnioitusta, niin ystävällinen kuin tämä aina olikin häntä kohtaan. Mieheni sanoi kohta heidän tultuansa naapureiksemme, että hän uskoi tuollaisen menon saavan surullisen lopun, ja hänen sanansa toteutuvatkin. Ennenkun he olivat eläneet täyttä neljää kuukautta paikkakunnalla, sattui kova loukkaus, ja molemmat puolisot erosivat toisistaan varsin surullisella tavalla. Molemmat olivat syyllisiä."

"Te tarkoitatte sekä mies että nainen?"

"Oh, en, herra! Catherickiä en minä tarkoita -- hän oli vain onneton -- minä tarkoitan hänen vaimoansa ja sitä henkilöä --."

"Sitä henkilöä, joka sai aikaan tämän häväistysjutun?"

"Niin, herra. Erästä aatelisherraa, jolla oli hyvä kasvatus ja jonka olisi pitänyt antaa parempi esimerkki. Te tunnette hänet kyllä, herra, -- ja minun onneton, rakas Annani, hän tuntee hänet liian hyvin."

"Sir Percival Glydenkö?"

"Niin. Sir Percival Glyden."

Sydämmeni sykki kovasti -- uskoin nyt saaneeni johtolangan käteeni. Kuinka vähän minä vielä tunsinkaan sen labyrintin harhakäytäviä, joka vielä kauan aikaa eksyttäisi minua!

"Asuiko sir Percival teidän läheisyydessänne siihen aikaan?" kysyin minä.

"Ei, herra; hän tuli joukkoomme muukalaisena. Hänen isänsä oli vähää ennen kuollut ulkomaalla. Minä muistan, että hänellä oli surupuku. Hän oli ottanut huolen siinä pienessä, joen varrella olevassa ravintolassa, jossa matkustavat herrat tavallisesti asuivat tultuaan kalastamaan. Hänen tultuaan ei juuri kukaan kiinnittänyt erikoista huomiota häneen -- olihan tavallista, että ylhäiset herrat siihen aikaan matkustivat kaikista osista Englantia kalastamaan joessamme."

"Tuliko hän paikkakunnalle, ennenkun Anna oli syntynyt?"

"Tuli, herra. Anna syntyi heinäkuussa 1827 -- ja minun muistaakseni tuli hän huhtikuun lopussa tai toukokuun alussa."

"Eikö rouva Catherickään tuntenut häntä?"

"Niin luulimme me ensin, herra. Mutta kun sattui tuo surullinen tapahtuma, ei kukaan uskonut heidän olevan tuntemattomia toisilleen. Minä muistan vielä kaikki tyyni niin selvästi, kuin se olisi eilen tapahtunut. Catherick tuli eräänä yönä meidän puutarhaamme ja herätti meidät heittämällä kourallisen hiekkaa ikkunaa vasten. Me kuulimme hänen pyytävän miestäni taivaan tähden tulemaan puhumaan hänen kanssaan. He seisoivat sitten kauan portailla ja keskustelivat. Kun mieheni tuli takaisin, oli hän kovin pahoilla mielin. Hän istuutui minun vuoteeni ääreen ja sanoi minulle: 'Lizzie! Minä uskoin aina, että rouva Catherick oli huono nainen ja että heidän avioliittonsa päättyisi onnettomasti -- pelkään kovin, että loppu on tullut. Catherick on löytänyt koko joukon hienoja, pitsireunaisia nenäliinoja, kaksi sormusta ja uuden kultakellon perineen kätkettyinä vaimonsa piironkiin -- kaikki koristeita, joita ei kukaan muu kuin ylhäinen nainen voi omata -- eikä hän tahdo sanoa miehelleen, kuinka hän on kaikki nämä saanut.' -- 'Luuleeko Catherick, että hän on varastanut ne?' kysyin minä. -- 'Ei', vastasi hän, 'varkaus on jo paha teko, mutta tässä on kumminkin luultavasti vielä pahempi -- hän ei ole ollut tilaisuudessa varastamaan sellaisia kalleuksia, eikä hänellä kaikissa tapauksissa ole taipumusta varastamaan, vaikka hän olisi ollut tilaisuudessakin. Ei, ne ovat hänelle annettuja lahjoja, Lizzie -- hänen oma nimensä on kaiverrettu kelloon -- ja Catherick on nähnyt hänet ottavassa keskustelussa, joka ei sovellu naimisissa olevalle naiselle, tuon surupukuisen vieraan herran -- sir Percival Glyden kanssa. Älä puhu mitään tästä asiasta -- minä olen hetkiseksi rauhoittanut Catherickiä. Minä olen pyytänyt hänen pitämään kielensä kurissa, mutta silmänsä ja korvansa auki, ja sitten olemaan kärsivällinen pari päivää, kunnes hän on ehtinyt oikein varmistua asiasta.' -- 'Minä luulen, että te molemmat olette väärässä', sanoin minä. On aivan mahdotonta, että rouva Catherick, joka täällä on sekä kunnioitetussa että hyvinvoivassa asemassa, antautuisi tekemisiin sellaisen vieraan kuin sir Percival Glyden kanssa.' -- 'Niin, niin', sanoi mieheni, mutta onkohan sir Percival hänellekin tuntematon! Sinä unhotat, miten hän lopulta tuli Catherickin puolisoksi. Hänhän kosi pian sanoen itse annettuaan ensin Catherickille useamman kerran rukkaset. On ollut huonoja naisia ennen häntäkin, Lizzie, jotka ovat käyttäneet heitä rakastavista kunnon miehistä saavuttamaa valtaansa keinona pelastaakseen maineensa -- ja minä pelkään pahoin, että tämä rouva Catherick on pahin heistä. Saammepa nähdä', sanoi mieheni, 'saammepa nähdä!' -- ja ennenkun kaksi päivää oli kulunut, saimmekin nähdä, kuinka kävi."

Rouva Clements vaikeni muutamia silmänräpäyksiä, ennenkun hän jatkoi kertomustaan. Tällä aikaa aloin minä epäillä, mahtoikohan se tieto, jonka minä olin saamaisillani, todellakin johdattaa minua läpi sen labyrintin, minkä minä olin ottanut tutkiakseni. Olikohan tämä jokapäiväinen -- liiankin jokapäiväinen juttu miehen petollisuudesta ja naisen heikkoudesta avaimena sen salaisuuden paljastamiseen, joka uhkaavana riippui sir Percivalin elämän yllä.

"No niin, herra, Catherick seurasi mieheni neuvoa ja odotti", jatkoi rouva Clements, "ja kuten minä äsken sanoin, ei hänen tarvinnut odottaa kaukaa. Toisena päivänä tapasi hän vaimonsa ja sir Percivalin tuttavallisesti kuiskaillen keskustelemassa kirkkomaalla sakariston vieressä. Uskon heidän katsoneen tämän paikan viimeiseksi maailmassa, josta jokin ihminen voisi etsiä heitä -- siksi olivat he siellä. Sir Percival, joka näytti varsin hämmentyneen ja nolostuneen, puolusti itseään niin epämääräisin sanoin, että Catherick-raukka, jonka kiivaasta luonnosta olen jo maininnut Teille, kerrassaan raivostui ja löi häntä. Hän ei kuitenkaan -- ikävä kyllä -- ollut yhtä vahva kuin se mies, joka oli loukannut häntä, vaan sai julmasti selkäänsä ja joutui pahoinpidellyksi naapuriensa nähden jotka heidän kiistansa kuullessaan olivat juosseet erottamaan heitä. Kaikki tämä tapahtui illalla ennen yön tuloa. Kun mieheni meni Catherickin luo, oli tämä poistunut -- ei kukaan tietänyt mihin. Ei kukaan ihminen nähnyt häntä sittemmin paikkakunnalla. Hän näytti silloin liian hyvin ymmärtävän, mikä halpamainen vaikutin hänen vaimollaan oli ollut mennessään naimisiin hänen kanssaan ja hän tunsi liian katkeraa suuttumusta onnettomuudestaan ja häväistyksestään varsinkin tuon tapauksen jälkeen hänen ja vapaaherran välillä. Seurakunnan pastori painatti sanomalehteen kehotuksen, jossa pyysi häntä tulemaan takaisin vakuuttaen, ett'ei hän menettäisi virkaansa eikä ystäviänsä. Mutta Catherick oli liian ylpeä -- sanoivat muutamat -- hänellä oli liian paljon sydäntä, luullakseni, herra, tahtoakseen nähdä naapurejaan ja oleksia enempää paikkakunnalla, jossa hän oli kokenut sellaisen onnettomuuden. Mieheni sai tietoja häneltä hänen poistuessaan Englannista ja vielä kerran, kun hän oli matkustanut Amerikaan ja kaikki onnistui hänelle hyvin. Siellä elää hän vieläkin, mikäli minä tiedän, mutta ei kukaan täällä hänen vanhassa isänmaassaan -- hänen ilkeä vaimonsa vähimmin kaikista -- koskaan saane nähdä häntä."

"Kuinka kävi sitten sir Percivalin kanssa?" kysyin minä. "Oliko hän vielä kauan paikkakunnalla?"

"Oh, ei, herra; se olisi ollut hänestä liian vaikeaa. Samana iltana, kuin tämä ikävä tapaus sattui, kuuli joku hänen kiihkeästi riitelevän rouva Catherickin kanssa -- ja huomisaamuna meni hän matkoihinsa."

"Entäs rouva Catherick? Varmaankaan ei hän voinut jäädä ihmisten joukkoon, jotka kaikki tunsivat hänen huonon käytöksensä?"

"Hän jäi, herra. Hän oli kyllin kova ja sydämmetön uhmatakseen naapuriensa halveksumista. Hän selitti jokaiselle, papista alkaen, että hän oli onnettoman väärinkäsityksen uhri ja ett'eivät kaikki paikkakunnan juorukielet voisi ajaa häntä pois, ikäänkuin hän olisi jonkun pahan tehnyt. Niin kauan kuin minä olin siellä, asui hän vanhassa Welminghamissa, ja minun lähdettyäni pois, kun uusi kaupunki perustettiin ja kaikki sen arvossa-pidetyt asukkaat alkoivat muuttaa sinne, muutti hän myöskin, ikäänkuin hän olisi ottanut tehtäväkseen elää heidän joukossaan häpeänä ja tahrapilkkuna viimeiseen saakka. Hän elää siellä vieläkin ja aikoo niin tehdä kuolemaansa asti kaikesta huolimatta."

"Mutta millä hän on elänyt näinä menneinä vuosina?" kysyin minä. "Tahtoiko ja voiko hänen miehensä auttaa häntä?"

"Hän sekä tahtoi että voi, herra", sanoi rouva Clements. "Toisessa, minun kunnon miehelleni lähettämässään kirjeessä mainitsi hän, että hänen vaimonsa oli kantanut hänen nimeään ja elänyt hänen talossaan, ja niin syyllinen kuin tuo vaimo olikin, ei hän kumminkaan tarvitsisi kävellä kerjäläisenä kaduilla. Hän kykeni antamaan pienen vuotuisen avustuksen hänen ylläpidokseen, jonka vaimo vuosineljänneksittäin saisi nostaa eräästä nimitetystä konttoorista Lontoossa."

"Ottiko hän vastaan tämän avun?"

"Ei shillingiäkään siitä, herra. Hän ei sanonut koskaan tahtovansa olla kiitollisuuden velassa Catherickille leipäpalasta tai vesipisarasta, vaikka hän eläisikin sata vuotta. Ja hän on pitänyt lupauksensa siitä lähtien. Kun minun rakas mieheni kuoli ja jätti kaikki, mitä hänellä oli minulle, sain minä myöskin Catherickin kirjeet käsiini, ja minä pyysin rouva Catherickiä sanomaan minulle tarvitsiko hän jotakin. Ennen saakoon koko Englanti tietää, että minä kärsin nälkää, kuin minä tunnustaisin puutettani Catherickille tai jollekin hänen ystävälleen. Olkoon se vastaukseni ja ilmoittakaa se _hänellekin_, jos hän joskus vielä kirjoittaa."

"Luuletteko hänellä itsellään olleen rahoja?"

"Varsin vähän, tuskinpa ollenkaan, herra, Sanottiin -- ja täydellä syyllä, pelkään minä -- että hän sai varansa salaa sir Percivalilta."

Viime vastauksen jälkeen vaikenin minä hetkisen miettiäkseni, mitä olin kuullut. Jos minä epäilemättä otaksuin asian olevan niin, kuin minä olin sen kuullut kerrottavan, oli myöskin varsin selvää, että minä niin vähän kuin mahdollista olin päässyt salaisuuttani lähemmäksi, että koko tämä yritys saada tietoja oli mennyt kokonaan myttyyn.

Mutta oli eräs kohta hänen kertomuksessaan, joka herätti minussa epäilystä ehdottomasti hyväksyä se, eräs kohta, joka päinvastoin herätti minussa ajatuksen, että jotain oli salattua siinä.

Minä en voinut pakottautua uskomaan, että lukkarin syyllinen vaimo vapaaehtoisesti olisi tahtonut koko elämänsä pysyä sillä seudulla, joka oli ollut hänen häpeänsä näyttämönä. Hänen selityksensä, että hän teki tämän todistaakseen viattomuuttansa, ei tyydyttänyt minua. Minusta näytti silloin paljon luonnollisemmalta ja uskottavammalta se luulo, ett'ei hän ollut aivan niin vapaa päättämään tästä, kuin hän itse tahtoi väittää. Kuka tässä tapauksessa voisi todenmukaisimmin pakottaa häntä asumaan edelleen Welminghamissa? Luonnollisesti se mies, joka antoi hänelle varat elämistä varten. Hän oli kieltäytynyt ottamasta vastaan apua mieheltään, hänellä ei ollut omia, riittäviä varoja, hänellä ei ollut ystäviä, häntä ei kunnioitettu -- mistäpä hän olisi saanut mitään apua, jollei juuri siltä taholta, kuin huhu mainitsi -- sir Percival Glydeltä?