Part 12

Tohtori Dawsonin muistikirjassa oli kyllä mainittu, milloin hän oli tullut uudelleen hoitamaan lääkärintointa Blackwater-Parkissa, mutta ei ollut mahdollista sen johdolla laskea taaksepäin ja siten löytää tuota määrättyä päivää ilman rouva Michelsonin apua, ja tätähän ei rouva Michelson, kuten tiesin, voinut antaa. Hän ei voinut muistaa -- ja kukapa sellaista voi vaatiakaan? -- kuinka monta päivää oli kulunut lady Glyden matkan ja tohtorin saapumisen välillä. Hän oli melkein varma siitä, että hän oli puhunut emäntänsä matkasta neiti Halcombelle seuraavana päivänä, mutta nyt, näin pitkän ajan kuluttua, voi hän yhtä vähän varmasti ilmoittaa päivää, jolloin tämä mainitseminen oli tapahtunut, kuin sanoa, minä päivänä lady Glyde oli matkustanut Lontooseen.

Ei hän voinut varmasti määrätä sitäkään, kuinka monta päivää oli kulunut tästä lähdöstä kreivitär Foscon Päiväämättömän kirjeen saapumiseen. Lopuksi oli tohtori, jotta vaikeuksien ja vastoinkäymisten mitta oikein täyttyisi, ollen tilapäisesti sairas, unhottanut tavallisuuden mukaan merkitä kuukauden, viikon ja päivän, jolloin lähetti Blackwater-Parkista oli tullut hänen luoksensa.

Menetettyäni kaiken toivon saada apua herra Dawsonilta, päätin minä matkustaa Knowlesburyyn koettaakseni siellä saada selkoa, minä päivänä sir Percival tuli sinne.

Kova onni näytti kumminkin vainoavan minua! Tultuani Knowlesburyyn huomasin minä, että ravintola oli suljettu ja että suuria ilmoituslistoja huoneuston vuokraamisesta oli liisteröity nurkkiin. Yritys ei ollut kannattanut hyvin rautatien valmiiksi tultua. Uusi aseman lähellä oleva hotelli oli vähitellen vetänyt puoleensa kaikki vieraat, ja vanha ravintola, jossa sir Percival oli majaillut, oli ollut suljettuna noin kaksi kuukautta. Omistaja oli muuttanut kaupungista väkineen ja kalustoineen, mutta mihin hän oli mennyt, ei kukaan voinut oikein sanoa minulle. Neljä eri henkilöä, joilta minä kysyin, vastasi minulle eri tavoin hänen suunnitelmistaan ja yrityksistään Knowlesburystä lähtiessään.

Minulla oli vielä muutamia tunteja jäljellä, ennenkun viimeinen juna lähtisi Lontooseen, ja minä otin postivaunun takaisin Blackwater-Parkiin, aikoen puhua puutarhurin ja portinvartijan kanssa. Jos nämäkään eivät voisi auttaa minua, niin ei minulla ollut tällä kertaa enempää tekemistä, vaan voisin palata kaupunkiin.

Kun minä olin peninkulman päässä puistosta, lähetin minä vaunut pois saatuani ajajalta tietää tien ja jatkoin matkaani jalkaisin taloon.

Poikettuani suurelta maantieltä huomasin minä miehen kävelevän nopeasti edelläni portinvartijan asunnolle päin. Hän oli pieni kasvultaan, puettu huonoon, mustaan pukuun ja kantoi matkareppua kädessään. Päässä oli hänellä tavattoman suuri hattu. Ulkomuodosta päättäen näytti hän minusta lakimiehen kirjurilta. Kun minulla ei ollut halua tutustua hänen kanssaan, pysähdyin minä päästääkseni hänet etenemään. Hän ei ollut kuullut ja hävisi pian silmistäni katsomatta taakseen. Mentyäni hetkistä myöhemmin portista ei hän enää ollut näkyvissä -- ei voinut olla epäiltävää, ett'ei hän ollut tullut taloon.

Portinvartijan tuvassa tapasin minä vain kaksi naista. Toinen heistä oli vanha, toisen tunsin minä heti Marianin kuvauksesta Margaret Porcheriksi.

Kysyin ensin, oliko sir Percival kotona, ja saatuani kieltävän vastauksen, milloin hän oli matkustanut pois. Ei kumpikaan heistä voinut sanoa minulle mitään muuta, kuin että hän oli poistunut kesällä. Margaret Porcherilta en voinut saada mitään muuta vastausta kuin tyhmän hymyilyn ja pään pudistuksia. Vanha näytti hieman paremmin käsittävän, ja minä sain hänen lopulta kertomaan, kuinka sir Percivalin lähtö oli tapahtunut sekä kuinka kamalasti hän oli säikäyttänyt häntä. Hän muisti hyvin, että hänen isäntänsä oli karjunut hänen heti nousemaan ylös ja avaamaan portin, ja kuinka hän oli peljännyt hänen kamalasti kirotessaan -- mutta varmaa päivää, milloin se tapahtui, sitäpä hän ei todellakaan voinut sanoa.

Poistuttuani portinvartijan tuvasta näin minä puutarhurin työskentelevän lähellä sitä. Puhutteluni alussa näytti hän katsovan minua jonkunlaisella epäluulolla. Mutta kun minä mainitsin rouva Michelsonin sinä, joka oli suositellut häntä, alkoi hän varsin halukkaasti keskustella. Mitä me puhelimme toisillemme, ei ole syytä kertoa. Olkoon kylliksi kun mainitsen, että keskustelumme päättyi kuten kaikki muutkin minun yritykseni saada tietää tämä tärkeä päivämäärä. Puutarhuri tiesi, että hänen herransa oli matkustanut pois "yön aikaan jonakin heinäkuun loppupäivänä". -- Siinä kaikki!

Puhuessani hänen kanssaan näin minä mustapukuisen miehen suurine hattuineen tulevan asuinrakennuksesta ja pysähtyvän jonkun matkan päähän meistä sekä edelleen katselevan meitä.

Joitakin epäilyjä hänen asiastaan Blackwater-Parkiin oli minussa jo herännyt. Nämä epäilyt vahvistuivat vielä sen johdosta, ett'ei puutarhuri voinut sanoa, kuka mies oli, ja minä päätin puhutella häntä. Yksinkertaisin kysymys, jonka minä outona voin tehdä, oli sallittaisiinko matkustajain katsella asuinkartanoa. Menin sen vuoksi suoraan miehen luo ja tein tämän kysymyksen.

Hänen ilmeensä ja esiintymisensä ilmaisivat selvään hänen tietävän, kuka minä olin, ja hänen aikomuksensa olevan hakea riitaa kanssani. Hänen vastauksensa oli hävytön, mutta minä olin vakavasti päättänyt olla suuttumatta. Minä otin hänen hyökkäyksensä vastaan mietityllä kohteliaisuudella, pyysin anteeksi huomaamatonta erehdystäni -- jota minä kutsuin "tungettelevaisuudeksi" -- ja poistuin pihalle. Oli aivan kuin olin uskonutkin. Käyntini herra Kyrlen luona oli heti ilmoitettu sir Percival Glydelle, ja mustapukuinen mies oli lähetetty Blackwater-Parkiin, koska odotettiin minun itse paikalla tekevän kuulusteluja. Jos minä olisin antanut hänelle vähintäkään aihetta tehdä kanne tuomioistuimen edessä, olisi minut varmaan heti viety lähimmän maistraatin henkilön luo ja tällä tavoin ehkäisty minun tutkimukseni ja erotettu minut Marianista ja Laurasta ainakin muutamiksi päiviksi.

Minä valmistauduin siihen, että minua vartioidaan matkalla Blackwater-Parkista rautatieasemalle samoinkuin edellisenä päivänä Lontoossa. En voinut kumminkaan huomata, vainottiinko minua vai ei. Voihan olla mahdollista, että mustapukuinen mies vakoili minua -- mutta tiedän varmaan, ett'en nähnyt vilaustakaan hänestä matkalla asemalle tai saapuessani illalla Lontooseen. Tulin kotiin jalkaisin, mutta ennenkun lähestyin omaa oveani, tein minä kierroksen eräälle lähistössä olevalle vähäliikkeisimmälle kadulle ja pysähdyin vähän väliä katsoakseni ympärilleni autiolla kadulla. Tämän tavan suojella itseäni, kun väijytystä oli varottavana, olin oppinut Keski-Amerikan aarniometsissä -- nyt käytin minä sitä hyväkseni samassa tarkoituksessa ja vielä suuremmalla varovaisuudella sivistyneen Lontoon sydämmessä.

Ei mitään, mikä olisi saattanut Marianin levottomaksi, ollut tapahtunut poissa-ollessani.

Hän kysyi innokkaasti, miten matkani oli onnistunut. Kertoessani hänelle päivän tapahtumat, ei hän voinut salata kummastustaan siitä välinpitämättömyydestä, jolla minä puhuin tuloksettomista kuulusteluistani.

Seikka oli todellakin semmoinen, ett'ei tämä vastoinkäyminen millään tavoin saattanut minua alakuloiseksi. Minä olin tehnyt tämän matkan velvollisuudesta odottamatta mitään hyötyä siitä. Siinä mielentilassa, jossa minä siihen aikaan olin, oli minulle melkein rakasta tietää, että taistelu nyt oli rajoitettu kamppailuksi elämästä ja kuolemasta minun ja sir Percival Glyden välillä. Kostontunne sekautui yhäti minun muihin ja parempiin vaikuttimiini, ja minä tunnustan mielihyvällä tunteneeni, että varmin tie -- nykyisin ainoakin -- mikä oli minulla jäljellä voidakseni hyödyttää Lauran asiaa, oli saada se konna jalkoihini, joka oli mennyt naimisiin hänen kanssaan.

Mutta samalla kun minä tunnustan, että minulta puuttui voimaa pitää vaikuttimiani puhtaina kostonhimosta, voin minä totuudenmukaisesti lausua muutamia sanoja puolustuksekseni. Ei koskaan pölähtänyt päähäni mikään halpamielinen laskelma Lauran ja minun vastaisesta yhtymisestäni eikä salaisesta ja persoonallisesta myönnytyksestä, jonka minä voisin kiristää sir Percivalilta, jos minä olisin saanut hänet valtaani. Minä en koskaan sanonut itselleni: "Jos minä onnistun, on varma seuraus menestyksestäni, että teen hänen miehensä kykenemättömäksi hänet uudelleen ryöstämään minulta." Minä en olisi voinut katsoa häneen enkä ajatella tulevaisuutta tuollaisten aikeiden vallitessa mieltäni. Surullinen näky, kuinka hän oli muuttunut muinoisestansa, muutti rakkauteni sellaiseksi sanomattomaksi hellyydeksi, sellaiseksi sääliksi, jota isä tai veli olisi tuntenut ja jota, Jumala sen tietää, minäkin tunsin häntä kohtaan sydämmeni syvyydessä. Minun toiveeni ja harrastukseni eivät nyt ulottuneet kauemmaksi kuin siihen päivään, jolloin hän voittaisi takaisin kaikki, mitä hän oli kadottanut. Siihen, jolloin hän taas olisi kyllin vahva ja onnellinen -- jolloin hän taas voisi katsoa minua kuten muinoisina päivinä ja puhella minulle, kuten hän muinoin oli puhutellut -- siihen päättyivät minun rakkaimmat tulevaisuuden suunnitelmani, minun onnellisimmat ajatukseni.

En ole kirjoittanut näitä sanoja turhamaisen itsetarkastelun houkutuksesta. Tulee pian tapahtumia, jotka antavat lukijalle itselleen tilaisuuden arvostella käytöstäni On vain oikein, että minun virheeni ja mahdolliset ansioni tulevat tunnetuiksi ja sitä ennen verratuiksi.

Seuraavana aamuna Hampshirestä palaamiseni jälkeen kutsuin minä Marianin ylös työhuoneeseeni ja ilmaisin hänelle koko sen suunnitelman, jonka minä olin laatinut hätyyttääkseni sir Percivalia hänen heikosta kohdastaan.

Keino tämän salaisuuden, joka tähän asti oli meille kaikille ollut niin läpitunkematon, löytämiseen oli yhteydessä valkopukuisen naisen kanssa. Nyt voitiin tämä päämäärä voittaa vain Anna Catherickin äidin avulla, ja ainoa keino pakottaa rouva Catherick avonaisesti toimimaan tai puhumaan tästä asiasta riippui siitä, onnistuisiko minun saada tärkeitä tietoja perheestä ja koko seudun olosuhteista keskustelemalla rouva Clementsin kanssa. Tarkoin mietittyäni tulin minä siihen varmaan vakuutukseen, että minun ensin pitäisi kääntyä Anna Catherickin uskollisen ystävän ja suojelijan puoleen.

Ensimmäinen kysymys oli nyt, mistä minun piti etsiä rouva Clements. Ja tässä auttoi minua Marianin terävä-älyisyys. Hän kehotti kirjoittamaan Limmeridgen luona olevaan vuokrataloon -- Todds Corneriin -- ja kysymään, oliko rouva Clements ollut kirjevaihdossa rouva Toddin kanssa viime kuukausien aikana. Kuinka rouva Clements oli erotettu Annasta, emme voineet sanoa, mutta kun tämä kerran oli tapahtunut, tiedusteli edellinen epäilemättä kadonnutta suojattiansa siltä paikkakunnalta, jota tämä enin rakasti -- Limmeridgen seudulta. Minä huomasin, että Marianin ehdotus herätti menestyksen toiveita, ja niin kirjoitin minä saman päivän postissa rouva Toddille.

Odottaessamme vastausta pyysin minä Marianin antamaan minulle tietoja niin paljon kuin mahdollista sir Percivalin perheestä ja hänen aikaisemmasta elämästään. Hän voi vain kertoa, mitä hän itse oli kuullut, mutta hän oli melkein varma sen vähäisen totuudesta, mikä hänellä oli kerrottavana.

Sir Percival oli ainoa lapsi. Hänen isänsä, sir Felix Glyde oli syntymästään saakka kärsinyt kiusallista ja parantamatonta rampuutta ja aikaisimmasta nuoruudestaan kammonut kaikkea seuraelämää. Musiki oli hänen ainoa huvituksensa, ja hän oli ottanut puolisokseen naisen, jolla myöskin oli sama maku ja jolla sanottiin olleen tavattoman suuret musikaliset lahjat. Hän oli vielä verrattain nuori periessään Blackwater-Parkin. Asetuttuaan sinne ei hänellä enemmän kuin hänen rouvallansakaan näyttänyt olevan halua tehdä tuttavuutta seudun muiden tilanomistajain kanssa, eikä kukaan näistä puolestaan koettanut houkutella heitä heidän yksinäisestä kodistaan -- lukuunottamatta seurakunnan pastoria, jonka puuhat päättyivät surullisella tavalla.

Pastori, joka oli ylen kiihkoinen mies, oli saanut kuulla, että sir Felix poistui yliopistosta sen maineisena, että hän politiikassa oli vallankumouksellista tuskin parempi ja uskonnossa harhaoppinen; ja pian saattoi hänen omantunnonmukaisuutensa hänet siihen vakuutukseen, että hänen ehdoton velvollisuutensa oli kehottaa tilanomistajaa seurakunnan kirkossa kuulemaan tervettä oppia saarnattavan. Sir Felix suuttui kovasti papin hyvää tarkoitettavasta mutta huonosti ajatellusta sekaantumisesta ja loukkasi häntä niin karkeasti ja julkisesti, että koko seudun perheet lähettivät vapaaherralle kirjeitä, joissa he suoraan lausuivat paheksumisensa -- niin, vieläpä tiluksen alustalaiset ilmaisivat tyytymättömyytensä niin julkisesti kuin uskalsivat. Sir Felix, jota ei huvittanut maanviljelys ja joka ei rakastanut tätä tilaa eikä ketään siellä elävää ihmistä, selitti, ett'eivät paikkakunnan asukkaat koskaan enää saisi tilaisuutta kiusata häntä ja poistui siitä hetkestä ainiaaksi Blackwater-Parkista.

Oltuaan lyhemmän aikaa Lontoossa matkusti hän puolisoineen mannermaalle eikä koskaan palannut Englantiin. He oleskelivat osaksi Ranskassa, osaksi Saksassa mutta missä tahansa elivätkin, pysyttelivät he aina ankarasti erillään muiden ihmisten seurasta. Heidän poikansa, Percival, syntyi ulkomaalla ja sai siellä kasvatuksensakin yksityisopettajilta.

Hänen äitinsä kuoli ensin; isä muutamia vuosia myöhemmin, 1825 tai 1826. Sir Percival oli aivan nuorena ollut Englannissa pari kertaa, mutta hänen tuttavuutensa herra Fairlie-vainajan kanssa alkoi vasta hänen isänsä kuoltua. Heistä tuli pian hartaat ystävät, vaikka sir Percival harvoin, tuskin koskaan, tällä aikaa oli Limmeridge-Housessa. Herra Fredrik Fairlie oli kenties tavannut häntä pari kertaa herra Philipin seurassa, mutta voidaan sanoa hänen tuskin ollenkaan tunteneen häntä. Sir Percivalin ainoa, harras ystävä perheessä oli Lauran isä.

Kaikkiaan nämä tiedot voin minä saada Marianilta. Mistään merkityksestä eivät ne olleet minun nykyiselle yritykselleni, mutta minä merkitsin ne kumminkin huolellisesti, jos niistä vastaisuudessa voisi olla jotain hyötyä minulle.

Rouva Toddin vastaus, joka oli osoitettu erään toisen kaupunginosan postikonttoriin, oli jo saapunut. Onnetar, joka tähän asti oli ollut meille vastainen, käänsi tästä hetkestä lempeät kasvonsa meihin. Rouva Toddin kirje sisälsi ensimmäiset tiedot, joita me tarvitsimme.

Rouva Clements oli kirjoittanut Todds-Corneriin. Ennen kaikkea oli hän pyytänyt anteeksi sitä pikaista tapaa, jolla hän ja Anna olivat poistuneet ystäväinsä luota -- huomispäivänä minun kohtaukseni jälkeen valkopukuisen naisen kanssa Limmeridgen hautausmaalla; sen jälkeen hän ilmoittanut rouva Toddille Annan katoamisesta ja pyytänyt häntä tiedustelemaan paikkakunnalla, olisiko hävinnyt harhaillut takaisin Limmeridgeen. Tämän ohella oli rouva Clements muistanut ilmoittaa osoitteensa, ja tämän ilmoitti nyt rouva Todd Marianille. Hän oli Lontoossa ja vain puolen tunnin matkan päässä meidän asunnostamme.

Minä seurasin uskollisesti sananlaskua: "Älä anna ruohon kasvaa jalkojesi alla." Jo huomisaamuna läksin minä matkalle koettaakseni saada keskustella rouva Clementsin kanssa. Tämä oli minun ensi askeleeni havaintojen tiellä. Kertomus siitä epätoivoisesta yrityksestä, johon minä olin heittäytynyt, alkaa tästä.

V.

Se osoite, jonka rouva Todd oli lähettänyt meille, johti minut lähellä Grays-Inn-roadia olevan hiljaisen ja vähän huomatun kadun varrella olevaan taloon.

Koputettuani aukasi rouva Clements itse oven. Hän ei näyttänyt enää tuntevan minua ja kysyi, mitä minä halusin. Minä muistutin hänelle kohtaustamme Limmeridgen hautausmaalla enkä unhottanut mainita, että minä juuri olin auttanut Anna Catherickin -- kuten tämä itse oli selittänyt -- välttämään mielisairaalasta toimeenpantua vainoa. Tämä oli ainoa keino voittaa rouva Clementsin luottamus. Hän muisti kaikki ja pyysi minua astumaan hänen vierashuoneeseensa, ollen varsin innokas kuulemaan, toisinko minä joitakin tietoja hänelle Annasta.

Olisi ollut minulle mahdotonta esittää hänelle asianlaita menemättä yksityiskohtiin, joiden uskominen vieraalle olisi ollut vaarallista. Minä varoin siis tarkasti herättämästä hänessä vääriä toiveita ja sanoin hänelle, että käyntini aiheena oli saada selville ne henkilöt, jotka todellakin olivat vastuunalaisia Annan katoamisesta. Välttääkseni itsenuhteluita lisäsin minä myöskin, ett'en minä voinut vähintäkään toivoa löytää häntä uudelleen; että minä päinvastoin uskoin, ett'emme koskaan enää saisi nähdä häntä tässä elämässä ja että minun pääasiallinen harrastukseni tässä asiassa oli hankkia kahdelle miehelle, joiden minä epäilin poistaneen hänet tieltään ja joiden rikollisesta toiminnasta minä ja muutamat minun rakkaat ystäväni olivat kärsineet törkeän vääryyden, hyvin ansaittu rangaistus, Selitettyäni asian näin pyysin minä rouva Clementsiä itseään miettimään, eikö meillä molemmilla ollut sen ajamisessa yhtä suuri harrastus, vaikka meillä olikin erilaiset vaikuttimet, ja kysyin häneltä, oliko hänellä mitään sitä vastaan, että hän antaisi minulle ne tiedot, jotka hän mahdollisesti voi antaa.

Rouva-raukka oli aluksi liian mielenliikutuksissaan ja hämmentynyt voidakseen oikein ymmärtää minun sanojeni merkitystä. Hän voi vain vastata, että hän mielellään tahtoi sanoa minulle kaikki, mitä minä halusin, palkkioksi siitä hyvyydestä, jota minä olin Annalle osoittanut. Mutta hän pyysi minua auttamaan häntä pysymään tolalla ja sanomaan, mistä minä toivoisin hänen alkavan.

Tietäen kokemuksesta, että paras tapa saada selvä ja oikea kertomus henkilöiltä, jotka eivät ole tottuneet järjestämään ajatuksiansa, oli antaa heidän alkaa aivan alusta, pyysin minä rouva Clementsin ensin sanomaan minulla mitä oli tapahtunut heti hänen poistuttuaan Limmeridgestä, ja varovasti kysellen saatoin hänet kohta kohdaltaan aina siihen aikaan asti, jolloin Anna oli kadonnut.

Niiden tietojen pääasiallinen sisällys, jotka minä siten sain, oli seuraava:

Lähdettyään vuokratalosta, Todds-Cornerista, olivat rouva Clements ja Anna samana päivänä matkustaneet Derbyhyn ja siellä Annan takia viipyneet yhden viikon. Sen kuluttua olivat he jatkaneet matkaa Lontooseen ja eläneet siellä toista kuukautta rouva Clementsin silloisessa asunnossa, mutta olivat he sittemmin jostain syystä vaihtaneet kortteeria. Annan pelko joutua ilmi Lontoossa ja sen läheisyydessä, jos he uskaltaisivat mennä ulos, selveni vähitellen rouva Clementsillekin, ja hän päätti muuttaa erääseen Englannin syrjäisimpään kaupunkiin, Lincolnshiressä olevaan Grimsbyhyn, jossa hänen miesvainajansa oli viettänyt koko aikaisemman ikänsä. Hänen sukulaisensa, jotka olivat arvossa pidettyjä porvareita, asuivat vielä kaupungissa. He olivat aina osoittaneet rouva Clementsille suurta hyväntahtoisuutta, eikä hän mielestään voinut keksiä parempaa keinoa kuin matkustaa sinne ja pyytää sukulaisiltaan hyviä neuvoja. Anna ei tahtonut kuulla puhuttavankaan palaamisesta hänen äitinsä luo Welminghamiin, koska hänet sieltä olisi viety mielisairaalaan ja koska sir Percival varmaan olisi etsinyt häntä sieltä. Tässä väitteessä oli paljon totta, ja rouva Clements tunnusti, ett'ei sitä täydellä syyllä voitu kieltää.

Grimsbyssä alkoivat ensimmäiset vakavat taudinoireet ilmetä Annassa. Ne ilmenivät siihen aikaan, kun uutinen lady Glyden avioliitosta oli sanomalehdissä ja siten oli joutunut Annan tietoon.

Lääkäri, jonka hoitoon Anna uskottiin, huomasi heti, että tauti oli vaikea sydänvika. Tauti kesti kauan, voivutti hänen voimansa ja palasi uudelleen, vaikka silloin tällöin lievempänä. Tästä syystä viipyivät he koko edellisen puolen uutta vuotta Grimsbyssä ja olisivat viipyneet epäilemättä siellä vielä kauemminkin, ellei Anna äkkiä olisi päättänyt uskaltautua Hampshireen koettaakseen saada yksityisesti keskustella lady Glyden kanssa.

Rouva Clements koitti kaikin voimin houkutella häntä luopumaan niin vaarallisesta ja kummallisesta yrityksestä. Mutta Anna oli itsepäinen ja ilmoitti syyksi, että uskoi pian kuolevansa ja että hänellä oli jotakin mielessä, mikä hänen täytyi mistä hinnasta tahansa ilmoittaa salaa lady Glydelle. Hänen päätöksensä täyttää tämä tehtävä oli niin järkähtämätön, että hän selitti ehdottomasti aikovansa matkustaa yksin Hampshireen, jos rouva Clementsille olisi vastenmielistä seurata häntä. Lääkäri, jolta kysyttiin neuvoa, selitti, että hänen toiveittensa sitkeä vastustaminen luultavasti voisi aiheuttaa uuden, kenties kuoleman tuottavan kohtauksen. Sen johdosta suostui rouva Clements pakkoon ja antoi vielä kerran, vaikka aavistaen synkästi tulevia vaaroja, Annan seurata omaa päätänsä.

Matkalla Lontoosta Hampshireen huomasi rouva Clements, että eräs heidän matkatovereistaan tunsi hyvin Blackwater-Parkin ympäristön ja voi ilmoittaa hänelle kaikki tiedot, joita hän tarvitsi. Tällä tavoin sai hän tietää, että ainoa paikka, johon he voivat matkustaa tulematta liian likeiseen ja vaaralliseen naapuruuteen Blackwater-Parkin kanssa, oli Sandon-niminen suuri kylä. Matkaa sieltä sir Percivalin tilukselle oli kolme neljä peninkulmaa -- ja tämän matkan oli Anna kävellyt joka kerran, kuin hän oli nähty järven läheisyydessä.

Niinä muutamina päivinä, jotka he olivat olleet Sandonissa joutumatta huomatuiksi, olivat he asuneet jonkun matkaa kylästä hiljaisen, vakavan lesken luona, jolla oli huone vuokrattavana ja jonka vaiteliaisuuden rouva Clements oli parhain tavoin koettanut voittaa ainakin ensimmäisen viikon ajaksi. Hän oli myöskin kaikin tavoin koettanut Annaa puhutella ilmaisemaan asiansa ensin kirjeellisesti lady Glydelle.

Nimetön kirje, joka lähetettiin Limmeridgeen, oli kumminkin saanut Annan tällä kertaa päättämään esittämään asiansa suullisesti ja päätöksensä mukaan itsepäisesti menemään yksin.

Mutta rouva Clements seurasi häntä kumminkin salaa joka kerta, kun hän meni järvelle -- uskaltamatta tulla kumminkaan niin lähelle venehuonetta, että olisi voinut todistaa, mitä siellä tapahtui. Kun Anna viime kerran palasi sieltä, oli päiväinen, väsyttävä ja liian pitkä kulkeminen yhdessä sen mielenliikutuksen kanssa, jota hän oli kokenut, tuottanut hänelle uuden kohtauksen. Rouva Clementsin surulliset aavistukset toteutuivat -- vanha sydäntauti uusiutui, ja Annan täytyi laskeutua sairasvuoteeseen.

Tässä vaikeassa asemassa tiesi rouva Clements kokemuksesta, että kaikista ensin oli koetettava Annaa rauhoittaa. Sen tähden läksi hän itse huomispäivänä järven rannalle koettaakseen tavata lady Glydeä -- joka varmaankin, Annan sanain mukaan, tekisi jokapäiväisen kävelynsä venehuoneelle -- ja rukoillakseen, että hän salaa tulisi mukaan heidän Sandonissa olevaan asuntoonsa. Kun hän tuli puiston laitaan, kohtasi hän, ei lady Glydeä, mutta suuren ja lihavan, vanhan herran, jolla oli kirja kädessä -- sanalla sanoen: kreivi Foscon.

Katsottuaan tarkkaavasti häntä oli kreivi kysynyt, odottiko hän saada tavata jotakin täällä, ja ennenkun hän ennätti vastata mitään, lisäsi hän, että hän oli täällä lausuakseen lady Glyden tervehdyksen, mutta ett'ei hän ollut oikein varma, oliko rouva Clements oikea henkilö, jolle se olisi esitettävä.

Tämän jälkeen oli rouva Clements uskonut kreiville asiansa ja pyytänyt hänen viemään tervehdyksen lady Glydelle, että hän tulisi rauhoittamaan Annan levottomuutta. Kreivi oli varsin ystävällisesti ja halukkaasti luvannut täyttää tämän pyynnön. Tervehdys, sanoi hän, oli mitä suurimmasta merkityksestä. Lady Glyde kehotti Annaa ja hänen hyvää ystäväänsä niin pian kuin mahdollista palaamaan Lontooseen, koska hän oli aivan vakuutettu siitä että sir Percival saisi heidät kiinni, jos he olisivat kauemmin Blackwater-Parkin läheisyydessä. Lyhyen ajan kuluttua matkustaisi lady Glyde itse Lontooseen, ja jos rouva Clements ja Anna tahtoisivat ensin mennä sinne ja jättää hänelle osoitteensa, saisivat he nähdä tai kuulla hänestä neljäntoista päivän kuluessa. Kreivi lisäsi jo koettaneensa antaa ystävällisen varotuksen, mutta Anna oli niin peljästynyt joutua oudon kanssa puheisiin, ett'ei hän ollut voinut saada häntä kuulemaan hänen puhettaan eikä päässyt lähestymään häntä.