Part 1

VALKOPUKUINEN NAINEN II

Kirj.

Wilkie Collins

Suomentanut Aukusti Airanne

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1908.

SISÄLLYS:

Aatelismies _Fredrik Fairlien_, Limmeridge-Housesta, jatkama kertomus. Luku I.

_Elisa Michelsonin_, Blackwater-Parkin taloudenhoitajattaan jatkama kertomus. Luvut I-II.

_Useiden eri todistajain jatkama kertomus_.

1. _Hester Pinhornin_, kreivi Foscon palveluksessa olevan keittäjättären todistus. 2. Lääkärin todistus. 3. Jane Gouldin todistus. 4. Hautakiven todistus. 5. Walter Hartrightin todistus.

_Walter Hartrightin_ jatkama kertomus. Luvut I-X.

_Rouva Catherickin_ jatkama kertomus.

_Walter Hartrightin_ jatkama kertomus. Luvut XI-XVII.

Kertomusta jatkaa _Isidor Ottavio Baldassare Fosco_.

_Walter Hartrightin_ lopettama kertomus. Luvut I-II.

Aatelismies Fredrik Fairlien,

Limmeridge-Housesta, jatkama kertomus.

I.

On elämäni suuri onnettomuus, ett'ei kukaan tahdo antaa minun olla rauhassa. Miksi -- sitä kysyn minä kaikilta ihmisiltä -- miksi täytyy juuri minua kiusata? Mutta ei kukaan vastaa, eikä kukaan anna minun olla rauhassa. Sukulaiset, ystävät, vieraat -- kaikki vehkeilevät minun lepoani vastaan. Mitä minä olen tehnyt? Minä kysyn itseltäni, minä kysyn kamaripalvelijaltani Louikselta monta kertaa päivään -- mitä minä olen tehnyt? Ei kukaan voi sanoa sitä. Varsin ihmeellistä!

Viimeinen mieliharmi, joka on kohdannut minua, on tämän kertomuksen aihe. Voiko mies, jolla on minun hermosairauteni, kirjoittaa kertomuksia? Esittäessäni kumminkin tämän varsin järkevän väitteen sanotaan minulle, että jotkut ikävät tapahtumat, jotka koskevat veljentytärtäni ja joista minäkin olen tietänyt, tekevät juuri minut oikeaksi henkilöksi kuvaamaan ne. Ja minua uhataan -- jos minä kieltäydyn suorittamasta tätä ponnistusta vaativaa työtä -- seurauksilla, joita minä en voi ajatella ilman kovinta hermokipua. Ei tarvita todellakaan mitään sellaista uhkausta. Onnettoman sairauteni takia heikontuneena ja perhesurujen murtamana olen minä aivan kykenemätön mihinkään vastarintaan. Jos minua ahdistetaan, niin käytetään arvottomalla tavalla minun heikkouttani hyväksi, ja minä myönnyn heti. Minä koetan muistaa, mitä voin panemalla vastalauseen -- ja kirjoittaa, mitä voin, panemalla myöskin vastalauseen, mutta minä en voi muistaa tai kirjoittaa, se täytyy Louiksen muistaa ja kirjoittaa puolestani. Hän on aasi, ja minä olen sairas -- on siis luultavaa, että me teemme kaikenlaisia erehdyksiä. Mikä nöyryytys!

Minua on kehotettu tarkoin muistamaan päivä ja tunti, jolloin nämä tapahtumat ovat sattuneet. Laupias kaitselmus! Kuinka minä, joka en koskaan ole ollut selvillä ajasta, voisin nyt alkaa jotakin sellaista?

Minä olen kysynyt Louikselta. Hän ei ole aivan niin suuri aasi, kuin minä tähän asti olen luullut. Hän muistaa, milloin se tapahtui, noin parin päivän seuduille -- ja minä muistan henkilön nimen. Aika oli heinäkuun puolivälissä ja nimi -- minun mielestäni sangen mauton ja yksinkertainen -- Fanny.

Heinäkuun puolivälissä lepäsin minä siis eräänä päivänä kuten tavallisesti kaikenlaisten taiteen mestarituotteiden ympäröimänä, joita minä olen koonnut itselleni kasvattaakseni seudun barbaarisen väestön makua. Eli toisin sanoen minulla oli ympärilläni valokuvia piirroksista ja rahoista, jotka minä näinä päivinä aion lahjoittaa -- valokuvat nimittäin, jos raskas englannin kieli sallii minun lausua edes jonkunkaan ajatuksen -- Carlislen akatemialle -- ikävä paikka muutoin -- tarkoituksella jalostaa sen jäsenien makua, heistä kun joka sielu on barbaari ja vandaali! Olisi todellakin luullut voivansa toivoa, että gentlemanin, joka on tekemäisillään maamiehilleen suuren arvokkaan lahjoituksen, pitäisi olla viimeinen tässä maailmassa, jota täytyy kiusata yksityisillä vastoinkäymisillä ja perheasioilla. Mutta ett'ei asianlaita ole niin, sen voin omasta kokemuksestani vakuuttaa.

Kumminkin istuin minä nyt siinä arvokkaat taideaarteeni ympärilläni ja suuresti kaivaten rauhaista aamua.

Mutta juuri kun minä tarvitsen lepoa, oli luonnollista, että Louiksen täytyi tulla sisään. Yhtä luonnollista oli sekin, että minä kysyin, mitä pirua hän uskalsi näyttäytyä silmieni edessä minun soittamattani. Minä kiroilen harvoin -- se on säädytön tapa -- mutta kun Louis vastasi minulle irvistämällä, pidin minä aivan luonnollisena pyytää häntä laputtamaan hiiden tuuttiin!

Tämän jyrkän kohtelutavan onnistuu aina, mikäli minä olen huomannut, saattaa alempisäätyiset ihmiset järkiinsä. Se onnistui Louikseenkin nähden. Hän lakkasi irvistämästä ja kertoi minulle nuoren henkilön seisovan ulkona ja pyytävän päästä puhumaan kanssani. Hän lisäsi palvelusväen tavallisella lörpötteleväisyydellä, että henkilön nimi oli Fanny.

"Mikä Fanny?"

"Lady Glyden kamarineito, sir."

"Mitä tahtoo lady Glyden kamarineito minulta?"

"Kirje, sir --"

"Mene hakemaan se."

"Hän kieltäytyi jättämästä sitä kellekään muulle kuin Teille itsellenne, sir."

"Kuka on antanut hänelle kirjeen?"

"Neiti Halcombe, sir."

Kuullessani neiti Halcomben nimen myönnyin minä samana hetkenä. Minun tapanani on myöntyä aina perään, kun neiti Halcombe on vain asiassa. Kokemus on osoittanut minulle, että se säästää koko joukon rähinää. Myönnyin nytkin. Ah, tuo rakas Marian!

"Laske lady Glyden kamaripalvelija sisään, Louis. Mutta odotapas! Kuulitko, narisevatko hänen kenkänsä?"

Olin pakotettu tekemään hänelle tämän kysymyksen. Narisevat kengät saattavat minut aina mitä valitettavimpaan heikkouden tilaan koko päiväksi. Minä olin kyllä antautunut vaivaan nähdä tuo nuori henkilö, mutta en silti ollenkaan sallinut hänen kenkiensä tuottaa minulle hermokivun puuskausta. Minunkin kärsivällisyydelläni on rajansa.

Louis vakuutti varmasti, että hänen kenkiinsä voitiin luottaa. Minä viittasin kädelläni. Hän toi Fannyn sisään. Tarvitseeko minun mainita, että hän ilmaisi noloutensa puremalla huuliansa yhteen ja hengittämällä kovin nenänsä kautta? Niille, jotka ovat tutkineet alempain luokkain naisia, ei minun ainakaan tarvitse tehdä sitä.

Mutta tahdon kumminkin olla rehellinen tyttöä kohtaan -- hänen kenkänsä eivät narisseet. Voiko kukaan sanoa minulle, miksi palvelusväkeen kuuluvilla nuorilla naisilla aina on käsihikeä? Miksi heillä aina on lihavat nenät ja laihat posket? Miksi heidän kasvonsa ilme on niin epämääräinen varsinkin silmäluomien kulmissa? Minä en itse ole mikään varma ajattelemaan asiaa syvämietteisesti, mutta minä lykkään sen niille miehille, jotka työskentelevät tällaisten kysymysten ratkaisemisessa. Miksi emme seuraa useampia malleja nuorten palvelevain henkilöiden kasvattamista varten?

"Teillä on kirje minulle neiti Halcombelta? Olkaa hyvä, pankaa se pöydälle, älkääkä lyökö mitään kumoon. Kuinka neiti Halcombe voi?"

"Kiitos, varsin hyvin, sir."

"Ja lady Glyde?"

Minä en saanut vastausta. Hänen kasvoilleen tuli sama epämääräinen ilme, ja minä luulen hänen alkaneen itkeä. Olen varma, että jotakin kosteaa, näkyi silmien ympärillä -- kyyneleitäkö vai hikoilua. Louis, jolta olen kysynyt neuvoa, uskoo sen olleen kyyneleitä. Hän on samasta yhteiskuntaluokasta ja hänen täytyy parhaiten tietää se. Me otaksumme siis, että ne olivat kyyneleitä.

Lukuunottamatta niitä tilaisuuksia, jolloin jalostava taide nerokkaasti esittää ne kaunistetussa valossa, tunnen minä suurta vastenmielisyyttä kyyneleitä kohtaan. Kyyneleet eivät ole, anatomian mukaan, mitään muuta kuin ruumiin nesteiden eristymistä. Minä voin hyvin käsittää, että sellainen eristyminen voi olla terveellinen tai vahingollinen, mutta tunteen näkökannalta en minä voi huomata siinä mitään mieltäkiinnittävää. On kyllä mahdollista, että minä, kun kaikki sellaiset prosessit minussa ovat epäjärjestyksessä, olen hieman ennakkoluuloinen. Olkoon kuinka tahansa, sen tiedän kumminkin, että minä tässä tilaisuudessa käyttäydyin kaikella mahdollisella arvokkaisuudella ja hienotunteisuudella. Minä suljin silmäni ja sanoin Louikselle:

"Koeta ottaa selvä, mitä hän tarkoittaa."

Louis koetti, ja nuori nainen koetti myöskin. Heidän onnistui hämmentää toisensa siihen määrään, että minun täytyy todellakin tunnustaa sen huvittaneen minua. Minä luulen melkein lähettäväni heitä hakemaan ollessani ensi kerran huonolla tuulella. Olen juuri esittänyt Louikselle tämän ehdotuksen. Merkillistä kyllä ei se näyttänyt miellyttävän häntä. Sitä hölmö-raukkaa!

Varmaankaan ei voitane pyytää, että minun pitäisi toistaa kamarineidon selitys kyyneleistään ja minun sveitsiläisen palvelijani tulkinta sen johdosta. Asia on täysin mahdoton. Kenties voisin minä esittää oman käsitykseni siitä, mitä hän sanoi. Kelpaako se? Niin totta tosiaan, otaksutaan sen kelpaavan!

Luullakseni alkoi hän sanomalla Louiksen kautta minulle, että hänen isäntänsä oli eroittanut hänet emäntänsä palveluksesta. (Ole hyvä, ota huomioon tässä tuon nuoren ihmisen merkillinen ajatuksen juoksu. Oliko se minun vikani, että hän oli menettänyt paikkansa?) Saatuansa eron oli hän mennyt majataloon nukkuakseen siellä yön. (En pidä majataloista -- miksi tarvitsee minun tuokin tietää?) Kello 6 ja 7 välillä illalla oli neiti Halcombe saapunut sinne sanomaan hänelle jäähyväiset ja oli silloin antanut hänelle kaksi kirjettä -- toisen minulle ja toisen eräälle lontoolaiselle herralle. (Minä en ole mikään lontoolainen herra -- piru vieköön Lontoon herran!) Hän oli tarkoin pistänyt molemmat kirjeet rintaansa vasten (mitä minulla on tekemistä sen asian kanssa?); hän oli tuntenut itsensä taas varsin onnettomaksi neiti Halcomben mentyä hänen luotaan; hän ei-ollut voinut pakottautua syömään eikä juomaan, ennenkun aika oli mennä levolle, ja silloin, kun kello oli lähes 9, luuli hän tahtovansa juoda kupin teetä. (Pitääkö minun nyt tehdä selvää sellaisesta tyhmästä lörpötyksestä, joka alkaa onnettomuudella ja päättyy teekupilla?) Juuri kun hän oli lämmittämäisillään kannua (minä kirjoitan sanat Louiksen mukaan, joka sanoo tietävänsä, mitä ne merkitsevät ja tahtovansa selittää ne -- tiuskasen hänelle periaatteesta) -- juuri kun hän lämmitti kannua, avattiin ovi ja hän ällistyi (taaskin hänen oma sanansa) nähdessään pienen majatalon vierashuoneessa hänen armonsa kreivittären. Minä merkitsen kamarineidon tavan mainita sisareni arvonimi erikoisella mielihyvällä. Rakas sisarraukkani on ikävä nainen, joka meni naimisiin ulkolaisen kanssa. Mutta palaan kertomukseen: ovi avattiin: hänen armonsa, kreivitär astui vierashuoneeseen, ja nuori nainen ällistyi. Varsin kummallista!

Minun täytyy todellakin levätä hieman, ennenkun minä voin jatkaa. Kun minä olen hetkisen suljetuin silmin nojannut taaksepäin tuolissani, ja Louis on huuhtonut pakottavia ohimoparkojani eau de Golognella, voin minä kenties jatkaa.

Hänen armonsa kreivitär --

Ei. Minä voin kyllä ajatella selvästi, mutta en istua ylhäällä. Minun täytyy laskeutua pitkäkseni ja sanella. Louis ääntää varsin epämiellyttävästi, mutta hän tuntee kielen ja voi kirjoittaa. Sehän soveltuu hyvin!

Hänen armonsa kreivitär selitti odottamattoman saapumisensa majataloon siten, että hän oli tullut vielä tuomaan erään tiedon neiti Halcombelta, jonka tämä oli kiireessä unhottanut. Nuori nainen odotti huomaavasti saada kuulla terveisiä, mutta kreivitär ei näyttänyt halukkaalta esittämään niitä, ennenkuin Fanny olisi juonut teensä. (Aivan sisareni ikävän tavan mukaista!) Hänen armonsa oli aivan käsittämättömän ystävällinen ja piti tavatonta huolta, että Fanny saisi teensä juoduksi (varsin erilaista sisareni esiintymistavalle!) ja sanoi: "Tiedän varmaan, tyttöraukkani, että tarvitset teesi. Voimme jättää terveiset myöhemmäksi. Kas niin, tule nyt, jollei muu voi saada sinua juomaan sitä, niin minä itse laitan teen ja juon kupillisen kanssasi". Minä tahdon muistella, että nämä olivat hänen omat sanansa -- hassua kyllä -- jotka nuori nainen minun läsnä-ollessani toisti. Varmaan muistan, että kreivitär pysyi päätöksessään laittaa tee ja että hän laski hullun alentuvaisuutensa menemään niin pitkälle, että joi itse kupillisen ja ojensi toisen Fannylle. Tyttö joi teensä ja vakuuttaa itse, että hän vietti juhlallista tapausta kadottamalla 5 minuuttia myöhemmin tajuntansa ensi kerran elämässään. Tässä käytän minä taas hänen omia sanojaan. Louis sanoo niitä seuranneen uuden liikanaisten nesteiden eristymisen silmistä. Minä en voi itse lausua mielipidettäni asiasta. Oli tarpeeksi ponnistusta minulle kuulla hänen puhettaan, ja minä suljin silmäni.

Mihinkä minä lopetinkaan? Ah, niin! -- hän pyörtyi juotuaan kupillisen teetä kreivittären kanssa -- muutoin asia, joka oli herättänyt minun huomiotani, jos minä olisin ollut hänen lääkärinsä; mutta kun minä nyt en ollut lääkäri, vaivasi minua kuulla puhuttavan vain siitä eikä mistään muusta. Tultuansa tajuntaansa puoli tuntia myöhemmin oli hän sohvalla yksin emäntänsä kanssa. Kreivitär, joka sanoi tulevan myöhäiseksi viipyä kauempaa majatalossa oli mennyt tiehensä niin pian kun Fanny alkoi näyttää selviytymisen merkkejä; emäntä oli sittemmin ollut kyllin hyvä saattaakseen hänet makuuhuoneeseen.

Jäätyänsä yksin oli hän koetellut rintaansa (varsin vastenmielistä olla taasen pakotettu lausumaan tämä osa hänen kertomustaan;) ja löytänyt aivan oikein sitä vastaan kätkettynä molemmat kirjeet, vaikka merkillisesti rutistuneina. Yöllä oli hän tuntenut huimaavan päätänsä, mutta oli kumminkin noussut kyllin aikaisin ylös lähteäkseen matkalleen. Hän oli Lontooseen tultuaan vienyt postiin tuolle tuntemattomalle herralle, josta puhuminen kiusaa minua, menevän kirjeen; toisen oli hän jättänyt minun käsiini, kuten käskettykin oli. Tämä oli puhdas totuus ja vaikka hän ei voinut syyttää itseään mistään tahallisesta laiminlyönnistä, niin tunsi hän kumminkin itsensä perinpohjin levottomaksi ja pyysi edes sanankin neuvoksi ja lohdutukseksi. Tässä tarkoittaa Louis, että kyyneleet alkoivat taasen vuotaa. On varsin mahdollista, mutta paljon suuremmasta merkityksestä on, että minä juuri tässä hänen puheensa kohdassa menetin kärsivällisyyteni, avasin silmäni ja kysyin:

"Mitä tällä kaikella tarkoitetaan?"

Veljentyttäreni käsittämätön kamarineito tuijotti minuun eikä vastannut sanaakaan.

"Koeta selvittää minulle tämä", sanoin minä palvelijalleni. "Käännä tuo laverrus minulle."

Louis koetti ja alkoi kääntää. Toisin sanoen: hän syöksyi erehdysten ja hämmennyksen pohjattomaan kuiluun, ja nuori nainen hänen mukanaan. Minä en voi todellakaan muistaa, milloin minulla olisi ollut niin hauskaa. Minä annoin heidän mennä niin pitkälle, kuin minulla oli jotain huvia siitä; sitten ponnistin minä voimiani ja autoin heidät oikealle tolalle jälleen.

Minun tarvitsee tuskin mainita, että minun sekautumiseni saattoi minut varsin pian saamaan selville nuoren naisen lausuntojen tarkoituksen.

Huomasin hänen olevan levottoman, koska ne tapahtumat, jotka minä juuri olin saanut kuulla, olivat ehkässeet häntä saamasta niitä erikoisia tietoja, jotka neiti Halcombe oli uskonut kreivittären esitettäväksi. Hän pelkäsi näiden tietojen olevan suuriarvoisia hänen emäntänsä onnelle. Hänen pelkonsa sir Percivalia kohtaan oli estänyt hänet menemästä myöhään illalla Blackwater-Parkiin ottaakseen selvää niistä, ja neiti Halcomben ankara kehoitus, ett'ei hän millään ehdolla laiminlöisi huomisaamun junaa, oli ehkässyt häntä viipymästä seuraavaan päivään. Hän toivoi hartaasti, ett'ei tuo hänen onneton pyörtymisensä saisi aikaan niin pahoja seurauksia, että hänen hyvä emäntänsä katsoisi hänen laiminlyöneen tai olleen huolimattoman, ja hän tahtoi nöyrästi pyytää minun neuvoani, pitäisikö hänen kirjoittaa neiti Halcombelle, kertoa hänelle, kuinka oli käynyt ja pyytää kirjallisesti kysymyksessä olevia tietoja. Jätän tämän yksinkertaisen lörpötyksen enemmittä selityksittä. Minua on kehoitettu kirjoittamaan se. Niin kohtuuttomalta kuin saattaa kuuluakin, on kumminkin ihmisiä, jotka panevat enemmän painoa siihen, mitä veljentyttäreni kamarineito sanoi tässä tilaisuudessa minulle, kuin mitä minä sanoin hänelle. Hassu erehdys, kunniani kautta!

"Olisin hyvin kiitollinen, sir, jos Te hyväntahtoisesti tahtoisitte neuvoa minua, mitä minun pitäisi tehdä", huomautti nuori nainen.

"Antakaa nyt asian olla, niinkuin se on", sanoin minä ja koetin sovittaa esitystapaani kuulijani ymmärryksen mukaan. "Minä annan asian aina olla, niinkuin se on. -- Onko vielä mitään?"

"Jos Teidän mielestänne, sir, kirjoittaessani tekisin liian vapaasti, niin en mistään hinnasta maailmassa tahtoisi kirjoittaa. Mutta minä toivon niin hartaasti kaikin tavoin uskollisesti palvella emäntääni --"

Alempaan luokkaan kuuluvat ihmiset eivät koskaan käsitä milloin taikka kuinka heidän on poistuttava huoneesta. He odottavat aina, että heitä paremmat henkilöt auttaisivat heidät ulos. Minä arvelin nyt jo olevan oikean ajan auttaa ulos tuo nuori henkilö. Se onnistui kahdella hyvin sopivalla sanalla:

"Hyvää huomenta!"

Jotakin oli tämän kummallisen tytön sisä- tai ulkopuolella, joka narisi minun sanoessani tätä. Louis, joka katseli häntä (sitä minä en tehnyt), sanoo että hänen niiatessaan narisi. Varsin merkillistä! Oliko se hänen kenkänsä, kureliivinsä vai polvensa? Louis luulee hänen kureliivinsä narisseen. Todellakin varsin ihmeellistä!

Niin pian kuin minä jäin yksin, nukuin minä hetkisen -- minä tarvitsin todellakin levätä. Herättyäni muistin minä kalliin Marianin kirjeen. Jos minä olisin voinut aavistaa sen sisällön, en minä varmaankaan olisi avannut sitä. Mutta kun minä onnettomuudekseni en vähintäkään epäillyt, luin minä kirjeen. Seuraus oli sietämätön hermokipu koko päiväksi.

Minulla on luonnostaan mukautuvaisin luonne maailmassa -- minä unhotan mielelläni toisten itsevanhurskauden enkä anna minkään loukata itseäni. Mutta, kuten minä jo olen huomauttanut, on raja minunkin kärsivällisyydelläni. Minä panin pois Marian kirjeen ja uskoin olevani -- uskoin todellakin olevani arvottomasti kohdeltu mies.

Minä toivon saavani huomauttaa. Luonnollisesti koskee huomautus kysymyksessä-olevaa ikävää asiaa -- muutoin en olisi sallinut tulla sen tähän paikkaan.

Ei ole mitään, joka esittäisi ihmisten ilkeän itsekkäisyyden niin voimakkaassa valossa, kuin tapa, jolla kaikkien yhteiskuntaluokkain naimisissa-olevat ihmiset kohtelevat naimattomia. Kun on näyttäytynyt kyllin kohtuulliseksi ja itsensä-kieltäväksi ollakseen omalla perheellä lisäämättä jo liikaväestön rasittamaa yhteiskuntaa, niin valitsevat naineet ystävät, jotka eivät ole olleet yhtä vaatimattomia ja itsensä-kieltäviä, mitä ihmisvihollisimmalla tavalla naimattoman uskottuna ottamaan osaa heidän perheellisiin huoliinsa ja ystävänä suojaamaan kaikkia heidän lapsiansa. Miehet ja vaimot puhuvat avioliiton huolista -- vanhat pojat ja vanhat, naimattomat tädit saavat kantaa ne. Kuinka on esimerkiksi minun laitani? -- Olin kyllin viisas jäädäkseni naimattomaksi; rakas veljeni, Philip, oli tyhmä mennäkseen naimisiin. Mitä tekee hän tuntiessaan olevansa valmis kuolemaan. Niin, hän jättää tyttärensä minulle. Hän on sievä tyttö -- vastuu tulee siis varsin vaivaloiseksi. Miksi juuri panna se minun hartioilleni? Siksi, että minä poikamiehenä olen velkapää vapauttamaan naineet sukulaiseni kaikista heidän huolistaan. Minä teen parhaani täyttääkseni sen vastuunalaisuuden, jonka minun veljeni on suvainnut asettaa minulle -- sanomattomain rettelöimisten ja vaikeuksien jälkeen naitan minä veljentyttäreni miehelle, jonka isä on valinnut hänelle. Hän ei tule toimeen miehensä kanssa, ja vastenmielisiä suhteita on seurauksena. Mihin ryhtyy hän nyt näiden ikävyyksien johdosta? Niin, hän siirtää ne minulle. Ja miksi? Niin, siksi, että minä viattoman poikamies-ominaisuuteni takia olen velvollinen kantamaan kaikkien naineiden sukulaisteni vastoinkäymiset. Surkuteltava poikamiehen asema! Surkuteltava ihmiskunta!

Tarvitsen tuskin sanoa, että Marianin kirje sisälsi uhkauksen minua vastaan. Kaikki ihmiset vihaavat minua. Kaikkien kauhujen pitäisi kohdata minun valittua päätäni, jos minä epäilisin antaa Limmeridge-Housen turvapaikaksi veljentyttärelleni ja hänen surulliselle kohtalollensa. Otin kumminkin vapauden epäröidä hieman.

Olen maininnut pitäneeni tähän asti sääntönä myöntyä kaikkiin Marianin päähänpistoihin välttääkseni vastenmielisyyksiä. Mutta tässä tapauksessa olivat seuraukset, joita voitiin odottaa hänen varsin ajattelemattomasta ehdotuksestaan, sellaisia, että minun täytyi miettiä hieman asiaa. Jos minä antaisin Limmeridge-Housen pakopaikaksi lady Glydelle, niin mitä varmuutta olisi minulla siitä, ett'ei sir Percival seuraisi häntä, raivoisan vihaisena minulle siitä, että minä olen ottanut hänen vaimonsa suojelukseeni? Minä näin sotkeutuvani sellaiseen vaikeuksien ja ikävyyksien labyrinttiin, jos minä suostuisin tähän pyyntöön, että päätin miettiä tarkoin asiaa. Minä kirjoitin siis Marianille pyytääkseni häntä -- hänellä kun ei ollut miestä kieltämässä -- saapumaan itse luokseni saadakseni neuvotella hänen kanssaan asiasta. Jos hän silloin minun tyytyväisyydekseni voisi kumota minun vastaväitteeni, vakuutin minä hänelle suurimmalla mielihyvällä tahtovani vastaanottaa suloisen Lauramme, vaan ei muutoin.

Minä huomasin kyllä luonnollisesti varsin hyvin, että nämä minun alkamani neuvottelut päättyisivät luultavasti siihen, että Marian tulisi tänne ja paukauttaisi ovia siveellisen suuttumuksensa purkaantuessa. Jos minä taas menettelisin hänen toivomuksensa mukaisesti, niin tulisi luultavasti sir Percival paukuttamaan ovia siveellisen suuttumuksen purkaantuessa, ja kahdenlajisesta suuttumuksesta ja kahdesta erilaatuisesta menettelystä paukuttaa ovia katsoin minä edullisemmaksi Marianin -- koska minä olin tottunut siihen. Kirjoitin siis hänelle palaavassa postissa. Siten voitin minä ainakin aikaa -- ja eikö se ollut jo hyvä asia alkaakseni?

Kun minua hermokipu oikein ahdistaa -- ja sitä se teki Marianin kirjeen johdosta -- tarvitsen minä aina kolme päivää toipuakseni. Minä olin liian rohkea toiveissani uskoessani saavani kolmen päivän levon. Luonnollisesti petyin minä siinä uskossa.

Kolmannen päivän posti toi varsin nenäkkään kirjeen eräältä minulle aivan tuntemattomalta henkilöltä. Hän esitti itsensä meidän rakkaan, itsepäisen, vanhan Gilmoremme asianajajakumppaniksi -- ja hän kertoi minulle äskettäin postissa saaneensa kirjeen, jonka osoitekirjoitus silminnähtävästi oli neiti Halcomben käsialaa. Avattuaan kirjekuoren oli hän suurimmaksi kummastuksekseen löytänyt vain kirjoittamattoman paperiarkin. Tämä seikka näytti hänestä niin epäilyttävältä -- luonnollisesti tuntui hänen lakimiesmielestään kuin olisi petos tehty -- että hän heti oli kirjoittanut neiti Halcombelle, mutta ei ollut saanut vastausta palaavassa postissa. Sen sijaan, että hän tässä vaikeudessa olisi käyttäytynyt kuin järkevä mies ja antanut asian mennä menoansa, tekee hän sen tyhmyyden, että rupeaa ahdistamaan minua häikäilemättömillä kysymyksillään, tiesinkö minä mitään. Hiidenkö lailla minä tietäisin koko jutusta? Ja miksi häiritä minuakin? Minä huomautin hänelle tästä vastauksessani. Se oli minun hiotuimpia kirjeitäni. Minä en ole kyhännyt mitään sitä purevampaa sen jälkeen, kun minä kirjallisesti erotin tuon varsin kiusaavan henkilön, herra Walter Hartrightin.

Kirjeeni teki toivotun vaikutuksen. Asianajaja ei hiiskunut sen jälkeen mitään.