Part 6

"En omista itselleni mitään kiitosta, jota en ansaitse", sanoi hän ja katsoi vuoroin neiti Halcombeen ja minuun. "Niin paljon kuin minua huvittaakin piirustaa, tunnen kuitenkin liian hyvin taitamattomuuteni, ett'en ole enemmän arka kuin innokaskaan alkamaan työtäni. Saatuani tietää Teidän saapuneen, herra Hartright, aloin minä ehdottomasti silmäillä läpi piirustuksiani aivan kuin lapsena oli tapana kerrata läksyni kovin pelätessäni, ett'en voisi lukea niitä oikein."

Hän tunnusti tämän mitä sievimmällä ja yksinkertaisimmalla tavalla ja veti piirustuskirjan luoksensa naivilla, lapsellisella vakavuudella. Neiti Halcombe teki taaskin reippaalla, ratkaisevalla tavallaan jyrkän lopun toisen hämilläolosta.

"Olkootpa oppilaan piirustukset hyviä, huonoja tai keskinkertaisia", sanoi hän, "ovat ne kumminkin jätettävät mestarin järkähtämättä arvosteltaviksi -- sehän on selvä asia. Ajatteleppas jos me ottaisimme ne vaunuun mukanamme, Laura, ja antaisimme herra Hartrightin silmäillä ne ensi kertaa läpi huviajelun pysähdysten ja keikutusten kestäessä? Jos meidän vain onnistuu koko matkalla saattaa harhaan hänen arvostelunsa luontoon nähden, sellaisena kuin se todellakin on hänen katsellessaan ympärillensä, ja luontoon nähden, sellaisena kuin se _ei ole_ hänen silmäillessään meidän piirustuskirjojamme, niin saatamme me kyllä lopulta hänet tarttumaan viimeiseen, epätoivoiseen keinoon sanomaan meille kohteliaisuuksia, joten me pääsemme hänen arvostelevista silmäyksistään ilman mitään turhamaisuutemme loukkausta".

"Minä toivon, ett'ei herra Hartright minua kiitä", sanoi neiti Fairlie poistuessamme yhdessä huvimajasta.

"Uskallanko kysyä, miksi toivotte sellaista?" kysyin minä.

"Koska minä uskon kaikki, mitä Te sanotte minulle", vastasi hän teeskentelemättömästi.

Näillä sanoillaan antoi hän tietämättään minulle avaimen koko luonteeseensa -- tämä jalo luottamus toisiin perustui hänen omaan viattomaan totuudenrakkauteensa; silloin minä sen ainoastaan aavistin, nyt tiedän sen omasta kokemuksestani.

Me menimme sisään herättääksemme vain rouva Veseyn, joka vieläkin istui ruokapöydän ääressä, ja nousimme sitten avonaisiin vaunuihin tehdäksemme päätetyn huviajelun. Vanha rouva ja neiti Halcombe ottivat ensi paikan vaunuissa, Neiti Fairlie ja minä ajoimme takaperin, piirustuskirja auki välillämme minun tarkasteltavanani. Kaikki vakavampi piirustusten arvostelu olisi, joskin olisin ollut halukas siihen, ollut mahdoton neiti Halcomben hauskan huomautuksen johdosta, että kaunotaiteita on katsottava naurettavassa valossa sellaisenaan kuin hän itse, hänen sisarensa ja naiset yleensä niitä harjoittivat. Minä muistan paljon paremmin sen puhelun, joka meillä oli, kuin nämä piirustukset, joiden yli silmäykseni aivan koneellisesti kiiteli. Varsinkin se osa keskustelua, johon neiti Fairlie otti jotakin osaa, on yhtä selvästi painunut mieleeni, kuin olisin kuullut sen vain muutamia tunteja sitten.

Niin, suokaa minun tunnustaa, että minä jo tänä ensimmäisenä päivänä annoin hänen läsnäolonsa lumousvoiman viehättää itseni unhottamaan, kuka minä olin, ja yhteiskunnallisen asemamme erilaisuuden. Hänen tekemänsä vähäpätöisinkin kysymys, kuinka parhaiten on käytettävä sivellintä ja sekoitettava värejä; vähäisinkin vaihde noiden rakastettavien silmien ilmeessä, jotka silmäsivät minuun niin vakavalla toiveella oppia ja käsittää minun opetustani, kiinnitti paljon suuremmassa määrässä minun huomiotani kuin kaunein maisema, jonka läpi kuljimme, tai komeimmat valojen ja varjojen vaihtelut niiden sulaessa yhteen aaltomaisella alankomaalla tai tasaisella merenrannalla. Eikö ole merkillistä nähdä, kuinka vähän tosivaikutusta, jokaisen puhtaan inhimillisen mielihartauden vallitessa, esineillä ulkonaisessa maailmassa, jossa me elämme, on meidän sydämmeemme ja mieleemme? Ainoastaan kirjoissa me pakenemme luontoon hakeaksemme osanottoa iloomme, lohdutusta suruumme. Tämä sieluttoman maailman kauneuksien ihmetteleminen, jota nykyaikainen runous niin sanarikkaasti ja kaunopuheliaasti kuvailee, ei ole parhaimmillakaan meistä luontomme alkuperäisiä tunteita. Lapsena emme tunne sitä ollenkaan. Ei kellään oppimattomalla miehellä tai naisella sitä ole. Nekin, joiden elämä pian yksinomaan on kulunut maalla ja merellä tapahtuvain, alinomaan vaihtelevain ihmeiden joukossa, eivät ollenkaan piittaa mistään luonnon taulusta, mikä ei suoranaisesti ole yhteydessä heidän todellisen ammattiharrastuksensa kanssa. Kykymme käsittää sen maan kauneutta, jossa elämme, on todellakin yksi sivistyksen tuottamia täydellisyyksiä, kuten taide -- ja mikä merkillisempää: joku joukostamme käsittää tämän harvoin muutoin kuin silloin, kun mielemme on välinpitämättömin ja sopivan toiminnan puutteessa. Kuinkahan paljon osaa on luonnon viehätyksellä meidän ja meidän ystäviemme iloisissa tai tuskaisissa harrastuksissa ja tunteissa? Kaikki mitä sielumme voi ymmärtää, mielemme oppia, voimme saavuttaa yhtä varmasti, yhtä hyödyttävästi ja tyydyttävästi, asuimmepa sitten autiommassa tai rehevimmässä luonnossa. Tosin on yksi syy tähän syvemmän sympatiaan puutteeseen luodun olennon ja sen luomuksen välillä, jossa hän elää -- syy, joka kenties on löydettävissä niin äärettömän erilaisessa tarkoituksessa, jonka sallimus on määrännyt ihmiselle ja hänen maalliselle asunnollensa. Korkein vuori, jonka huippua silmä tuskin voi nähdä, tulee tomuksi; pieninkin ihmisen harrastus, jota puhdas sydän voi tuntea, on kuolemattomuuteen osallinen.

Olimme, olleet ulkona lähes kolme tuntia, kun vaunut vierivät takaisin ajoportin kautta Limmeridge-Houseen.

Paluumatkalla olin minä nuorten naisten antanut itse valita sen näköalan, jonka he seuraavana iltapäivänä minun johdollani piirustaisivat. Kun he olivat vetäytyneet pois pukeutuakseen päivällisille ja minä taas olin yksin työhuoneessani, tunsin minä itseni kerrassaan alakuloiseksi. Tunsin olevani pahoillani ja tyytymätön itseeni -- en tietänyt oikein miksi. Kenties havaitsin minä vasta nyt, että minä ajomatkallamme olin liian paljon unhottanut toimeni palkattuna piirustuksenopettajana: huvin vuoksi olla rakastettavan perheen vieraana. Kenties oli se myöskin tuo merkillinen tunne jostakin puutteesta joko minussa tai neiti Fairliessä, joka, ensi kertaa nähdessäni häntä, oli niin hämmentänyt minut -- kenties se oli tämä, joka vieläkin kiusasi minua. Olipa tämän laita kuinka tahansa, tunsin minä todellista kevennystä, kun päivällistunti lopetti yksinäisyyteni ja saattoi minut taas talon naisten seuraan.

Tultuani ruokasaliin hämmästytti minua pikemmin niiden pukujen kankaiden kuin värien suuri vastakohta, jotka heillä oli päällään. Kun rouva Veseyllä ja neiti Halcombella olivat kalliit puvut (kummallakin sellaiset, jotka parhaiten sopivat heidän ijällensä), edellisellä hopeanharmaa ja jälkimäisellä vaaleankeltainen väri, joka niin hyvin soveltui tummaan ihoon ja mustaan tukkaan, oli neiti Fairliellä aivan yksinkertainen valkoinen musliinipuku. Se oli hohtavan valkoinen ja aistikkaasti ommeltu, mutta kaikissa tapauksissa oli hänen pukunsa sellainen, joka olisi sopinut köyhän miehen tyttärelle tai vaimolle, ja teki hänet ulkonäöltään paljon vaatimattomammaksi kuin entisen kotiopettajattarensa. Myöhemmin, opittuani tuntemaan paremmin neiti Fairlien luonteen, huomasin minä tämän olevan seurauksena hänen luontaisesta kohtuullisuudestaan ja vastenmielisyydestään loistaa omaisuudellaan. Ei rouva Vesey enemmän kuin neiti Halcombekaan voinut saattaa häntä, rikasta perijätärtä, käyttämään puvussaan sellaista komeutta, joka olisi voittanut heidän, köyhäin henkilöiden.

Päivällisen päätyttyä palasimme me yhdessä salonkiin. Tosin oli herra Fairlie (verratakseni armollista yksinvaltiasta, joka otti ylös Titianin siveltimen lattialta) käskenyt pöydänkattajaansa kysymään minulta, mitä viiniä minä haluaisin juoda päivällisen jälkeen, mutta minulla oli kumminkin voimaa kyllin vastustaa kiusausta istua yksinäisessä suuruudessa valitsemieni pullojen ääressä, ja ymmärrystä kyllin muiden maiden enemmän sievistettyjen tapojen mukaan pyytää naisten suostumusta saada nousta pöydästä samalla kertaa kuin he niin kauvan, kuin minä oleskelin Limmeridge-Housessa.

Salonki, johon me menimme viettääksemme siellä lopun iltapäivää, oli alakerroksessa ja muodoltaan ja suuruudeltaan ruokasalinlainen. Korkeat lasiovet sen alapäässä johtivat pengermälle, jota pitkin pituuttaan koristivat mitä ihanimmat kukat. Suloinen, hiljainen hämärä oli juuri levittänyt varjonsa kukille ja lehdille huoneeseen tullessamme, ja illan rikas kukkaistuoksu lehahti meitä vastaan tervetulotoivotuksena avonaisista lasiovista. Kiltti rouva Vesey, aina ensimmäinen seurasta istuutumaan, vaipui suloisesti nurkassa olevaan nojatuoliin ja otti heti pienen päivällisunen. Minun pyynnöstäni asettui neiti Fairlie pianon ääreen. Kun minä seurasin häntä soittokoneen läheisyydessä olevalle tuolille, näin minä neiti Halcomben vetäytyvän ikkunakomeroon jatkaakseen viimeisellä, lempeällä päivänvalolla äitinsä kirjeiden lukemista.

Kuinka selvästi tämä kodin rauhaa ja hauskuutta kuvaava taulu päilyy muistossani kirjoittaessani tätä! Siltä paikalta, jossa istuin, voin nähdä neiti Halcomben miellyttävän vartalon puoleksi suloisen viehkeässä valaistuksessa, puoleksi kätkettynä salaperäiseen varjoon, kumartuneena kirjeiden yli, jotka olivat hänen polvellaan, samalla kun pianonsoittajattaren valoisat kasvonpiirteet loistivat kauniissa selkeydessään huoneen vastaisen seinän tummempaa, syvää taustaa vasten. Ulkona pengermällä keinutti iltatuuli kukkia, ruohoa ja köynnöskasveja niin hiljaa, että humina ei voinut kuulua korviimme. Taivas oli pilvetön ja salaperäinen kuuvalo alkoi jo väristen levitä itäiseltä taivaanrannalta. Rauhan ja yksinäisyyden tunne muutti kaiken ajatuksen ja mielen levottomuuden hurmaavaksi, ylimaalliseksi levoksi, ja puutarhan tuoksu, joka lisäytyi illan varjojen kanssa, näytti tempaavan meidät vielä suuremmalla voimalla, kun Mozartin musiikki hiipi sieluihimme taivaallisella sulolla. Oli ilta, jollaista ei koskaan voi unhottaa!

Me istuimme kaikki hiljaa valitsemillamme paikoilla -- rouva Vesey uinuen, neiti Fairlie vielä soittaen ja neiti Halcombe lukien, kunnes päivänvalo aivan häipyi. Kuu alkoi nyt kohoutua yli pengermän ja sen säteet loistivat jo kirkkaasti huoneen alaosaan. Vaihdos hämärästä pimeään oli niin kaunis, että me kaikki yhteisestä suostumuksesta pyysimme, ett'ei lamppuja sytytettäisi, kun palvelija toi ne sisään ja suuren huoneen ainoaksi valaistukseksi jäi edelleenkin kaksi pianolla palavaa kynttilää.

Vielä puoli tuntia jatkui soittoa. Sen jälkeen houkutteli kaunis kuuvalo neiti Fairlien pengermälle ihailemaan sitä, ja minä seurasin häntä. Kun pianolla olevat kynttilät olivat sytytetyt hetkinen ennen, siirtyi neiti Halcombe jatkamaan lukemistaan niiden valossa. Me jätimme hänet istumaan matalalle tuolille soittokoneen viereen niin kiintyneenä työhönsä, ett'ei hän edes näyttänyt huomaavan meitä noustessamme.

Me olimme olleet ulkona pengermällä aivan vastapäätä lasiovia noin viisi minuuttia, ja neiti Fairlie oli juuri neuvoni mukaan sitonut valkoisen nenäliinansa päähänsä suojaksi iltakylmää vastaan, -- kun minä kuulin neiti Halcomben äänen -- hillityn innokkaasti ja tavallisesta varmuudestaan eroavasti -- lausuvan nimeni.

"Herra Hartright", sanoi hän, "tahdotteko tulla sisään hetkiseksi? Minä haluaisin puhua kanssanne."

Minä menin heti sisään. Piano oli melkein keskellä huonetta sisäpuoleisella seinällä. Soittokoneen sillä sivulla, joka oli kauimpana pengermästä, istui neiti Halcombe kaikki muut kirjeet levitettyinä polvilleen paitsi yksi, jonka hän oli valinnut niiden joukosta ja jota hän nyt piti ylhäällä valoa kohden. Sillä sivulla, joka oli lähinnä pengermää, oli matala sohva, jolle minä istuuduin. Tällä paikalla en ollut kaukana lasiovista ja minä voin aivan selvään nähdä neiti Fairlien käyvän niiden ohi hänen hitaasti kävellessään edestakaisin pengermällä kirkkaassa kuuvalossa.

"Toivoisin Teidän haluavan kuulla lukevani tämän kirjeen lopun", sanoi neiti Halcombe. "Sanokaa minulle, katsotteko tämän mitenkään valaisevan merkillistä seikkailuanne tiellä Lontooseen. Kirje on äidiltäni hänen toiselle miehellensä herra Fairlielle, ja on kirjoitettu yksitoista tai kaksitoista vuotta sitten. Siihen aikaan olivat herra ja rouva Fairlie sekä sisarpuoleni Laura asuneet useampia vuosia tällä paikalla. Minä olin erilläni heistä saadakseni kasvatukseni eräässä Pariisin kasvatuslaitoksessa."

Hänen äänensä ja ilmeensä kuvastivat suurta vakavuutta ja, kuten minusta näytti, jonkunlaista levottomuutta. Samassa silmänräpäyksessä, kun hän kohotti kirjeen kynttilän luo lukeakseen, meni neiti Fairlie pengermältä ohi, katsoi sisään läpi oven, mutta käveli hitaasti edelleen nähdessään meillä olevan tekemistä.

Neiti Halcombe alkoi lukea seuraavaa:

"Pelkään väsyttäväni sinua, hyvä Filippini, alinomaisilla kertomuksillani koulustani ja koululapsistani. Syytä siis, paras ystävä, Limmeridgen yksitoikkoista elämää äläkä minua. Tällä kerralla on minulla kumminkin jotakin todellakin hauskaa ilmoitettavana sinulle eräästä uudesta oppilaasta.

"Sinä muistat vanhan rouva Kempen, jolla oli puoti kylässä. No niin, useamman vuoden sairauden jälkeen on lääkäri nyt selittänyt hänen tilansa toivottomaksi, ja hän lähenee päivä päivältä kuolemaansa. Hänen ainoa elossa oleva sukulaisensa, sisar, saapui viime viikolla hoitamaan häntä. Tämä sisar on tullut koko tuon pitkän matkan Hampshirestä saakka -- hänen nimensä on Catherick. Neljä päivää sitten tuli rouva Catherick tapaamaan minua ja hänellä oli mukanaan ainoa lapsensa, pikku herttainen tyttö noin vuotta vanhempi kuin armaamme Laura..."

Kun viimeinen sana valahti lukijan huulilta, meni neiti Fairlie taaskin ohi ulkona pengermällä. Hän lauloi hiljaa itsekseen erästä sävelmää, jota hän äsken oli soittanut. Neiti Halcombe odotti, kunnes hän taas oli poissa, ja jatkoi sen jälleen lukemistaan näin:

"Rouva Catherick on keski-ikäinen nainen, jolla on siisti ja kunnioitusta herättävä muoto, missä huomataan vain keskinkertaisen kauneuden jälkiä. On kumminkin jotakin hänen esiintymistavassaan, ja näössään, jota minä en voi oikein selittää. Hän on siihen määrään sulkeutunut kaikessa joka koskee häntä itseään, että se menee aivan salaperäisyyteen asti, ja on jotakin hänen silmäyksessään, -- en voi selittää sitä -- mikä antaa aihetta minulle vakuutukseen, että hänellä on jotakin omallatunnollaan. Hän on täydellisesti 'elävä arvoitus'. Hänen asiansa minulle oli kuitenkin aivan yksinkertainen. Kun hän läksi Hampshirestä hoitaakseen sisartaan, rouva Kempeä, tämän viimeisen sairauden aikana, oli hän pakotettu ottamaan mukaansa tyttärensä, koskapa ei ollut ketään kotona, joka olisi voinut pitää huolta hänestä. Voi käydä niin, että rouva Kempe kuolee viikon kuluttua, mutta voi olla yhtä mahdollista, että hän elää muutamia kuukausia, ja rouva Catherickin asiana oli pyytää, että hänen tyttärensä Anna saisi käydä minun koulussani ja lähteä taas pois rouva Kempen kuoltua, palatakseen kotiinsa äitinsä kanssa. Minä suostuin heti, ja kun Laura ja minä menimme kävelemään, otimme me mukaamme tuon 11-vuotiaan pikku tytön kouluun jo samana päivänä."

Taas kulki neiti Fairlie vaaleana ja viehättävänä valkoisessa puvussaan ja sievät kasvot suloisesti sitaistuina valkoiseen liinaan, jonka hän oli kiinnittänyt leuan alle, ohitsemme kuuvalossa. Taas odotti neiti Halcombe, kunnes hän oli poistunut, ja jatkoi sitten:

"Huomioni on kiintynyt erityisesti, Filip, uuteen oppilaaseeni syystä, jonka tahdon ilmoittaa viimeiseksi, koska tiedän, että sen täytyy kummastuttaa sinua. Hänen äitinsä oli yhtä sulkeutunut lapsensa kuin itsensäkin suhteen, ja minun täytyy siis itse huomata -- minkä minä teinkin ensi päivän läksyistä --, että hänen sielunkykynsä eivät olleet niin kehittyneet, kuin niiden olisi pitänyt olla hänen ijällään. Huomattuani tämän tuotatin minä seuraavana päivänä tuon pikku raukan luokseni, kutsuin kaikessa hiljaisuudessa lääkärin puhelemaan hänen kanssaan ja tekemään, havaintonsa sekä sanomaan sitten minulle mielipiteensä. Lääkäri uskoo hänen tulevan mielipuoleksi. Mutta hän sanoo kumminkin, että hellä ja huolellinen johto ja opetus juuri nyt on hänelle mitä suurimmasta merkityksestä, koska hänen tavaton vaikeutensa käsittää edellyttää myöskin tavatonta voimaa säilyttää ne käsitteet, jotka hän on voinut omata. Nyt et saa kumminkaan uskoa, kallis ystäväni, että minä osotan hellyyttä hölmölle. Tämä pieni Anna Catherick-raukka on herttainen, viehättävä ja kiitollinen tyttönen, joka lausuu mitä viattomimpia ja kauneimpia ajatuksia -- joista minä heti esitän näytteen -- mitä kummastuttamimmalla, omituisimmalla ja usein peljästyneimmällä tavalla maailmassa. Vaikka hän on varsin siististi puettu, niin todistaa hänen pukunsa kumminkin täydellistä maun puutetta sekä väriin että malliin nähden. Minä pidin siis eilen huolta siitä, että muutamia Lauramme vanhoista, valkoisista hameista ja hatuista muutettaisiin Anna Catherickille, sekä koetin saada häntä käsittämään, että hänen näköisensä pikku tytöt näyttivät sievemmiltä ja somemmilta valkoisessa kuin muun värisessä puvussa. Hän näytti ensin kummastuneelta ja epäröivältä, mutta pian punastui hän kovin ja näytti hyvin ymmärtävän, mitä minä tarkoitin. Hänen pikku kätensä tarttui minun käteeni. Hän suuteli sitä, Filip, ja sanoi niin liikuttavan vakavasti: 'Minä tahdon aina olla valkoisiin puettu, rouva, niin, niin kauvan kuin minä elän. Minulle on oleva avuksi muistaa Teitä ja toivoa, että minä vielä teen Teille mieliksi, vaikka minä menenkin pois enkä koskaan saa enää nähdä Teitä.' Tämä on vain pieni näyte niisti kauneista ajatuksista, joita hän lausuu niin selvällä tavalla. Pikku raukka! Hän saa koko kokoelman valkoisia hameita, joissa on syvät poimut laskettavaksi alas hänen kasvaessaan..."

Neiti Halcombe vaikeni ja katsoi minuun yli pianon.

"Näyttikö se eksynyt nainen, jonka te tapasitte maantiellä, nuorelta?" kysyi hän. "Näyttikö hän kyllin nuorelta ollakseen 22 tai 23 vuotias?"

"Niin, neiti Halcombe, juuri sen ikäiseltä."

"Ja oliko hän omituisesti puettu? Aivan valkoiseen kiireestä kantapäähän asti?"

"Aivan valkopukuinen."

Ennenkun tämä vastaus vielä oli päässyt huuliltani, näkyi neiti Fairlie kolmannen kerran pengermällä, vastapäätä ovea. Sen sijaan että olisi jatkanut matkaansa, pysähtyi hän selkä meihin päin, kumartui yli rintanojan ja silmäsi alas puutarhaan. Minä tuijotin hänen musliinihameeseensa ja päässä olevaan nenäliinaansa, jotka molemmat loistivat hohtavan valkoisena kuuvalossa, ja tunne, jolle en löydä mitään nimeä -- tunne, joka alkoi saada sydämmeni vapisemaan ja suoneni rajummin sykkimään -- hiipi vähitellen mieleeni.

"Aivan valkopukuinenko?" toisti neiti Halcombe. "Tärkeimmät kirjeen lausunnot ovat sen lopussa, ja minä luen heti sen Teille, herra Hartright. Mutta minä en voi olla pysähtymättä hieman yhtäläisyyteen sen naisen puvun, jonka Te kohtasitte, ja niiden valkeiden hameiden välillä, jotka äitini pikku oppilaan tavaton vastaus aiheutti. Lääkäri on voinut pettyä luullessaan huomaavansa lapsessa puuttuvia sielunkykyjä ja ennustaessaan hänen tulevan mielipuoleksi. Kenties ei hän koskaan ole tullut siksi, ja muinainen kiitollinen ajatus pukeutua aina Valkoseen, joka oli vakava aie lapsella, on kenties yhtä vakava tunne täyskasvuisella naisella."

Sanoin muutamia sanoja vastaukseksi -- en tiedä oikein mitä. Koko minun huomioni oli kiintynyt neiti Fairlien valkoiseen pukuun.

"Kuulkaa nyt kirjeen viimeisiä rivejä", sanoi neiti Halcombe. "Uskon varmaan niiden hämmästyttävän Teitä."

Kun hän nosti kirjeen ylös, että kynttilä voisi valaista sitä, kääntäytyi neiti Fairlie rintanojalta, katsoi epäröiden pitkin pengermää, astui pari askelta lasiovia kohden ja seisahtui sitten vastapäätä meitä.

Sillä välin luki neiti Halcombe kirjeen lopun näin:

"Ja ennenkuin minä lopetan kirjeeni, täytyy minun sanoa todellinen syy, merkillinen syy hellyyteeni pikku Anna Catherickia kohtaan. Kallis Filippini, sinun täytyy tietää, että, vaikka hän ei ole puoleksikaan niin kaunis, hän on kuitenkin sellaisen ihmeellisen luonnon oikun kautta jommoisen joskus tapaa, kasvojensa muodolta, hiustensa väriltä ja silmiltänsä aivan ilmeinen kuva..."

Minä hypähdin sohvalta, ennenkun neiti Halcombe ennätti lukea enempää. Väristys, samanlainen, jota tunsin silloin, kun käsi laskeutui olkapäälleni tuolla autiolla maantiellä puistatti minua.

Siinä seisoi neiti Fairlie, valkoinen olento, yksin kuuvalossa -- asennoltaan, kasvojen muodoltaan, iholtaan ja pään pitämistavaltaan, ainakin näin etäämpää katsoen -- ilmeisenä kuvana valkopukuisesta naisesta. Se epävarmuus, joka useana tuntina oli ahdistanut minua, selvisi nyt silmänräpäyksessä. Tämä "jotakin, joka puuttui", oli vain minun oma havaintoni ihmeellisestä yhdennäköisyydestä mielisairaalasta karanneen pakolaisen ja Limmeridge-Housessa olevan oppilaani välillä.

"Tekin huomaatte sen", sanoi neiti Halcombe. Hän laski kirjeen nyt kun ei enempää selitystä kaivattu, ja hänen silmänsä leimusivat kohdatessaan minun. "Te huomaatte sen nyt, samoinkuin minun äitini huomasi sen yksitoista vuotta sitten!"

"Minä huomaan sen -- vastenmielisemmin kuin voin sen kuvata. Verrata tätä sekaunutta, turvatonta, kadotettua naista neiti Fairliehen, vaikkapa vain satunnaisen, ulkonaisen kauneuden vuoksi, tuntuu minusta samalta kuin heittää tumma varjo tuon ihastuttavan olennon tulevaisuudelle, joka nyt seisoo katselemassa meitä. Jospa minä taas pian voisin vapautua tästä painostuksesta! Pyytäkää hänen tulemaan sisään tuosta kamalasta kuuvalosta -- minä rukoilen, että tahdotte kutsua hänet sisään!"

"Herra Hartright, Te kummastutatte minua. Olkoon kuinka tahansa naisten laita, mutta kylläpä uskoin 19:nnen vuosisadan miesten olevan vapaita taikauskosta."

"Minä pyydän, että Te kutsuisitte hänet sisään!"

"Hiljaa, hiljaa! Hän tulee jo itsestäänkin. Älkää sanoko mitään hänen läsnä-ollessaan. Jättäkäämme tämän yhdennäköisyyden huomaaminen keskinäiseksi salaisuudeksemme. Tule sisään, Laura; tule sisään herättämään rouva Vesey soittamalla hieman. Herra Hartright pyytää myöskin saada kuulla hiukan lisää ja tällä kertaa tarvitsee hän jotakin keveintä, hauskinta lajia."

IX.

Niin päättyi ensimmäinen, vaiherikas päiväni Limmeridge-Housessa.

Neiti Halcombe ja minä säilytimme salaisuutemme. Huomattuamme sen yhtäläisyyden, josta mainitsin, ei näyttänyt sen enempää olevan saatavana tietoja tuosta salaperäisestä, valkopukuisesta naisesta. Ensi tilaisuudessa, jolloin sopi, johdatti neiti Halcombe varovaisesti keskustelun sisarpuolensa kanssa heidän äitiinsä, entisiin aikoihin ja Anna Catherickiin. Neiti Fairlie muisti kuitenkin vähän tuosta Limmeridgessä olleesta pikku koulutytöstä. Hän muisti yhtäläisyyden hänen ja äitinsä suojatin välillä jonakin sellaisena, joka vain oli ollut lapsuuden aikana, mutta hän ei lausunut sanaakaan, joka olisi todistanut, että hän muisti noiden valkoisten hameiden lahjoittamisen, tai ne liikuttavat sanat, joilla lapsi oli koettanut lausua kiitollisuuttaan niistä. Hän muisti Annan olleen vain muutamia kuukausia Limmeridgessä ja sitten lähteneen kylästä palatakseen äitinsä mukana Hampshireen; mutta hän ei voinut sanoa, olivatko äiti ja tytär koskaan palanneet takaisin, tai oliko heistä edes kuultu sen jälkeen. Neiti Halcombe silmäili tosin viimeiset kirjeetkin löytämättä kumminkaan niistä mitään, joka olisi auttanut hälventämään tätä asiaa verhoavaa hämäryyttä, mikä vielä ikävystytti meitä. Me olimme vakuutettuja siitä, että tuo onneton nainen, jonka minä tapasin yöllisellä kotimatkallani, oli sama kuin Anna Catherick -- me olimme saaneet jotakin tietoa tämän ihmisraukan sielunkykyjen heikkoudesta, minkä luultiin olevan yhteydessä hänen kummallisen päähänpistonsa kanssa pukeutua aina valkoisiin ja hänen jatkuvan lapsellisen kiitollisuutensa kanssa rouva Fairlietä kohtaan myöhempinäkin vuosina -- ja siihen päättyivätkin kaikki meidän havaintomme senaikuisen luulomme mukaan.