Part 5

Niiden vapaamielisten yhteiskunta-teoriiain todenperäisyyden todistuksena, joista hän juuri minulle oli puhunut, ei herra Fairlien huolimaton pyyntö voinut olla minua huvittamatta. Minä panin laatikon kaappiin ja annoin hänelle toisen kaikella mahdollisella huomaavaisuudella. Hän alkoi heti arvotonta työtänsä pikku harjoilla ja katseli rahaa väsyneillä, mutta ihailevilla silmäyksillä koko ajan puhellessaan kanssani.

"Kiitän tuhannesti ja pyydän tuhannesti anteeksi! Pidättekö rahoista? Vai niin -- minua miellyttää, että me, paitsi taiteiden suhteen, ajattelemme samoin toisessakin tapauksessa. Tullaksemme nyt sopimuksemme rahalliseen puoleen, niin -- olkaa hyvä ja sanokaa, oletteko tyytyväinen siihen?"

"Aivan tyytyväinen, herra Fairlie."

"Miellyttää minua sanomattomasti. Ja -- mitäpä minun piti sanoa? Niin, sen korvauksen suhteen, jonka Te olette kyllin hyvä vastaanottamaan siitä voitosta, jonka minä nautin Teidän kyvystänne, saapuu hovimestarini ensi viikon loputtua kuulemaan, onko Teillä jotain käskemistä. Ja -- mitäpäs minun vielä piti lausua? -- Varsin merkillistä! ettekö ajattele niin? Minulla oli vielä aika paljon puhumista kanssanne, mutta enkös kautta kunniani ole kaikkea unhottanut. Tahtoisitteko soittaa? Kellonauha on nurkassa. Kas niin. Olen sanomattoman kiitollinen!"

Minä soitin. Uusi palvelija tuli hiljaa huoneeseen -- ulkomaalainen, jolla oli alinomainen hymy kasvoilla ja hyvin harjattu tukka -- kamaripalvelija kiireestä kantapäähän asti.

"Louis", sanoi herra Fairlie uinaillen puhdistaen sormenpäitänsä pikku harjalla, "minä tein muutamia muistoonpanoja lompakkooni tänä aamuna. Mene hakemaan se. Pyydän tuhannesti Teiltä anteeksi, herra Hartright -- pelkään väsyttäväni Teidät."

Kun hän läpiväsyneenä sulki silmänsä, ennenkuin minä ennätin vastata, ja kun hän todellakin mitä suurimmassa määrässä väsytti minua, jäin minä vaiti ja katselin Rafaelin madonnaa. Sillä välin poistui kamaripalvelija huoneesta ja palasi pian takaisin, tuoden pienen norsunluukantisen kirjan. Kevennettyään ahdistettua sydäntään heikolla huokauksella levähdytti herra Fairlie kirjan auki toisella kädellään ja piti toisella pikku harjaa pystyssä merkiksi, että palvelija odottaisi.

"Niin, niinpä se oli!" sanoi herra Fairlie silmättyään kirjaan. "Louis, ota alas salkku." Hän osoitti tällöin useita salkkuja, jotka olivat järjestetyt lähelle ikkunaa mahonkitelineille. "Ei, ei viheriäselkäistä -- se sisältää minun Rembrandtilaiset piirustukseni, herra Hartright. Pidättekö piirustuksista? Vai niin, pidättekö? Miellyttää minua sanomattomasti, että me olemme yhtämieltä tässäkin tapauksessa. Punaselkäinen salkku, Louis, älä pudota sitä! Te ette voi käsittää niitä kipuja, joita minä kärsisin, herra Hartright, jos Louis pudottaisi tuon salkun. Onko se vakavasti tuolilla? Luuletteko sen olevan vakavasti tuolilla, herra Hartright? Vai niin -- miellyttää minua sanomattomasti. Tahdotteko tehdä minulle sen palveluksen, että katsotte tauluja, jos Te todellakin katsotte salkun pysyvän vakavasti. Mene matkoihisi, Louis. Mikä aasi sinä olet! Etkö näe minun tässä istuvan ja pitävän muistikirjaa? Luuletko minun tahtovan pitää sitä ainaisesti. Miksi et voi ottaa sitä pois erikseen sanomatta? Pyydän tuhannesti anteeksi, herra Hartright, palvelijat ovat sellaisia aaseja! -- Ettekö te ole samaa mieltä? Sanokaa minulle nyt -- mitä ajattelette tauluista? Ne ovat saapuneet eräältä taulukauppiaalta surkeassa kunnossa. Viimeksi nähdessäni niitä lemusivat ne mielestäni kauhean pahalta siksi, että tyhmät ihmiset olivat sormeilleet niitä. Voitteko ottaa hoitaaksenne ne."

Vaikka minun hermoni eivät olleet kyllin hienot huomatakseen plebejimäisten sormien hajua, joka niin oli loukannut herra Fairlien nenää, niin oli minun makuni kyllin jalostunut voidakseni arvioida taulujen arvon selaillessani läpi ne. Ne olivat enimmäkseen tosihyviä näytteitä meidän kotimaisten taiteilijaimme taidosta maalata vesiväreillä ja olisivat ne ansainneet paljon paremman kohtelun, kuin ne näyttivät entiseltä omistajaltaan osakseen saaneen.

"Maalaukset", vastasin minä, "täytyy pingoittaa ja huolellisesti parannella. Minun mielestäni ne ovat varsin arvokkaita..."

"Pyydän Teidän suomaan minulle anteeksi", keskeytti herra Fairlie, "että minä taaskin pidän silmäni suljettuina Teidän puhuessanne. Tämäkin valo vaivaa niitä. Kuinka Te sanoittekaan?"

"Minä tahdoin vain sanoa, että maalaukset ovat hyvin sen ajan ja työn arvoiset..."

Herra Fairlie avasi taaskin silmänsä ja pyöritti ne avuttoman kauhistuksen ilmeellä ikkunaan päin.

"Minä rukoilen Teidän suomaan anteeksi minulle, herra Hartright", sanoi hän vapisevalla äänellä, "mutta varmaan minä kuulin jotakin lasten hirmuista meteliä alhaalla puutarhassa -- minun yksityisessä puutarhassani -- tuolla alhaalla..."

"En tiedä todellakaan, herra Fairlie. Minä en kuullut mitään."

"Tehkää minulle palvelus -- Te olette ollut jo niin hyvä ja sietänyt minun heikkoja hermojani -- tehkää minulle palvelus ja nostakaa uutimen toista kulmaa. Älkää päästäkö auringonvaloa luokseni, herra Hartright! Oletteko kääntänyt uutimen? Vai niin. Kenties tahtoisitte olla hyvä ja katsoa alas puutarhaan saadaksenne asian oikein selville?"

Minä täytin tämän uuden pyynnön. Puutarha oli huolellisesti aidattu joka taholta. Ei ketään ihmisolentoa, ei suurta eikä pientä, näkynyt missään tässä rauhallisessa puutarhassa. Minä ilmoitin herra Fairlielle tämän lohduttavan tiedon.

"Kiitän tuhannesti! Kuvittelin siis vain, luullakseni. Ei ole, Jumalan kiitos, yhtään lasta tässä talossa, mutta palvelusväki, nuo hermoitta syntyneet olennot, houkuttelevat lapsia tänne kylästä. Sellaisia likaisia penikoita. -- Hyi, sellaisia talonpoikaispenikoita! -- Sanonko suoraan Teille, herra Hartright, erään asian? -- Hartaimmin toivoisin uudistusta lasten rakenteessa. Luonnon ainoa tarkoitus niiden suhteen näyttää nyt olevan saada aikaan meteliä niin paljon kuin mahdollista Kieltämättä on ihastuttavan Rafaelimme käsitys ehdottomasti suositeltava."

Hän osoitti madonnan yläpuolella olevaa taulua, jonka yläosassa olivat italialaisen maalaustaiteen tavalliset kerubit, joilla oli mukavat istuinpaikat vaaleanpunervain pilvien muodostamilla palloilla.

"Kas tuossa todellinen malliperhe!" sanoi herra Fairlie, katsoessaan kerubeja. "Sellaisia suloisia, pyöreitä kasvoja! Niin kauneita, pehmeitä siipiä -- eikä mitään muuta. Ei likaisia pikku koipia juoksennella kaikkialla, ei väsymättömiä pikku keuhkoja kiljua. Kuinka sanomattomasti parempi nykyistä ihmiskuvaa! Jos sallitte tahdon minä taasen sulkea silmäni. Te voitte siis todellakin asettaa maalaukset kuntoon? Olen sanomattoman kiitollinen! Onko muutoin mitään selvittämistä meidän välillämme? Jos on, niin luulen melkein unhottaneeni sen. Soitammeko taas Louista?"

Kun minä tällä hetkellä olin aivan yhtä innokas lopettamaan keskustelun, kuin herra Fairliekin nähtävästi oli, luulin voivani ehkästä kamaripalvelijan kutsumisen esittämällä itse jäljellä-olevan osaa.

"Ainoa kysymys, herra Fairlie, johon mielestäni enää on saatava määräyksenne", sanoin minä, "koskee sitä maalauksen opetusta, ota olen sitoutunut antamaan kummallekin nuorelle naiselle."

"Aivan niin! Juuri sitä!" sanoi herra Fairlie. "Toivon itselläni olevan kyllin voimia käydäkseni käsin tähän sopimuksemme kohtaan -- mutta sepä näyttää todellakin mahdottomalta. Nuoret naiset, jotka saavat käyttää hyväkseen Teidän hyväntahtoista ohjaustanne, herra Hartright, saavat itse sopia asian kanssanne. Veljentytärtäni miellyttää se kaunis taide, jota Te harjoitatte. Hän on juuri riittävästi oppinut sitä huomatakseen puutteensa. Olkaa hyvä, pitäkää huoli hänen opetuksestaan. Vai niin, Onko mitään neuvoteltavaa vielä? Eikö? Me olemme siis täysin yksimielisiä -- eikö niin? Minulla ei ole oikeutta kauemmin pidättää Teitä mieluisista harjoitelmistanne -- vai kuinka, nuori ystäväni? Niin sanomattoman suloista saada järjestetyksi kaikki -- niin ihanaa saada levätä sopimuksien tuottaman ponnistuksen jälkeen! Vaivaisiko Teitä soittaa Louista, että hän kantaisi salkun Teidän huoneeseenne?"

"Sen otan itse matkaani, jos sallitte, herra Fairlie."

"Tahdotteko todellakin tehdä sen? Oletteko todellakin kyllin vahva kantamaan sen? Merkillistä olla niin vahva! Jos vain olette varma, ett'ette kadota sitä? Minua miellyttää sanomattomasti saada pitää Teidät täällä Limmeridgessä, herra Hartright. Terveyteni on niin huono, ett'en minä valitettavasti saa paljon nauttia Teidän seurastanne. Uskallanko pyytää Teitä olemaan varsin varovainen ja käymään tuiki hiljaa ovesta eikä suinkaan pudottamaan salkkua? Kiitän. Päästäkää hiljaa alas uudin, jos olette hyvä -- sen vähinkin ääni menee lävitseni kuin puukonterä. Kas niin, juuri niin! Toivotan hyvää päivää!"

Kun vaaleanvihreät verhot takanani olivat laskeutuneet ja otsikkoverhoinen ovi varovasti suljettu, pysähdyin minä muutamiksi silmänräpäyksiksi pieneen, ympyriäiseen eteiseen ja henkäsin syvään ja helpottavasti. Tultuani ulos herra Fairlien huoneesta tuntui minusta aivankuin pitkän sukelluksen jälkeen olisin tullut vedenpintaan.

Niin pian kun minä olin ehtinyt hauskasti järjestää kaikki pienessä sievässä atelierissäni ja päässyt aamupäivätyöhöni, oli ensi ajatukseni tehdä luja päätös olla koskaan suuntaamatta askeleitani huoneisiin, joissa talon herra asui, ellei se uskomaton juttu tapahtuisi, että hän kunnioittaisi minua varmasti kutsumalla uudestaan käymään. Tehtyäni täydelliseksi mielihyväkseni tämän suunnitelman esiintymiseeni nähden herra Fairlien suhteen, palasi jälleen iloinen luontoni, jonka ylhäisen herran kopea luottavaisuus ja hävytön kohteliaisuus oli hetkeksi hävittänyt. Aamupäivän jäljellä-olevat tunnit kuluivat aika hauskasti tarkastamalla maalauksia, järjestämällä niitä eri laatunsa mukaan, tasoittamalla niiden rikkinäisiä reunoja ja ryhtymällä muihin valmistaviin toimenpiteihin niiden kuntoonsaamiseksi. Minun olisi pitänyt ennättää tehdä enemmän; mutta kuta likemmäksi kello läheni kahta, tunsin minä tulevani yhä kärsimättömämmäksi ja haluttomammaksi kiintymään työhön, vaikkapa se olikin kokonaan niin käsityöntapaista.

Kellon lyötyä 2 menin taaskin ruokailuhuoneeseen hieman levottomana. Odotin yhtä ja toista käydessäni tähän osaan taloa. Nythän esitettäisiin minulle neiti Fairlie; nythän oli aika saada joitakin tietoja valkopukuisesta naisesta, jos neiti Halcomben otaksumisessa hänen äitinsä kirjeiden suhteen oli jotakin perää.

VIII.

Huoneeseen tultuani näin minä neiti Halcomben ja vanhemman naisen pöydän ääressä.

Tämä "vanhempi" nainen, jolle minut nyt esitettiin, oli neiti Fairlien entinen kotiopettajatar, rouva Vesey, jonka neiti Halcombe aamiaispöydässä oli kuvannut omaavan "kaikki päähyveet, mutta jota muutoin ei juuri ole laskuun otettava". Minulla ei ole mitään lisäämistä, vaan on minun nöyrästi myönnettävä, että tämä arvostelu oli täysin sattuva. Rouva Vesey oli itse mielentyyneys ja naisellinen hiljaisuus. Hiljainen tyytyväisyys suruttomaan olemassa-oloon kuvastui siitä uneliaasta hymystä, joka peilaili hänen pyöreillä, kiiltävillä kasvoillansa. Muutamat meistä ihmisistä hyökkäävät läpi elämän -- toiset käyvät laiskasti -- rouva Vesey _istui_ koko elämänsä. Huoneessa istui hän sekä aikaisin että myöhään; hän istui puutarhassa, hän istui käytävissä, hän istui paikoissa ja ikkunanloukoissa, joita ei kukaan koskaan ollut ajatellutkaan; hän istui telttatuolilla, kun hänen ystävänsä koettivat houkutella häntä kävelylle; hän istuutui ennenkuin hän voi katsella mitään tai puhua mitään, niin, ennenkuin hän edes voi vastata niin tai ei yksinkertaisimpaan kysymykseen -- aina samalla tavoin hyväntahtoisesti hymyten, ajattelematta, mutta kohteliaasti nyökyttäen päätään, ja pikku mukavasti lepuuttaen käsiään ja käsivarsiaan kaikissa kotoelämän vaihteluissa. Hän oli hurskas ja myöntyväinen -- niin, uskomattoman tyyni ja vaaraton vanha rouva, jota syntymänsä jälkeen ei mikään tapaus koskaan ollut johtanut kiusaukseen epäilemään _elikö_ hän todellakin. Luonnolla on niin paljon puuhaamista tässä maailmassa, sillä on niin paljon erilaatuista hankkimista yht'aikaa, että sen epäilemättä kerran tai toisen täytyi olla väsynyt ja hämmennyksissä, kun sen on erotettava niitä eri luomuksia, jotka samalla kertaa menevät sen käsistä. Kun minä katson asiaa tältä kannalta, jää aina minun yksityiseksi vakaumuksekseni, että luonto on syventynyt kysymykseen luoda kaalinpäitä, kun rouva Vesey näki päivänvalon, ja että tuo hyvä rouva sai kärsiä meidän kaikkien emon kasviharrastusten tuottaman hajamielisyyden seurauksista.

"No, rouva Vesey", sanoi neiti Halcombe näyttäen iloisemmalta, vilkkaammalta ja viisaammalta kuin ennen tuon säveän vanhan rouvan rinnalla, "mitä tahdotte? Kyljyksenkö?"

Rouva Vesey pisti pyöreät kätensä ristiin pöydän reunalle, hymyili tyytyväisesti ja vastasi: "niin, kiitos!"

"Mutta mitä on siellä, herra Hartrightin edessä? Keitettyä kanaako, eikö niin? Minä luulin, että Te pitäisitte enemmän keitetystä kanasta kuin kyljyksestä, rouva Vesey."

Rouva Vesey muutti lihavat kätensä pöydän laidalta polvelleen, katsoi miettivästi kana-paistivatiin, nyökkäsi ja sanoi: "niin, kiitos!"

"Hyvä! Mutta mitä tahdotte Te syödä tänään? Ottaako herra Hartright hieman kanaa, vai saanko antaa Teille kyljyksen?"

Rouva Vesey pani taas toisen kätensä pöydän reunalle, näytti uneliaalta ja päättämättömältä ja vastasi: "Kumpaa tahansa miellyttää, ystäväni."

"Ei, ei suinkaan, tämähän on kysymys, joka koskee Teidän makuanne, hyvä rouvani, eikä minun. Ajatelkaapa, ettekö ottaisi hieman kumpaakin lajia? Jospa Te nyt ottaisitte aluksi kanaa, jota minä huomaan herra Hartrightin haluavan varsin innokkaasti leikata Teille."

Rouva Vesey muutti toisenkin kätensä pöydän reunalle; kasvot saivat hetkiseksi enemmän eloa, mutta se sammui pian jälleen; hän nyökäytti kohteliaasti päätänsä ja sanoi: "Niin jos tahdotte olla niin hyvä, sir".

Epäilemättä hurskas ja myöntyväinen -- uskomattoman tyyni ja vaaraton vanha rouva! Riittää kumminkin tällä kertaa rouva Veseystä.

Koko tällä aikaa ei neiti Fairlietä näkynyt. Me lopetimme päivällisemme, mutta sittenkään ei hän tullut näkösälle. Neiti Halcombe, jonka nopealta silmäykseltä ei mikään jäänyt huomaamatta, huomasi kuinka minä vähän väliä katsoin oveen päin.

"Ymmärrän Teitä, herra Hartright", sanoi hän, "Te ihmettelette, missä Teidän toinen oppilaanne on. Hän on ollut alhaalla ja voi nyt hyvin, mutta kumminkaan ei hänellä ollut kyllin ruokahalua ottaakseen osaa päivälliseemme. Jos suvaitsette minun tulla saattajaksenne, niin luulenpa Teidän tapaavan hänet jossain puutarhassa."

Hän otti päivänvarjostimen, joka oli tuolilla hänen vieressään, ja johti minut parin korkean lasioven kautta nurmikolle. Minun tarvitsee tuskin sanoa, että me jätimme rouva Veseyn istumaan pöydän ääreen kyhmyiset kädet ristissä sen laidalla, nähtävästi aikoen jäädä siihen lopuksi aamupäivää.

Kun me kuljimme nurmikon yli, silmäsi neiti Halcombe merkitsevästi ja pudisti päätänsä.

"Teidän salaperäinen seikkailunne", sanoi hän, "on edelleenkin hämärään kätketty. Minä olen koko aamun selaillut äitini kirjeitä huomaamatta vielä mitään. Älkää olko lohduton, herra Hartright. Tällaisen tapauksen täytyy kiihoittaa uteliaisuutta, ja Te olette saanut nyt naisen liittolaiseksenne. Sellaisissa olosuhteissa on menestys melkein varma ennemmin tai myöhemmin. Minulla on kolme kokonaista kimppua jäljellä, ja Te voitte vakavasti uskoa, että niiden lukeminen vie minulta koko illan."

Tässä oli minulla siis yksi aamuisia harrastuksia tyydyttämättä. Minä halusin heti tietää, eikö neiti Fairlien persoonallisuus myöskin pettäisi sitä odotusta, joka minulla oli hänen suhteensa aamiaisen jälkeen.

"No niin, kuinka luonnistui käyntinne herra Fairlien luona?" kysyi neiti Halcombe ennätettyämme nurmikon yli ja tultuamme varjoon kävelemään. "Oliko hän erittäin hermostunut tänä aamuna? Älkää punnitko niin tarkkaan vastatessanne minulle, herra Hartright. Paljas tieto, että Te katsotte itsenne velvolliseksi tekemään sen, on minulle kylliksi. Minä huomaan Teistä, että hän oli hermostunut, ja koska minä en tahdo olla kyllin epäinhimillinen saattaakseni Teitä samaan tilaan, niin en halua kysyä enempää."

Me jatkoimme matkaamme mutkittelevaa käytävää hänen puhuessaan ja lähenimme sievää, puista huvimajaa, joka oli rakennettu sveitsiläisen pikkuhuvilan malliin. Sen yhteen huoneeseen voimme me katsoa vapaasti sisään käydessämme ylös portaita; siellä oli nuori nainen. Hän seisoi yksinkertaisen pöydän vieressä ja silmäili laakson ja kukkulan muodostamaa nuorteata maalaistaulua, joka näkyi puistoon hakatusta aukosta, ja käänsi välillä hajamielisesti pienen, pöydällä olevan piirustuskirjan lehtiä. Se oli neiti Fairlie.

Kuinka voisin kuvata häntä? Kuinka erottaa siitä mahdottomasta tunteesta, jota olen itse kokenut -- kaikesta, mitä on tapahtunut tämän hetken jälkeen? Kuinka voisin nähdä hänet jälleen aivan kuin _silloin_, kun ensiksi silmäsin häneen? -- sillä _sellaisena_ pitäisi hänen kuvansa näkyä niille silmille, jotka nyt lukevat näitä lehtiä -- -- --

Se muotokuva, jonka minä myöhemmin maalasin Laura Fairliestä juuri tässä huoneessa ja juuri siinä asennossa, missä minä silloin ensin näin hänet, on pöydälläni kirjoittaessani tätä. Silmäni katselevat sitä, ja kirkkaassa, voimakkaassa valossa esiintyy huvihuoneen tummalta taustalta solakka, nuorekas vartalo yksinkertaisessa musliinihameessa, jossa oli leveät, valko- ja heleänsiniset raidat. Samasta kankaasta valmistettu rypistetty kaulus on hänen olkapäillään, ja pikku olkihattu, joka on vaatetettu puvun väriin soveltuvalla nauhalla, peittää hänen päänsä ja heittää viehkeän varjon hänen kasvojensa yläosaan. Hänen tukkansa on niin vaalean ruskean kullanvärinen, mutta melkein yhtä vaalea -- ei punainen, mutta melkein yhtä loistava, -- että se melkein sulautuu hänen hattunsa varjoon. Se on jakauksella ja sileästi pyyhkäisty yli korvien ja aaltoilee hienoissa, luonnollisissa kiharoissa otsalla. Kulmakarvat ovat hieman tukkaa tummemmat; ja silmät tuota suloista, kirkasta tummansiniväriä, josta runoilijat niin usein laulavat, mutta jota niin harvoin todellisuudessa nähdään. Silmät, kaunisväriset, kaunismuotoiset -- suuret, hellät ja tyynen miettivät -- mutta ennen kaikkea kauniit sen puhtaan totuuden vuoksi, joka asuu niiden syvyydessä ja loistaa yhtä kirkkaana kuin heijastus paremmasta maailmasta sekä ilon että surun kaikissa vaihtelevissa ilmeissä. Se lumous, jonka ne levittävät koko muodolle, peittää ja kaunistaa niin kaikki pienet inhimilliset puutteet, että on vaikeata oikein selvästi voida päättää muiden piirteiden vioista tai eduista. On vaikeata huomata, eikö kasvojen alaosa ole melkein liian hento ja hieno ollakseen täydessä ja oikeassa suhteessa yläosaan: eikö nenä, vältettyään koukkuisen muodon, joka on ankara ja epänaisellinen, olkoonpa se kuinka täydellinen kauneussääntöjen mukaan, sen sijaan ollut taipunut hieman vastakkaiseen suuntaan ja siten häipynyt ihanteellisesta linjasta, ja vihdoin, eikö nuo pienet sulohuulet olleet pikkuisen hermostuneesti vinossa toiselle puolelle hänen hymyillessään. Olisi käynyt laatuun huomauttaa näitä pikku virheitä toisen naisen muodossa, mutta ei ole helppoa huomata niitä hänessä, niin hienosti ovat ne yhtyneet kaikkeen omituiseen, kaikkeen luonteenomaiseen ilmeessä ja niin suuressa määrässä riippuu tämä ilme muissa piirteissä silmien elävyyttä luovasta voimasta.

Voisiko minun muotokuva-raukkani hänestä -- minun rakas, sitkeä työni pitkänä ja onnellisena aikana -- oikein näyttää minulle kaiken tämän? Ah, kuinka vähän minä huomaan tässä epätäydellisessä, koneellisessa taulussa -- kuinka paljon siinä tunteessa, siinä muistossa, jolla minä katselin sitä! Hieno, solakka, kauniissa, vaaleassa puvussa oleva tyttö, joka selailee albumin lehtiä katsoessaan ylös siitä uskollisin, viattomin, sinisin silmin -- siinä kaikki, mitä valokuva voi kuvastaa, kaikki mitä kenties paljon mahtavampi ajatuksen ja kynän voima voi kielellään ilmaista. Se nainen, joka ensin antaa valon ja elämän ja muodon meidän uinuvalle kauneuskäsitteellemme, täyttää sielussamme tyhjän sijan, joka on ollut meille itsellemme tuntematon aina siihen asti, kunnes hän kohtasi meidät. Sellaisina hetkinä herättää sympatiioja, jotka ovat liian syviä sanojen, niin ehkäpä ajatustenkin kuvata, toinen lumousvoima kuin se, joka vaikuttaa mieliin ja jolle kielellä on kyllä ilmaisumuotonsa. Naisen kauneuden salaisuus ei koskaan mene yli kuvaamiskykymme, ennenkun se on tullut meidän omassa sielussamme olevan syvemmän salaisuuden yhteyteen. Silloin, ja ainoastaan silloin on se mennyt sen ahtaan alueen rajan ulkopuolelle, jolle tässä maailmassa jotakin valoa lankeaa siveltimen ja kynän kautta.

Ajatteleppas häntä, lukija, niin kuin sinä ajattelet ensimmäistä naista, joka on saanut sinun sydämmesi nopeammin sykkimään -- tuon sydämmesi, jota eivät kaikki muut hänen sukupuolelaisensa ole voineet liikuttaakaan. Anna lempeiden, uskollisten sinisilmien kohdata omiasi, kuten ne kohtasivat minun silmiäni, tuolla ainoalla, sanomattomalla silmäyksellä, jonka me kumpikin muistamme niin hyvin. Anna hänen äänensä puhua tuota musiikkia, joka kerran oli rakkainta sinusta, jonka kuunteleva korvasi mitä mieluimmin käsitti, kuten minunkin teki. Anna hänen askeleensa kun hän näillä lehdillä tulee kävelemään, olla yhtä iloiset, kevyet askeleet kuin ne, joille sinun oma nuori sydämmesi muinoin löi tahtia. Ota vastaan hän kuten muistat oman sielusi rakastettua, ja hänen kuvansa on edessäsi niin paljon kirkkaampana -- tämän naisen kuva, joka niin elävästi pysyy sielussani!

Kaikkien tunteiden seassa, jotka valtasivat mielen nähdessäni hänet ensi kerran -- näiden tunteiden, jotka ovat meille kaikille niin uskollisia, jotka heräävät elämään useimmissa sydämmissä, jotka kuolevat jälleen niin monessa ja taas herätetään kauniiseen ailasteluunsa niin _harvoissa_ -- kaikkien seassa oli yksi, joka häiritsi ja hämmensi minua -- tunne, joka näytti vähän sopivan neiti Fairlien läheisyyteen ja vaikutukseen.

Sen lumoavan vaikutuksen ohessa, jonka hänen vartalonsa ja muotonsa tekivät, suloisen ilmeen, hänen käytöstapansa viehättävän yksinkertaisuuden ohessa tunsin minä toistakin vaikutelmaa, joka varjon tavoin herätti minussa tunteen, että jotakin puuttui. Yhtenä hetkenä tuntui minusta, että tämä puute oli _hänessä_, toisena hetkenä että minulta itseltäni puuttui käsitys ymmärtää häntä niin, kuin minun olisi pitänyt. Tämä vaikutelma oli, ihmeellistä kyllä, aina voimakkain hänen katsoessaan minuun tai toisin sanoen tuntiessani tehokkaimmin hänen kasvojensa sopusointuisen viehätyksen, tunsin samalla enimmän minua kiusaavan tämän _puutteen_, jota en kumminkaan voinut selvittää itselleni. Jotakin puuttui, mutta missä ja mitä, sitäpä en voinut sanoa.

Tämä mielikuvitusvoimani kummallinen oikku, joksi minä sen silloin katsoin, sai aikaan, ett'en minä oikein voinut tuntea olevani oikealla mielialalla tavatessani ensi kerran neiti Fairlien. Niihin muutamiin ystävällisiin sanoihin, joilla hän toivotti minut tervetulleeksi, voin minä tuskin vastata tavallisilla kohteliaisuuslauseilla. Neiti Halcombe, joka huomasi epäröimiseni ja luonnollisesti katsoi sen tilapäiseksi nolostumiseksi, ryhtyi heti, kevyesti ja vaivatta kuten aina, keskustelusta huolta pitämään.

"Katsokaapas, herra Hartright", sanoi hän ja osoitti pöydällä olevaa piirustuskirjaa ja pientä, hienoa kättä joka, vieläkin käänteli lehtiä. "Nyt täytyy teidän toivoakseni huomata tavanneenne kaikkien oppilaiden esikuvan. Samana hetkenä, jolloin hän kuulee Teidän tulleen, tarttuu hän rakkaaseen piirustuskirjaansa, katsoo suurta luontoa suoraan kasvoihin ja ikävöi saada alkaa!"

Neiti Fairlie nauroi, ja tämä iloinen hymy lehahti kuin auringonpaiste hänen rakastettaville piirteillensä.