Part 33

"Sinä olet jättänyt asian minun ajettavakseni", lausui kreivi, "ja minulla on tästä päivästä kaksi kuukautta käytettävänäni järjestääkseni oikein sen. Älä puhu enempää siitä nykyisin, jos sinua miellyttää. Kun velkakirja joutuu maksettavaksi, saat itse nähdä, eikö minun 'loruni' ole jonkinarvoinen. Ja tultuamme nyt, Percival, selville raha-asioistamme, voin minä esteettä kuunnella, mitä sinulla on sanottavaa, jos sinä tahdot neuvotella kanssani tuosta toisesta ikävyydestä, joka nyt on sattunut kysymyksessä olleen pikku pulamme ohella ja joka niin onnettomasti on vaikuttanut sinuun, että minä tuskin enää tunnen sinua. Puhu, ystäväni -- ja suo anteeksi minulle jos minä loukkaan sinun voimakkaampaa kansallismakuasi sekoittamalla vielä lasillisen sokerivettä itselleni."

"On kyllä helppo sanoa: 'Puhu'," vastasi sir Percival paljon rauhallisemmalla ja kohteliaammalla äänellä, kuin hän tähän asti oli käyttänyt, "mutta ei ole niin helppoa sanoa, kuinka minun pitäisi alkaa."

"Autanko sinua?" kysyi kreivi. "Pitääkö minun antaa tälle ikävyydelle nimi? Kutsuisimmeko sitä esimerkiksi -- Anna Catherickiksi?"

"Kuulepas, Fosco, me olemme tunteneet toisemme pitkän ajan, ja jos sinä jo ennen olet pari kertaa pelastanut minut tällaisesta päänvaivasta, niin olen minäkin puolestani parhaani mukaan koettanut auttaa sinua raha-asioissa. Me olemme molemmin puolin uhranneet niin paljon ystävyyden vuoksi, kuin mies on voinut; mutta tottahan meillä silti on ollut omat salaisuutemme -- vai kuinka?"

"Sinä olet salannut minulta, Percival. Sinun vieraspidoissasi täällä Blackwater-Parkissa oleskelee luuranko, joka on silmännyt muidenkin henkilöiden hunnun alle kuin sinun."

"No, mitä sitten? Jos salaisuus ei koske sinua, niin en voi ymmärtää, että sinun tarvitsisi olla utelias, vai kuinka?"

"Näytänkö minä uteliaalta?"

"Kyllä, kyllä näytät."

"Todellako? Niin, silloin puhuvat minun kasvonikin totta -- tarkoitathan sitä? Mikä tyhjentymätön rikkaus hyvää on ollutkaan sen miehen luonteessa, joka on tullut minun ikääni ja jonka kasvot eivät vielä ole lakanneet puhumasta totuuden kieltä! Kas niin, Glyde! olkaamme nyt suoria toisiamme kohtaan. Salaisuutesi on etsinyt minua -- enkä minä sitä. Jos me nyt otaksumme, että minä olen utelias -- vaaditko sinä silloin minulta, vanhalta ystävältäsi, että minun täytyy kunnioittaa sinun salaisuuttasi ja koettaa olla koskaan syventymättä siihen?"

"Niin -- sitä juuri minä vaadin."

"Silloin loppuu kaikki uteliaisuuden vivahduskin minussa tästä hetkestä lähtien."

"Tarkoitatko nyt todellakin, mitä sanoit?"

"Mikä syy sinulla on epäillä minua?"

"Kyllä, kyllä, Fosco -- ystäväni; minulla on jonkunlainen kokemus sinun pienistä koukuittelemisistasi, enkä minä ole aivan varma siitä, ett'et sinä lopuksi petkuta minuakin."

Verannalla oleva tuoli paukkoi jälleen -- minä tunsin, kuinka reikäinen verannan seinä tutisi katosta lattiaan. Kreivi oli hypännyt ylös mielenliikutuksen puuskauksessa.

"Percival! Percival!" huusi hän, "etkö tunne minua tuota paremmin? Eikö sinun kokemuksesi minun luonteestani ole ollut vakavampi? Minä olen antiikin päivien mies! Minä voin tehdä jaloimpia tekoja -- kun minulla on tilaisuus tehdä niitä. On ollut elämäni onnettomuus, että niin harvoin olen ollut tilaisuudessa siihen. Minun käsitykseni ystävyydestä on ylevä! Mahdanko minä sille mitään, että sinun luurankosi on silmännyt hunnun alle? Miksi tunnustan minä uteliaisuuteni? Sinä lyhytnäköinen mies-raukka! Etkö sinä näe siis, että teen sen vahvistaakseni moninkerroin itsehillintääni? Minä voin houkutella sinulta salaisuutesi, jos minua huvittaisi, yhtä helposti kuin minä muutan tämän sormeni toisesta kädestä toiseen -- sinä tiedät, että minä voin tehdä sen. Mutta sinä olet vedonnut minun ystävyyteeni, ja ystävyyden velvollisuudet ovat minulle pyhiä. Katso, minä poljen halpamaisen uteliaisuuteni jalkoihini. Minun tunteeni kohoavat paljon yli sen. Tunnusta ne, Percival! Seuraa niitä Percival! Ota minua kädestä -- minä annan sinulle anteeksi."

Viime sanoja lausuessaan tuli hänen äänensä epävarmaksi -- aivankuin hän olisi vuodattanut kyyneleitä.

Sir Percival näytti hämmentyneen ja koetti pyytää anteeksi. Mutta kreivi oli liian ylevämielinen tahtoakseen edes kuunnella häntä.

"Ei!" sanoi hän. "Kun ystävä on loukannut minua, suon minä anteeksi hänelle ilman anteeksipyyntöjä. Sano minulle suoraan: tarvitsetko minun apuani?"

"Kyllä, varsin hyvin."

"Ja voitko sanoa minulle, mitä haluat, paljastamatta itseäsi?"

"Minä koetan."

"No hyvä, anna kuulla."

"Katsopas, asia on näin: -- minä sanoin sinulle tänään, että minä parhaan kykyni mukaan olen koettanut hakea Anna Catherickia, mutta ettei minun onnistunut löytää."

"Niin."

"Fosco! Minä olen mennyt mies, ellen minä saa häntä käsiini."

"Onko asia niin vakava?"

Pieni valosäde levisi verannalta aina hiekalle saakka. Kreivi oli muuttanut lampun keskempää huonetta nähdäkseen selvemmin arvon isäntäänsä.

"Kyllä!" sanoi hän. "Kasvosi puhuvat totta tällä kertaa. Vakava, siis -- yhtä vakava kuin rahakysymyskin."

"Vielä epäilyttävämpi. Niin totta kuin istun: vielä epäilyttävämpi."

Valo katosi taas ja keskustelua jatkettiin.

"Minä näytin sinulle vaimolleni osoitetun kirjeen, jonka Anna Catherick oli kätkenyt hiekkaan", jatkoi sir Percival. "Se ei ole tyhjää keskustelua tuo kirje, Fosco -- hän tietää salaisuuden."

"Puhu niin vähän kuin mahdollista salaisuudesta minulle, Percival. Onko hän sinulta saanut tietää sen?"

"Ei, äidiltään."

"Kahden naisen tiedossa vaarallinen salaisuus -- huono juttu, ystäväni, varsin huono juttu! Salli minun kysyä sinulta yhtä seikkaa, ennenkuin menemme edemmäksi. Sinun vaikuttimesi sulkea tytär hulluinhuoneeseen on nyt jotenkin selvä minulle -- mutta sitä vastoin en minä ymmärrä oikein, kuinka hän pääsi pois sieltä. Epäiletkö sinä jonkin sairaalan henkilön, vihamiehesi houkuttelemana, tahallaan laiminlyöneen ja päästäneen hänet karkaamaan?"

"Ei -- hän käyttäytyi parhaiten kaikista sairaista -- he luottivat häneen. Hän on kylliksi hullu pidettäväksi suljettuna ja kylliksi viisas tehdäkseen minut onnettomaksi, jos hän saa olla vapaana -- ymmärrätkö minua?"

"Ymmärrän varsin hyvin. No hyvä, Percival, lopeta asia pian, niin tiedän minä kyllä, mitä pitää tehdä. Mikä aiheuttaa vaaran nykyään?"

"Anna Catherick on paikkakunnalla ja on ryhtynyt tekemisiin lady Glyden kanssa -- kas siinä muutamin sanoin, missä vaara on. Kuka voi lukea kirjeen, jonka hän kätki hiekkaan, huomaamatta, että vaimoni tietää kaikki, kieltäköönpä sen miten kovin tahansa?"

"Odota, Percival! Jos lady Glyde tuntee tämän salaisuuden, niin täytyy hänen tietää, että se saattaa sinut vaaraan. Vaimonasi on hänelle ilmeisesti edullista salata se."

"Uskotko sen? Minä puhun sinulle jotakin siitä asiasta. Hän salaisi asian, jos hän pitäisi vähääkään minusta. Mutta nyt satun minä olemaan toisen herrakullan tiellä. Hän on rakastunut häneen, ennenkun meni naimisiin kanssani -- hän on vieläkin rakastunut erääseen Hartright-nimiseen piirustuksenopettaja-konnaan."

"Paras ystäväni, mitä merkillistä sinä siinä huomaat? Kaikki naiset ovat rakastuneita johonkin muuhun kuin omaan mieheensä. Kuka on ensimmäinen, joka voittaa naisen sydämmen. En koskaan elämässäni ole tavannut numero yhtä. Kenties usein numero kolmen, neljän ja viiden -- mutta en koskaan numero yhtä. Luonnollisesti täytyy sen olla, mutta minä sanon vain, ett'en ole koskaan sitä nähnyt."

"Odotapas! Minä en ole lopettanut vielä. Kenenkä luulet auttaneen Anna Catherickin pakoon, kun mielisairaalan väki oli hänen jäljillään? Sen teki Hartright. Kenen luulet sinä nähneen hänet Cumberlandissa? Kukapa muu kuin Hartright. Molemmilla kerroilla puhui hän aivan yksin hänen kanssaan. Odota, älä keskeytä minua. Se konna on yhtä rakastunut minun vaimooni kuin vaimoni häneen. Hartright tietää tuon onnettoman salaisuuden ja vaimoni myöskin. Anna heidän vain tavata uudelleen toisensa, niin on molemmille etua liittoutua minua vastaan."

"Hiljaa, Percival -- hiljaa! Unhotatko sinä aivan kokonaan lady Glyden siveän luonteen?"

"Minä piittaan vähät lady Glyden hyveistä! Minä en usko muuhun kuin hänen rahoihinsa. Etkö huomaa, kuinka asian laita on? Hän jäisi kenties vaarattomaksi, jos hän olisi yksin; mutta jos hän ja tuo Hartright-lurjus --"

"Kyllä, kyllä, nyt huomaan! Missä herra Hartright on?"

"Hän on matkustanut ulkomaille ja jos hän tahtoo pitää nahkansa eheänä, varotan minä häntä takaisin tulemasta heti."

"Oletko varma, että hän on poissa?"

"Aivan varma. Minä annoin vartioida häntä siitä lähtien, kun hän poistui Cumberlandista, siihen asti, kun hän matkusti. Oi, minä olen kyllä ollut valpas, sen voin sanoa sinulle. Anna Catherick oleskeli eräässä vuokratalossa lähellä Limmeridgeä. Menin itse sinne hänen päästyänsä käsistäni ja otin tarkan selon siitä, etteivät he tietäneet ollenkaan mitään. Minä annoin hänen äidilleen kirjeluonnoksen, joka hänen täytyi kirjoittaa neiti Halcombelle ja jossa hän vapautti minut kaikista huonoista vaikuttimista, kun minä pidin Anna Catherickiä mielisairaalassa. Vaivaa melkein minua sanoa, kuinka paljon olen hukannut aikaa etsiessäni häntä. Ja kesken kaikkea tätä uskaltaa hän näyttäytyä täällä ja pelastuu käsistäni omalla tilallani. Kuinka voin minä tietää, ketkä muut saavat puhella hänen kanssaan? Tuo väijyvä Hartright-konna voi tulla takaisin huomispäivänä tietämättäni ja hyötyä hänen lörpöttelystään --"

"Sitäpä hän ei tee, Percival! Kun minä olen täällä ja tämä nainen oleskelee vielä läheisyydessä, vastaan minä saavamme hänet valtaamme ennenkun herra Hartright -- vaikka hän tulisikin takaisin. Nyt ymmärrän minä, niin, niin, nyt huomaan minä kaikki! Anna Catherickin löytäminen on ensimmäinen tehtävä; ole sitten levollinen muusta. Vaimosi on sinun vallassasi; neiti Halcombe ei eroa hänestä ja voidaan sen takia sanoa myöskin olevan sinun vallassasi, eikä herra Hartright ole Englannissa. Tuo näkymätön Anna on ainoa, jota meidän nykyisin tarvitsee ajatella. Olethan tarkoin kuulustellut?"

"Kyllä. Minä olen ollut hänen äitinsä luona; minä olen tarkastanut koko kylän -- kaikki turhaan!"

"Voidaanko hänen äitiinsä luottaa?"

"Kyllä."

"Hän on kumminkin kerran puhunut salaisuudesta."

"Hän ei tee sitä koskaan enää."

"Miks'ei? Onko hänellä jotakin omaa etua vaikenemisesta?"

"On -- varsin suuri."

"Hauska kuulla sinun tähtesi, Percival. Älä ole levoton, ystäväni. Raha-asioittemme järjestämiseen on minulla runsaasti aikaa, ja kenties huomenna onnistuu minun paremmin päästä Anna Catherickin jäljille kuin sinun tähän asti. Mutta vielä on yksi seikka kysyttävä, ennenkuin yöksi eroamme."

"Mikä seikka?"

"Niin, kun menin venehuoneelle sanomaan lady Glydelle, että tuo vastenmielinen allekirjoitusjuttu oli poistettu, tulin minä sattumalta parhaaseen aikaan nähdäkseni erään vieraan naisen epäilyttävällä tavalla poistuvan vaimosi luota, mutta minä en ollut kumminkaan tarpeeksi lähellä voidakseni nähdä hänen kasvonpiirteitänsä. Tahdon tietää jotakin näkymättömän Annamme ulkomuodosta voidakseni tuntea hänet. Onko hän jonkun näköinen?"

"Jonkun näköinen? Hoo! senpä sanon sinulle parilla sanalla. Hän on niin vaimoni näköinen, että melkein voi pelästyä sitä."

Tuoli narisi taaskin. Kreivi oli uudelleen hypähtänyt ylös -- tällä kertaa hämmästyksestä. "Mitä sanoit?" huudahti hän kiivaasti.

"Kuvittele vaimoani vaikean sairauden jälkeen ja hieman sekavapäisenä -- niin on sinulla Anna Catherick ilmi elävänä silmiesi edessä", vastasi sir Percival.

"Ovatko he sukua?"

"Ei, ei vähintäkään."

"Ja kumminkin niin toistensa näköisiä?"

"Niin, niin erinomaisesti. Mitä sinä naurat?"

Ei mitään vastausta kuulunut eikä mitään nauruakaan. Kreivi hymyili hiljaisella, sisäisellä tavallaan.

"Mille sinä naurat?" toisti Percival.

"Kenties omille kuvitteluilleni, hyvä ystäväni. Salli minun ilahduttaa mieltäni italialaisella tavallani -- enkö minä ole peruisin siitä kansakunnasta, Joka on keksinyt Punch [Lontoossa ilmestyvä kuvitettu pilalehti] -aatteen? Hyvä, hyvä; minä tunnen nyt Anna Catherickin nähdessäni hänet -- ja nyt on kylliksi puhuttu tänä iltana. Ole hyvällä mielellä, Percival. Nuku, poikani vanhurskaan unta ja odota, kunnes saat nähdä, mitä teen hyväksesi päivän tultua. Minulla on omat suunnitelmani tässä paksussa päässäni. Sinä lunastat velkakirjasi ja sinä saat Anna Catherickin valtaasi -- siitä minä annan sinulle kunniasanani. Olenko minä sinun ystäväsi, vai enkö ole? Enkö minä ansaitse tuota pientä rahalainaa, josta sinä taannoin niin hienotunteisesti muistutit minua? Mitä tahansa teetkin, niin pyydän sinua: älä koskaan enää loukkaa tunteitani! Tunnusta niiden arvo, Percival! Ota ne malliksi! Suon sinulle anteeksi vielä kerran -- puristan sinun kättäsi. Hyvää yötä!"

Kuulin kreivin sulkevan kirjaston oven, kuulin sir Percivalin lukitsevan verannan lasiovet. Oli satanut, lakkaamatta satanut. Tuntui kuin olisin lukittu paikalleni, ja tunsin itseni läpi kylmettyneeksi. Koettaessani ensin liikkua oli se niin vaivaloista, että minun täytyi luopua siitä. Hetkisen kuluttua onnistui minun kumminkin nousta märältä katolta.

Ryömiessäni seinän luo noustakseni ylös katsoin minä taakseni ja huomasin kynttilän loistavan kreivin pukuhuoneesta. Vaipuvat elonvoimani lisäytyivät taas -- silmäsin yhtämittaa kynttilää askel askeleelta hiipiessäni ikkunalleni.

Kello oli neljänneksen yli 1, laskiessani käteni ikkunanpieleen. En ollut nähnyt enkä kuullut mitään, joka olisi saattanut minut luulemaan, että paluumatkani oli huomattu.

XII.

Heinäkuun 6 päivä. -- Kello 8. Aurinko loistaa selkeältä taivaalta. Minä en ole hetkeksikään sulkenut väsyneitä, unettomia silmiäni. Saman ikkunan ääressä, jossa minä seisoin ja tuijotin pikimustaan yöhön, seisoin minä nytkin ja katselin hiljaista, aurinkoista aamua.

Minä lasken tunnit, jotka ovat kuluneet huoneeseeni tultua kokemaini vaihtelevain vaikutusten jälkeen -- ja nämä tunnit tuntuvat minusta viikoilta.

Kuinka lyhyt onkaan aika, ja kumminkin kuinka pitkä minusta -- vaivuttuani lattialle pimeässä sateen läpi kastelemana, kankeana ja jääkylmänä -- avuttomana, vapisevana raukkana!

En tiedä, miten minä taas toinnuin; tiedän tuskin, milloin minä saavuin sänkykamariini, sytytin kynttiläni ja aloin etsiä kuivia, lämpimiä vaatteita tavattoman tietämättömänä, missä ne olivat. Sen tehneeni muistan kyllä, mutta milloin, siitä en ole selvillä.

Minä en voi muistaa, milloin suonenvedontapainen, jäätävä kylmyys poistui ruumiistani jättääkseen sijan polttavalle kuumeelle.

Varmaankin tapahtui se ennen auringon nousua -- minä kuulin kellon lyövän 3. Minä muistan sen silmänräpäyksen kestävän selvyyden ja voiman, sen kuumeisen kaikkien sielunvoimain ponnistuksen, joka yhdellä kertaa tuli; kuinka minä päätin näyttää levolliselta, odottaa tunti tunniltaan, kunnes tulisi mahdolliseksi viedä Laura pois tästä kauheasta paikasta. Minä muistan, kuinka minä tulin yhä enemmän vakuutetummaksi, että keskustelu, joka näillä miehillä oli ollut toistensa kanssa, ei ainoastaan täydellisesti oikeuttanut meitä lähtemään talosta, vaan jätti myöskin meille aseet käteen heitä vastaan: Minä muistan päähän pälkähdyksen merkitä tämä keskustelu sana sanaltaan, kun aika oli vapaasti käytettävänäni ja kun minä vielä tarkasti muistin sen. Kuinka selvään minä muistankaan, että minä tulin tänne makuuhuoneestani, paperi, muste ja kynä kädessäni ennen auringon nousua -- että istuuduin avonaisen ikkunan ääreen hengittääkseni raikasta ilmaa -- että olen kirjoittanut lakkaamatta ja yhä nopeammin, yhä enemmän polttavan kuumeisena, voimatta nukkua näinä kauheina tunteina, ennenkun talossa tuli liikettä ja elämää, siitä lähtien, kun minä aloin kirjoittaa kynttilän valossa, aina uuden päivän häikäisevään valoon saakka!

Miksi istun minä tässä vielä? Miksi täytyy minun väsyttää kuumia silmiäni, polttavaa päätäni, kirjoittamalla vielä enemmän? Miks'en mene levolle ja koeta rauhoittaa kuumetta, joka jäytää minua?

En uskalla. Kaikkea muuta pahempi pelko on vallannut minut. Minä pelkään tätä kuumetta -- minä vapisen pääni huminan ja verensyöksyn takia. Jos minä laskeudun pitkälleni, kuinka tiedän minä olevani kyllin selvä ja voimakas nousemaan jälleen ylös?

Huu, sitä sadetta! sitä kauheaa sadetta, joka läpeensä kylmetti minut yöllä!

* * * * *

Kello on 9. Löikö se 9 vai 8? Varmaan oli se 9. Nyt vilustaa minua taasen -- vilustaa kiireestä kantapäähän tässä lämmössä. Olenko istunut ja nukkunut? En tiedä itsekään, mitä minä olen tehnyt.

Oi, Jumalani. Ajattelepas, jos minä sairastun!

Sairaana sellaisena aikana kuin nyt!

Pääni! minä olen niin levoton pääni takia. Kirjoittaa voin, mutta kaikki rivit menevät ristiin toistensa kanssa. Näen sanan Laura ja näen, että olen kirjoittanut sen. 8 vai 9 -- kumpiko se oli?

Oli niin kylmää, niin kylmää! -- Ah, viime yön sade! -- ja tornikellon lyönnit, joita en voi laskea, mutta jotka yhäti soivat korvissani --

* * * * *

Muistutus.

Tähän kohtaan päiväkirjaa päättyy luettava kirjoitus. Kaksi, kolme seuraavaa riviä sisältää katkonaisia sanoja ja niiden joukossa mustetäpliä ja viivoja. Viimeinen merkki, jonka voi erottaa, näyttää muistuttavan kahta lady Glyden ristimänimen ensi kirjainta.

Päiväkirjan seuraavalle sivulle on joku toinen henkilö kirjoittanut. Se on miehen käsialaa, selvää, rohkeaa, säännöllistä; päivämääräksi on merkitty "heinäkuun 7 päivänä". Sisältö on seuraava:

Todellisen ystävän jälkikirjoitus.

Erinomaisen neiti Halcombemme sairastuminen on antanut minulle tilaisuuden nauttia odottamattomasta henkisestä huvituksesta.

Tarkoitan tämän sisältörikkaan päiväkirjan lukemista, jonka juuri nyt olen päättänyt.

Siinä on monta sataa sivua. Minä voin laskea käden sydämmelleni ja pyhästi vakuuttaa, että jokainen sivu on huvittanut, virkistänyt, ihastuttanut minua.

Minun tunteiselleni miehelle on sanomattoman ilahduttavaa voida lausua jotakin sellaista.

Ihailtava nainen!

Tarkoitan neiti Halcombea.

Hämmästyttävä ponnistus!

Tarkoitan päiväkirjaa.

Niin, nämä lehdet ovat todellakin aarre. Hieno tahti, jonka minä huomaan tässä, varovaisuus, harvinainen rohkeus, tavaton muistinvoima, terävä huomaamiskyky, tyylin kevyt miellyttäväisyys, nämä naisen tunteiden ihastuttavat purkaukset -- kaikki tämä on, enemmän kuin minä voin kuvatakaan, lisännyt minun ihailuani tätä ylevää olentoa, tätä kelpo Mariania kohtaan. Luonteeni kuvaus on mestarillinen alusta loppuun. Minä vakuutan täydestä sydämmestäni kuvan yhtäläisyyden. Minä tunnen, kuinka voimakas vaikutus minun on täytynyt tehdä, jotta minut on voitu kuvata noin vahvoin, rikkain, sattuvin värein. Valitan taaskin julmaa välttämättömyyttä, joka antaa meille aivan erilaiset harrastukset ja pakottaa meidät olemaan vihamielisellä kannalla toisiimme. Onnellisemmissa olosuhteissa kuinka arvokas minä olisin ollutkaan neiti Halcombelle -- kuinka arvokas hän olisi ollut minulle!

Sydämmeni täyttävät tunteet vakuuttavat minulle, että äsken kirjoittamani ilmaisee syvän totuuden.

Nämä tunteet ihastuttavat kaikista persoonallisista suhteista huolimatta. Minä todistan aivan epäitsekkäällä tavalla, kuinka erinomaisesti tuo viekas suunnitelma, jonka kautta tämä verraton nainen kuunteli Percivalin ja minun keskusteluni, oli ajateltu. Ja kuinka hämmästyttävän uskollisesti hän on merkinnyt joka sanan siitä.

Nämä, tunteet ovat saattaneet minun tarjoamaan häntä hoitavalle ahdasmieliselle lääkärille laajoja kemian tietojani ja valistunutta kokemustani niillä terävä-älyisemmillä ja tuntemattomilla teillä, jotka lääkäritaito yhdessä magnetismin kanssa tarjoo ihmissuvulle. Tähän asti on hän kieltäytynyt käyttämästä neuvojani. Kurja mies!

Ja lopuksi panevat nämä tunteet kirjoittamaan ne tunnustavat, osaaottavat, isälliset rivit, jotka ovat tässä luettavina. Minä suljen taas tämän kirjan. Ankara oikeuskäsitteeni saattaa minut, vaimoni käden kautta, panemaan sen takaisin kirjoittajansa pöydälle. Tapaukset ajavat minut täältä pois. Erikoiset asianhaarat pakottavat minut vakavaan toimintaan. Houkuttelevat menestyksen toiveet kangastavat silmissäni. Minä menen kohtaloani vastaan niin levollisesti, että minä itse kauhistun. Ei mitään, paitsi ihailevaa kunnioitustani, kuulu minulle itselleni. Sen lasken minä kunnioittavalla hellyydellä neiti Halcomben jalkoihin.

Minä toivon hurskaasti hänen paranemistaan.

Valitan, että häneltä on auttamattomasti hukkaan mennyt jokainen suunnitelma, minkä hän on tehnyt sisarensa hyväksi. Mutta samalla kertaa pyydän minä häntä uskomaan, ett'en minä lukemalla hänen päiväkirjansa ole joutunut omistamaan mitään apuneuvoja tähän päämäärään pääsemiseksi. Se on vain vahvistanut sen suunnitelman älykkyyden, jonka minä jo ennen olen tehnyt. -- Minun on kiittäminen näitä lehtiä niiden hienoimpien tunteiden herättämisestä, jotka kuuluvat luonteeseeni -- ei muusta.

Henkilölle, jolla on samanlaiset tunteet, ilmaisee ja anteeksi antaa tämä yksinkertainen selitys kaikki.

Neiti Halcombe on henkilö, jolla on samanlaatuiset tunteet.

Tällä vakuutuksella piirrän minä nimeni

_Fosco_.

(Ensimmäisen osan loppu).

End of Project Gutenberg's Valkopukuinen nainen I, by Wilkie Collins