Part 32

Tulenvalo pysähtyi hetkiseksi ja kääntyi sitten samalle taholle, josta se oli tullutkin. Seuratessani sitä silmilläni näin minä toisen punaisen valon, hieman edellistä suuremman, lähestyvän kauempaa. Ne kohtasivat toisensa pimeässä. Muistaen, kuka poltti paperosseja ja kuka sikaria, päätin minä, että kreivi oli ensin tullut katsellakseen ja kuunnellakseen minun ikkunani alla, ja että sir Percival oli sitten yhtynyt hänen kanssaan. Varmaankin kävelivät he molemmat nurmikolla -- muutoin olisin minä kuullut sir Percivalin raskaat askeleet, vaikkakin kreivin äänettömät askeleet olisivat jääneetkin minulta huomaamatta.

Minä seisoin rauhallisesti ikkunan ääressä vakuutettuna siitä, ett'ei kumpikaan heistä voisi nähdä minua pimeässä huoneessa.

"Mitä on tekeillä?" kuulin minä sir Percivalin kysyvän hiljaisella äänellä. "Miksi et tule huoneeseen istumaan?"

"Haluan ensin nähdä otettavan kynttilän pois tästä ikkunasta", vastasi kreivi yhtä hiljaa.

"Mitä pahaa tekee kynttilä meille?"

"Se todistaa, että hän ei ole nukkumassa vielä. Hän on kyllin tarkkasilmäinen epäilläkseen, että jotakin on tekeillä ja kyllin pelkäämätön tullakseen alas kuuntelemaan, jos hän kenties voi saada tilaisuutta siihen. Kärsivällisyyttä, Percival -- kärsivällisyyttä!"

"Tyhmyyksiä! Sinä lörpöttelet alinomaa kärsivällisyydestä."

"Nyt puhun minä jostain muusta. Hyvä ystäväni, sinä seisot perikadon partaalla, ja jos minä sallin sinun antaa naisille yhdenkään tilaisuuden lisää, niin voit sinä vakavasti luottaa kalliiseen kunniasanaani, että he syöksevät sinut siihen."

"Mitä pirua sinä tarkoitat?"

"Sen aion selittää sinulle, Percival, kunhan kynttilä on poistettu ikkunasta ja kun me olemme silmänneet kirjaston molemminpuoleisiin huoneisiin sekä portaille."

He menivät hitaasti edelleen, enkä minä voinut kuulla loppua heidän keskustelustaan, jota edelleenkin jatkettiin hiljaisella äänellä. Minusta se oli yhdentekevää. Minä olin kuullut kylliksi päättääkseni antaa arvonsa kreivin uskolle minun tarkkanäköisyyteeni ja rohkeuteeni. Ennenkun punaiset tulipilkut olivat kadonneet pimeään, olin minä itsekseni päättänyt, että näillä molemmilla miehillä, heidän istuutuessaan neuvottelemaan, oli oleva kuulija -- ja tämä kuulija, huolimatta kaikista kreivin varovaisuustoimenpiteistä, olisin minä itse eikä kukaan muu. Minä tarvitsen vain sellaisen vaikuttimen, että omatuntoni hyväksyisi tämän toimenpiteen ja että minä saisin rohkeutta sen suorittamiseen; ja minulla oli sellainen vaikutin: Lauran kunnia, Lauran onni -- niin, hänen elämänsäkin -- riippui kenties minun tarkasta kuulostani ja varmasta muistostani tänä iltana.

Minä olin kuullut kreivin lausuvan, että hän aikoi tutkia Kirjaston viereiset huoneet ja sen edessä olevat portaat, ennenkun hän ryhtyisi keskusteluun sir Percivalin kanssa. Siis tapahtuisi keskustelu kirjastossa. Tämän tietäen mietin minä heti keinon pettää kaikki hänen varovaisuustoimenpiteensä -- tai toisin sanoen kuunnella kaikki, mitä hänellä ja sir Percivalilla oli toisilleen sanomista tarvitsematta ollenkaan mennä alakertaan.

Kuvatessani alakerran huoneita mainitsin minä pari sanaa siitä verannasta, joka on talon sivulla ja johon korkeat lasiovet johtavat kaikista huoneista. Verannan katto on tasainen. Sadeveden johtavat siitä putket alas säiliöihin. Kaitaisella lyijykatolla, joka sivuaa kaikkia makuuhuoneita minun arvostellakseni noin kolme jalkaa ikkunain alla on joukko kukka-astioita jonkun matkan päässä toisistaan. Tuulelta suojaa niitä kaunis, katon ulkoreunalla oleva rauta-aita.

Nyt päähäni pälkähtäneen suunnitelman mukaan tuli minun työhuoneeni ikkunasta laskeutua tälle katolle, hiipiä varovasti eteenpäin, kunnes olisin tullut kirjaston ikkunan yllä olevalle kohdalle, painautua siellä kukka-astioiden joukkoon ja kuunnella ulkoreunalla. Jos sir Percival ja kreivi istuisivat tupakoimassa tänä iltana, kuten minä olin nähnyt heidän monta kertaa ennen tekevän, tuolit aivan avattujen lasiovien vieressä ja jalat verannalle asetetuilla puutarhatuoleilla, kuulisin minä jokaisen heidän lausumansa sanan, jolleivät he vaan kuiskaileisi -- ei pitempää keskustelua voi koskaan suorittaa koko ajan kuiskaamalla. Jos he sen sijaan juuri tänä iltana päättäisivät istua kauvempana huoneessa, oli minulla vähän toiveita kuulla mitään, ja tässä tapauksessa täytyisi minun antautua paljon suurempaan vaaraan mennä alakertaan.

Niin suuressa määrässä kuin epätoivoinen asemamme olikin vahvistanut päätöstäni, toivoin minä kumminkin sydämmeni pohjasta, ett'ei minun tarvitsisi ryhtyä viimemainittuun keinoon. Rohkeuteni oli kuitenkin vain naisen rohkeus, ja se oli kovin pettämäisillään ajatellessani olevani pakotettu menemään alakertaan ja tulemaan mahdollisesti huomatuksi.

Minä menen hiljaa makuuhuoneeseeni yrittääkseni ensin vähemmän vaarallisempaa kokeilua kävellä verannan katolla.

Pukuni täydellinen muutos oli monesta syystä ehdottomasti tarpeen. Aluksi riisuin silkkihameeni, koska sen vähäisinkin kahina hiljaisessa yössä olisi ilmaissut minut. Valkosten ja avarain alusvaatteitteni sijaan otin minä tumman flanellisen hameen ja sen päälle mustan matkakaapuni, jonka huppukauluksen minä vedin pääni yli. Melkoista kaidempana kuin tavallisesti nykyisessä puvussani voin minä helposti tunkeutua eteenpäin, missä tilaa oli niukalti. Ahdas tie, joka minun oli kuljettava kukka-astiain ja seinän välissä, teki tämän välttämättömäksikin. Jos minä kaataisin alas jotakin, jos minä saisin aikaan vähäisintäkään melua -- kuka voisi silloin aavistaa seuraukset?

Minä panin nyt muutamia tulitikkuja kynttilän viereen ennen sen sammuttamista, jonka jälkeen minä hapuilin työhuoneeseeni, minkä ulko-oven minä suljin -- laskeusin sitten levollisesti ikkunasta ja asetin jalkani varovasti verannan katolle.

Minun kaksi huonettani olivat sisimpänä siinä kylkirakennuksessa, jossa me kaikki asumme, ja minun oli siis sivuttavana viisi ikkunaa, ennenkun minä voin päästä laskemalleni paikalle kirjaston oven yläpuolelle. Ensimmäinen ikkuna oli asumattoman huoneen. Jäljellä olevat ikkunat, joiden ohi minun ei tarvinnut käydä, olivat kreivin puku- ja kylpyhuoneen ja vielä erään asumattoman huoneen.

Ei mitään ääntä kuulunut -- yön synkkä pimeys ympäröi minut joka taholta. Mutta siihen, juuri kirjaston yläpuolelle, johon minun piti mennä -- näin minä kynttilän valon loistavan! Kreivitär ei vielä ollut mennyt levolle.

Oli myöhäistä vetäytyä takaisin; ei ollut aikaa viipyäkään. Minä päätin mennä edemmäksi minkä uhalla tahansa ja toivoin suojaavan itseäni sekä yön pimeyden että oman varovaisuuteni. "Lauran tähden!" ajattelin minä itsekseni ottaessani ensimmäiset askeleeni, käärien toisella kädellä kaapuni tiivisti ympärilleni ja toisella pitäen seinästä kiinni. Pidin sitä nimittäin varmempana kuin kenties satuttaa jalkani kukka-astioihin, jotka olivat vain muutaman tuuman päässä minusta toisella puolella.

Olin päässyt ohi asumattoman huoneen ikkunan ja koetin joka askeleella jalallani lyijykattoa, ennenkun minä uskalsin nojata siihen koko ruumiini painolla. Nyt kuljin minä Lauran huoneen pimeiden ikkunain ohi ("Jumala siunatkoon ja varjelkoon häntä tänä yönä!") -- pian myöskin sir Percivalin huoneen. Nyt pysähdyin minä hetkiseksi, laskeusin polvilleni ja nojautuen molempiin käsiini ryömin määräämälleni paikalle ikkunan ja verannankaton välisen muurin suojassa.

Muutamien silmänräpäysten kuluttua uskalsin minä katsoa ylös ikkunaan ja huomasin silloin, että eräs ylimpänä oleva luukku oli vain avattu ja että kaihtimet olivat vedetyt sen alaosan eteen. Katsoessani sinne huomasin minä, kuinka kreivittären varjo kulki ohi valkosen kaihtimen ja kohta hitaasti takaisin. Niin ollen ei hän ollut kuullut minun liikkumistani, sillä muutoin olisi hänen varjonsa pysähtynyt kaihtimen eteen, vaikkakin häneltä olisi puuttunut rohkeutta avata ikkuna ja silmätä ulos.

Minä laskeuduin alas kääntäen kylkeni rauta-aitaa vasten, otettuani ensin selvän kukka-astiain asemasta molemmin puolin itseäni. Vasemmalla sivullani olevan kukan hyvähajuiset lehdet hipasivat poskeani nojatessani päätäni kaidetta vasten.

Ensi äänet, jotka kuuluivat korvaani alhaalta, oli kolmen oven avaaminen tai sulkeminen -- luultavasti viimemainittu -- kolmen oven, eteisen ja kirjaston viereisten huoneiden, jotka kreivi oli sanonut tutkivansa. Ensi näkemäni oli punainen tulikipuna, joka taaskin hiipi yössä verannalta minun ikkunani eteen, viipyi siellä hetkisen ja palasi sitten siihen paikkaan, josta se oli tullutkin.

"Piru vieköön sinun levottomuutesi! Etkö voi tulla istumaan?" kuulin minä sir Percivalin murisevan alhaalta.

"Oi, kuinka lämmin on!" kuulin minä kreivin puhisevan väsyneellä äänellä.

Sitten kuulin minä puutarhatuolien räminää verannan kivilattiaa vasten -- minusta varsin tervetullutta räminää, mikä ilmoitti minulle, että he aikoivat asettua lasiovien ääreen. Vielä oli siis onni puolellani. Torninkello löi neljännestä vaille 12, kun he olivat istuutuneet paikoillensa. Avonaisen ikkunaluukun kautta kuulin minä rouva Foscon haukottelevan ja näin vielä kerran hänen varjonsa valkosta kaihdinta vasten.

Sillä välin alkoivat sir Percival ja kreivi puhella keskenään alakerrassa, kerta toisensa perään hiljentäen ääntään, mutta ei kumminkaan koskaan kuiskaten. Se vaarallinen ja tavaton seikkailu, johon minä olin viskautunut, se pelko rouva Foscon valaistujen ikkunain takia, jota minä en oikein voinut hillitä, teki vaikeaksi -- niin alussa melkeinpä mahdottomaksi minulle säilyttää mielenmalttini ja yksinomaan kiinnittää huomioni kirjastossa pidettävään keskusteluun. Muutamina minuutteina voin minä vain käsittää sen pääasiallisen sisällön. Minä kuulin kreivin sanovan, että ainoa ikkuna, josta valo loisti, oli hänen rouvansa huoneen, sekä että koko alakerros oli aivan varma, niin että he vapaasti voivat keskustella toistensa kanssa joutumatta yllätetyiksi. Vastauksessaan nuhteli sir Percival, että hänen ystävänsä koko päivän oli puoltamattomasti laiminlyönyt hänen toiveensa ja etunsa. Kreivi puolustihe sillä, että hän oli ollut hajamielinen koko kuluneen päivän, että hänellä oli ollut kaikenlaisia levottomuuden syitä, ja että ainoa hetki, jolloin sopisi tehdä selitys, oli silloin kun he tuntisivat olevansa varmoja, ett'ei kukaan kuulisi tahi keskeyttäisi heidän keskusteluansa. "Olemme joutuneet vakavaan pulaan liikeasioissa, Percival", sanoi hän, "ja jos me ollenkaan voimme tehdä jotain päätöstä tulevaisuuteen nähden, niin täytyy sen tapahtua tänä yönä ja syvimmässä salaisuudessa."

Tämä kreivin lausunto oli ensimmäinen, jonka minä täydellisesti huomaten voin käsittää. Tästä silmänräpäyksestä oli, vähäpätöisiä keskeytyksiä lukuunottamatta, koko sieluni kiintynyt keskusteluun, ja minä kuuntelin sitä sana sanalta.

"Pulaanko?" toisti sir Percival. "Niin, pahempaan pulaan, kuin voit aavistaakaan, sen voin sanoa sinulle."

"Voin uskoa sen päättäessäni sinun esiintymisestäsi kahtena viime päivänä", lausui kreivi kylmästi. "Mutta odota hieman! Ennenkun me lausumme sanankaan enemmän siitä, mitä minä _en_ tiedä, niin tehkäämme oikein selväksi toisillemme, mitä minä _tiedän_. Katsokaammepa nyt ensiksi, olenko minä oikeassa menneeseen aikaan nähden, ennenkun minä teen sinulle ehdotuksen tulevaisuuteen nähden."

"Odotapas, kunnes olen sekottanut lasin konjakkia ja vettä. Ota itsellesi."

"Kiitos, Percival. Otan mielihyvällä lasin raikasta vettä ja sokeria. Eau sucree [sokerivettä], ystäväni -- ei mitään muuta."

"Sokerivettä sinun ikäisesi mies! -- Kas niin, sekota äitelä voiteesi, te ulkomaalaiset olette kaikki samanlaisia."

"Kuule nyt Percival. Minä esitän selvästi sinulle taloudellisen asemani sellaisenaan, kuin minä katson sen olevan, ja sinä sanot, olenko minä oikeassa vai en. Sekä sinä että minä tulemme takaisin tänne mannermaamatkaltamme varsin huonoissa raha-asioissa --"

"Kuvaa lyhyesti! Minä tarvitsen muutamia tuhansia, sinä muutamia satoja puntia -- ja jollemme me onnistu hankkimaan näitä rahoja, perii meidät piru. Tämä on, lyhyesti ja sattuvasti, meidän asemamme. Päätä nyt siitä asiasta, miten tahdot. Eteenpäin!"

"No hyvä, Percival, lausuakseni ajatukseni sinun lakonilaisella tavallasi, tarvitsen minä muutamia satoja ja sinä muutamia tuhansia puntia. Ainoa keino, mikä sinulla on hankkia sinulle ja minulle nämät rahat, on rouvasi avulla. Mitä sanoinkaan sinulle vaimostasi kotimatkalla Englantiin? Ja mitä sanoin sinulle vielä kerran kotiin palattuamme ja nähtyäsi itse, minkälainen nainen neiti Halcombe on?"

"Kuinka minä muistaisin sen? Luullakseni rupatit sinä koko joukon tapasi mukaan."

"Minä lausuin näin: -- Ihmisen terävä-älyisyys, ystäväni, on tähän asti huomannut vain kaksi tapaa, jolla mies voi hallita vaimoa. Toinen on nöyryyttää hänen ruumiillisella kurituksella, jota menettelyä huonompi kansa yleisesti käyttää, mutta sivistyneet luokat kammovat. Toinen keino -- hitaampi, paljon vaikeampi, mutta menestykseen nähden yhtä varma, on olla koskaan kiukustumatta ja tulematta levottomaksi. Tämä on oikea tapa hallita eläimiä ja lapsia ja siis myöskin naisia, jotka itse asiassa eivät ole mitään muuta kuin suuria lapsi. Tyyni päättäväisyys on ainoa ominaisuus, jota eläimet, lapset ja naiset eivät voi vastustaa. Jos he vain kerrankaan voivat järkähdyttää tätä tärkeätä vastustusvoimaa, niin katkasevat he heti riippuvaisuutensa -- jolleivät he sitä vastoin koskaan onnistu siinä, niin jää mies heidän hallitsijaksensa. Minä pyysin kyllä sinua muistamaan tätä yksinkertaista keinoa, kun sinä olit pakotettu luottamaan vaimosi apuun saadaksesi rahaa. Minä pyysin sinua vielä hartaammin muistamaan sitä, kun sinun täytyi olla yhdessä vaimosi sisaren, neiti Halcomben kanssa. Oletko ottanut huomioon neuvoni? Et, et ainoatakaan kertaa niissä selkkauksissa, jotka ovat keräytyneet niskaamme tultuamme tänne. Jokaisen kiukustumisen aiheen jonka sinun vaimosi ja hänen sisarensa ovat antaneet sinulle, olet sinä heti antanut vaikuttaa luonteeseesi. Sinä saat kiittää mieletöntä kiivauttasi, että sinulta meni allekirjoitus hukkaan ja samalla myöskin rahat, ja että neiti Halcombe kirjoitti ensimmäisen kirjeensä asianajajalle --"

"_Ensimäisen_? Onko hän uudelleen kirjoittanut?"

"Kyllä, hän kirjoitti tänään uudelleen." Tuoli lensi verannalla kumoon niin rajusti, kuin se olisi potkastu seljälleen.

Oli minun onneni, että kreivin kertomus herätti sir Percivalin vihan, kuten nyt tapahtui. Kuullessani, että minut tälläkin kertaa oli huomattu, hypähdin minä niin kiivaasti ylös, että rauta-aita, johon minä nojasin, rämähti. Oliko hän seurannut minua majataloon? Vai arvasiko hän, että minun oli täytynyt jättää kirjeeni Fannylle, sanoessani hänelle, ett'ei minulla ollut ollut mitään postilaukkuun pantavaa? Mutta jos asianlaita oli näinkin, niin kuinka olisi hän voinut tutkia kirjeiden sisällön, kun minä olin suoraan laskenut ne nuoren tytön käteen?

"Sinä saat kiittää onnellista tähteäsi", kuulin minä kreivin sen jälkeen sanovan, "että minä olen talossasi oikaisemassa erehdyksiäsi sitä mukaan, kuin sinä teet niitä. Kiitä onnellista tähteäsi siitä, että minä sanoin suoraan ei, kun sinä olit kyllin mieletön sulkeaksesi neiti Halcomben huoneeseensa samalla tavoin, kuin sinä hulluudessasi olit menetellyt vaimosi kanssa. Eikö sinulla ole ollenkaan silmiä? Voitko sinä nähdä neiti Halcomben käsittämättä, että hänellä on miehen aavistuskyky ja päättäväisyys? Tämä nainen ystävänäni voisin minä nauraa koko maailmalle. Mutta jos hän on vihollisenani, niin sanon minä sinulle suoraan, että minä, niin viisas ja kokenut kuin minä olenkin -- minä, Fosco, viekas kuin piru itse, kuten olet minulle satoja kertoja sanonut, -- tunnen mielestäni käveleväni kuin tulisilla hiilillä! Ja tämän komean olennon -- minä juon hänen maljansa sokerivedessä -- tämän komean naisen, joka seisoo, voimakkaana rakkautensa ja rohkeutensa takia, lujana kuin kallio meidän molempain ja tuon hennon, sievän ihmisraukan välillä, jota sinä kutsut vaimoksesi -- tämän Marian Halcomben, jota minä ihailen koko sielustani, vaikkakin minun täytyy taistella häntä vastaan sinun ja minun etuni tähden, ajat sinä äärimmäisyyksiin, ikäänkuin hän ei olisi viisaampi eikä rohkeampi kaikkia muita naisia. Percival! Percival! sinä ansaitset olla onnistumatta ja sinulla on ollut huono onni."

Tuli hetkisen hiljaisuus. Minä merkitsen kaikki sen konnan sanat minusta, koska minä tahdon muistaa ne -- koska minä vielä toivon saavani elää sen päivän, jolloin minä voin puhua kaikki suoraan hänen läsnä-ollessaan ja vaatia hänet edesvastuuseen kaikesta siitä pahasta, jonka hän tekee.

Sir Percival katkasi taasenkin äänettömyyden ensiksi.

"Niin, niin, höpise sinä ja toru niin paljon kuin sinua huvittaa", sanoi hän vihaisesti; "meidän rahahuolemme ei ole ainoa. Itsekin olisit taipuisa ankaroihin toimenpiteisiin naisia vastaan -- jos tietäisit niin paljon kuin minä."

"Aikoinansa tulemme me tähän jälkimäiseen vaikeuteen", puuttui kreivi puheeseen. "Sinä voit sotkea omaa ajatusjuoksua mielesi mukaan, mutta minua et sinä onnistu johdattamaan pois asiasta. Käsitelkäämme ensin raha-asiat. Olenko minä saanut sinun itsepäisen pääsi vakuutetuksi? Olenko minä osoittanut sinulle, että sinun kiivas luonteet tekee sinut aivan mahdottomaksi auttamaan itseäsi? -- Vai täytyykö minun taas alkaa uudelleen ja, kuten sanot rakastamallasi, teeskentelemättömällä englantilaisella tavallasi, höpistä ja torua vielä hieman lisää?"

"Äh! On helppo moittia minua. Mutta sanoa, mitä pitää tehdä -- on hieman vaikeampi."

"Onko? Oi katsopas, mitä pitää tehdä: sinä lakkaat tästä päivästä määräämästä liikeasioista; sinä jätät ne vastaisuudeksi yksinomaan minun käsiini. Minä puhun nyt käytännölliselle englantilaiselle -- vai kuinka? Hyvä, Percival, sopisiko se sinulle?"

"Mitä aiot ehdottaa, jos minä jätän kaikki sinun käsiisi?"

"Vastaa minulle ensin. Saanko määrätä siitä vai en?"

"Jos me nyt kuvittelemme, että sinä päätät siitä, niin mitä aiot tehdä?"

"Ensi aluksi aion tehdä sinulle muutamia kysymyksiä, Percival. Minun pitää vielä toistaiseksi antaa asianhaarain passiivisesti johtaa itseäni, ja minulla on siis välttämätöntä niin tarkoin kuin mahdollista saada selvä kaikesta. Meillä ei ole yhtään aikaa menetettävänä. Minä olen jo sanonut sinulle, että neiti Halcombe on tänään toisen kerran kirjoittanut asianajajalleen."

"Kuinka sait sen tietää? Mitä hän kirjoitti?"

"Jos minä sanoisin sinulle sen, Percival, tulisimme me vain takaisin samaan paikkaan kuin nytkin. On kyllin, että minä olen huomannut sen -- ja se on juuri tämä huomio, joka on koko tämän päivän pitänyt minua sellaisessa levottomuudessa, ett'en minä ole voinut ajatellakaan antautua mihinkään keskusteluun kanssasi. Nyt tahdon minä verestää muistiasi asioihisi nähden -- joku aika sitten puhuimme niistä. Rahat on hankittu vaimosi allekirjoituksen puutteessa kolmen kuukauden velkakirjalla ja maksamalla sellainen korko, että se saa minun niukan ulkomaalaisen tukijani hämmästyksestä seisomaan! Velkakirjan langettua maksettavaksi onko mitään muuta maallista keinoa lunastaa se kuin rouvasi avulla?"

"Ei, ei muuta."

"Kuinka? Eikö sinulla ole ollenkaan rahoja pankkiirisi hallussa?"

"Muutamia satoja tarvitessani useita tuhansia."

"Eikö sinulla ole mitään muuta vakuutta lainataksesi rahaa?"

"Ei vähintäkään."

"Mitä tosi teossa olet saanut vaimosi mukana tähän päivään asti?"

"En mitään muuta kuin hänen kahdenkymmenentuhannen puntansa korot -- jotka tuskin riittävät meidän jokapäiväisiin menoihimme."

"Mitä odotat sinä saavasi vaimosi myötäjäisinä?"

"Kolmetuhatta vuoteen hänen setänsä kuoltua."

"Varsin kaunis omaisuus, Percival. Mikä on tuo setä miehiään? Vanhako?"

"Ei -- ei vanha eikä nuori."

"Onko hän hyväluontoinen mies, joka rakastaa elää hyvin? Onko hän naimisissa? Ei -- nyt muistankin minä vaimoni sanoneen, ett'ei hän ole naimisissa."

"Luonnollisesti ei. Jos hän olisi naimisissa ja jos hänellä olisi poika, niin ei lady Glyde voisi olla lähin perillinen. Minä sanon sinulle lyhyesti ja sattuvasti, mikä herra Fairlie on -- puolihullu, lörppö, itsekäs narri, joka kiusaa jokaista hänen läheisyyteensä tulevaa henkilöä ruikuttamalla huonoa terveyttään."

"Sellaiset miehet elävät kauan, Percival, ja menevät naimisiin paljaasta ilkeydestä juuri silloin, kun vähimmän odotat sitä. Minä en tahtoisi antaa paljoa, ystäväni, toiveistasi saada nuo kolmetuhatta vuoteen. Eikö ole mitään muuta toivottavissa vaimosi mukana?"

"Ei, ei mitään?"

"Eikö kerrassaan mitään?"

"Ei kerrassaan mitään, paitsi hänen kuoltuaan."

"Vai niin -- hänen kuoltuaan."

Syntyi uudelleen äänettömyys. Kreivi nousi ylös ja meni verannan edessä olevalle hiekkakäytävälle. Minä kuulin hänen äänestään, että hän oli muuttanut paikkaa. "Sade on vihdoinkin tullut", kuulin minä hänen sanovan. Se oli tullut. Kaapuni osoitti ilmeisesti, että jo hetkisen oli satanut rankasti.

Kreivi meni taaskin verannalle -- minä kuulin tuolin narisevan hänen uudelleen istuutuessaan.

"No hyvä, Percival", sanoi hän, "mitä saat vaimosi kuoltua?"

"Jos häneltä ei jää lapsia --"

"Joka kumminkin on varsin luultavaa?"

"Joka ei ole vähintäkään luultavaa --"

"No hyvä -- mitä siinä tapauksessa?"

"Silloin saan minä hänen kaksikymmentätuhatta puntaansa."

"Puhdasta rahaa?"

"Puhdasta rahaa."

He vaikenivat taasen molemmat. Samassa kun heidän ääniänsä ei kuulunut, näyttäytyi taas kreivittären hahmo valkosta kaihdinta vasten. Sen sijaan, että olisi astunut sen ohi, pysähtyi hän hetkiseksi. Minä näin hänen sormiensa tarttuvan kaihtimen yhteen kulmaan ja vetävän sen syrjään. Kalpeat kasvot näkyivät yläpuolellani aivan ikkunaruutua vasten. Olin aivan hiljaa, kiireestä kantapäähän kääriytyneenä mustaan kaapuuni. Sade, joka tunki vaatteitteni läpi, virtasi lasille, himmensi sen ja ehkäsi hänen näkemästä mitään. "Enemmän sadetta!" kuulin minä hänen sanovan itsekseen. Hän laski alas kaihtimen -- ja minä hengitin vapaammin.

Keskustelua verannalla jatkettiin; tälläkin kertaa alkoi kreivi kysellä.

"Percival, pidätkö paljon vaimostasi?"

"Sepä oli suora kysymys."

"Minä olen suora mieskin; siksi toistan sen vielä kerran."

"Miksi, perhanan tähden, katsot minua tuolla tavoin?"

"Vai niin -- etkö tahdo vastata minulle? No hyvä, otaksukaamme siis, että sinun vaimosi kuolee ennen kesän loppua --"

"Vaiti, Fosco!"

"Otaksukaamme, kuten sanottu, että sinun vaimosi kuolee --"

"Vaiti, sanon minä!"

"Siinä tapauksessa voittaisit sinä kaksikymmentätuhatta puntaa ja menettäisit --"

"Menettäisin toivon saada kolmetuhatta puntaa vuotuista tuloa."

"Epävarma toivo, Percival -- varsin epävarma toivo, ja sinä tarvitset rahaa heti. Sinun asemassasi on voitto varma -- tappio epäiltävä."

"Puhu suoraan omasta puolestasi yhtä hyvin kuin minunkin. Osa niistä rahoista, joita tarvitsen, on lainattu sinulle. Ja jos sinä voitat, saattaisi vaimoni kuolema sinun rouvasi kymmenentuhatta puntaa rikkaammaksi. Niin hieno kun oletkin, näyt sinä kumminkin taitavasti unhottavan koko rouva Foscon testamenttijutun. Älä katso minua tuolla tavoin -- minä en siedä sitä! Kautta sieluni, etkö sinä tee minua hulluksi noilla silmäyksilläsi ja kysymyksilläsi!"

"Tee sinua hulluksi? Merkitseekö hulluus samaa englannin kielessä kuin arka omatunto? Minä puhun sinun vaimosi kuolemasta mahdollisuutena. Ja miks'ei? Eivätkö asianomaiset lakimiehet, jotka kirjoittaa tuhertavat teidän määräyksiänne ja testamenttejanne, edellytä myöskin, että terveet, nuoret ihmiset voivat kuolla? Tuletko sinä hulluksi kuunnellessasi heitä? Miksi siis enemmän minun sanoistani? Nyt on minun asiani selvittää sinun asemasi, ett'ei mitään erehdyksiä enää syntyisi -- ja minä olen tehnyt sen. Kas tässä se on: -- Jos sinun vaimosi elää, lunastat sinä velkakirjasi hänen allekirjoituksellaan. Jos hän kuolee, niin maksat sinä perinnölläsi."

Hänen puhuessaan oli kynttilä kreivittären huoneesta sammutettu; koko toinen kerros oli nyt pimeä.

"Lorua, lorua!" vastasi sir Percival närkästyneenä. "Sinua kuullessaan luulisi vaimoni allekirjoituksen saamisen olevan helpoimman asian maailmassa."