Part 31

En puhunut asianajajalle mitään Anna Catherickistä, koska -- kuten jo olin Lauralle lausunut -- tämä seikka vielä oli siksi hämärä, ett'emme voineet sitä selvittää, minkä vuoksi olisi ollut hyödytöntä ilmoittaa siitä lakimiehelle. Minä kuvasin sir Percivalin moitittavan käytöksen ja uudet raha-asioita koskevat riitaisuudet ja kysyin häneltä vain, voisiko Laura vedota lain turvaan, jos hänen miehensä kieltäisi hänen poistumasta joksikin ajaksi Blackwater-Parkista ja menemästä minun kanssani Limmeridgeen. Minä kehotin häntä kääntymään herra Fairlien puoleen saadakseen lähempiä tietoja tähän viimemainittuun kysymykseen nähden -- minä vakuutin hänelle kirjoittaneeni Lauran suostumuksella ja lopetin pyytämällä, että hänen tulisi toimia Lauran nimessä, mikäli hän vain voisi ja niin pian kuin mahdollista.

Sitten kirjoitin minä kirjeeni herra Fairlielle. Minä vetosin häneen niillä sanoin, kuin minä mainitsin jo Lauralle soveliaimpana saadakseni hänet heräämään välinpitämättömyydestään, ja suljin mukaan jäljennöksen asianajajalle kirjoittamastani kirjeestä näyttääkseni hänelle, kuinka vakava asia todellakin oli, sekä esitin matkamme Limmeridgeen ainoana keinona estääksemme sitä vaaraa ja ikävyyttä, joka nyt uhkasi Lauraa, vastaisuudessa sotkemasta sekä häntä että hänen setäänsä onnettomuuksiin.

Lopetettuani kirjeeni, sinetittyäni ne ja kirjoitettuani osoitteet niihin, otin minä ne mukaani Lauran huoneeseen näyttääkseni, että ne nyt olivat valmiit.

"Onko joku häirinnyt sinua?" kysyin minä hänen avatessaan ovea minulle.

"Ei kukaan ole koputtanut", vastasi hän. "Mutta minä olen kuullut jonkun käyvän eteishuoneessa."

"Miehenkö vai naisen?"

"Naisen, minä kuulin selvään silkkihameen kahinan."

Kreivitär oli varmaankin hiipinyt eteishuoneessa. Se paha, minkä hän voi tehdä omin neuvoin, oli vähäinen. Mutta sitä pahaa, jonka hän voi aikaansaada miehensä nöyränä kätyrinä, ei suinkaan ollut syrjäytettävä.

"Kuulitko sinä, mihin tämä henkilö meni poistuttuaan sinun eteishuoneestasi?" kysyin minä. "Kulkiko hän käytävää eteenpäin?"

"Kyllä. Minä olin aivan hiljaa ja kuulin aivan selvään hänen askeleensa."

"Mihinkä hän meni?"

"Sinun huoneesi eteen."

Minä mietin taasen. Itse en ollut kuullut kerrassa mitään. Mutta minä kirjoitin innokkaasti kirjeitä ja minä kirjoitan aina raskaalla kädellä ja kovalla kynällä, joka jotenkin äänekkäästi raapii paperia. Oli enemmän uskottavaa, että rouva Fosco olisi kuullut minun kirjoittavan, kuin että minä olisin voinut kuulla hänen silkkihameensa kahinan. Tämä oli kumminkin uusi syy, jos minä olisin tarvinnut jotakin enempää, mikä ehkäisi minua panemasta kirjeitä eteisessä olevaan postilaukkuun.

Laura näki minun olevan miettiväisen. "Onko vieläkin vaikeuksia", sanoi hän väsyneesti, "vielä vastuksia ja vaaroja?"

"Ei mitään uusia vaaroja", vastasin minä. "Mahdollisesti muutamia pikku vastuksia vain. Minä ajattelen vain, miten parhaiten voin jättää molemmat kirjeeni Fannyn käteen?"

"Sinä olet siis todellakin kirjoittanut ne? Oi, Marian, minä pyydän, ett'et heittäytyisi mihinkään vaaraan."

"Ei, ei -- älä pelkää. Annapas katsotaan, mitä kello nyt on."

Kello oli neljänneksen yli 5. Minun pitäisi ehtiä mennä kylässä olevaan majataloon ja palata takaisin ennen päivällistä. Jos minä viipyisin iltaan, en minä kenties keksisi taas sopivaa tilaisuutta poistua huomaamatta talosta.

"Lukitse ovi, Laura", sanoin minä, "äläkä ole levoton minun tähteni. Jos kuulet jonkun kysyvän minua, niin sano vain avaamatta ovea, että minä olen mennyt kävelemään."

"Milloin tulet takaisin?"

"Varmaan ennen päivällistä. Rohkeutta, rakkahani! Huomenna tähän aikaan on sinulla terävä-älyinen ja rehellinen asianajaja. Herra Gilmoren liikekumppanin täytyy lähinnä herra Gilmorea itseään olla meidän parhain ystävämme."

Jäätyäni taasen yksin minä hetkisen mietittyäni tulin siihen käsitykseen, että olisi viisainta olla näyttäytymättä kävelypuvussani, ennenkun olisin ottanut selvän, mitä tapahtui alakerrassa. Minä en ollut varma, oliko sir Percival sisällä vai ulkona.

Kanarialintujen laulu kirjastossa ja tupakansavun haju, joka tunkeutui puoliavonaisesta ovesta, ilmoitti minulle heti, missä kreivi oli. Mennessäni ohi ja katsoessani taakseni näin minä suurimmaksi ihmeekseni, että hän kaikkein kohteliaimmalla tavallaan näytteli taloudenhoitajattarelle kuuliaisten pikku lintujensa taitoa. Epäilemättä oli taloudenhoitajatar suoranaisesti kutsuttu tätä näytelmää katselemaan, sillä hänellä ei olisi pälkähtänytkään päähän mennä omasta alotteestaan kirjastoon. Tämän miehen vähäpätöisimmillä teoillakin oli aina pohjalla jokin sivutarkoitus. Mitähän hän mahtoi tälläkin tarkoittaa?

Nyt ei ollut kumminkaan aikaa tutkia hänen vaikuttimiaan. Minä silmäsin ympärilleni nähdäkseni rouva Foscon -- hän oli tavallisuuden mukaan lempikävelyllään kiertämässä kalalammikkoa kerta toisensa perään.

Minä olin hieman epävarma, kuinka hän kohtelisi minua sen mustasukkaisuuden purkauksen jälkeen, jonka minä äsken olin aiheuttanut. Hänen miehensä oli kumminkin kesyttänyt hänet sen ajan kuluessa, joka kohtauksesta oli mennyt, ja hän puhutteli minua tavallisella kohteliaisuudellaan. Ainoa aihe puhutella häntä oli haluni saada tietää, missä sir Percival oli, ja minun onnistuikin hetkisen keskusteltuani saada kuulla hänen menneen kartanosta ulos.

"Mikä hevonen hänellä on?" kysyin minä huolimattomasti.

"Ei mikään", vastasi hän. "Hän meni pois pari tuntia sitten. Jos minä ymmärsin häntä oikein, oli hänen aikomuksensa tehdä uusia tutkimuksia tuon naisen suhteen, jonka nimi lienee Anna Catherick. Hän näyttää olevan kummallisen levoton ja innostunut päästäkseen hänen jäljillensä. Tiedättekö sattumalta, neiti Halcombe, onko Anna Catherickin hulluus jotakin vaarallisempaa laatua?" "En, kreivitär, sitä en tiedä." "Aijotteko mennä sisään?"

"Kyllä luullakseni. Uskoakseni on aika pian pukeutua päivälliselle."

Me menimme sisään yhdessä. Kreivitär meni kirjastoon ja sulki oven jälkeensä. Minä menin heti hakemaan hattuani ja olkahuiviani. Joka silmänräpäys oli arvokas, jos mielin tavata Fannyä ja ehtiä takaisin ennen päivällistä.

Palattuani takaisin alas eteiseen ei kukaan ollut siellä, ja linnunlaulukin kirjastossa oli lakannut. Minä en voinut pysähtyä tehdäkseni joitakin uusia huomioita -- minä voin vain saada varmuuden siitä, että tie oli vapaa, ja poistuin sitten pihasta molemmat kirjeet taskussani.

Matkalla kylään valmistauduin minä mahdollisesti kohtaamaan sir Percivalin. Niin kauan kuin minun oli taisteltava vain yksin häntä vastaan, olin minä varma, ett'en kadottaisi mielenmalttiani. Naisen, joka voi hallita mielensä, täytyy olla varma voittavansa miehen, joka ei jaksa hillitä omaa kiivauttaan. Minä en tuntenut mitään sellaista pelkoa sir Percivalia kuin kreivi Foscoa kohtaan. Sen sijaan, että olisin tullut levottomaksi, tunsin rauhoittavan itseäni sen asian, jonka takia sir Percival oli mennyt ulos. Niin kauan kuin häntä ahdisti levoton intonsa päästä Anna Catherickin jäljille, voimme Laura ja minä toivoa, ett'ei mikään väkivaltaisempi vainoaminen meitä kohtaan tulisi kysymykseen. Meidän takia siis, samoinkuin Annan takia, toivoin minä, ja rukoilin Jumalaa, että Anna Catherick pelastuisi sir Percivalin käsistä.

Minä kuljin siis niin nopeasti kuin kuumuus salli kunnes tulin tienristeykseen, josta poiketaan kylään, vähä väliä silmäten taakseni ollakseni varma, ett'ei kukaan vakoillut minua.

Mutta ei mitään muuta näkynyt koko sillä tiellä, jonka olin kulkenut, kuin tyhjät tavaravaunut. Se kolina, jonka ne aikaan saivat, vaivasi minua, ja kun minä huomasin näiden vaunujen kääntyvän myöskin kylään päin, pysähdyin minä antaakseni niiden mennä ohi ja päästäkseni kuulemasta jyrinää. Katsoessani sinne päin entistä tarkkaavammin luulin minä joskus huomaavani niiden takana kulkevan miehen jalat -- ajomies kulki edellä, aivan hevosten vieressä. Se osa tienristeystä, jonka yli minä juuri olin mennyt, oli niin kapea, että vaunut, jotka tulivat perässäni, töyttivät puita ja pensaita molemmin puolin, ja minun täytyi odottaa, kunnes ne olivat ehtineet ohitseni, ennenkuin minä voin saada varmuutta, olinko nähnyt oikein. Nähtävästi olin kuitenkin huomannut väärin, sillä vaunujen sivuttua ei yhtään ihmistä ollut tiellä.

Minä saavuin majataloon tapaamatta sir Percivalia ja joutumatta mihinkään seikkailuun. Ilokseni huomasin emännän ottaneen Fannyn vastaan mahdollisimman hyväntahtoisesti. Nuori tyttö istui pienessä vieraskamarissa, kaukana meluisasta anniskeluhuoneesta, ja oli saanut siistin makuuhuoneen vintillä. Nähdessään minut alkoi hän taaskin itkeä ja sanoi, lapsiraukka, olevan surullista joutua tällä tavoin viskatuksi maailmaan, ikäänkuin hän olisi tehnyt jonkun anteeksiantamattoman rikoksen, vaikk'ei kumminkaan mitään pahaa voitu lukea hänen syykseen, -- niin, eipä edes hänen isäntänsäkään, joka oli ajanut hänet palveluksesta, voinut syyttää häntä.

"Älä sitä nyt muistele, Fanny", sanoin minä. "Emäntäsi ja minä olemme ystäviäsi ja otamme huomioon, ett'ei sinun maineesi tule kärsimään. Minulla ei ole aikaa olla kauan luonasi ja minun täytyy niin lyhyesti kuin mahdollista sanoa aikovani osoittaa sinulle suuren luottamuksen. Minä toivon, että sinä otat pitääksesi näistä kahdesta kirjeestä huolta. Toinen, joka on varustettu postimerkillä, -- tulee sinun jättää postiin niin pian kuin tulet Lontooseen. Toinen, joka on osoitettu herra Fairlielle, on sinun jätettävä hänelle itselleen tultuasi kotiin. Pidä luonasi molemmat kirjeet äläkä anna niitä kellekään ihmiselle. Ne ovat molemmat mitä tärkeimmät sinun emäntäsi onnelle."

Fanny kätki kirjeet pukunsa sisäpuolelle rintaansa vasten. "Siellä säilytän minä ne, neiti", sanoi hän, "kunnes minä voin täyttää Teidän määräyksenne."

"Pane mieleesi, että sinun täytyy olla hyvissä ajoin huomenna rautatieasemalla", jatkoin minä. "Ja kun sinä tapaat Limmeridgen taloudenhoitajattaren, niin lausu hänelle terveisiä minulta ja sano hänelle, että sinä olet minun palveluksessani, kunnes lady Glyde voi ottaa sinut takaisin omaansa. Kenties tapaamme me toisemme taas pikemmin, kuin luuletkaan. Ole siis hyvällä mielellä äläkä unhota junaa, joka lähtee kello 7."

"Tuhansia kiitoksia, neiti -- kiitän sydämellisesti. Se palauttaa rohkeuteni, kun vain saan kuulla Teidän puhuvan. Olkaa hyvää ja viekää nöyrä tervehdykseni myladylle ja sanokaa, että minä järjestin kaikki hänen kapineensa niin hyvin, kuin voin niin lyhyenä aikana. Ah, ah, kukahan pukee hänet päivällisille tänään? Minun sydämmeni tahtoo pakahtua ajatellessani sitä."

Palattuani kotiin oli minulla vain neljännestunti pukeutuakseni päivällisille ja sanoakseni muutamia sanoja Lauralle, ennenkuin menin alakertaan.

"Kirjeet ovat nyt Fannyn käsissä", kuiskasin minä ovella. "Aiotko tulla päivällisille?"

"En, en -- en mistään hinnasta maailmassa!"

"Onko jotakin tapahtunut? Onko joku pelottanut sinua?"

"On -- juuri nyt -- mieheni --"

"Tuliko hän huoneeseen?"

"Ei, hän säikäytti minua lyömällä oveen. Minä sanoin: 'kuka siellä?' -- 'Sen tiedät kyllä', vastasi hän. 'Tahdotko taipua ja sanoa kaikki? Sinun täytyy tehdä se! Ennemmin taikka myöhemmin pakotan minä sinut tekemään sen. Sinä tiedät, missä Anna Catherick oleskelee!' -- 'En, en', sanoin minä, sitä en minä tiedä'. -- 'Sinä tiedät sen', huusi hän taas. 'Mutta minä kukistan sinun itsepäisyytesi -- muista, mitä sanon sinulle! -- Minä piinaan sinua niin kauan, kunnes sanot minulle kaikki!' Näin sanottuaan meni hän -- meni pois tuskin 5 minuuttia sitten, Marian."

Hän ei ollut löytänyt Annaa. Me olimme turvassa tänä iltana -- sir Percival ei ollut saanut selvää hänestä.

"Menetkö alas, Marian? Tule tänne jälleen illalla."

"Kyllä, kyllä. Älä tule levottomaksi, ystäväni, jos minä tulen jotenkin myöhään -- minun täytyy varoa herättämästä tyytymättömyyttä poistumalla heidän luotaan liian nopeasti."

Päivälliskello soi, ja minä kiiruhdin alakertaan.

Sir Percival vei rouva Foscon ruokasaliin, ja kreivi tarjosi minulle käsivartensa. Hän näytti hiestyneeltä eikä ollut pukeutunut yhtä huolekkaasti ja komeasti kuin ennen. Oliko hänkin ollut ulkona ennen päivällistä ja tullut kotiin viime hetkenä? Vai kärsikö hän hieman enemmän kuin tavallisesti kuumuudesta.

Olkoon kuinka tahansa tämän asian laita, vaivasi häntä kuitenkin jokin salainen levottomuus tai epävarmuus, jota hän kaikella teeskentelemistaidollaan ei voinut salata. Koko päivällisen ajan oli hän melkein yhtä ääneti kuin sir Percival itsekin ja vähä väliä silmäsi hän levottomasti rouvaansa, seikka, jota minä en koskaan ollut huomannut hänessä. Ainoa maailmanmiehen velvollisuuksista, jota hän ei laiminlyönyt, vaan päinvastoin täytti yhtä huolellisesti kuin ainakin, oli osoittaa minulle kaikkea mahdollista huomaavaisuutta ja kohteliaisuutta. Mitä ilkeitä aikomuksia hänellä onkaan, niin kätkee hän ne hyvin; ja muuttumaton kohteliaisuus minua kohtaan ja väsymätön sir Percivalin kiivauden loukkaavain purkausten hillitseminen ovat olleet niitä keinoja, joita hän on sitkeästi käyttänyt hyväkseen voittaakseen päämääränsä aina siitä hetkestä saakka, kun hän saapui tähän taloon. Minä epäilin tätä hänen ensi kertaa astuessaan meidän suojelijaksemme tuona päivänä, jolloin asiakirja piti allekirjoitettaman kirjastossa, -- nyt olen minä varma siitä.

Rouva Foscon ja minun poistuessani pöydästä nousi kreivikin ylös seuratakseen meitä salonkiin.

"Miksi menet tiehesi, Fosco?" kysyi sir Percival.

"Siksi että olen saanut kyllin ruokaa ja kyllin viiniä", vastasi kreivi. "Ole hyvä ja suo anteeksi, Percival, jos minä säilytän kotimaiset tapani nousta pöydästä yhdessä naisten kanssa yhtä hyvin kuin menen pöytäänkin heidän kanssaan."

"Lorua! Lasi clareta lisää ei tee mitään haittaa. Istu nyt uudelleen alas, niinkuin englantilaisen tulee. Minä tahdon keskustella puoli tuntia rauhassa kanssasi lasin ääressä."

"Varsin mielelläni tahdon keskustella rauhassa, hyvä Percivalini, mutta ei nyt eikä viinilasin ääressä. Myöhemmin illalla, jos sinua miellyttää -- myöhemmin illalla."

"Varsin kohteliasta!" sanoi sir Percival suuttuneena. "Kautta sieluni todellakin kohtelias esiintyminen talon isäntää kohtaan!"

Useamman kerran olin minä päivällisen ajalla nähnyt hänen levottomasti katselevan kreiviä samoinkuin minä olin huomannut, että tämä tarkoin käytti tilaisuutta hyväkseen katsoakseen häneen takaisin. Tämä yhdessä isäntämme innon kanssa saada häiritsemättä puhella viinilasin ääressä ja vieraan yksipäinen kieltäminen palautti mieleeni sir Percivalin aikaisemmin päivällä turhaan tekemän pyynnön saada keskustella hänen kanssaan. Kreivi oli lykännyt tämän keskustelun sitä ensi kerran pyydettäessä -- ja lykkäsi sen taaskin toista kertaa päivällispöydässä esitettäessä. Mikä tämän tulevan keskustelun aine olikaan, niin oli se nähtävästi sir Percivalin mielestä tärkeä, ja kenties -- päättäen kreivin selvästä vastenmielisyydestä kosketella sitä -- hänen mielestään vaarallinen.

Nämä huomiot kiinnittivät mieltäni mennessämme pöydästä salonkiin. Sir Percivalin suuttumus sen johdosta, ettei hänen ystävänsä tahtonut jäädä pöytään, ei näyttänyt tekevän tähän vähintäkään vaikutusta. Kreivi saattoi meidät aikomuksensa mukaan teepöytään -- pysähtyi pariksi minuutiksi salonkiin, meni sen jälkeen eteiseen ja tuli takaisin postilaukku kädessä. Kello oli 8 -- aika, jolloin kirjeet aina lähetettiin Blackwater-Parkista.

"Onko Teillä mitään kirjettä, neiti Halcombe?" kysyi hän ja lähestyi minua laukku kädessään.

Minä huomasin, kuinka rouva Fosco, joka laittoi teetä, kuunteli minun vastaustani.

"Ei, kiitän kysymästänne, kreivi. Tänään ei minulla ole mitään kirjeitä pantavana laukkuun."

Hän antoi laukun palvelijalle, istuutui pianon ääreen ja soitti hauskan neapelilaisen kansanlaulun "La mia Caroliina" pari kertaa. Hänen rouvansa, joka tavallisesti oli hitainen kaikissa liikkeissään, laittoi teen nopeammin, kuin minä olisin laittanut, joi kuppinsa parissa minuutissa ja hiipi hiljaa pois huoneesta.

Minä nousin ylös seuratakseni hänen esimerkkiänsä -- osaksi sen takia, että minä epäilin hänellä olevan joitakin pahoja aikeita Lauraa kohtaan, ja osaksi sen takia, että olin päättänyt olla jäämättä kahden kesken hänen miehensä kanssa.

Ennenkun minä ennätin ovelle, ehkäsi kreivi poistumiseni pyytämällä kupin teetä. Minä annoin hänelle sen ja koetin toisen kerran mennä ulos. Hän esti minut taaskin -- tällä kertaa menemällä pianon luo ja vetoamalla minuun eräässä musiikkikysymyksessä.

Turhaan syyttelin minä täydellistä taitamattomuuttani ja maun puutetta musiikkiasioissa -- se ei auttanut! Hän pyysi yhtä kaikki lausumaan ajatukseni sellaisella innolla, joka kumosi kaikki väitteeni. "Englantilaiset ja saksalaiset", selitti hän harmistuneena, "koettivat aina halventaa italialaisia väittämällä, että viimemainitut olivat mahdottomia omaamaan musikaalisen sivistyksen. Me englantilaiset puhuimme yhäti oratorioistamme ja saksalaiset symfonioistaan. Unhotimmeko me siis kokonaan hänen kuolemattoman ystävänsä ja maamiehensä, Rossinin? Mitä oli 'Moses Egyptissä' kuin ylevä oratorio esitettynä näyttämöillä sen sijaan, kun se laulettaisiin kylmästi konserttisalissa? Mitä oli uvertyyri 'Wilhelm Tellistä' muuta kuin symfonia, vaikkakin vierasniminen? Olinko minä kuullut 'Mosesta Egyptissä?' Tahtoisinko minä kuulla sitä -- ja sitä -- ja sitä --? Ja sanoa, oliko koskaan kukaan kuolevainen säveltänyt jotakin ylevämpää, pyhempää ja suurenmoisempaa?" -- Ja odottamatta myöntävää tai kieltävää vastausta ja koko ajan terävästi silmäillen minuun, alkoi hän jyristen soittaa pianoa ja sen ohella kova-äänisesti ja ihastuneesti laulaa, väliin katkaisten laulun ja soiton sanoakseen voimakkaalla äänellä esitettävien kappaleiden nimet: "Egyptiläisten kuoro ruton aikana, neiti Halcombe!" -- "Recitatiivi Moseksesta lakitauluineen." -- "Israelilaisten rukous mennessään yli Punaisen meren." Eikö tämä ole musiikkia? Eikö ole ylevää? Piano tärisi hänen voimakkaiden käsiensä lyönnistä, ja pöydällä olevat teekupit rämisivät, kun hänen valtava basso-äänensä jyrisi ja hänen raskas jalkansa paukutti tahtia lattiaa vasten.

Oli jotakin kauheata -- jotakin rajua ja pirullista tässä hänen oman laulunsa ja soittonsa ihailun purkauksessa sekä siinä riemussa millä hän huomasi sen tekemän vaikutuksen minuun. Yhä enemmän lähenin minä ovea, arkana ja kauhun valtaamana. Lopulta pääsin minä vapaaksi, en siksi että itse koetin pyrkiä, vaan siksi, että sir Percivalkin sekautui asiaan. Hän avasi nimittäin oven ja kysyi: "mitä tämä kirottu meteli merkitsi?" Kreivi nousi heti pianon äärestä. "Ah, kun Percival tulee", sanoi hän, "on samalla lopussa soinnukkuus ja sulosäveleet. Musiikin jumalatar pakenee meitä, neiti Halcombe; ja minä, vanha lihava laulaja, hengähdän ihastukseni lopun ulos avaran taivaan alla!" Hän meni verannalle, pisti kätensä taskuihinsa ja alkoi taas hiljaisella äänellä hyräjää recitativia "Moseksesta puutarhassa".

Minä kuulin sir Percivalin huutavan häntä salin ikkunasta, mutta hän ei huolinut siitä; hän näytti päättäneen olla kuulematta. Tuo kauan lykätty yksityinen keskustelu oli siis vieläkin jätetty silleen ja jäisi lykkäytymään siksi, kunnes kreivin armollinen tahto ja suosio päättäisi toisin. Hän oli pidättänyt minua lähes puoli tuntia salongissa rouvansa poistuttua. Missä oli rouva ollut? -- Mitä oli hän tehnyt tällä aikaa? Minä menin yläkertaan saadakseni mahdollisesti jotain tietoa siitä, mutta minä en huomannut mitään, eikä Laurakaan ollut kuullut mitään. Ei kukaan ollut häirinnyt häntä -- silkkihameen kevyttä kahinaa ei hän ollut kuullut enemmän eteishuoneessa kuin käytävässäkään.

Kello oli nyt 20 minuuttia vaille 9. Haettuani päiväkirjani pysähdyin minä Lauran luokse, kirjoittaen tai keskustellen hänen kanssaan. Ei kukaan ihminen tullut luoksemme eikä mikään häirinnyt meitä. Me olimme yhdessä kello 10:een, jolloin minä lausuin hänelle viimeiset rohkaisevat sanani ja toivotin hyvää yötä. Hän sulki ovensa sovittuamme siitä, että minä heti aamulla tulisin hänen luoksensa.

Minulla oli vielä muutamia sanoja lisättävänä päiväkirjaani ennen levolle menoani ja minä päätin mennä salonkiin viime kerran tänä pitkänä, ikävänä päivänä, viipyä siellä hetkisen, pyytää anteeksi ja sen jälkeen mennä huoneeseeni tuntia aikaisemmin kuin tavallisesti.

Sir Percival, kreivi ja hänen rouvansa istuivat kaikki kolme siellä. Sir Percival istui haukotellen painauneena nojatuoliin, kreivi luki ja rouva Fosco löyhytti itseänsä viuhkalla nähtävästi kärsien kuumuudesta, hän, joka muutoin ei koskaan kärsinyt liiasta lämmöstä.

"Minä pelkään, kreivitär, ett'ette voi niin hyvin kuin tavallisesti!" sanoin minä.

"Juuri samoin, kuin minä ajattelin sanoa Teille itsellenne", vastasi hän. "Te olette kalpea, paras neiti Halcombeni."

"Paras neiti!" Ensi kerran puhutteli hän minua näin sydämmellisellä tavalla. Mutta samalla oli ivallinen hymy hänen kasvoillansa.

"Minua vaivaa kiusallinen päänkivistys", vastasin minä kylmästi.

"Ei, todellakin! Se tulee varmaankin liikunnon puutteesta. Kävely ennen päivällistä olisi kyllä tehnyt Teille hyvää." Hän pani erikoisen painon sanalle "kävely". Olisiko hän nähnyt menevän minun ulos? Se oli minusta yhdentekevä. Kirjeet olivat kumminkin varmassa tallessa Fannyllä.

"Tule polttamaan sikari, Fosco", sanoi sir Percival, nousten ylös ja silmäten taasen levottomasti ystäväänsä.

"Mielihyvällä, Percival, kun naiset ovat menneet levolle", vastasi kreivi.

"Sallittehan, kreivitär, minun ensin sanoa hyvää yötä?" kysyin minä. "Ainoa parannuskeino päänkivistystä vastaan on koettaa nukkua."

Minä lausuin jäähyväiset. Puristaessani kreivittären kättä näin minä taaskin saman ivan hänen kasvoillaan. Sir Percival ei pannut minuun minkäänlaista huomiota; hän silmäili kärsimättömästi kreivittäreen, joka kumminkaan ei näyttänyt haluavan poistua huoneesta samalla kertaa kanssani. Kreivi hymyili itsekseen ja kätki kasvonsa lukemansa kirjan taakse. Nyt oli taaskin este luottavalle keskustelulle sir Percivalin kanssa -- tällä kertaa oli kreivitär tiellä.

XI.

Heinäkuun 5 päivänä. -- Tultuani huoneeseeni ja suljettuani oven avasin minä päiväkirjani merkitäkseni, mitä vielä päivän tapahtumista oli jäljellä.

Kymmenen minuuttia tai enemmän istuin minä toimettomana kynä kädessä ja mietin kaikkea, mitä kahdentoista viimeisen tunnin kuluessa oli tapahtunut. Kun minä vihdoinkin aloin kirjoittaa, huomasin minä silloin vaikeuden, jota en ennen koskaan ollut tuntenut. Huolimatta kaikesta pyrkimyksestäni pitää koossa ajatuksiani pysähtyivät ne aina sir Percivalin ja kreivin kahdenkeskiseen keskusteluun, joka oli lykkäytynyt koko päivän, mutta joka luultavasti nyt tapahtuisi yön hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä.

Näin hajanaisessa mielialassa ollen en voinut oikein selvään muistaa kaikkea, mitä oli tapahtunut aamupäivästä alkaen, eikä minulla ollut muuta neuvoa kuin sulkea hetkiseksi päiväkirjani.

Minä menin työhuoneeseeni ja suljin oven hyvin kiinni, ett'ei veto häilyttäisi kynttilää. Ikkuna minun eteishuoneessani oli nimittäin auki, ja minä kumarruin miettivästi siitä ja katsoin ulos hiljaiseen yöhön.

Oli tyyni ja aivan pimeä. Ei kuuta eikä tähtiä näkynyt. Hengittäessäni raskasta yöilmaa tuntui siltä, kuin olisi satanut, ja minä ojensin ulos käteni päästäkseni selville siitä. Ei. Sade uhkasi vasta, mutta se ei ollut vielä alkanut.

Minä seisoin paikallani, nojaten ikkunapieleen lähes neljännestunnin, silmäsin haaveillen syvään pimeyteen, mutta en kuullut mitään muuta paitsi silloin tällöin palvelusväen puhelua tai kaukaisen, alakerrassa suljettavan oven äänen.

Juuri kun minä väsyneenä käännyin pois ikkunasta mennäkseni takaisin sänkykamariin ja koettaakseni uudelleen täydentää päivän muistelmia kirjaani, tunsin minä tupakansavua nousevan ikkunaan. Hetkinen sen jälkeen näin minä pienen punaisen tulenvalon lähestyvän asuinrakennuksen ulkoreunalta. En kuullut mitään askeleita enkä nähnyt mitään muuta kuin tuon punaisen valon, joka lähestyi lähestymistään, meni ohi seisomapaikkani ja pysähtyi vastapäätä makuuhuoneeni ikkunaa, johon minä olin jättänyt kynttiläni palamaan pöydälle.